I.

Rautatieläisten huoneuston juhlasali oli valaistu kaikilla

sähkövaloilla. Torviseitsikko soitteli nurkassa. Torvet rämähtelivät

kivisessä huoneessa, pauhasivat marsseissa, ettei tahtonut ääntä

kuulua. Noin puolisensataa henkeä oli huoneessa, Rinteen ja Annan

tuttuja ja sukulaisia.

Oli ollut vähän erimielisyyttä, käytäisiinkö pappilassa vaiko

oikeusvirastossa vihittämässä, mutta kun Anna ja hänen vanhempansa

niin välttämättömästi halusivat papin pakinoille, niin oli Rinne

vähitellen suostunut, sillä hänen mielestään nyt oli sama, kuka

umpisolmun nykäisee, pappi vaiko tuomari.

Olivat siis käyneet kirkkoherran kansliassa, vannoneet ja

polvistuneet, ja Rinne oli koko ajan ollut kapinoivalla mielellä.

Sitten he olivat ajaneet hääsaliin ystävien ja tuttavien piiriin,

jotka heitä vastaan onnitellen kävivät.

"No, tervetuloa korppien valtakuntaan!" onnittelivat naimisissa

olevat naiset.

"Kyllä tänne sopii, käy sisään vaan!"

"Älä muuta ajattele kuin tätä iltaa, niin voit iloita", sanoi eräs

keski-ikäinen vaimo onnitellessaan. Hän oli vakava ja surumielinen,

väsyneen ja kuluneen näköinen. Hän vetäytyi syrjään kohta

onniteltuaan, ikään kuin olisi sanojansa säikähtänyt. Hän jo oikein

iloitsi, kun kohta jäljestä tuli Elli ja puisteli nuoren parin yli

sellaisen sanahelinän, iloisen naurun kikatuksen ja puolirohkean

viittauksen, ettei varmaankaan morsian pysähtynyt ajattelemaan hänen

tyhmästi lausumiaan sanoja.

Onnittelija huokasi ja vetäytyi kaikkien taakse. Onneksi ei heistä

kukaan ollut huomannut häntä.

Koko juhliva joukko kävi morsiusparia onnittelemassa. Kukin heistä

oli varannut heille jonkun lauseen, toverillisen ja tuttavallisen

heipä hein.

"No niin! Pillit pois pussista, ja huokailkoot lattiapalkit tänä

iltana! Rinteen Yrjön häissä ei pidä surun kaunain silmänurkissa

kartata! Pyörähtäköön polkassa ja vantrailkoon valssissa iloinen

hääjoukko!"

Samassa sieppasi Rinne Annaansa vyötäisistä raisuun polkkaan, joka

juuri silloin alkoi.

Se vasta tanssia! Jo innostuivat vanhatkin. He työnsivät työn

kangistamat jalkansa reiluun poljentoon, ja ken ei parina pyörinyt,

se paikallaan tahtia polki.

"Näin se piti ollakin!" ihastelivat ihmiset. -- Tämä nyt oli oikein

rinnemäistä. Kyllä kai saatiin aina häissäkin istua kököttää ja

odottaa tarjoilua kuin hautajaisissa. Mutta täällä! Se vasta reilua

poikaa! Kuinka monetta tuolla jo vienee! Eipä kulukaan tämä hetki,

jolloin nämä sanoivat hyvästit nuoruutensa ajoille.

Ensi tanssin tauottua saapuivat tarjoilijat. Miehet vetäysivät

lukusalin puolelle, joka oli varattu miesten tupakkahuoneeksi. Täällä

oli isäntänä Rinteen puhemies, valuri Paavola.

Hän oli hyvin hiljainen mies. Ei hänessä ollut oikein puhemiehen

mahtia. Tuskin hän oli saanut sanaa suustansa tänä tärkeänä iltana.

Sen sijaan oli hän istunut täällä tupakkahuoneessa, tupakoinut ja

odotellut.

"No, puhemies Paavola! Tuskin yhtään tahtia! Hitto vieköön! Veturi

virallisissa toimituksissa ja täällä istuu kuin pannun piippu tai

tulppa pullossa, jota hän vartioi!"

"Hehhehheh!" naurahti Paavola.

Ja hänen punainen muotonsa hohti lämmöstä hehkuvana.

"Hae nyt sitten aarteesi ja otetaan tässä pikku plörö!"

Sepäs sai Paavolankin liikkeelle. Oikein hän vilkastui kuin olis

päässyt omalle alallensa. Häneen tuli eloa ja toimeliaisuutta.

