Jaakko oli jo useita vuosia peräkkäin tehnyt työtä nahkatehtaan
karvausosastolla. Hän oli aikaisemmin ollut muilla osastoilla, mutta
oli jossakin sijoittelussa tullut tähän. Ainakin alusta oli tuntunut
tämä mukavammalta, sillä edellisessä työssä oli pitänyt paljon
kantaa, eivätkä jalat tahtoneet oikein kestää.
Tässä huoneessa heitä oli työssä alun kolmattakymmentä miestä, apurit
vielä lisäksi.
Karvaushuone oli matalassa rakennuksessa tehdasalueen laidassa.
Se oli pitkähkö, seiniltään tervaruskea. Katto oli jolloinkin
valkaistu liimavärillä, mutta kosteuden vaikutuksesta oli se useista
kohdista lohkeillut irti ja varissut pois. Akkunat olivat leveät ja
matalat, ja oli niihin räiskynyt märjistä, työnalaisista vuodista
kalkinsekaista vettä, johon oli puunkuoripölyä tarttunut. Samoin oli
seinillä räiskyneen kalkki veden jälkiä.
Lattiaan oli toinen toisensa viereen upotettu suuria ammeita,
ja niiden yli oli laitettu liikutettavia lavoja käytäviksi ja
karvausalustoiksi. Ammeiden väliin muodostuneihin lokeroihin,
käytäville ja seinän vieriin oli jäänyt puunkuorisilppua ja vuoltuja
nahan riekaleita tai oli niihin valunut vettä ammeista nostetuista
vuodista.
Karvaushuoneen ilmaan tottumattoman oli melkein mahdotonta tulla
kaikkina aikoina ovesta sisälle. Jollakin kypsymisasteella oli
nahkoissa niin ilkeä mädänneen haju. Teollisuuskoululaiset, jotka
joka vuosi kävivät opintoretkellä kaikissa teollisuuslaitoksissa,
oksentelivat tämän huoneen ovella ja heidän lehtorinsa ei voinut
tulla ollenkaan sisälle.
Mutta karvaushuoneen miehet olivat vuosien kuluessa siihen tottuneet.
Heidän hajuhermonsa olivat jo turmeltuneet.
Kullakin heillä oli lavalla vuolinrahi, jonka toisessa päässä
oli jalat, joten rahi oli vinosti eteen alaspäin. Sen yli he
heittivät viikkokausia kalkkivedessä lionneet vuodat sekä molemmin
käsin ohjattavalla vuolinraudalla työnsivät helposti irtautuvan
karvan pois, leikkasivat lihanretkut ja reunoista palaset, joiden
arvostelivat olevan kelpaamattomia. Jokaisella oli esiliinan
tapaan, paksusta pohjanahasta laitettu suojus vyöllä ja jalassa
kankeavartiset, kalkin ja lian moneen kertaan ryydyttämät saappaat.
Jaakko oli juuri jonkun toverinsa kanssa laittamassa uusia vuotia
ammeisiin, jotka olivat lähellä ovea.
Semminkin alaosasta oli ovi harva. Kynnyksessä oli ratakiskojen
kohdalla isot aukot, joita väliaikoina lukittiin irtonaisilla
laudankappaleilla.
Mutta nyt piti oven olla tavallista enemmän auki, sillä naisapurit
työnsivät vaunuilla silputtua pajunkuorta sisälle, kaasivat
vaununsa ammeiden yli asetetulle lavalle, josta miehet siirsivät ne
kerroksittain nahkain sekaan ammeisiin.
Jaakon selkää pakotti aika ankarasti. Hän oli jo useana päivänä
tuntenut kolotuksen kiihtyvän. Nyt se olikin saanut oikein vauhtia,
kun hän oli joutunut työhön tähän vetoon. Joka kerta kun naiset
avasivat oven, syöksyi kylmä ilma valkeana höyrynä ammeiden yli.
"Koettakaapa siellä tukkia niitä ovenreikiä vähän joutusammin!" sanoi
hän vaununtuojille. "Näettehän, että kylmä ilma tulee suoraan tänne."
"Häädymme siinä tarpomaan mekin", sanoi toinen naisista.
"Ei tässä sen kummemmassa olla, eikä pohjonen puhalla leppeämmin
meidänkään kintuillemme", sanoi taasen toinen.
He lähtivät tyhjän vaunun kanssa kolistelemaan puunkuorimyllylle,
joka oli noin sadan metrin päässä toisessa rakennuksessa, suurten
kuorivarastojen vieressä.
Myllyn luona häärivät miehet kuin riihellä. Kokonaiset tomuvuoret oli
kasaantunut heidän hartioilleen, tukkaan ja partoihin. Tomu tunkeusi
nenään, korviin ja verestäviin silmiin. Pöly muodostui taikinaksi
huulille, ja tästä ruskeasta liasta paistoivat valkoiset hampaat ja
punaiset ikenet...
