Veneessä, jonka Rinne oli huomannut tulevan järvellä, oli Katri ja
Juho Haapala. He laskivat saaren rantaan kappaleen matkaa Rinteen ja
tyttöjen olinpaikasta, ja hävisivät pian rantalepikon suojaan.
Juho oli konepajan työmies. Hän oli työskennellyt Osakeyhtiö Valimon
koneosastolla jo kymmenkunnan vuotta.
Kohta Katrin kaupunkiin tultua olivat he tulleet tuttaviksi ja pian
ystäviksi.
Katrin oli ollut hankala saada työpaikkaa, ja aivan epätoivoon
vajoamaisillaan oli hän kuljeskellut pitkin katua. Hän oli ollut niin
kovin turvaton oudossa paikassa, ja rahavähät, jotka isä oli antanut
lähtiessä, olivat ihan loppuneet.
Silloinpa oli Sallimus johtanut hänen luokseen Liisan, Juhon sisaren.
"Suokaa anteeksi!" oli hän yhtäkkiä kuullut jonkun sanovan hänelle.
"Miksi te itkette?"
Niin suurta luottamusta oli kohta herättänyt oudon naisen koko
olemus, että Katri oli aivan avomielisesti kertonut olevansa
nälissään ja työttömänä.
"Älkäähän olko millännekään!" oli Liisa sanonut. "Ehkäpä tästä
jotenkin selvitään. Tulkaa nyt minun vaatimattomaan kotiini
toistaiseksi! Mietitään siellä yhdessä, mitä tekisimme. Minä koetan
tehdä voitavani."
Liisan koti oli yksinkertainen puutalo kaupungin laidalla; sieltä oli
näköala rautatielle ja pelloille, jotka päättyivät kaupungin metsään.
Rakennuksessa oli kolme kamarin ja keittiön huoneustoa, joista kaksi
oli vuokrattu ja kolmannessa he asuivat itse.
"Nyt en minä tulekaan yksin", oli Liisa sanonut äidilleen, "vaan on
minulla täällä nuori ystävä mukanani. -- Minun täytyy teidät viedä
näin aivan äidin eteen, sillä hän on sokea."
Ja sitten oli Liisa selittänyt heidän kohtaamisensa kadulla.
Katria aivan hämmästytti näiden ihmisten ystävällisyys. Hän oli viime
päivinä jo ruvennut uskomaan, että täällä kylmässä kaupungissa ei
saattaisikaan olla tällaisia ihmisiä.
Niin sai hän ensi päiviksi asunnon tässä lämminhenkisessä kodissa.
Liisa auttoi häntä saamaan paikankin Rosenbergin suuressa
trikootehtaassa. Ja niin elämä alkoi kulkea rataansa.
Talon nuorista ja Katrista tuli pian hyvät ystävät. Kun he
kerääntyivät illalla työpaikaltansa, viihtyivät he kotonansa äidin
luona. Äidin avuttomuus heitä sitoi ja velvoitti, mutta se ei
tuntunut kuitenkaan vastenmieliseltä.
Lukemattomia kertoja oli Liisa saanut lapsuutensa päivinä tyytyä
vaan akkunasta seuraamaan ikäistensä leikkiä pihalla, tulevia ja
lähteviä junia lähellä olevalla ratapihalla, toimintaa vainioilla ja
liikettä kadulla. Sillä äiti tarvitsi hänen apuansa, milloin ei omaan
sauvaansa luottaen uskaltanut kulkea.
Lapsuuden vuodet olivat vierineet näin alituisessa uhrautuvaisuudessa
ja hoitamisessa. Siinä sivussa hän oli käynyt kansakoulun, ja ne
jäivätkin ainoiksi hetkiksi, milloin hän sai olla ikäistensä seurassa.
Aivan nuorena oli Juhokin saanut ruveta huolehtimaan perheen
toimeentulosta. Ensi alussa hän oli tullut tehtaan konttoriin
juoksupojaksi. Ja sepä olikin erinomainen onni, sillä pienetkin
ansiot tarvittiin aivan tarkkaan. Isä ei ollut viime aikoina voinut
paljoa lähettää merimatkoiltansa, ja kamalin tieto tuli Juhon juuri
paikan saatua: isä oli sortunut kovassa myrskyssä mereen ja hukkunut.
Lasten mieliin oli jäänyt pysyväisesti kuva äidistä tuona hetkenä,
jolloin surusanoma saapui. Hänen sokeat silmänsä olivat täyttyneet
kyynelistä, ja hän oli epätoivoisesti huudahtanut: "Mihin me,
poloset, nyt joudumme?"