Hän oli tosiaankin ryyppymies ja oli siinä toimessa tullut

huomatuksi, vaikka muussa ei. Oikeastaan hänen naamansa puna maksoi

jo paljon, sillä hän oli sitä värjäillyt sekä lomahetkinään että

työssä ollessaan. Valimon nurkassa pienessä kaapissa oli hänellä

aina jotakin lajia, jota saattoi ottaa talvella lämpymikseen ja

kesällä virkistyksekseen, kun aurinko paistoi suurista akkunoista

kärventyneeseen hietaan nokimustan valimon lattialle.

Nopeasti täytteli Paavola pikarit viinalla, ja sitä tehdessä kuului

hänen suustansa omituinen särpävä ääni ja kurkkunsa korahteli

nieleskelystä. Kädet vapisivat pelkästä mielenliikutuksesta.

"Minun täytyy se sanoa, Paavola, että lienetpä minkälainen sankari

hyvänsä nokisessa ruumassasi ja hornanuuniesi ääressä, niin pullon

kaulassa sinä olet vieläkin etevämpi. Ja jos sinä kuoltuasi joudut

itse Vanhan Erkin sulattoon, niin äläpä luulekaan, että hän

työntää sinulle valinkauhan käteen tai panee sinut vyöryttelemään

koksin möhkäleitä ikuisesti palavaan pätsiin. Ei, vaan ylimmäisen

juomanlaskijan virkaan hän sinut asettaa ja tynnyrin tappi on oleva

sinun tärkeä virkakapulasi", loventeli Rinne.

"Siellä kai lieneekin aivan kuivakurkkusta väkeä."

"Puuttuu Paavola!"

"Käykääpä käsiksi!" sanoi Paavola; ennen kuin kukaan kerkesi, oli

hänellä itsellään jo pikari huulillaan ja maisteli parastaikaa

asiantuntemuksella.

"Mistäs hankit, Rinne, oikeaa korpirojua?" kysyi hän hyvillään.

"Ainahan sitä", sanoi Rinne silmää iskien. "Ettäkö tosiaankin

olisi..."

"Senhän tuntee kaikesta", sanoi Paavola; ja kun joku vähän epäili,

kohotti hän tönkeilevän äänensä ja vakuutti tuntevansa, mikä on

tehtaiden tynnyrien virutusvesiä, mikä oikeaa petäjän juurella

hautunutta.

"Taitaa olla, voi hyvinkin olla", myöntelivät toiset ja vakuuttivat

sikunan maun suuta sulostuttavan.

"Terve nyt sitten, sulhanen!" sanoi Paavola ja nakkasi kirkkaan

pisaran punaiseen naamaansa.

Hänellä oli kiire tämän viljan kanssa, ikään kuin se haihtuisi

ilmaan, ellei sitä nopeasti toimittaisi asianomaiseen paikkaan.

"Ja nyt sinä olet, Rinne, sitten äijämies", sanoi joku joukosta.

"Nytkö vasta", ilvehti Rinne, ja koko joukko hörähti. "Tarkotan, että

välikappaleellisesti, oikein pastoraalisesti."

Samassa saapuivat kahvin tarjoilijat ja Paavola hyväili pulloa kuin

asiaan kuuluvana.

Höyryn hiljalleen noustessa ja puheen sorakan käydessä yhä

äänekkäämmäksi sekä tupakan savun vahvetessa kului aika miesten

huoneessa. Yhä iloisempina he saapuivat lennättämään naisväkeä

tanssissa.

* * * * *

Hämärälle kadulle kerääntyi sillä välin uteliaita katsojia kaiken

ikäisiä. Häätalo olikin juuri sen kadun varrella, jota myöten

hautaussaattueetkin kulkivat. Asukkaat sen varrella olivat erikoisen

herkkiä merkkitapauksille. Monta puuroa oli palanut pohjaan sillä

aikaa, kun he seisoivat akkunan ääressä tai katukulmauksissa

lukemassa, kuinka monta hevosta oli kussakin saattojoukossa, ketä

istui reessä tai rattailla, minkälaiset olivat milläkin seppeleet,

arvostelemassa, mitä vihdoin oli ollut vainaja, mitä jokapäiväisessä

toimessaan, mitä lähimmäisilleen.

Ja nyt oli tämän kadun varrella häät.

Joukkoa kerääntyi oikein kosolta. Tarkeni niin hyvin seisoa, kun

sattui suojailmakin.

"Kylläpä nyt!" jahkaili Svenssonska. -- Hän oli ensimmäisenä joka

paikassa, niinpä tässäkin. Ankaran pyöreät silmälasit kämöttivät

ainaisesti tukossa olevalla nuuskaisella nenällä, ja seisoi hän kädet

pistettyinä ristiin avaroiksi venyneisiin päällystakin hiansuihin,

omituisesti kenossa kauloin, katukäytävän palteella toisella puolella

katua. "Tulkaa tänne, Mäkelinska! Täältä sopii näkemään itseensä

hääsaliin."

