Kaupungin valtuustossa törmäsivät mielipiteet vastakkain.
Työväenopiston johtokunta oli lähettänyt kirjelmän valtuustolle, ja
siinä pyydettiin opiston vakinaiselle kannalle asettamista.
"Se on lakkautettava kerrassaan!" sanoi joku valtuuston jäsenistä.
"Se tulee liian kalliiksi kunnalle. Meillä on menoja puoleen ja
toiseen. Kunnallinen köyhäinhoito kasvaa vuosi vuodelta. Nyt sen
saa jo laskea sadoissatuhansissa, niin kuin on nähty tänä iltana
esitetystä vuosikertomuksesta ja seuraavalle vuodelle laaditusta
kustannusarviosta. Kunnallisverot nousevat huimaavasti. Kohtahan
me tässä saamme ahertaa pelkästään verojamme varten ja heittää
kaiken sen mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu kokonaan
syrjään. Tänne tulee kirjelmiä toinen toisensa jälkeen, ja kaikissa
pyydetään rahaa, rahaa. Minun ymmärtääkseni meidän pitäisi sangen
tarkasti harkita kenelle annetaan. -- Onko työväenopisto kipeimmässä
tarpeessa? Pyydän arvoisia herroja valtuusmiehiä aluksi kiinnittämään
huomionsa kahteen asiaan vierekkäin: kunnalliseen köyhäinhoitoon
ja tähän opistoasiaan. Leipää ja rahaa, vieläpä puita ja mitä
muita anoneekaan köyhin osa kaupunkimme väestöstä. Kyllä kai
lienee joukossa, ja on varmastikin, jotka apua tarvitsevat. Mutta
tutkikaapa minkälaista on tämä apua nauttiva joukko: Ensinnäkin
muualta tullutta. Tuskin he ovat olleet täällä sen verran, että ovat
saaneet kotipaikkaoikeuden, ja silloin kohta heittäydytään kunnan
niskoille. Ovatko nämä vanhuksia tai sairaita? Mitä työkuntoisinta
väkeä, mutta niin läpi laiskaa ja halutonta. Kuka ei meistä tuntisi
Keinäs-Mattia, Juho Kolkkista ja monta muuta! Miehet pulskia ja
vereviä kuin komeimmat koko kansasta, mutta kunnan apua vetävät kuin
vaivaiset. -- Vielä näille iltaopistoa kunnan varoilla! Mitä sanoo
tilasto työväenopistosta? Oletteko tutkineet sitä? Luentokauden
alussa komeilee satalukuja osaaottavista. Entäs päiväkirjat? Muutamia
kymmeniä istuu luennoilla, kourallinen harjoitusaineissa. Kallista
lystiä! Ei meidän kannata kylvää rahaa joukolle, joka kylvön tallaa
jalkoihinsa. -- Mutta katsokaapa katunurkkia! Kuin nuijalla lyötynä
seisoo siellä juuri tuota väestöä, jolle tässä nyt avustusta
pyydetään, nojailee ja pönkittää siellä kulmataloja, niin että
rakennuksien seinät ovat mustuneet hartioitten kihnutuksesta, puhuvat
siinä sopimattomia sanoja ohikulkijoille, riitelevät ja räyhäävät,
mekastavat ja tappelevat. Näille tässä vielä opistoa! En voi puoltaa
opiston vakinaistuttamista, en edes minkään apurahan myöntämistä
kolmivuotiskaudeksi."
