VI.

Rinne ja Anna olivat lapsineen siirtyneet paikasta toiseen pitkin

kaupunkia. Talossa, johon he olivat asettuneet häiden jälkeen

asumaan, oli syntynyt heidän esikoisensa, tyttö.

Anna oli sidottu tuon tapahtuman jäljestä. Hänellä oli taipumusta

olla pois kotoa hyvin paljon, mutta nytpä tyttö pitelikin häntä

kehdon ääressä alinomaa.

Mutta sen sijaan kävivät tuttavat hänen luonansa, ja menettelihän tuo

sillä tavalla.

Kuitenkaan eivät he viihtyneet tässä paikassa. Kova onni oli heidät

johtanut naapureiksi jonkun perheen kanssa, jonka lapset sairastivat

melkein aina. Ei heillä ollut yön eikä päivän lepoa. Seinän takaa

kuului yhtämittaista itkua, ja äiti tuntui jo olevan aikalailla

hermostunut.

Viimein he olivat asettuneet lähemmäksi tehdasta, jotta Yrjölläkään

ei olisi pitkälti tehtaalle.

Täällä syntyi heille poika, joka piteli lujalla kohta syntymästä

saakka.

"Tuon kanssa sinä vielä päivillä olet", sanoi Elli. "Katso,

minkälainen juhkura se on, aivan kuin Yrjö itse!"

"Entäs sitä äänen pauhua ja kiivasta kiukkua, jollei ruoka joudu

ajallaan. -- Niin, niin, tällaista se on sitten, Elli!"

"Johan minä olen tuota katsonut. Ei noita ollut tuollaisia kääröjä

silloin kun yhdessä asuttiin, ja eikös meillä ollut monta kertaa

hirveän hauskaa?"

"Olehan hulluilematta! Mikäs tässä nyt on? Tässähän nämä kasvavat,

ettei huomaakaan. Katsopas Kerttua! Siellä pikku ihminen jo

ponnistelee puuta vasten pystyyn. Siitä se tämän maailman polku

alkaa."

Hän nosti lapsen rinnoiltansa kehtoon, peitti ja liekutti vähän,

kunnes lapsi nukkui, ja riensi sitten hellan luokse kahvia laittamaan.

"Koskapa Yrjö on kokouksessa, niin pidetäänpäs täällä hauskaa.

Katsotko näitä kaikkia tässä, niin, minä käyn vähän leipurissa?"

Hän nakkasi huivin hartioilleen ja riensi ulos, palaten pian.

"Ostin oikein hyvää, kun nyt olemme tässä vain kahden."

"Niinhän sinä aina teet, aivan kuin minä olisin joku harvinainen

vieras."

"Etkö sinä sitten ole? Eihän ketään ole sinun kaltaistasi. Kutkas

ovat tätä maailmaa niin joka puolelta yhdessä katselleet kuin me?

Olet kai sinä vieläkin kunnon kahvin arvoinen. Maistapas tuota ja

tuota! Kuiva se on paakari itse Pikkarainen, mutta hiivatin mehevän

se leivän tekee."

"Ei sinua koskaan näe iltamassakaan enää."

"Mihinkäs tästä pääsee. Jahka nämä tulevat isommiksi, niin sitten..."

"Voi olla sitten toisia pienempiä. Eikö se nyt jo riittäisi?"

"Voisipa ehkä."

"Taitaapa tässä nyt olla ihanaa: pestä latostaa yhtä mittaa lasten

vaatteita, kieppua yhtä mittaa kehdon korvassa pääsemättä siitä

mihinkään."

"Siinä on sentään kumpaakin, iloa jos ikävääkin. Kun lapset vaan

pysyisivät terveenä, niin mikäs tässä olisi."

"Sinä olet niin vanhanaikainen! Eihän sitä nykyään enää sellaista.

Jos minä olisin sinun asemassasi, niin ei ainoaakaan."

"Kyllä nämä kaksi sentään menevät."

"Vai kaksi!"

"No, no, Kerttu! Johan sinä vedit liinan kanssa kaikki sieltä."

"Niin, niin, kun minulle ei anneta mitään", leperteli Elli ja otti

Kertun lattialta syliinsä. "Katsopas, kun kummilla on tällaiset

kellonperätkin! Voi, vooi, onko kullan kultaset kellonperät?"

Anna laitteli kahvikojeet pöytään, levitti useat lajit leivoksia, ja

heillä kului aika hupaisesti.

