Kova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa,
mies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha
vähäinen.
Ei tahtonut jaksaa paljoa eteensä suunnitella.
Kovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua
vuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja
ahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä
terve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama
se mitä olisi.
Vaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti
häntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan
toimia ja toivoa aikaa parempaa.
Mutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein
ylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän
jos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?
Ei se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes
katkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin
ollut kuumetta. Jos ei kestäisi. -- Juhoko ei kestäisi!
Mutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet
silmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon
lapsen kanssa arkun ääressä...
Lapsen! Poloisen!
Jälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri
elämäntehtävä avautuu hänen eteensä.
Sekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee
iltavastaanotolle sairaalaan.
"Eivät toki ole asiat huonoimmin", lohdutteli Juho. "Rohkeutta vaan,
Katriseni! Kyllä tästä pian noustaan."
Ja Juho koettaa Katrin mielen kääntää muualle kertomalla, mitä täällä
on hänelle nyt tehty tänä päivänä, kuinka on lastoitettu, miten on
kääritty ja nyt vaan annetaan rauhassa parantua kiinni.
"Vielä sillä omalla mökillä kuokan ja lapion vartta puristetaan."
"Kaikkea sinä haaveilet! Kyllähän se on mahdotonta."
"Elähän ole epätoivoinen, kun en minäkään ole. Minä tässä olen
joutilaana ollessani suuria suunnitelmia laatinut. Saatpahan nähdä,
että pian meillä Kesälässä oma tupa pohottaa. Minä jo sitä koivikkoa
pidän aivan kuin omanani."
Juhon tekee mieli kysyä, miten kotona nyt jaksetaan, onko siellä
mitään elämisen keinoa, mutta ei raski, kun näkee Katrin vähän
tyyntyneen hänen suunnitelmistaan.
Ja kun Katri on mennyt, koettaa hän kuvitellen seurata hänen
toimiaan, unehuttaa kaikki ympärillä ja niin voimakkaasti kuin
suinkin vaikuttaa, että Katri tuntisi hänen näkymättömän läsnäolonsa.
Juho todellakin aivan uskoo, että hän taitaa valaa voimaa ja
rohkeutta Katrin mieleen. Hän koettaa oikein haihduttaa pois kaikki
ikävät kuvittelut mielestään ja rohkaista itseään ajatuksella,
kuinka kaikki saattaisi olla paljoa huonommin. Silloin näyttääkin
tulevaisuus valoisammalta, ja tuon mielialansa hän tahtoo säilyttää
kaikin mokomin.
Ystävät koettivat tehdä Katrin oloa huokeammaksi. He kävivät usein
hänen luonansa ja toivat aina jotakin lahjaa tullessaan sekä
auttoivat häntä taloustoimissa, jotka olivat jääneet takapajulle nyt
kun hän oli koettanut käydä työssäkin.
Teki niin hyvää, kun Annakin kävi. Oli aivan kuin paljon ikävää ja
mieltä raskauttavaa olisi korjautunut entiselle sopusointuisemmalle
tolalle.
Aivan siinä mieleen johtui kotimökki ja ahertelut siellä.
Olisipa ollut äiti elossa vielä, niin hätäkö tässä olisi ottaa
huonokuntoisuudenkaan päiviä vastaan. Katsoisi lasta, jonka hän voisi
luottaen hänelle heittää.
Katri oli toki siksi ymmärtäväinen vaimo, ettei hän heittäytynyt
yksistään sairasmaksujen varaan, vaan koetti ansaita siihen lisäksi
nyt kun vielä jotenkuten kykeni. Ei se kuitenkaan helppoa ollut.
Se kävi päivä päivältä yhä raskaammaksi, sillä synnyttämisen ajat
lähenivät.
Työtä hänellä kuitenkin oli. Liisa oli puhunut Katrista muutamille
rouville, joita hän tunsi, ja hän pääsi heille työhön. Näin pyhien
lähestyessä oli kiirettä kaikkialla. Huoneita oli puhdistettava ja
siivoojanaisista oli kova kysyntä. Katri oli iloinen, että hänellekin
riitti työtä niin paljon kuin tehdä kerkesi.
Nämä päivät kuitenkin rasittivat häntä kovasti. Ei suinkaan ollut
helppoa olla turjustettuna paksuihin vaatteisiin, niin kuin piti
olla, että tarkeni vetoisissa huoneissa, joiden akkunat olivat auki
tomuttamisen aikana. Tahtoipa siitä huolimatta kylmä kuitenkin karsia.
Kuinka saattoikaan hän kestää kaikkia venytyksiä, kiipeilemisiä ja
konttaamisia, ettei niistä mitään kommelluksia aiheutunut!
Niin kuitenkin päivä toisensa jälkeen kului.
Juho sillä välin oli paranemaan päin. Lääkärin määräämä aika alkoi
olla jo loppuun kulunut.
