Kello läheni kuutta aamusella. Trikootehtaan tytöt riensivät
työhönsä. Alikerrassa olevaan vaate- ja ruokasäiliöön riisuivat he
päällysvaatteensa ja kalossinsa. Puheensorakka täytti äsken aivan
hiljaisen huoneen.
Mutta kohta kun tehtaan pilli soi ja katossa oleva johtoakseli
hihnoineen alkoi jyristä ja narista, hajausivat tytöt koneittensa
ääreen Muutaman minuutin kuluttua alkoivat kutomakoneet tehdä uusia
kankaita, nauhanlaittajat liittää yhteen eri säikeitä, mankelit
käydä, leikkaajain sakset helähdellä ja pienet neulomakoneet
surahdella.
Ylikerrassa olivat neulomakoneet asetetut riveihin kahdenpuolen kahta
koneriviä yhdistävää pitkää kaukalomaista laitetta, joka oli koneiden
kansien jatkona.
"Mitä minä näenkään!" huudahti Katrin vierustoveri Hilja, kun
he olivat asettuneet koneittensa ääreen. "Sinullahan on sormus
vasemmassa nimettömässä."
Katri hymyili.
"Milloinkas tämä on tapahtunut?"
"Eilen."
"No, onnea ja menestystä! Oikein pitää nousta ylös. Onnea, onnea! --
Katsokaa nyt, tytöt!"
Hilja piti Katrin vasenta kättä omassaan, nosti sen ylös ja näytti
toisille.
"Katri kihloissa!" kirkaisivat tytöt ja riensivät luokse. "Heleijaa!
Katri kahleissa! Lykkyä tykö! Onni matkaan!"
"Kenen kanssa?" utelivat toiset, jotka eivät tienneet Katrin
suhteista.
"Onko se entinen vaiko aivan uusi?"
"Vanha suolako siinä janottaa, vai...?"
"Vanha, vanha!" koki Katri sanoa vastaan.
"Ei sitä näy arvaavan, kuka meistä kulloinkin siepataan. Nyt hiljanen
Katrimme!"
"Tyynessä vedessähän ne kalat uiskentelevatkin."
"Sano nyt minullekin, kuka hän on?"
"Kerkiätpä sinä tuonnempanakin", sanoi joku ikään kuin Katrin
puolesta.
"Eihän tuosta nyt silmä osaa ottaisi, jos minäkin tietäisin ja
arvaisin katsoa."
"Eipä tiedä", nauroi Katri.
"Tuosta sen kuulee, kuinka ne ovat kohta niiden omiensa puolesta.
Eihän vaan leski liene?"
"Leski se on!" sanoi Hilja ja nyhjäsi Katria kylkeen.
"Leski! Herranen...! Leskimieshän on kuin lämmitetty lihavelli!"
"Ole hokaroimatta, ei se mikään leski ole, vaan nuori ja komea poika."
Kukin asettui vähitellen paikalleen ja jatkoi työtänsä.
Samassa huoneessa työskenteli useita, jotka olivat olleet yhtä kauvan
kuin Katrikin ja enemmänkin aikaa. Juuri vastakkaisella puolella
oli noin neljänkymmenen vuotias nainen. Siinä oli hän istunut, kun
Katri oli tullut. Kuinka kauvan lienee jo istunutkaan. Hän oli hyvin
kalpea ja hengitti raskaasti. Hänen molemmilla puolillansa oli nuoria
tyttöjä, joiden tukkalaite vaihteli päivän muotien mukaan, -- joiden
silmissä oli useina aamuina väsähtänyt ilme ja huulilla salainen
kuiske. He iskivät silmää toisillensa ohi kalpean työtoverinsa, joka
istui aina äänettömänä, paitsi silloin kun yski.
Kaikissa näissä työpöydissä, joita oli asetettu poikki koko
ylikerran lattian, huomasi helposti, minkä leiman työ oli lyönyt
tekijöihinsä. Tuossa saattoi nuoruus ja terve elinvoima vielä hehkua
täysvoimaisena, palaa poski toisinaan kukkapäänä, olla silmissä
tulta, veitikkaa ja äänessä sointua -- ja tuossa iän tuoman muutoksen
ohella liian aikaisin tapahtunutta vanhentumista, alakuloisuutta,
ikävystymistä, raskasta huokausta, lisäksi katkerat piirteet suun
ympärillä, tummia katseita, syviä uurteita otsassa.