"Minä olen viime aikoina ollut vähän pahalla tuulella", sanoi Anna,

alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Tässä asuu seinän takana joku

vanhapiika, joka pistää nokkansa joka paikkaan. Nyt se on ruvennut

simppuilemaan, kun minä olen lasten vaatteita kuivannut nuoralla

pihalla. Ne muka häiritsevät häntä, eikä hän salli, että hänen

akkunansa alla liputetaan."

"Vuokranhan tekin maksatte."

"Siinä kuin hänkin! Johan minä sanoin. Ja muutenkin! Kyllä se on

koettanut Yrjöllekin sanoa, kuinka täällä kahvikestejä pidetään

miehen työssä ollessa, tuhlataan ja mässätään."

"Niin kuin ne hänen pussistaan tulisivat!"

"Johan se oli Yrjökin sanonut. Nytkin on aivan varmasti korva oven

raossa. Siinä on tuossa kaapin takana ovi."

"Kaikkein kanssa sitä pitää joutua!"

"Niin kyllästyttää toisinaan, että minä olen jo sanonut Yrjölle, että

tästä täytyy muuttaa pois."

"Suotta kai sitä rupeaa kärsimään."

"Niin minustakin! Oma rauha ja vapaus on siksi kallista, ettei sitä

päästä kenen nuuskanenän tahansa sissimään ja repostelemaan."

"Juuri niin!"

"Minä olen koettanut olla, etten ole välittänyt mitään. Olen

ajatellut, että tuhiskoon turkissaan. Mutta ei sitä rauhallisin

mielin saata katsoa, kun on aina niin happaman ja tyytymättömän

näköinen ja kun sen tietää johtuvan yksinomaan siitä, kun me olemme

tässä asemassa."

"Mitä sinä tosiaankin välität hänestä?"

"Älähän vielä! Eräänä yönä oli Kerttu vähän kuumeessa ja rauhattomana

itkeskeli tuossa, niin jopahan löi nyrkillänsä välioveen."

"Älä! Voi, jos minä olisin ollut sinun tilallasi!"

"Minkäs sille mahtaa?"

"Olisin niin potkassut oveen, että olisivat paikat helisseet.

Kaikkeapa tässä! No, pitääkin sitä olla jos minkälaista ihmisten

ristinä!"

"Kun sitä saiskin elää omaa elämäänsä, niin hätäkös sitten olisi!"

"Oliko tuo niin hävytön, sanon vieläkin. Aivan kuin teidän pitäisi

olla hänen orjiaan! Muuttaisi pois, jos ei jaksaisi kuunnella.".

"Muiden tästä on ollut ennenkin muutettava, ja niin teemme mekin.

Onhan noita huoneita pitkin kaupunkia. Myötäänsä kuulutetaan

sanomalehdissä."

"Muuttakaa, muuttakaa!"

"Ensi kuun rajassa."

"Ja pitäisi sinun joskus muutenkin päästä jalottelemaan ja korviasi

lepuuttamaan. Eikö nyt ketään saisi lasten luokse, että pääsisit

jollonkikaan teatteriin tai iltamaan?"

"Kyllä kai sietäisi."

"Mikäs oikeus Yrjöllä ja miehillä yleensä on olla kokouksissa, käydä

toistensa luona, istua elävissäkuvissa ja monessa muussa iltasilla?"

"Onhan se niinkin. Kun tätä pitemmälle alkaa jatkua, niin kylläpä

toisinaan tekee mieli päästä johonkin vähän pistäytymään."

"Ajattele, kuinka vapaita me olimme ennen menemään! Mikäs meitä

pidätti! Ja mikäs pidättää minua vieläkään? Kyllä sinä teit hullusti

tähän kaikkeen antautuessasi."

"Tehtyä ei saa tekemättömäksi."

"Pöllöksi minun täytyy sinua sanoa, kun et sen vertaa nenääsi

pitemmälle ajatellut. Sinä olit aivan kuin tuo hullunen lapsi, joka

äidiltä sokeripalaa pyytää. Etkä ole viisastunut vieläkään: sidot

vaan itseäsi enempi ja enempi."

"Saanko kaataa sinulle vielä? Ota leipääkin!"

"Kyllä nämä ovatkin hyviä! Saanko tuon vielä tuosta?"

"Ota veikkonen! Näissä ei suinkaan ole säästämistä. Tuossa on

Kertullekin."