Vaunut täytettyänsä ja paiskattuaan jonkun komman mylläreille
lähtivät naiset taasen lykkimään vaunuja pitkin kapeaa rataa.
He heittivät pois taikot ja tarttuivat vaunukorin laitaan, johon
nojasivat olkapäänsä sekä äännähtivät tutun: "noo'o!" kootakseen
voimansa yhteisponnistukseen. Vaunut lähtivät liikkeelle.
Yhtä tasaisesti kuin olivat tulleetkin palasivat he nyt. Puoleksi
jäätyneet hameenhelmat kahisivat saapasten varsia vastaan. Jalkaterät
olivat kääntyneet sisäänpäin, semminkin vanhemmalla, joka oli tässä
vaunun jäljessä kävellyt jo useita vuosia. Nuoremman käynti oli
joustavampaa, mutta hänessäkin oli jo päiväpalkkalaisen velttoutta,
josta mestari toisinaan puhui kiroillen ja sadatellen. -- Mutta hänen
astuntansa kävi samassa tahdissa vanhemman kanssa ja taisi hän jo
nakata niskaa ja antaa sanansa purra, kun niikseen tuli.
"Vedetään nyt ovi kiinni, ettei Niemelää rupea kovin nikottamaan",
ilvehti nuorempi naisista, kun työnsivät kuormansa sisälle. "Taitas
siellä eukko illalla luulla, että minkä tuhannen Hikluntin ne ovat
sieltä tehtaalta lähettäneet..."
"Älä soita suutasi turhaan!" sanoi Jaakko ammeesta. "Kovin olet vielä
kakara, etkä voi tietää mitkä hikotukset ne sinuakin repivät ennen
kuin ovat kaikki päivät illassa."
Raskaaksi kävi Jaakon työnteko ennen iltaa. Kun hän ammeiden laitosta
päästyään ryhtyi irroittamaan karvaa jälleen ja kääntyi eteenpäin
kumarassa työntämään käsillään, tuntui joka lykkäyksellä kuin olisi
puukkoa työnnetty ristiluiden väliin.
"Kylläpä minua niin rouhasee selästä, että mitä tästä työnteosta
oikein tulleekaan kohta", sanoi hän viereiselle työtoverilleen.
"Sinussako se nyt on? Minullahan oli menneellä viikolla samallaista,
mutta se vähän helpotti, kun Kilpelän muori hieroi melkein koko
pyhäpäivän."
"Saa näkyä, mikä tästä elämästä oikein tuleekaan. Tuntuu käyvän niin
ylivoimaiseksi, Ei olisi varoja paljon rokulipäiviä viettää."
"Kelläpä meikäläisellä niitä on. Eihän tuota ole jaksanut maksaa
korkeinta määrää siihenkään sairaskassaan, että saisi täyttä
päiväpalkkaa sairastaissa."
"En ole minäkään. Saattaisi tulla kaksi ja viisikolmatta päivältä",
sanoi Jaakko.
"Niin, mitä sillä ostaa nykyisten hintojen aikana?"
Raskain mielin ja askelin palasi Jaakko illalla työstä. Siinä hän
puohtoi katukäytävällä vääräsäärisenä ja olkapäät omituisesti
eteenpäin niin kuin yleensä kaikilla karvaushuoneen miehillä.
Nuoremmat juoksahtivat hänen ohitsensa.
"Hyvänen aika, kylläpä sinä nyt olet väsyneen näkönen!" sanoi
Anna-Kaisa auttaessaan hänen päältänsä vaatteita, joista levisi
huoneeseen ilkeä löyhkä.
"Väsynyt minä todella olenkin", sanoi Jaakko ja istui raskaasti
luolille.
Kasvot olivat omituisesti painuneet kuopalle.
"Miten sinä näytät niin oudollekin, että ihan säpsähtää?"
"Väsymystä kaikki. Jouduin siinä vedossa työskentelemään tänä päivänä
ja siitä yltyi kolotus."
Anna-Kaisa vei työvaatteet ja kengät eteiseen ilmaa turmelemasta.
"Mitäs me nyt osaisimme tehdä?" sanoi hän tuodessaan kahvia Jaakolle.
"Oliko sitä spriitä vielä?"
Hän etsi kaapista pullon.
"Jos minä nyt itse koettaisin hieroa niin kuin osaan ja sinä joutasit
vähän auttamaan, niin eiköhän tuo... Voidellaan sitten. Pääasia se
olisi, että pääsisi lämpenemään oikein."
"Olipa toki hyvä, että lämmitin kamarin kunnollisesti. Siinähän
saatamme uunin lämpymässä."
"Hyvänen aika, onko isä taas kipeänä?" sanoi Katrikin, kun saapui
työstä. "Eiköhän pitäisi hakea hieroja?"