"En voi olla samaa mieltä edellisen puhujan kanssa", sanoi seuraava
esiintyjä. "Kaikki se on totta, mitä on huomautettu. Oppilasten
lukumäärä ei vastaa toiveita. Mutta ymmärtääkseni meidän ei auta
perustaminen mitään niiden varaan, jotka tuossa osassa kaupunkimme
väestöä ovat aivan suuttumusta herättävästi kiusallisia. Olisi
sangen mielenkiintoista tutkia, miksi he sellaisia ovat, mutta
se ei nyt kuulune meille, enkä tiedä, millä tavalla se asiaan
vaikuttaisi. Sen sijaan meidän on käännettävä huomio niihin,
jotka opistoa ovat käyttäneet, ja heidän etuansa ajatellen
asiat järjestettävä. Ymmärtääkseni ei ole käsiteltävä kevyesti
työväestön opiskeluharrastuksia. Ajatellaanpa vähän tätä asiaa,
kuinka raskaan työpäivän päätyttyä kuitenkin sentään verrattain
moni rientää iltakaudeksi, yhdeksi tai pariksi tunniksi aivan
omasta vapaasta tahdostaan kuulemaan sivistäviä luentoja tai
muistelemaan harjoitusainetunneilla lapsena saamiansa ensimmäisiä
alkeita opinteillä. Eikö se kuitenkin anna meille kuvaa tosi
harrastuksesta? Kunnallisen elämämme keskuudessa ei sitä suinkaan
ole pidettävä vähäisenä ilmiönä. Minä vaan pyydän palauttaa mieliin
aikaisemmin tekemämme erehdykset, kuinka olemme vähäisen harkinnan
perästä hyljänneet työtä tekevän luokan parhaimpien pyynnön, kun
he anoivat kunnan apua, että saisivat kaupungin maalle perustaa
n.s. omakotipalstoja. Me arkailimme myöntää heille rahalainaa. Ja
mikä oli seurauksena? Velvollisuutensa kaikkein parhaiten tunteva
väestö meni kaupungin rajan ulkopuolelle maaseurakuntaan ja perusti
sinne esikaupunkeja niin kuin itse halusi. Ilman ohjausta on niistä
muodostunut mitä hyvänsä, joiden elämään, järjestykseen ja yleensä
siveellisyyteen ei kaupungin hallituksella ole mitään oikeutta
sekaantua ja joista ei tietysti maaseurakuntakaan pidä huolta. Näin
me olemme päästäneet heidät, ja jäljelle ovat jääneet huonoimmat,
jotka elävät vaivaishoidon varassa niin kuin edellinen puhuja aivan
oikein huomautti. Kenen syy? Meidän pitäisi tehtyjä erehdyksiä
jollakin tavalla korjata eikä suinkaan tehdä uusia. Kun työväestössä
ilmenee valistusharrastusta, olisi sitä kaupungin valtuustonkin
kannatettava ja edistettävä. Niin kaukonäköisiä toki pitäisi olla.
Kieltäydyttäköön jostakin muusta vähemmän tärkeästä, mutta tästä ei
missään tapauksessa."
Molemmilla puolilla oli kannattajansa, eikä yksimielisyyteen voitu
päästä. Opiston vakinaistuttaminen jätettiin tuonnemmaksi, mutta
myönnettiin sille kuitenkin pyydetty avustus kolmivuotiskaudeksi.
* * * * *
Vaikka asiat eivät olleetkaan järjestyneet kaikkein parhaiten, oltiin
työväestön piirissä kutakuinkin tyytyväisiä. Hyvähän oli näinkin.
Valtuuston kokous oli ollut perjantaina, ja lauvantain lehdissä oli
painettuna selostus päätöksistä. Kun asia oli työväestöä erikoisesti
koskeva, oli kirjeenvaihtaja ottanut osia eri puhujien lausunnoista,
joten asian käsittely tuli lukijakunnalle selväksi.
Juho kiirehti kohta työstä päästyään Katrin luokse.
"Olet tietenkin lukenut?"
"Olenhan toki."
"Niin ne saattavat mielipiteet mennä ristiin, mutta hyvä asia on
kuitenkin voittanut."
"Voi, voi! Kyllä minä olen niin iloinen!" riemuitsi Katri.
"Niin tietysti, ja minä samoin, mutta on sentään joukossamme monta,
jotka eivät pidä tuota juuri minään. Siitä puhuttiin aikanaan
paljonkin ennen kuin sitä oli saatukaan tänne, mutta sitten kun
se alotti säännöllisesti toimimaan, on vuosi vuodelta tapahtunut
laimentuminen. On niin tavattoman monta houkutusta pitkin kaupunkia,
jopa itse opistohuoneen aitakin kuuluu oman yhdistyksen elävienkuvien
teatterin pianon viheliäinen ääni. Kummakos on, jos ei tahdokaan
jaksaa nousta kerrosta ylemmäksi, kun keveä huvi alhaalla vetää
pyörteen tavoin."
"Siitähän ne puhuivat valtuustossakin."
"Sehän on aivan luonnollista. Ja täytyyhän se jokaisen myöntää, että
tällaisten huvituksien aikakaudella lipuvat monet kuin itsestään pois
oikealta tolalta. Se on tietysti vastustajille sangen mieluinen asia.