Anna kaatoi kahvia ja puheli:

"Kyllä se on totta, että Yrjö on paljon poissa kotoa. Oikeinpa

mielii käydä päivä pitkäksi toisinaan. Mutta hän on hyvä sen sijaan.

Katsopas, mitä hän on hankkinut viimesillä ylityörahoilla! --

Tällaisen päällystakin!"

"Katsopas sitä Yrjöä!"

"Oikeastaan vähän liiankin ylellinen, mutta..."

"Ei ollenkaan! Joutaapa tuo olla joskus työmiehen rouvallakin kunnon

vaate yllä. Kylläpä se pukeekin sinua!"

"Minun taasen teki niin mieleni tällaista kukkamaljakkoa, enkä voinut

pidättää itseäni. Otin muka Yrjön syntymäpäiväksi, joka on huomenna.

Oli se vähän kalliin puoleinen, kuusi ja puoli markkaa, mutta

ajattelin, ettei noita monta meillä ole eikä taida heti taasen tulla

ostetuksikaan."

"Onko Yrjön syntymäpäivä? Älähän vielä, minä ostan tähän kukat, niin

tulee meiltä kummaltakin."

"Minulla ei olisi tuskin ollutkaan muuta kuin männyn hakoja. Menivät

rahat niin tarkkaan. Mutta en raskinut olla ostamatta. Ajattelin,

että levittää häntä voita leivällensä sen ohuemmasti."

"Ja täytyy kai ajatella kotinsa somistamistakin."

"Täytyyhän sitä, mutta pitää ostaa, kun ei jouda mitään tekemään.

Minähän muka jo vuosia taaksepäin alotin tällaista pöytäliinaa, mutta

en saa valmiiksi."

"Katsopas! Mistä sinä tätä olet oppinut? Enhän ole sinulla ennen

tällaisia töitä nähnyt."

"Kun me asuimme siinä ensimmäisessä paikassa, oli siinä naapurina

joku Mattila, jonka itkusista lapsista aina kuulit meillä käydessäsi.

Hän oli hyvin työkkyri ihminen ja sai minutkin innostumaan."

"Sinun pitäisi tämä valmistaa."

"Milloin sitä on aikaa? En ymmärrä, kuinka Mattelinska sai niin

paljon tehdyksi. Tuossa on hänen teräämiään sukkiakin. Minä kun

olin tässä huonossa kunnossa tämän tytön takia ja niin lujalla joka

suhteessa, niin vietin hänelle muutamia varsia, kun sukat alkoivat

loppua. Hän on niin hyvä kutomaan ja harjaantunut, että kannattaa

paremmin teettää hänellä kuin ruveta itse hangottelemaan."

"Jotkut ovat lapsuudestaan saakka oppineet ja käyttävät niin jokaisen

hetken päivästä, etteivät suo itsellensä hetken lepoa. Kyllä ne

sitten ovatkin läkkituopin värisiä ja haukkovat henkeään. Se kai

lienee ihana saavutus. -- Mitä kaikkea sinulla onkaan uutta? Eikö

tämä esiliinakin ole?"

"On."

"Et kai sinä itse ole ommellut?"

"Milloinpa sitä... kun ei ole oikein harjaantunutkaan. Siinä kuluu

aikaakin niin paljon, että jos työlleen vähänkin laskee, niin

voitoksi ei jää mitään, kun kankaan hinnan ja kaikki lukee... Siuruan

esiliinatehtaassa tekevät sentään aika kuosikkaita. Eikös tuokin

helmakoriste ole aika mukavasti tehty? Niillä on sellaiset koneet. Ja

hyvin välttävät. Kertun esiliinat maksoivat kolme markkaa, kun ostin

niitä pari kappaletta. Tuota rahan menoa on niin puoleen ja toiseen,

että saa siinä jänkkäillä päiväpalkasta, jos mielii sillä saada

kaikkea."

"Ja saako sillä sitten?"

"Ei puoliakaan. Kyllä minäkin rahalle reijät löytäisin, jos sitä

olisi vaan panna jokaiseen. Ne pitäisi paikat olla eri näköiset!"

"Sen minä kyllä uskon, mutta siihenpä ei riitä. Niukasti

jokapäiväiset tarpeensa saa. Kyllähän me tiedämme tämän. Muistatko,

miten lujalla toisinaan olimme? Ja mitä siitä olisi tullutkaan,

ellemme..."

"Älä viitsi kaivaa vanhoja asioita esille. Nehän ovat olleet ja

menneet."