"Koetetaan nyt yhdessä oikein, jospa hyvinkin menee yli."
"Isä paneekin tänne minun kamariini levolle, koskapa täällä on näin
lämminkin. Täällä saatte oikein vapaasti olla vuoteella, miten
mukavimmalta tuntuu. Isä rukka!"
Anna-Kaisa hommasi tulen uudestaan hellaan ja rupesi lämmittämään
maitoa.
Antti sillä välin hoiteli itseään. Hän oli Juholla teettänyt
itselleen erikoisen hieromakoneen, jossa oli pyörivä metallisylinteri
kädensijassa. Sillä hän hieroi itseään uunin paisteella. Hän pani
sen jalkapohjainsa alle lattialle, polki päälle ja vyörytteli
edestakaisin. Se koski sanomattoman kipeästi, mutta kappaleen ajan
kuluttua jo kärsi sen kosketuksen.
Katri levitti vuoteen lämpöisessä kamarissa ja aikaisin kallistui isä
lepoon. Sitä ennen hän kuitenkin söi yksinkertaisen aterian ja joi
Anna-Kaisan kiehauttamaa maitoa päälle.
Sprii ja hierominen lämmitti häntä ulkoapäin, lämmin maito taasen
tuntui tekevän hyvää sisällisesti. Kun Katri vielä peitteli
huolellisesti ja toi päällystakin peiton painoksi, niin tuntui kaikki
rauhoittuvan ja hän pääsi kunnollisesti iltauneen.
Naiset toimittelivat surumielisinä ilta-askareita.
Vähän myöhemmällä saapui Juhokin, mutta eivät nuoret nyt lähteneet
ulos, vaan jäivät kotiin äidille huviksi. Painostava mieliala
vallitsi koko illan.
"Ei se ole kovin lohdullista tuo raataminen tuollakaan tehtaassa",
sanoi Juho. "Aina vaarat koneiden ääressä, kylmät ja vetoset huoneet.
Saa olla aivan varma, että on ikään kuin johonkin ennenaikaiseen
hautaan menossa, kun tehtaaseen tulee. Lieneekö kenenkään työ niin
toivotonta kuin tehtaalaisen."
Miksi lieneekin Juhon mieli ollut niin alakuloinen. Katrista tuntui
se aivan oudolta. Mitähän, jos joku onnettomuus jolloinkin Juhoakin
kohtaisi...
Kun Anna-Kaisa nousi aamuvarhaisella laittamaan tulta,
kiehauttaakseen kahvin Jaakolle ja Katrille ennen kuin työhön
lähtivät, olikin Jaakko jo hereillä.
"Jokohan pitäneekin jäädä työstä pois, koska tuntuu selkä vielä
kipeältä", sanoi Jaakko.
"Eikö olekaan asettunut?" sanoi Anna-Kaisa surullisesti.
"Iltayöstä oli melkein rauhallista, niin että sain levätä
kunnollisesti, mutta aamupuolella olen kuullut jokaisen
kellonlyönnin."
"Etkä ole minua herättänyt", sanoi Anna-Kaisa paheksuen.
"Enhän ole raskinut, niin kuin sinä et lepoa tarvitsisi!"
"Olisi kuitenkin valvottu yhdessä, niin olisi ollut hupasempaa
sinulle."
Lämmin silmäys lennähti vastaukseksi vaimon puheeseen.
Ja niinhän se sitten kävi, ettei Jaakko kyennyt työhön sinä päivänä.
Kun hän koetti nousta, vihlaisi selästä, että oli huuto päästä.
Vaivoin saattoi hän sen verran kohota, että saattoi ottaa Anna-Kaisan
ojentaman kahvikupin.
"Ukko rukka!"
Niin sydämellinen osanotto oli tässä Anna-Kaisan huokauksessa, että
ihan unehutti tuskansa. Oli kuin se olisi siirtynyt syvemmälle
sielulliseksi tuskaksi: mitähän tästä meidänkin elämästämme nyt tulee.
"Jos minä lähtisin Kilpelään."
"Eipä taida muukaan auttaa. Hierominenhan se on parasta lääkettä
tälle. Ehkäpä nyt joku kerta jaksetaan maksaa."
"Jaksetaan hyvinkin", rohkaisi Katrikin. "Olkaa nyt, isä, niistä
aivan huoletonna."
Tässä sentään vielä oli toivomisen varaa.
Ja ainahan sitä täytyy olla köyhillä ihmisillä, "vaikka sydän märkiä
vuotaisi".
Anna-Kaisa lähti muoria hakemaan ja Katri työhönsä. Lähtiessään
sammuttivat öljylampun.
Hellan hiilos loi punertavaa hehkuaan avatusta kamarin ovesta
sisälle. Akkunaverhojen raosta näkyi kuinka katulyhty valaisi
päärakennuksen lomista kattoa.