Jopa he pitävät sitä kyllin painavana järjestääkseen asiat juuri sen
mukaan. Mutta onneksi on terve järki päässyt väliin."
"Oikein pitäisi käydä kädestä pitäen kiittämässä asiamme puoltajia",
innostui Katri. "Ja sepähän kumma lienee, etten minä ainakin muutamia
saa innostumaan opiskelemaan!"
"Koeta, koeta! Niin teen minäkin. Tämän uuden kauden ajalta pitää
saada paremmat tilastot, joilla voidaan todistaa opiston arvo ja
puolustaa sen asemaa. Nyt mekin rupeamme agitaattoreiksi että
paukkuu!"
"Tästä pitäisi saada jotain sanomalehteenkin. Kirjottaisit sinä."
"Kyllä kai ne pitävät toimituksen puolesta huolta siitä."
"Mutta sinä olisit niin asianomainen. Toimittajat ovat koulunpenkiltä
tulleita, ja minusta tuntuu niin kuin eivät he tarkoin ymmärtäisi
monta muutakaan asiaa, josta he leipänsä takia kirjottavat. Mutta
sinä olet sieltä sorvien ja työpöytien äärestä. Sinun kirjotuksesi
olisi suorastaan tehtaasta ja ymmärrettäisiin siellä paremmin kuin
toimitushuoneessa kyhätty. Kirjotathan?"
Katri uskoi, että Juho todellakin voisi tehdä jotakin tässä asiassa.
Ja juuri tuo Katrin osanotto ja luja luottamus vaikutti Juhoon
kohottavasti.
He saattoivat näin vapaahetkinänsä tuntea oikein iloa ja riemua
toistensa seurassa. Heillä olivat aina jalot pyrkimykset etualalla.
Jokapäiväinen työ, joka ei kaivannut sanottavasti heidän henkisiä
voimiaan, ei voinut tuottaa työn iloa ja viihdytystä. Se oli niin
samallaista päivästä toiseen. Kaiken työnhän oikeastaan teki
mahdollisimman tarkasti rakennettu kone, sen jyrsivät terät, pyörivät
akselit ja rattaat, hyppivät neulat ja niveleet. Ei koskaan saanut
tehdä mitään kokonaista. Tuskin yksikään ainoa esine oli kokonaan
tullut valmiiksi heidän käsissään, vaikka satoja tuhansia osia olikin
kulkenut heidän työpöytiensä kautta.
Katri muisteli usein Juhon kuvitteluja kerran Hupisaarella,
kuinka mentäisiin veneellä sinisten selkien taakse, josta ei
koskaan palattaisi. Ei hän oikein tahtonut uskaltaa ajatella sitä
mahdollisuutta. Mutta toisinaan tuo haave niin valtasi hänet, että
hän löysi itsensä pienen mökin emäntänä, askartelemassa puhtaassa
tuvassa, jonka akkunasta avausi näköala järvelle ohi rannalla olevan
nuottakodan ja saunan. Mitä kaikkea saisikaan tehdä omassa kodissa
aamusta iltaan!
Nuo kuvat välähtelivät hänelle milloin missäkin -- jostakin syystä
nytkin...
* * * * *
He olivat kumpikin nyt niin innostuneina, etteivät malttaneet pysyä
sisälläkään, vaan lähtivät ulos kaupungille, kun sitä paitsi kaunis
ilmakin houkutteli.
He menivät Läntiselle Pitkällekadulle, missä tavallisesti työväestö
oli iltakävelyllä. Käytävät olivatkin väkeä mustanaan. Toisissa
ryhmissä kulki tyttöjä nauraen. Heidän taaksensa kerääntyi suuri
joukko poikia, jotka koettivat sanasutkauksin herättää huomiota. He
olivat muka keskenään puhuvinaan, mutta tarkoittivat sen tyttöjen
kuultavaksi. Sanat eivät olleet ollenkaan valittuja, jopa suorastaan
raakoja ja sopimattomia. Tytöt hyikäilivät "tuollaisia roskasuita",
mutta kuitenkin he samassa olivat valmiit nauramaan sanojen
hupaisille käänteille, rohkeille sivuajatuksille ja yltiöpäisille
kaksimielisyyksille.