"Sinun osaltasi", nauroi Elli. "Sinä olet järjestänyt asiasi tällä

tavalla, minä toisella."

"Silloin sitä ei tule ajatelleeksi, kun luonto vetää tikanpoikasta

puuhun. Nythän tuo toisinaan palaa mieleen."

"Ja eikös se pane vähän päätä punaltelemaan, että 'voi mua hullua

neitoa'? Sinulla ei ole tilaisuutta vaihtaa kertaakaan. Eikö se jo

kyllästytä? Mitäs tämä on tuonut sinulle: yksinäisyyttä, unettomia

öitä, lapsiliudan, jonka loppupäätä et ole vielä nähnyt."

"Aivanhan sinä ilkut."

"En sillä mielellä, mutta sanon jotakin." Anna ei voinut vastata

mitään. Ellihän oikeastaan sanoi, mitä hän itsekin oli monta kertaa

ajatellut.

"Kyllähän Yrjö tietysti hupinsa löytää. Miehillähän on niitä omia

ilojaan. Istutaan muka kokouksissa, mutta yhtä hyvin niiden päätyttyä

tai niinä iltoina, jolloin ei kokouksia olekaan, saatetaan ottaa

dominot tai muut pelit esille ja pelata iltakahvisia, sokerileivistä

tai muusta sellaisesta. Ja milloin ei näin tehdä, kulutetaan aikaa

väittelemällä juttutuvassa. Olen minä sen verran katsonut heidän

illanviettojaan."

"En minä sentään usko, että Yrjö sitä niin halusta tekee, jos

johonkin lienee mukana ollutkin."

"En minäkään sitä toivo, enkä sano vahingonilolla, mitä olen joskus

huomannut. Johduin vaan ajattelemaan ja vertaamaan sinunkin nykyistä

elämääsi entiseen."

Annan mieleen jäivät Ellin hämärät viittaukset kuin pahaksi

painajaiseksi, eikä hän viimeisen keskustelun jäljestä enää jaksanut

yhtä kärsivällisesti kohtaloaan kantaa. Tästä lähtien hän asettui

Yrjöönkin nähden enemmän arvostelevalle kannalle.

Miksi todellakin perheessä piti vaimon aina olla alakynnessä, kun

miehet samalla kuin jonkunlaisella oikeudella tulivat ja menivät niin

kuin heille sopi? Oliko Yrjönkään melkein jokailtaiseen poissaoloon

syynä joku kokoukseen meno niin kuin sanoi? Eihän hän vaan halunnut

jollakin tekosyyllä päästä pois kotoa.

Mutta hän koetti painaa alas tällaiset mielennousut.

Ellillä oli sitä paitsi aina jotakin uutta mukanansa entisestä

toveripiiristä, ja saattoivat he toisissa asioissa löytää viehätystä

ja vaihtelua. Ja vaihteluahan Anna taaskin oikein kaipasi.

Sitä saavuttaakseen hän ei ollut suinkaan mikään säästäväinen

perheen emäntä. Milloin kukkaro suinkin salli, osteli hän mitä mieli

milloinkin halusi. Eikä hänellä viikon lopulla ollut mitään, jäipä

usein velkaakin, jota ei tahtonut saada mitenkään maksetuksi. Mutta

ei hän sitä suuresti surrut.

Hän ei ollut koskaan oppinut säästämään. Tyttönä ollessaan oli hän

tottunut saamaan palkkansa säännöllisesti viikon lopulla. Menettipä

sen miten menetti, siitä ei ollut väliä, olihan uusi palkka taasen

tiedossa. Siihen turvautuen saattoi asiansa järjestää huolettomasti.

Samoin oli nytkin naimisiin mentyä. Yrjö toi säännöllisesti, antoi

hänelle määrätyn viikkorahan ja piti lopun itse.

Eikä hänkään ollut säästäväinen. He olivat ennen naimisiin menoaankin

tottuneet yhdessä panemaan kaiken maailman tietä kurjat kolikot. He

olivat istuneet iltakaudet kahviloissa tai konditoreissa tai olivat

tuhlanneet iltamissa, teattereissa ja elävissäkuvissa. Yrjö oli

sitä paitsi hyvin halukas ostamaan Annalle kaikellaista, milloin

rintaneulaa, sormusta, albumia, rasiaa tai muuta sellaista.