Mutta tuona hetkenä oli Juho tuntenut kasvavansa mieheksi, johon äiti
saisi luottaa.
Köyhyyttä ja puutetta he kuitenkin saivat kärsiä alkuvuosina, jolloin
Juhon ansio oli vielä vähäinen. Menipä joskus useita päiviä, ettei
ollut muuta syötävää kuin leipää ja suolaa. Mutta heillä oli onneksi
oma katto pään päällä, ja kun vuokralaiset olivat rehellisiä ja
maksoivat säännöllisesti, saivat he vuokrista suurimman osan niihin
menoihin, joita talo aiheutti.
Kuitenkin oli kaikki paranemaan päin. Juho onnistui pääsemään
koneosastolle harjoittelemaan sorvariksi, eikä kauvan viipynytkään,
ennen kuin hän pääsi kappaletyöhön ja saattoi ansaita entistä enemmän.
Joku tyttönen otettiin kotiin äidin silmäksi, ja Liisa lähti syksyllä
lyhyille liinavaateompelukursseille, alkaakseen suoranaisen ansiotyön
kotona.
Kuinka hiljaista oli Haapalan lesken kodissa noina päivinä, jolloin
lapset olivat työssä ja hän oli laskenut tyttösenkin ulos tai käymään
kotonaan. Ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen vienot kilahtelut.
Vanha, nelikulmainen seinäkello, jonka isä oli tuonut mereltä, ja
jonka taulun kehyksissä oli kuvattuna aava meri ja myrskyn käsissä
tulitornia kohti pyrkivät purjelaivat, nakutti ummehtuneesti sängyn
kohdalla seinällä, ja kissa kehräsi sängyn päällä. Katukin oli
rauhallinen tällä kohdalla, sillä liike asemalle ja tavarasuojalle
kulki toisia katuja. Joskus kuitenkin kolisivat ohi kuorma-ajurin
rattaat, riensi joku katukäytävällä tai haukahti koiralauma pellolla.
Toisinaan pistäysi joku naapurin vaimo vieraisille, toi jonkun
tiedon tullessaan, ja siinä he, ikätoverit, syventyivät muistelemaan
kymmenien vuosien takaisia tapahtumia, jolloin Liisan äitikin oli
vielä nuori, näkevä ja menevä.
"Liiaksikin", lisäsi hän. "Siitä syystä lienee ollut Jumalan tahto
ottaa näkemisen lahja pois, että ihminen syventyisi näkemään omaa
sisimpäänsä, sillä tällaisena siihen ihmisellä on aikaa."
Eikä hän väsynyt, ennen kaikkea lapsillensa, puhumasta ihmeellisestä
kirkkaudesta, josta hän oli päässyt osalliseksi ja jonka hän sielunsa
silmillä näki.
Liisa kasvoi vanhan väen kunnioittamana. Hänestä sanottiin, että hän
oli hyvä tyttö.
Järjestään kaikilla äideillä oli kokemusta, kuinka lapset heidät
unohtivat ja hylkäsivät. He olivat heitä kouluttaneet niin kuin
yleensä oli tapana kaupunkilaiskodeissa, säästäneet, idartaneet
vähäisistä tuloistaan, kieltäneet niin paljon itseltänsä ja olivat
heistä saaneet oppineita tyhjäntoimittajia, joita he eivät osanneet
eivätkä kyenneet mihinkään toimittamaan. Eivät he enää heitä
ymmärtäneet eivätkä osanneet ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. He
eivät voineet sokealle äidille kyllin kiittää Liisaa ja Juhoa. Se oli
tavallaan kuin katkeroituneen mielen purkaustakin.
Haapalan perheen elämä kului tällä tavalla hiljaisesti. Se oli
samallaista luovimista tässä ihmispaljoudessa ja levottomuudessa kuin
kadulla kulkiessa, jolloin Liisa koetti hellävaroen ohjailla sokeaa
äitiään ihmisten jaloista rauhallisille ja vähäliikkeisille kaduille,
missä he saisivat toisiinsa nojautuen hiljaisesti kulkea.
Vaikka Katri ennen pitkää muuttikin Saarnille asumaan, oli hän
Haapalan jokapäiväinen vieras, ja vähitellen tunsivat Juho ja Katri
yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.