Jaakkoa alkoi jo huolestuttaa. Mitähän, jos tässä tulisi oikein
pitkäaikaisesti sairaaksi? Miten tultaisiin toimeen? Talvi oli
vielä ankara, ja sitä kestäisi kuukausikaupalla. Tuskin puutkaan
riittäisivät enää kuin pariksi viikoksi. Menisihän sitä yli ahtaankin
ajan, kun olisi terveyttä. Mutta nyt olivat he jo vanhoja ja
huonokuntoisia kumpikin.
Samat ajatukset palasivat yhä uudestaan. Niitä ei saanut pois
mielestään. Ja tahtoikokaan niitä saada? Eivätkö ne olleet aivan
jokapäiväisiä? Eikö täytynyt elääkin yksistään tällaisissa
ajatuksissa, aina jonkunlainen epävarmuus mielessä, aina harkiten ja
järjestellen, mutta kuitenkin kuin pelon alaisena, että elämä saattaa
joskus, millä hetkellä hyvänsä, muodostua ylivoimaiseksi...
Aamun hämärässä mietiskeli Jaakko yhä pitemmälle.
Mitä merkitystä nyt oli ollut hänenkin elämällään, joka oli ohi
kulunut monta kertaa samalla tavalla "kuin märkä palaa". Vuodet
olivat valuneet menneisyyteen kuin kylmettynyt terva tynnyristä
pienen reiän kautta. Semminkin nämä kaupunkivuodet olivat kuin
yhtämittaisen ohenemattoman usvan sisässä kulkemista. Sama ikävä ja
alakuloisuus mielessä, menipä minne meni -- aivan kuin työhuoneen
katku vaatteissa, oli sitten tehtaassa, kotona tai ihmisten ilmoilla.
Mitä hyötyä oli ollut kaupunkiin muuttamisesta? Mikä siitä nyt oli
näkyvänä järkenä?
Pietolan isäntä oli ollut oikeassa ennustaessaan, että siellä tulee
joskus esille kysymys, missä on työsi tulos.
Ja nyt se tuli.
Mikä hölmö hän oli ollutkaan, kun ei seurannut silloin järkimiehen
kehotusta ja ottanut häneltä palstatilaa. Vaikkapa siinä olisikin
ollut alettava taasen melkein alusta, olisi hän kuitenkin näiden
vuosien aikana kerjennyt sentään saada melkoisia aikaan. Antaisi nyt
peltomuru perunoita ja leipää, ja maitoa saisi omasta navetasta.
Olkoonpa, että hän siinä työssä olisi menettänyt terveytensä niin
kuin tässäkin, ehkäpä siellä ei kuitenkaan tarvitsisi laskea jokaista
tuntia, minkä oikoo työn runtelemaa ruumistaan.
Jaakko koetti käännähtää vuoteellaan, mutta kylläpä selän pakotus
muistutti alallaan pysymisestä.
Mahtoikohan Anna-Kaisa päästä Kilpelään ja joutaisiko muori tänä
päivänä tulemaan.
Kyllä hänen nyt pitäisi, sillä terveeksi tästä olisi päästävä jälleen.
Anna-Kaisa onnistuikin saamaan, ja uskollisesti käytti muori
hyppysiensä taikavoimaa.
Mutta tällä kertaa oli kipu lujassa. Niin olivat perinpohjin
jäähtyneet paikat. Parina päivänä koetti hän oikein uskollisesti,
hieroi, minkä nahka kesti. Versyihän sellaisesta jo vähäisen, ja
saattoi Jaakko nousta jo jalkeille. Yrittipä hän työhönkin kolmantena
aamuna, mutta kesken päivin oli tultava takaisin.
Hän ei kärsinyt puristaa vuolinraudan kahvasta. Ja kun hän näytti
reumatismin pöhistämiä sormiansa työtovereilleen, voi heistä useakin
oman kokemuksensa perustuksella todistaa, että tuollaisilla käsillä
oli aivan mahdoton puristaa työkalusta, niin kuin olikin.
Miten olikin nyt pakotus kuin vimmaan yltynyt? Se oli salassa tullut
kai yhä pahemmaksi ja nyt purkautui tuolla tavalla. Se tuntui
leviävän yli ruumiin.
Päivä toisensa jälkeen kului, ja yhä vaan Jaakko oli työhön
kykenemätön. Silloin jo alkoi elämä tuntua raskaalta. Se vähäinen
apu, joka tuli sairaskassasta, ei tahtonut riittää mitenkään:
Lääkärikin määräsi aivan uuden ruokajärjestyksen, mutta milläpä
kykeni kaikkea säännöllisesti laittamaan. Hyväpä oli, kun sai
kaikkein välttämättömintä henkensä pitimiksi.
Todella kituutellen siirryttiin päivästä toiseen...