Mäkelinska kiipesi korkealle lumivallille. He polkivat jalkojen sijat

itsellensä ja asettuivat toisiansa tukien seuraamaan juhlallisuuksia.

"Kylläpä nyt alotetaan elämää prameasti, kun oikein torvien

soitolla", sanoi Mäkelinska. "Juhlasaleissa!"

"Lasikruunujen välkkeessä!"

"Sanokaa te!"

"Juoden ja tanssaten!"

"Älkää te enää sanoko!"

"Mutta kai siitä sitten on tulevinaan lujaa ja hyvää."

"Kuka tuon tiennee! Menin tuota minäkin Svenssonin kanssa yhteen

kahdeksanneljättä vuotta takaperin. Ja pitipäs tuo solmu kunnes

kuolema aukasi, eikä siinä ollut sen suurempia juhlallisuuksia, kuin

että pappilassa kävimme ja sieltä tultua istuttiin Hakalan pienellä

puolella, josta sitten tuli ensimmäinen asuntomme, ja ryypättiin

kuppi kuumaa illan kuluessa."

"Ja mitä siitä olisi tullut, jos silloinkin olisi tuolla tavalla

alotettu? Herranen aika, vaivastaloon olisi kai saanut kulkea koko

helaherskapi, suoraan kruunu päässä. Mistä olisi riittänyt rahaa

palkata pillipiiparit musiikkia puhaltamaan?"

"Herrain konstia se oli siihen aikaan."

"Haatajan Heikki tuo meidän nuoruutemme aikana soitteli häissä, ja

hyvin se vältti. Liekö tuo ollut ilo sen köyhempää silloinkaan."

"Morsianta!" huusi joku lähellä olevista. Koko joukko yhtyi samassa:

"Näyttäkääpä morsianta!"

Joku häävieraista kävi katsomassa akkunasta, ja kappaleen ajan

kuluttua vetäistiin akkunaverhoja entistä enemmän syrjään ja avattiin

molemmat akkunapuoliskot. Morsiuspari nousi tuoleille ja morsiustytöt

asettuivat monihaaraiset kynttiläjalat käsissänsä parin kummallekin

puolelle tulennäyttäjiksi. Kappaleen aikaa he seisoivat siinä, ja

väkijoukko ulkopuolella asettui hiljaiseksi.

"Sievä on! Kaunis pari! Tuhtia herrasväkeä!" kuului ulkoa arvosteluja.

Osa väestä jo hajausi, mutta toisia tuli tilalle. Svenssonska ja

Mäkelinskakin seisoivat yhä korkealla vallilla.

"Eikö se ollut vähän...?"

Mäkelinska supatti ja pukkasi Svenssonskaa kylkeen.

"Niin se minustakin."

"Niin, niin!" huokaili Mäkelinska.

"Sillä tavalla ne nuoret elämää alottavat."

"Eletään vaan, otetaan päivä kerrallaan ajattelematta sen pitemmälle."

"Mitä ne ajattelevat! Se nyt on sen tuhannen hölläkkää koko elämä."

"Kyllä minä sen muistan aina, kuinka tuossakin Sunilassa elämää

alotettiin. Jo sitä Sunila-rukkaakin akalla paiskattiin! Tuollainen

oli tehtaan tyttö kuin tämäkin tässä. -- Kyllähän sinä muistat

Sunilaiskan, entisen Kyllösen Riikan?"

"Muistaa kai tuon nyt. Sellaiset helavärit aina poskilla, milloin

vaan pysyi hikoilematta, ja tukka milloin siipinä milloin sarvina."

"No niin! Ne asuivat siinä meidän portin toisella puolella ensi

aikoina. Jo minä ajattelin, kun se hailakka häitänsä valmisteli,

että mitähän tuostakin tulee. Kyllä siinä ukina kävi, kun se muka

ompelikin. Ehkä oli puoli tusinaa pöytäliinoja pallistettuna ja

jotenkuten söträtty joitakin vookuja pitkin laitoja eikä mitään

muuta, kun tuli Sunilaan. Mutta mitä osaa tehdä ihminen, joka on

ollut tehtaalla tyttösestä saakka? Niin se kuollettaa ihmisestä halun

kaikkeen muuhun työhön, että kun tulee omasta perheestä huolenpito,

niin ei ymmärrä enempi kuin sika hopealusikasta."

