Rinteen ja Annan hääiltana istuivat vanhemmat, Jaakko ja Anna-Kaisa,
kahden kotona. Heitä ei oltu kutsuttu.
"En minä sentään olisi tätä odottanut", sanoi äiti.
"Minä en ollenkaan ihmettele", sanoi isä. "Anna on lapsuudesta saakka
ollut aivan eri luonteinen kuin Katri. Tällaisia äikkäpäisiä tekoja
hän on tehnyt milloin mitäkin. Olinpa melkein varma, että näin
kävisi."
"Hän nyt viimeksi kai pahastui niin kovasti, kun sinä käskit hänet
pois kotoa."
"Käskinkö minä? Sitähän hän oli uhkaillut jo vuosikauden, milloin
vähänkin vastenmieliseltä tuntui -- ja milloin eivät sitten
vanhempien neuvot ja ohjaukset olleet hänelle vastenmielisiä? Mitä
tuohon enää osasi muuta sanoa kuin mene jollonkikaan äläkä aina
tuosta karnuta niin kuin sanoin silloin. Enhän minä silloin niin
täyttä totta tarkoittanut, mutta olin tuskastuksissani, ja hänellä
oli hyvä halu ottaa se täydestä."
"Olishan se saanut jäädä sanomattakin."
"Olis. En tahdo sanojani puolustellakaan, mutta tiedäthän, hyvä
ystävä, etten minä joutavia juonitteluja siedä."
"Eikähän hän, jos hänellä olisi ollut lapsen todellista rakkautta
vanhempiaan kohtaan, olisi sentään näin tehnyt. Ehkäpä hän ei sitä
aavistakaan, miten pahalta se tuntuu."
Anna-Kaisalle kiertyivät vedet silmiin.
"Eivätpä nämä viime ajat ole mitään rakkautta hänen puoleltaan
osottaneet. Toisinaan hän on täällä pistäytynyt kuin kissa kuumassa
uunissa, enkä minä ainakaan muista, että hän olisi koskaan ollut
oikein nöyrä ja kuuliainen, vaan aina tyytymättömän ja happaman
näköinen. Ja minkä puhui, tiuskui kuin vihassa, ikään kuin me
olisimme jotakin pahaa hänelle tehneet."
"Hyvää kai sillä tarkoitettiin, kun nuhdeltiin häntä kevytmielisestä
elämästänsä ja koetettiin ohjata parempaan."
"Kuka vanhemmista ei lapsensa parasta tarkoittaisi. Mutta saaneepa
hänkin sentään yhtä ja toista kokea ennen kuin ovat kaikki päivät
illassa. Minusta on onnen käänne tapahtunut hänen elämässään nyt, kun
hän on joutunut naimisiin. Kun tulevat länget lähelle olkapäitä, niin
kylläpä niissä pintehissä ihminen oppinee, mitä ei tähän mennessä
ole."
"Samoin minäkin ajattelen. Ehkäpä hänen elämänsä nyt vakaantuu."
He istuivat äänettöminä jälleen. Ei kummallakaan ollut halua puhua,
mitä kielet olivat Annasta kannelleet. Eivätkä he jaksaneet niitä
kaikkia tosiksi uskoa. Isä ehkä paremminkin sentään, sillä Anna oli
vähitellen ikään kuin riipoutunut irti hänen sydämestään.
"Kummalliseksihan muodostui elämä täällä", sanoi vihdoin Anna-Kaisa.
"Ei tuota osannut aavistaa muuttaessa."
Hän oli jo kauvankin tätä ajatellut, mutta olipa karttanut siitä
puhua mitään.
Ja niin oli Jaakkokin. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli jo ollut
kauvan katumapäällä, kuitenkaan siitä kenellekään hiiskumatta --
Anna-Kaisalle semminkään.
-- Ei siitä käy akkaväelle puhuminen, -- oli hän päätellyt itsekseen.
-- Ne siitä joutuvat vaan pois suunnilta, huokailevat, jahkailevat ja
itkeä tuhertavat. Parasta on olla vaiti, eikä päästää vettä myllyyn.
Kun nyt Anna-Kaisa vihjautti siihen suuntaan, asettui hän kohta
vastarintaan, pitääkseen hänenkin ajatustaan suoraan eteenpäin, sillä
taisiko ainoaakaan kulunutta päivää saada takaisin.
"Emmepä me taida eteemme katsoa, mitä huominen mukanansa tuo, vaan
täytyy kaikki ottaa sellaisinaan kuin tulevat", sanoi hän.
"Kuitenkin olivat siellä olot tutut, vastoinkäymiset ja puutteet
samoin. Olimme niihin jo tottuneet", etsiskeli Anna-Kaisa Jaakon
mielipidettä.
Äänettömänä istui Jaakko.
"Emmekähän ole täällä saavuttaneet, mitä lähdimme etsimään. Ei
taidettu täällä mitään Jannellekaan, vaan kuoli hän pois meiltä."
"Se nyt oli hänen onnensa. Ei hänestä olisi kuitenkaan tullut itsensä
elättäjää."
"Paras tietysti niin, mutta hänkinhän oli yhtenä syynä tänne
muuttoomme."
"Siinäpä se juuri! Me olemme koettaneet parastamme."
Anna-Kaisa huokasi. Niinpä kai. Ihminen päättää, vaan Jumala säätää.
Mutta vaikka hän koettikin alistua kohtaloonsa, pysyi mieli
äskeisessä. Johtui taasen mieleen Anna. Ja hän jatkoi itsensä
syyttelemistä, kuinka hänkin oli ollut osallisena ehdottelemaan
kaupunkiin muuttoa. Sillä siinä juuri oli ollut syy kaikkeen.
"Ainahan sentään maalaisoloissa olisi Annaakin voinut pitää paremmin
silmällä. Tänne me toimme hänet suorastaan viettelyksien keskelle",
sanoi hän kuin itsekseen.
Se oli taasen kumpaisenkin ajatusten kiinnekohtana. He istuivat
alakuloisin mielin puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ulkoa tuleva
katulyhtyjen kumotus. Jossakin lähellä nousi savu piipusta ja sen
varjot väikkyivät rauhattomina akkunaverhoilla. Ei kuulunut muuta
kuin joskus Anna-Kaisan raskas huokaus.