He olivat naimisiin mennessäänkin niin putipuhtaat, että Yrjön oli

pitänyt häitä varten ottaa työväen säästökassasta kahdensadan markan

laina.

Nyt jo joskus näytti säästäminenkin tarpeelliselta. Hyvä olisi ollut,

jos ennen olisi jo tullut aletuksi. Yht'ainoaa päiväpalkkaa oli monta

suuta syömässä. Nyt piti maksaa huoneen vuokraa toisella tavalla,

maksaa puista ja vedestä, maksaa korkoa velasta. Jopa toisinaan

täytyi turvautua tehtaalaisten keskuuteensa perustamaan n.s.

juoppojen kassaan, johon moninkertainen korko perittiin etukäteen.

Toisinaan tuntui elämä todellakin niukalta ja päiväpalkka aivan

riittämättömältä. Mutta siitä huolimatta oli vaikea tottua

säästäväiseksi, kun koko edellä ollut aika oli ollut elämistä

"kädestä kärsään". Jotkut Yrjön työtovereista olivat koettaneet

järjestää itsellensä lisäansioita. He olivat rakentaneet torpan

maaseurakuntaan, viljelivät kartanomaallaan perunaa ja keittiökasveja

sekä tunsivat olonsa paljon mukavammaksi kuin kaupungissa

vuokralaisena nujuamisen. Tosin he eivät voineet käydä kotonaan

ruokatunnilla, mutta kävelivät tai ajoivat polkupyörillään aamuin

illoin puolituntisen tai vähän paremman. Sehän teki hyvää sisätyössä

raatajalle, ja ne jalkavaivat tulivat moneenkin kertaan korvatuiksi.

Toisilla oli joku pieni matkustajakoti tai pitivät toiset yksinäisiä

nuoria miehiä tai naisia luonaan asumassa, saaden heiltä aina jonkun

markan huoneen vuokran lyhennykseksi.

Eräänä päivänä tuli koneenhoitaja Väyrynen Rinteen luokse ja näytti

olevan vähän ikävällä mielellä.

Hänellä oli pieni ruoka- ja sekatavarakauppa Eerikinkadulla.

"En minä ollenkaan mielihyvällä sano, mitä sanon", lausui hän

alkusanoiksi. "Mutta sinun vaimosi on pitkin talvea ottanut yhtä ja

toista sieltä eukkoni kaupasta, eikä se tahdo tulla maksetuksi."

"Mitä?" sanoi Rinne ällistyneenä. "Minä nyt toivon, ettet sinä

järkimies pahastu tästä, mutta ymmärräthän sinä aivan hyvin, että kun

minun täytyy säännöllisesti maksaa kauppiaille, joilta otan tavaran

myödäkseni, niin täytyyhän minun myös saada säännöllisesti."

"Se on luonnollista. Eihän siitä tule kuin joku prosentti

myöntivaivoja."

"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän sen. Mutta millä helkkunan vuorolla

Anna on sellaiseen jälkimaksuun joutunut? Onko sitä paljonkin?"

"Satakunnan markan seutuville."

Rinne mutisi epäselvän kirouksen.

"Kyllä minun täytyy, toveri hyvä, tunnustaa se aivan suoraan, etten

minä tiedä tästä mitään."

"Epäiletkö sinä minua?"

"En suinkaan. Sitä en tarkoita. Mutta eukko on tämän kaiken tehnyt

sanomatta minulle mitään. Tämä tulee aivan uutena yllätyksenä."

"Voin minä sanoa sinulle lohdutukseksi, ettet sinä ole ainoa. On

teitä useitakin tässä ja muissakin tehtaissa. On niiden takia saanut

kärsiäkin, eikä minua se huvittaisi."

"Ei minun puolestani tarvitsekaan, kun annat vähän perään, että saan

sinulle vähitellen suorittaa."

"Siitähän voidaan sopia."

"Ryökäle periköön!" sadatteli Rinne Väyrysen mentyä.

"Mistähän siihenkin läpeen lohkastaan. Muutaman päivän päässä on

kunnallisverojen rästikantokin. Löipä, jukoliste, kiven leipään! Ja

mihinkä se upottaa viikkorahan? Lienee hyvinkin totta jutut niistä

kahvikesteistä."

Hän oli koko päivän kuin pistoksissa, nousi ja laski samaan asiaan.

Ja hän päätteli mielessään sanoa purevat sanat Annalle. Oli onni,

että tämä tuli tiedoksi rupeaman alussa. Kerkesi mieli tasaantua

ennen kuin kotiin lähdettiin.