"Mutta osasipa näyttää rouvalta ulkoapäin, kun lähti kaupungille."

"Kiilto oli kuoressa, ja hyvin ohuesti siinäkin. Oikein säälitti,

kun näki sitä kotielämää. Niin likasta ja siivotonta se oli. Enkä

minä ymmärrä, kuinka ihminen saattaakin olla sellainen pöhkö, ettei

edes huomaa minkälaisessa läätissä elää. Luulishan tuota näkevän

minkälaista on muilla ihmisillä ja kammahtaisi vähän kotinsa

siivottomuutta. En minä nähnyt, mutta niinhän nuo ilvehtivät,

että pikkulapsen nuhraantuneet vaatteet ja pöytäliinatkin, ne

puolitusinaa, joita oli niin koreasti ommeltu, kaikki yhdessä

siivossa, vieläpä Sunilan paidatkin lapsen riepuina pesemättöminä

-- sängyn takana nurkassa. Olivat sitten alkaneet näkyä yli

selkämyksen..."

"Sitä siivoa!"

"Ja hajua! Ihan oli seljälleen lentää, kun oven aukasi. Mutta

tietäähän sen: lapsi makasi aina samoilla alusilla, kosteilla

olkialusilla, raukka. Eikä hän senkin... -- en minä osaa sanoa niin

ilkeästi kuin pitäisi -- viitsinyt niitäkään laittaa edes kahta

kappaletta, että olisi toinen ollut kuivumassa, toinen kastumassa,

kun ihan sairaana makasi lapsi hirmuisessa vuoteessa, hautuneena

kuhjotti, kurja."

"Aivan mieltäni kääntelee!"

"Ja mitä tuosta olisi mahtanut tullakaan, elleivät vieraat olisi

sekaantuneet asiaan. Äiti-vainaja kun sai asian tietoonsa, meni

sinne, ja silloin tiesi nuori muori tuulessa olevansa. -- Siellä

olikin kipakka eukko vielä vanhollaankin. -- Ja jos minä olisin ollut

äidin tilalla, niin selkään olisin Sunilla annattanut, että olisi

läikkynyt, niin hakkauttanut haaskaa, että olisi viikon maannut.

Sellainen sydämetön ihminen!"

"Ja mitä sai lapsiraukka kärsiä!"

"Sehän itki päivät ja yöt. Äitini sitten tarttui asiaan. Hän huomasi

syyn olevan siinä, ettei akka osannut mitään. Hän otti lapsen, toi

omia vaatteitaan, pesi, voiteli hautuneet kohdat, otti lapsen omaan

hoitoonsa, kutsui Hannuksen Kreetan vaatteiden pesuun ja pakotti

akan mukaan oppimaan. Sängyn takuset kaivettiin esille, nurkka

puhdistettiin ja raaputettiin..."

"Kummapa, kun se antausi, niin ylpeä ihminen."

"Antausi! Äiti sanoi, että jos se olisi aukassut hänelle päänsä

läpeä, niin hän olisi antanut vasten taulua ja toimittanut

edesvastuuseen sellaisesta lapsen rääkkäämisestä."

"No, kyllä sitä on jos minkälaista elämän alottelijaa!"

"Älkää te muuta sanoko! Äitikin sanoi, että hän itki ja oli vihassa,

niin säälitti ja suututti."

"Mitä siitä Suni sanoi?"

"Mitä siinä oli sanomista? Kyllähän se suutahteli, mutta auttoiko,

vaikka olisi silmät poskellensa kiukutellut. Mikäs taisi ampasta

akalle taidon, kun ei ollut sitä lapsuudesta saakka harjotellut.

Hyppäsi kuin hurtta tyttösenä, eikä velvoittanut vähääkään

minkäänlaiseen toimeen. Tuli sitten nuorena tehtaaseen, lensi katuja

iltakaudet, rälläten kurkku päälaella. Peukalo oli keskellä kämmentä

vielä aikaisena ihmisenä, eikä se siitä enää koskaan lähde. Se on

pikku asia latoa lapsia maailmaan -- siihen tuota ei näy kovin kummaa

kontturaa tarvittavan -- mutta hoitaa ne, kasvattaa niitä ihmisiksi

-- kas siinä se tulee taito kyseeseen."

"Tulee! Naimisiin sitä kyllä pitää päästä, olipa mikä ruha tai rampa

hyvänsä."

"Se kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun."

"Ja annetaan sille valta."

"Siinäpä se! Lasketaan kuin löysin ohjin. Ja kuka ensimmäiseksi

koukkuun käy, niin hyvä on. Sunihan tuo haki koreaa. Ja olihan se

Riika kuin susi puhteella. Mutta mitäs niistä seinistä, kun ei ole

sammalia."