Pitkin iltaa järjestyivät he paritusten, sanat vähän laimenivat, ja
nauraen sekä suuriäänisesti puhuen he kulkivat myöhään iltaan saakka.
Kasvavat poikaset ja tyttöset soluivat mukana. Heillä oli oikein
oma ryhmänsä, josta kuului lasten äänien kilittämistä. Pojat
olivat jo koko miehiä olevinaan. Tupakan sytyttämisessä kouran
sisässä, tulitikun heittämisessä, poltetun savukkeen nakkaamisessa,
sylkemisessä, puolittain vetelehtivässä astunnassa, vähän kuin
juopuneen tavoin hoippaamisessa, käsien lyönnissä toverien
hartioille, kiroilemisessa ja siunaamisessa sekä välillä jonkun
laulunrenkutuksen lomauttamisessa oli aikaisempien jäljittelyä.
He olivat jo omistaneet kaiken, mitä katu saattoi opettaakin. He
tiesivät kaikesta, ja heillä oli kokemuksia kaikenmoisista ilveistä
ja eleistä.
Juho ja Katri pitivät kuin velvollisuutena kulkea tässä joukossa,
johon he yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat.
Mutta he häpesivät kumpikin. Juho koetti johtaa Katrin ajatukset
johonkin asiaan. He rupesivat muistelemaan, mitä oli viime luennossa
esitetty. Siitä he johtuivat ihailemaan erästä Juhon työtoveria,
joka oli heidän keskuudestaan kohonnut opiskelun kautta, saavuttanut
verrattain laajat tietomäärät, oppinut kieliäkin ja mennyt jo niin
pitkälle, että oli viime luentokauden alkajaisissa esiintynyt salin
täyteisen joukon edessä, saanut myrskyisän suosionosotuksen ja koko
joukon ihmettelyn osaksensa.
Mutta raskaan työpäivän raatanut, iloa ja huvitusta etsivä joukko,
joka riensi tässä katukäytävällä jonkunlaisessa villissä vapaudessa,
ikään kuin repi alas kaikkea tuota.
"Emmekö lähtisi pois täältä?" ehdotti Katri. "En minä saata olla."
He kääntyivät ensimmäisessä kulmauksessa pois koko kaupungista.
Tie meni järven lahdelman poikki, nousi ranta-ahteessa sekametsään ja
sen läpi maaseudulle.
He kulkivat aluksi sanaakaan sanomatta, kummankin rinnassa ahdistava
tunne, joka kuitenkin vähitellen poistui sitä mukaa, kun kaupunki jäi
jälkeen.
Nyt oli täyden kuun aika.
Kuun kelmeässä valaistuksessa lepäsi kevättalven luonto. Etäällä
häämöttivät järven rantametsät tasaisen selkähangen takaa,
pilkottivat tummaa iltataivasta vasten kuusien latvat. Pitkien
tyynten säiden takia oli kuura säilynyt varisematta puiden ja
pensaiden oksilla ja latvoilla.
Siinä seisoi metsä valkeassa hohteessa illan rauhassa.
Äänettöminä kulkivat he pitkin talvista tietä, ja hiljaisuus ympäri
piiritti heidät. Kuu paistoi takaa, ja varjot lankesivat tielle.
Toisinaan he pysähtyivät äänettöminä tielle, pysähtyivät ja
kuuntelivat tai puhuivat kuiskailemalla.
"Täällä on niin ihana rauha", sanoi Katri vihdoin.
"On", vastasi Juho lyhyesti.
"Tuntuu aivan kuin puheen äänikin häiritsisi."
"Eihän meillä ole syytä puhuakaan."
Hiljaisuuden keskeltä alkoi kuulua omituinen ääni.
"Mikä se on?" kysyi Katri.
"Jäniksen katkonainen pajatus."
He pysähtyivät molemmat kuuntelemaan omituista tykytyksen tavoin
katkeilevaa tummaa vihellystä tien ohesta.
"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa", sanoi Juho.
"Odotetaan."
Ääni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo
valkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan
se pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.
Sillä ei ollut aavistustakaan ihmisten läsnäolosta.
"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen.
Tämäpä vasta oli harvinainen sattuma."
"Katsopas nyt!"
Juho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen
istumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä
seisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.
"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa", sanoi
Katri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä
polveilevaa tietä. "Oikein käy kateeksi."
