Tämä nyt oli heidän uusi kotinsa. Ystävät pyörsivät takaisin. Rinne
ja Anna olivat kahden.
Rinne auttoi päällystakin Annan yltä ja ripusti sen naulakkoon.
"Tervetuloa nyt tänne!" sanoi hän ja syleili ja suuteli puolisoaan.
"Samoin sinulle!" sanoi Anna.
Hän kiirehti järjestämään jotakin pöydällä, siirsi tuolia, käänsi
lampun ruuvia. Rinne sytytti savukkeen ja kysyi:
"Onko sinulla ollut hauskaa tänä iltana?"
"On kyllä."
"Toivoisin sitä riittävänkin."
"Sitä minäkin."
"Etkö sinä sitten usko sitä?"
"Tietysti! Nyt kai sitä pitääkin uskoa." Lampun lasista nousi paksu
savupatsas, ja Anna kiirehti pienentämään tulta.
Rinne huomasi, että Anna oli väsynyt. Eikähän se kumma ollutkaan,
olihan oltu monta tuntia yhtämittaisessa humussa. Vähällä piti, ettei
hän itsekin tuntenut raukeutta jäsenissään.
"Luulen, että lepo tekisi meille kummallekin hyvää", sanoi Rinne
vihdoin. "Olemme niin uupuneita kumpikin, ettemme jaksa ajatellakaan
mitään."
Anna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle.
Yhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.
Anna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut
naurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus
oli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä
hänelle oli oikeastaan tullut?
Rinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja
vaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta,
ei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi
juovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut
koskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.
Mitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta
hurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia
sovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin
avioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut
sitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä
häitänsä.
Anna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä
puhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla
perääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö
pitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli
huomannut, kuinka oli käynyt, -- kun leikistä oli tullut tosi. Hänen
antautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta
kaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen
seurauksia.
Kaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta
samallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat
niissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.
Pojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja
kiihdyttäviä.
Anna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa
elämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja
soimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta
ikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi
arkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia
kestämään työnorjankin asemaa.
Sillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen
tuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata
huomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.
Nämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen
mieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä
toiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut
oikein.
Hiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka
päivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus
koetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä
Ellinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.
Sitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä
turvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan
sellaista tuntenut.
Sanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat
henkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.
Tulisiko hänenkin kohdalleen samallainen?
Hän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen
mielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön.
Niin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat
olivat kehittyneet.
Kerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona
kaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli
omituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei
voinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö
tuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut
vähän vakavuuttakin.
Ja kun Yrjö alkoi yhä tunkeilevammaksi, tunsi hän suorastaan inhoa
häneen.
Silloin oli hän ilmoittanut, mihin sellainen oli jo vienyt.
He olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien
molemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden
latvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean
tien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.
Yrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki
äskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.
"Mikset sinä sano mitään?" oli Anna vihdoin sanonut.
Hän ei tahtonut voida pidättää kyyneleitä, jotka tunkeutuivat esille.
"Mitäpä siihen on sanomista", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei
enempää.
Ei hän tullut edes sisälle, vaan kääntyi oven edestä takaisin.
Tuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja
hänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut
sanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan
epätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman
päivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän
lakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen
sydämensä nopeammin sykkimään.
Kuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä
kuulunut.
Eivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan.
Vaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen
puolensa.
Näinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna
katosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt...
väsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään
voinut häntä lohduttaa.
Mutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin
lujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö
hän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli
kyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.
Asiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat.
Rinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen
oli Ellikin peitonnut häntä.
Nämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua
yltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana
hän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän
tunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut
heittänyt häntä yksinään epätoivoon.
Mutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta
itkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.
Ehkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän
olikin. Siitä se johtuikin.
Eiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin
heidän hääyönsä?
He riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä
pikku lapsi... itki aamuun saakka...