"Työmiehen vaimoksi!"

"Niin juuri! Jos olisi varaa se panna lasikaappiin, syöttää sokerilla

ja siirapilla, niin siihenhän niistä olisi."

"Minkä tästäkin!"

"Tästäkin. Tuossa parissahan tuon on vakka kantensa löytänyt."

Väkijoukko alkoi taasen huutaa morsianta, ja morsiuspari jälleen

näyttäytyi.

"Niin ainakin alku näyttää."

"Kyllä, kyllä nyt nähdään!" sanoi Svenssonska ja nyökytteli

kakkuloitua päätään. "Hyvä on, pidetään se! Onnea vaan! Alussa on

matka ja pitkä taival."

"Pitkä ja monipolvinen", yhtyi Mäkelinskakin. "Onpa juonikas ja

oikullinen karjanpolku."

"Ja jos tietäisitte sen kaikki vaiheet, niin hissukseen, hissukseen

sille astuisitte. Olisi paras säilyttää riemut vastasen varalle, että

riittäisi."

"Jospa he sen aavistavat, että loppuu se kuitenkin, ja siitä

syystä nauttivat nyt niin paljon kuin voivat", sanoi joku syrjästä

katukäytävältä. "Noinkai sitä pitää alkaakin, sillä ei kai auta

ajatteleminen, että kukaan lähimmäisistämme meidän vaiheisiimme

myötätunnolla osaa ottaisi."

"Mitä tuhatta se kuuluu kenellekään, miten kukin häitänsä viettää?"

yhtyi toinen. "Lempoko ne akat lennättää joka paikkaan kuin kukot

aidalle?"

"Lempopa tietenkin!" kiivastui Mäkelinska. "Lempohan niitä akkoja

tekee ja kuljettaa. Ei kai niitä muuten olisi, pahennuksia. Mistäpä

niitä muuten olisi, kun kaikki ovat nuoria ja nättejä tyttöjä?"

"Ja sitten ne ovat joka paikassa kuin rapakko rattaassa."

"Juuri niin! Sitä kun on niin viljalti sitä akkaväkeä. Sitä on

niin kiusallisen paljon. Ne kun elävätkin, luuskat, vuosikymmeniä

juuri akkoina. Sehän se on kirotuinta, kun eivät ne pysy ihanina

sylivauvoina, senkin krokatit, vaan muuttuvat hampaattomiksi,

toraileviksi ämmiksi, jotka pistävät nokkansa joka paikkaan."

"Niinpä näkyy."

"Ne tulevat hääsalien akkunain alle katsomaan, miten nuori kansa

käy aviosäätyyn. Ne kiipeävät lumivallin korkeimmalle nyppylälle

nähdäkseen koko komeuden."

"Sellaisia näkyvät olevan nämäkin tässä."

"Nämäkin ovat sitä samaa vuohen sarvea. Kukapa meistä olisi poikkeus?

Ja kun meidän joukkomme saa tässä taasen yhden lisää, niin tokihan me

siinä määrässä kuin se on meille sallittua saamme käydä häntä vastaan

ottamaan."

"Ja sieltä korkeudesta pidätte nyt tervetuliaispuhetta."

"Täältä vaan katselemme ja hyngähtelemme. Tämä juhlallisuus saattaa

meidät lausumaan jonkun sanan ja palaamaan muisteluissamme kappaleen

taaksepäin. Saaneehan tätä nyt sivullinenkin siunustella..."

"Että tämmöstäkö tämä onkin", yhtyi Svenssonska, joka oli ollut

kappaleen aikaa vaiti. "Ja tämmöstäpä näkyy olevan."

"Käykö kateeksi?" kysyttiin katukäytävältä.

"Ei yhtään", sanoi Mäkelinska. "Mitäs kadehtimista tässä nyt? Jospa

tuota nyt joku tulee prameastikin! On meitä, jotka olemme tähän

juhlalliseen joukkoon käyneet näihin verraten kontaten. Mutta niinhän

se on tässä kuin koko elämässäkin, että toiset ajavat heluissa ja

hetaleissa, toiset käyvät jalan ketaleissa. Mutta mitä me kuitenkin

itse kukin olemme loppujen lopuksi?"

Pitkin iltaa kävi katsojia akkunan takana ja monenlaiset olivat ne

tervehdykset, joilla nuori pari vastaan otettiin.

Myöhään yöhön kestivät häät, ja reippaat ne olivat, sen jokainen

tunnusti.

Yön pikku tunneilla saatettiin nuori pari uuteen asuntoonsa.