Hän koetti paperiin laskea viikko tulojaan ja nyt aiheutuneen velan

lyhennystä, säästöä veroa varten, puurahaa, ruokarahaa...

Ensi palkasta oli lyhennettävä juoppojen kassaankin joku osa.

Ei hän voinut muuta kuin kirota senkin muistaessaan. Hän oli

jotensakin tuimalla tuulella saapuessaan kotiin illalla.

"Millä helkkunan vuorolla sinä olet syönyt itsesi kiinni Väyrysen

puotiin?" Anna sävähti punaiseksi. "Mistäs sinä sen tiedät?"

"Pitäskö tämä olla muka salaisuus? Huonosti sen olet järjestänyt,

koskapa ei ole salassa pysynyt. Väyrynen tuli äsken vaatimaan maksua.

Mitäs sinä siihen sanot?"

"Mitäpä minä sanon. Tietysti sitä on tarvittu."

"Onko se ollut ihan välttämätöntä?"

"Taitaapa tässä olla varaa tuhlailla."

"Sitä on kuulunut, että täällä pannaan yhtä ja toista kurkusta alas

minun poissa ollessani."

"Uskotko sinä juoruja?"

"Mitä tässä tiennee enää uskoa. Sen minä vaan tiedän, että raataa

tässä saa ihan oietakseen, eikä suinkaan ole palsamia sellainen

tieto kuin tämäkin. Kyllä ne viidenlaiset kahvileivät saisi vaihtaa

reikäleipään."

Rinne ei voinut hillitä pistävää sävyä.

Mutta Annan mieli myöskin kuohahti.

"Vai niin! Nytkö jo aletaan laskea, mitä tämä syö? Joko nyt aletaan

mitata kuin naudalle kukin annos. Hyvä! Mitataan vaan! Mutta tehdään

se kummallakin puolella. Mihinkäs sinä niissä iltaistunnoissa

panet markan toisensa jälkeen? Sitä ei taideta ottaa mihinkään

huomioon. Minun varmaan pitäisi täällä kotona lasten kanssa kastaa

leipää suolaveteen, jotta sinä saisit 'toverien' kanssa nahistella

sokerileipiä."

Anna jatkoi ilkeästi. Hän oli viime aikoina niin kyllästynyt tähän

yksitoikkoisuuteen, jotta ei voinut hillitä itseään. Eikä hän liioin

halunnutkaan. Mikä velvollisuus hänellä siihen olisi?

Oli vähällä syntyä kiivas riita. Kummallekin tuntui oikeutetulta

syytellä toistaan. Pitkin matkaa oli yhtä ja toista patoutunut

mieleen ja nyt se pyrki purkautumaan.

Tätäpä ei ollut vielä ennen tapahtunut. Mutta Yrjö oli niin

sydämistynyt Annan salaisesta toiminnasta.

Anna taasen luuli Yrjön tositeolla epäilevän häntä tuhlariksi ja

huolimattomaksi.

"Kyllähän minä olen sen itsekin huomannut, etten sitä saa

maksetuksi", sanoi Anna vihdoin itkien, "mutta olen joka viikko

toivonut aina parempaa, eikä sitä ole tullutkaan. Minä en ole

tahtonut sillä mieltäsi raskauttaa. Ja nyt, kun kaikki on tullut

ilmi, olet sinä valmis kuulemaan jokaista juorua ja uskomaan minusta

mitä hyvänsä. Kai minä olen siitä sen ansainnut."

"Mitä sinä sitten rupeat tuolla tavalla selän takana toimimaan, kun

et siihen, kuitenkaan kykene?"

"Johan sen sanoin."

"Olisit ilmoittanut itse ennemmin, ettei olisi niin pitkälle päässyt."

Rinteen mieli oli vähän lauhtunut. Annan syytöksissä oli perää, sitä

ei tainnut kieltää. He olivat molemmat valmistaneet kohtaloansa. Ei

hän olisi välittänyt, vaikka olisi viidessä sadassa ollut velka, kun

olisi ollut, millä maksaa. Mutta nyt hän oli puilla paljailla.

"Sano nyt, miten tästä päästään!" Mitäpä siihen Anna taisi sanoa.

Eikä heille auennut muuta mahdollisuutta kuin viedä seinäkello,

kukkamaljakko ja muutamia muita esineitä, niitäkin joita Yrjö oli

muistoksi ostanut, huutokauppakamariin.