Ei ollut kumma, jos hyväksyen otettiin vastaan, mitä uutta ja
repäisevää joku toi mukanansa aamulla työhön tullessaan. Vaihtelua,
vaihtelua!
Pysäyteltiin hetkeksi koneet, annettiin saksien olla helähtelemättä,
tehtiin lisähuomautuksia, kutkutettiin esille mahdollisimman
hullunkuriset puolet.
Vaihtelua, vaihtelua!
Nyt jo kierteli Katrin kihlautumisasia. Joku sana saattoi kääntää
asian uusille urille, toinen siirtää sen toisille tolille. Milloin
juoksi yhdellä tavalla tässä konerivissä, milloin palasi toisella
tavalla toista puolta, hyppäsi riviltä riville, ristiin ja rastiin,
sieltä ja täältä, hyväntahtoisena pilana, salaviittauksena, jonkun
taholta taasen vakavamminkin käsiteltynä, osaaottavasti ymmärrettynä.
"Uutta kappaletyötä!" pisti joku. "Tyttöä, poikaa vuoroonsa kerta
vuodessa."
"Imettämistä ja lullaamista!"
"Pesemistä ja paikkaamista!"
"Herra varjelkoon!"
"Mustasilmäisiä pikku pakanoita niin kuin isäkin kuuluu olevan."
"Pikisilmäisiä pojan vintiöitä!"
"Se se vasta pikinappivapriiki!"
Iloinen naurun helähdys lähti sanojan luota molemmin puolin
kummallakin konerivillä, juoksi kuin koneiden hurahdus päästä päähän.
Ja jälleen helähtivät sakset, kurahtivat koneet, liikkuivat hennot
sormet, ja yskivän, elähtäneen ompelijankin huulilla viivähti hetken
hymyn häivähdys...
* * * * *
Mutta Katri oli omissa ajatuksissaan. Vaistomaisesti hän hoiti
konettansa, muutti uuden kappaleen, liitti katkotut langat ja
valmisti paidan toisensa jälkeen.
Eihän niin erikoista mitään ollut tapahtunut, ja kuitenkin hän
tunsi olevansa erilaisempien mielialojen vallassa kuin ennen
tässä istuessaan. Eihän hänen suhteensa Juhoon ollut tullut sen
kummemmaksi. Samalla tavallahan hän häntä nytkin rakasti kuin ennen.
Ja kuitenkin siinä oli jotain muutakin.
Niin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut
tunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja
ymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin
uutena suloisena yllätyksenä.
Mitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja
julkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt
kuin hän nyt.
Vuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä
työväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun
niitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja
voisi niillä ostaa sormukset kummallekin.
Voi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku
ja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän
suudellut työn kovettamia känsiä.
"Rakas, miksi niin teet?" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla:
"Minä ymmärrän ystävä sinua", -- nostanut polvelleen ja suudellut
hellästi.
Nyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi
vähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi...
Juho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen,
koetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.
Huomenillalla oli jo tuonut ja kihlannut...
Oli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän
saakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan.
Ei ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä
puhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta
saada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt,
riemuinnut itsekseen onnestaan.
Ja nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut
julkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.
Tuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi,
niin kuin olisi jotakin mennyt rikki...
Mutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei
ollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin
tulikaan...
Kumpi näistä nyt olikaan parempi? Hennoisiko tästä perääntyä?
Ei, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon,
sukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa,
antautuisi hänen vaalittavakseen -- niin kuin hän olisi menettänyt
oman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai
tullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea...
Mitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä
mielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.
Ei hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin
olivat menneet? Mitä tämä merkitsi, -- oliko einetunti jo?
Kyllä kai. Kaikkihan nousivat paikoiltaan ja ottivat eväänsä.
"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan", sanoi joku leikillään. "Vai
joko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?"