Jouluksi pääsi hän kotiin, mutta työhön ei kuitenkaan saanut
vielä mennä. Kuitenkin oli hyvä nyt jo näinkin, ja juhla tuntui
oikein juhlalta tässä köyhässä kodissa. Rahavähillään he hankkivat
joulukuusen, joka valaistiin viimevuotisilla kynttilänpäillä lyhyt
hetki. Katri oli säästänyt vähän ryynejäkin, että saatiin keittää
joulupuuro. He olivat jo vuosikausia syöneet yhteisen jouluaterian
Juhon kotona, eikä siitä kodikkaasta tavasta voitu nytkään luopua.
Mutta ennen kuin oli vielä loppuunkaan päästy, alkoi kynttilä
toisensa jälkeen nukahtaa sammuksiin ja kuusi jäädä huoneen pimentoon.
Heistä molemmista tuntui kynttilän sammuminen kuvaavan koko heidän
elämänsä vaappumista tällä hetkellä. Heillä oli molemmilla salaisena
pelkona: mitä tämä talvi vielä mukanansa tuo, mitä arvaamattomia
kokemuksia antaa.
Katri koetti salata kyyneliään, ettei saattaisi Juhon mieltä
raskaaksi. Juho näki ja tunsi siitä huolimatta kaiken ja itki hänkin
salaa sydämessään. Eivät he olleet kumpikaan osanneet aavistaa,
kuinka elämä saattoi koetella vastoin toiveita.
* * * * *
Juho asetettiin tehtaassa toistaiseksi yövartijaksi.
Kun työväki poistui illalla, koneet pysähtyivät ja lamput
sammutettiin sekä voiman jättiläiset seisoivat mykistyneinä ja
elottomina pimeissä huoneissa, käyskenteli Juho yön pimeydessä
yökellon hihna yli olan heitettynä rakennuksesta ja osastosta
toiseen. Jokaisen neljännestunnin kuluttua oli hänen milloin missäkin
kerroksessa väännettävä avaimella merkki kellon sisällä olevaan
paperiliuskareeseen. Hän käveli yhtä mittaa edes ja takaisin, ylös
ja alas, merkaten kaikilla kahdellatoista avaimella, jotka olivat
pienissä säiliöissä seinillä. Sitä hän teki aamuun saakka, kunnes
taasen työväki saapui, huoneet valaistiin ja lukemattomat veivit ja
akselit, pyörät ja hihnat alkoivat säännöllisen liikuntansa.
Mutta isännistön ei kannattanut maksaa yövartijan toimesta sitä
palkkaa kuin ammattilaiselle. Sitä paitsi ei hän ollut voinut olla
säännöllisesti työssä ensi alussa. Siitäpä syystä ei hän ollut voinut
saada säännöllistä viikkopalkkaa pitkään aikaan. Tehtaan kassa oli
niin kovin herkkätuntoinen, tilikirjat niin kylmän todelliset.
Tosin ei penniäkään jäänyt vaille, mutta ei vahingossakaan tullut
liikaakaan. Ei pienintäkään korkoa tuottanut vuosien työ tekijälleen.
Kaikki kävi niin tarkalleen kuin kello tai mikä muu koneisto hyvänsä,
joka käy silloin, kun käyntiin pannaan, ja kun pysähtyy, ei käy
ollenkaan... Eräänä yönä sydäntalvella olivat Juhon kellon viisarit
kuin tervaan tarttuneet. Jo monastikin oli hän ajantiedon nostanut
korvalleen, kun hänen mielestään se oli pysähtynyt. Kunkin avaimen
luokse hän tuli liian aikaisin.
Illalla, aivan työhön lähtiessään oli hän vienyt Katrin
synnytyslaitokselle ja oli nyt epätietoinen, miten oli käynyt.
Mieli väikkyi toivon ja epätoivon välillä. Hän olisi niin mielellään
tahtonut olla lähellä tällä hetkellä. Olihan hän jo kauvan sitten,
kun oli uskaltanut joskus kuvitella edessä olevaa mahdollisuutta,
iloinnut tästä tapahtumasta. Ja hän oli salaa ylpeillyt siitä kotinsa
kolkasta, joka oli pyhitetty uudelle elämälle.
Kuitenkin sen oli täytynyt käydä näin. Tämän salaa jäytävän puutteen
takia oli ollut pakko viedä Katri laitokselle. Hän ei ollut jaksanut
palkata ketään kotimieheksi.
Tunteiden ristiriidat kiihdyttivät hänen askeleitansa.
Mutta tämä yö antoi heidän elämällensä siksi paljon sisältöä, että
he saattoivat monta murheen kohtaa unehuttaa. Olihan kaikki käynyt
onnellisesti. Katri ja poika olivat hyvissä voimissa.
Laitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella
oli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken
heidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet
ketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen
vieressä.
"Katsopas nyt", sanoi Katri onnellisena. "Siinä on sinulle kuokkamies
omalle mökille."
"Sellaista lahjaa ei joka päivä saakaan."
"Eihän toki", sanoi Katri vastaukseksi.
Ja Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa
ja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden
sisältä esille niin hennon, hennon "kuokkamiehen" käden ja suuteli
sitä.
Sädehti Katrin katse, hymyilivät onnelliset äidit viereisissä
vuoteissa.
Ei ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia
toisensa jälkeen...
Pitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka
Katri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista
nilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät
olisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten
viettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että
Katrikin siellä päiväsydämellä valvoi.
Mutta vuorokaudet kuluivat sentään vähitellen.
Juho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta
Liisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.
"Eipä kai sitä nyt miestä sillä tavalla kotiin tuoda", sanoi hän.
Eikä Juholla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, kun sisar niin
tahtoi. Muutenkinhan he häätyivät pyytämään Liisan apua ainakin
aluksi. Nytkin oli Juhon, melkein heti kun kotiin saapuivat,
lähdettävä vetämään kelloaan.
"Tässä on nyt kotisi, pikku raukkani", puheli Katri pienoiselleen.
"Eipä tuotu sinua suinkaan mihinkään komeaan taloon, vaan tällaiseen
matalaan majaan, puutteeseen ja kurjuuteen. Mutta mitä muutkin
täällä, sen saat sinäkin. Saatpa enempikin. Paras on paikka
vierelläni, ruokanasi äidin maito. Ja eipä sitä vielä tiedä, mitä
isän kanssa puuhailet, kun korva korvan tasalle ylenee. Kyllä kai
silloin korpi kaatuu, jahka nuokin kädet kuokkaan tarttuvat."
"Näetkö, kun katsoo niin kuin ymmärtäisi", sanoi Liisa, "vaikkei
suinkaan silmänsä erota mitään, jos ovatkin auki".
"Eihän sitä ymmärrä, kun on vielä niin kovin vähäinen", leperteli
Katri ja pyyhki hellästi pehmoista hiussuortuvaa otsalla. "Kovin,
kovin on vähäinen vielä äidin nuppu. Niin, ihan munasta puhjennut
linnun poikanen sitä on vielä. Kuuletko sinä: ihan, ihan..."
Lapsi oli hyvin heikko. Kyllähän vanhemmat sen arvasivat, sillä
niin epäedullisessa asemassa oli ollut äiti kantaessaan. Nyt sen
lisäksi ei tahtonut olla ruokaa hänelle. Mitäpä saattoi muodostua
niin laihoista aterioista kuin heillä oli näinä aikoina. He olivat
vähän velkaantuneet ja koettivat idartaa sitä maksetuksi. Eipä heillä
kaikesti ollut muuta kuin leipää ja maito tilkka.
Katri koetti kuitenkin järjestää niin, että sai joskus ostetuksi
läskin murenen ja sen kanssa kiehautti sitten leipää. Saivat myös
joskus ostetuksi perunakapan. Ja vaihteeksi pani hän maidon sekaan
suolaa, johon sitten kastettiin leipää...
Jo aikaisin koetti Katri lähteä työhön. Parin viikon vanha oli hänen
pienoisensa, kun hän lähti pesutupaan. Tarvitsihan Juhon tosin levätä
yön työssä oltuaan, mutta he ottivat vieraan tyttösen vähän avuksi,
ja Liisakin koetti kerjetä, jos suuri hätä uhkasi.
Ne olivat oikeastaan kovimpia hetkiä hänen elämässään.
Ei hän tuntenut niitä ruumiillisia vaikutuksia, joita kovassa työssä
raataminen hänelle tuotti, vaan ainainen pelko pienoisensa puolesta
vaivasi kauheasti.
Hän säpsähti joka kerta, kun ovi aukeni, luullen jonkun hirmuviestin
kotoa saapuvan.
Jokaisessa välissä, missä suinkin voi, hän juoksi kotiin hoitamaan
pienoista ja sitten taasen juoksujalkaa takaisin.
Ja sekin tuntui niin kuin hän olisi varastanut työnantajiltaan.
Hänen oli pidettävä kiinni niistä työpaikoista, mitä suinkin
oli saatavana, sillä Juhon paranemisen ehtona oli säännöllinen
hierottaminen, ettei käsi jäisi kankeaksi, ja siihen tarvittiin
rahaa. Täytyipä joskus siitäkin luopua.
Suurinta surua tuotti vanhemmille, kun he jostakin saivat sen
käsityksen, ettei lapsi edistykään. Jos joku puhui siihen suuntaan,
vahvisti se heidän olettamustaan, ja jos toinen puhui päinvastaista,
uskoivat he hänen vaan lohduttavan heitä.
Usein istui Katri pitkät ajat kehdon ääressä, seuraten lapsen
kasvojen ilmeitä.
Herra Jumala, kuinka se raukka kärsikään... Suuret silmät katsoivat
ylös äitiin. Ne kysyivät... kysyivät...
Eikä äiti voinut vastata kuin kyynelillä...
Turhaan hän tarjosi tyhjää rintaansa. Riistetty oli häneltä ilo,
jota äiti saa tuntea, kun lapsi lepää hänen rinnoillaan ja saa siitä
ravintonsa. Poissa oli autuus, tilalla tuska... äidin tuska, jonka
vertaista, jota syvempää ei voi maan päällä olla. Mitä olisi hän
antanutkaan, jos olisi voinut estää, ettei puute ja köyhyys olisi
koskenut viatonta raukkaa!