* * * * *
"Täällä me nyt taasen olemme", sanoi Katri, kun he saapuivat lahden
pohjukkaan ja nousivat maalle. "Missäpä muualla kuin kesähuvilassa
niin kuin herrasväki konsanaankin", vastasi Juho. "Kuinka mones kerta
lieneekään jo?"
"Kohta saamme kysyä: kuinka mones kesä tämä jo onkaan."
"Olisiko voinut ajatella, kun ensi kerran kohdattiin, että näin
kauvan pysymme ystävyksinä?" sanoi Katri.
"Mikseikäs? Niin kauvan, kun meillä molemmilla on pyrkimyksenä
etsiä toistemme luona hyvää seuraa, on sitä kai meillä toisillemme
annettavanakin. Minä ainakin tunnen joka hetki saavani sinusta tukea
elämäni matkalla."
"Mitä minä, heikko tyttö, voin sinulle antaa?"
"Paljonkin."
"Mitä esimerkiksi?"
"Enpä taida osata selittää, mitä tunnen. Minusta on vaan elämä
muodostunut toisellaiseksi tultuani sinut tuntemaan. Meillähän on
niin äärettömän paljon yhteisiä ajatuksia ja yhteisymmärrystä, että
siitä riittää kaikiksi ajoiksi eikä ainoastaan niiksi, jolloin olemme
yhdessä."
"Sellaista minäkin tunnen."
"Sitä pidän tärkeänä. Jos minun pitäisi ruveta määrittelemään, mitä
sinulta saan, niin en osaisi paremmin sanoa kuin: suurta ystävyyttä."
"Sinä olet koko nuoruutesi aikana tottunut osottamaan sitä lähimmille
omaisillesi, ja ne ovat pitäneet sinussa vireillä parhaimpia
tunteitasi."
"Saattaapa olla osaltaan sekin syynä." Juho katsoi Katria. Kumpikin
he ymmärsivät, mikä siihen oli todellisesti syynä.
"Kylläpä meidän kesämajamme on tallautunut ja huonossa siivossa",
sanoi Katri, kun he kantamuksineen saapuivat perille. "Katsopas,
kuinka nurmi on kuollutta, ja tuosta on oksakin katkennut!"
Hän asetti hattunsa pensaan siimekseen ja ryhtyi siivoamaan
"kesähuvilaa" ja järjestämään kaikkea kuntoon. Hän hymyili
onnellisena katsoessaan Juhoa, joka saapui risuja ja veden tuomia
puita mukanansa.
"Sinäpä olet tänään niin hauskan näköinen", ihaili Juho. "Mitä
sinulla nyt on mielessä?"
"Ei mitään erikoista. Tunnen elämäni vaan niin keveäksi tällä kertaa."
He puuhailivat yhtä ja toista. Juho haki kirjoja esille.
"Jaksaisitko sinä tällä kertaa lukemaan ruveta, koskapa näyt kirjoja
hakevan?" kysyi Katri.
"Etkö sinä sitten?"
"Miksen kyllä. Mutta annetaan nyt kirjojen vähän aikaa levätä ja
vietetään pieni hetki jouten."
"No pieni, puoli tuntia."
"Eikö sen enempää? Kyllästytkö sinä minun seuraani niin pian?"
"En, ystäväiseni, en!" sanoi Juho ottaen Katrin pään käsiensä väliin
ja katsoen häntä silmiin. "Kuinka sinä sellaista saatat ajatella?"
Peippopari pyrähti läheiselle oksalle.
"Ollaan hiljaa!" kuiskasi Katri. "Katsotaan niitä vähän aikaa."
He vetäytyivät vähän edemmäksi, istahtivat maahan ja toisiinsa
nojautuen katsoivat laulajia oksalla.
Kuinka sydämen pohjasta puhkesivat säveleet! Hennot ruumiit taipuivat
laulaessa. Etäämpänä soi tuhansia muita säveliä, yhä uusia ja
erilaisia. Koko lehto helisi.
"Voi, katso, katso niitä!" huudahti Katri. "Kylläpä nyt
tervetulleiksi toivotetaan!"
"Nythän on kesä ja laulun aika."
"Ei kaupungin humussa ja räiskeessä voi aavistaakaan, mikä sulous on
luonnon helmassa täällä."
"Mihinkäpä siellä linnun ääni kuuluisi, ja kuka niitä joutaisi
kuuntelemaan. Taitaapa siitä leipää tulla!"
"Voi niitä onnellisia maanviljelijöitä, jotka saavat vapaan taivaan
alla työnsä tehdä, eikä tarvitse hautautua tehtaan seinien sisälle
niin kuin meidän polosten täytyy!"