"Kylläpä melkein."
"Vaikka lienee nuo vaaransa silläkin."
He tulivat veräjälle, joka oli pitkin metsälinjaa kulkevassa aidassa.
Tuuli oli ajanut lumen aitaa vasten, muodostellut hauskan muotoisia
kielekkeitä ja kouruja, joissa kuun luomat varjot leikkivät. Puiden
alemmat oksat olivat taipuneet lumilaippojen painosta, ja kulkivat
niiden alatse ja ohi jänisten polut ristiin ja rastiin. Veräjän
molempiin pieliin oli tarttunut heiniä, ja kuormain piirrot näkyivät
hangessa tien syrjässä.
Yhä uutta katseltavaa tarjosi metsä varjoineen, lumipintoineen,
tie polvineen ja yllättävine käänteineen. Metsän päällä kaartui
sinertävän kelmeä taivas, jossa kuun seutuvilla joku pilven
piirto hitaasti liikkui kuun alapuolitse, ja kuun kehän heikot
vesikaarivärit vienosti somistivat sen valaistuja reunoja.
He kävelivät hiljalleen toisiinsa nojautuen vielä pitkän matkaa,
poikki niitty aukeaman, ylös mäkeä poikkipuolin asettuneelle
selänteelle, alas taasen.
Toisella puolella näkyi talo ulkohuonerakennuksineen. Sen luota
aukenivat vainiot riihineen ja latoineen.
"Ei mennä pitemmälle", ehdotti Katri. "Katsotaan vain tästä."
Rakentajat olivat jättäneet koivuja päärakennuksen seutuville,
ja niiden kuuraisten oksien alta näkyi tumma seinä. Tuli vilkkui
molemmista pääakkunoista.
"Missähän asti me olemmekaan?" kysyi Katri. "Tuntuu aivan kun
olisimme siirtyneet syvälle maaseudulle, kauvas pois ahtaasta
kaupungista, jossa katse aina vastaa katuun tai seinään."
Eivätkä he kumpikaan oikein rohjenneet toisilleen sanoa, mitä tällä
hetkellä tunsivat...
Vaikka he salaa olivat onnellisia näin toistensa seurassa,
valtasi kuitenkin kaiho heidän mielensä. Jos Katrista oli joskus
tuntunutkin, että hän Juhon rinnalla uskaltaisi alkaa yhdyselämää,
ei hän sitä tunnetta kuitenkaan ollut päästänyt aivan voimakkaasti
valtaan. Juholla oli paljon huolta, sen hän tiesi, vanhasta, nyt
ja sairaalloisesta äidistään. Ei mitenkään sopinut lisätä perheen
lukumäärää äidin eläessä, kun kuitenkin Liisa sentään oli äidistä
lähinnä huoltamassa. Ansiot eivät siihen riittäneet. Eikä Juho
missään tapauksessa tahtonut häntä ottaa puutteeseen ja kurjuuteen.
Mutta vaikka hän kuinka koetti järkeillä, asusti mielessä kuitenkin
kaipaus...
Kappaleen ajan kuluttua pyörsivät he kaihoisin mielin takaisin.
Etäälle jo näkyi kuinka tehtaiden piipuista nousi savun haituvia ylös
korkeuteen. Työn touhu oli lakannut viikon loputtua taasen, lauennut
joiksikin hetkiksi kattilain sallittu jännitys, mutta vielä savusivat
puoleksi jäähtyneet tulipesät.
Oli jo kymmenen seutu, kun he saapuivat viimein kaupunkiin. Liike
kadulla oli jo tauonnut. Ajurien hevoset seisoivat Seurahuoneen
ja Palokunnantalon nurkkauksessa alapäisinä ja ajurit nukkuivat
istuimillaan tai juttelivat ryhmässä hevosistaan ja viimeisistä
markkinoista. Läntisellä Pitkälläkadulla oli vielä aika riento,
kisailu ja kovaääninen puhe. Yhdentoista seudussa vasta vaikeni äänen
pauhu katukujissa, kunnes teatterista ja iltamista rientävä yleisö
sen taasen hetkeksi kohotti.
Mutta vaipui vihdoin lepoon kaupunki, katosivat tulet kivimuurien
seinistä ja järjestyksen valvojat kulkivat tasaisessa tahdissa
nurkista nurkkiin.