"Niin, kyllä se on erilaista. Ja tässäpä mieleeni muistuu, kuinka
pikkupoikasena minäkin olin heinämiehenä maalla."
"Kerropas siitä! Sinähän taidat tietää niistä yhtä paljon kuin
minäkin."
"Koetappas kuunnella, olenko tehnyt oikein havaintoni! Mahtanetko
sinä tietää noin kolmen kilometrin päässä olevaa Kesälän maatilaa?"
"En. Tuskinpa tiedän mitään koko kaupungin ympäristöstä, paitsi tästä
saaresta."
"Sinne meidän pitäisi joskus mennä, että saisit nähdä ne seudut.
Sieltä tuotiin meille maitoa tässä takavuosina, kun ei vielä
junalla kuljetettu. Toisinaan pääsin isännän mukana sinne,
kerran heinäaikanakin. Talo on joen rannalla, joka juoksuttaa
syrjäreitin vedet tähän pääreittiin. Joitakin kilometrejä itäiselle
ilmansuunnalle on eräs Kaukaniitty, jolle mennään yökuntiin
heinäntekoon. Niityn kohdalla jakautuu joki useihin pienempiin,
leviten niitylle, kunnes taasen toisessa laidassa kerääntyvät
yhdeksi, joka sitten kangasmaiden poikki ja niiden takana Kesälän
vainioiden vieritse laskee Harjuselkään.
"Mutta tuossa jakautuessaan keskellä niityn tekee se maan viljavaksi,
sillä syksyin keväin tulvii joki ja levittää mutaisen veden yli
lakeuden. Kas, sen voimistuttamassa maassapa kasvaa heinää oikein
kovasti. Ei olekaan kumma, jos tähän niittyyn on jokainen talo
tahtonut osakkaaksi päästä, sillä eipäs ole muuta kuin mennä sinne
viikatteinensa, kaataa sankka heinä, korjata kuivattuna latoihin
ja vetää talvella karjalle. Siitä syystä onkin latoja lukuisasti
ja niityn aikana heinäväkeä viljavasti. Jos minne katsoo, vilkkuu
valkonen paita tai liina. Miehet astuvat tahdissa toistensa jäljessä,
ja kaadettu alue avautuu kesätuulessa huojuvaan tai räytävässä
poudassa välkkyvään heinikkoon.
"Ei silloin tunteja lasketa, ei välitetä, milloin päivä alkaa ja
milloin loppuu, vaan melkeinpä yhtä aikaa päivän kanssa ylös
noustaan. Jo aamulla neljältä nousevat miehet heinävuoteiltansa
ladoissa tai niitty tuvissa ja lähtevät aamukasteen aikana
niittämään. Soi silloin heinärautain hionta kastehelmissä
kimaltelevalla niityllä, kohoaa sieltä ja täältä, tuon ja tämän ladon
seutuvilla kuin sirkkain ääni ruohostosta. Kun toiset lopettavat,
alkavat toiset. Märjin saappain astelevat miehet kasteisella
edullansa sinisissä pohjavaatehousuissansa, otsalla hikihelmiä.
Hämähäkkien kastekimalteiset palloverkot ja pesät hohtavat
kaatamattomassa heinässä ja sortuvat kohta, kun viikate humahtaen
kulkee heinän juuressa."
"Voi, voi, aivan minun tulee ikävä maalle jälleen!"
"Näin niittävät miehet, ja ylhäällä, riippakoivujen peittämällä
kunnaalla, kohoaa savu niittytuvan piipusta. Siellä emäntäpiika
einettä keittää. Samoin näkyy savuja muualtakin. Pian jo kuuluu
syömään kutsu ylhäältä kiviseltä mäeltä.
"'Kello sooi!' huutaa emäntäpiika.
"'Sooi -- sooi, sooi!' kiiriskelee ääni ladon seinistä toisiin.
"'Kello sooi!' kuuluu myöskin muilta keittopaikoilta.
"Ja miehet laskevat viikatteensa, naiset lyövät haravansa pystöön
tai panevat luo'olle, ja niin kerääntyy suunnilleen yhtä aikaa koko
niittyväki aamiaiselle."
"Kylläpä maistuu ruoka silloin."
"Maistuu. Mutta kesken ei se lopu, sillä hevoskuormittain on
sitä tuotu. Kellarissa tuvan lattian alla, kivien takana seinän
ulkopuolella ja pensastossa koivujen alla on emäntäpiialla
loppumattomat varastot.
"Mutta kun on syönyt joukko, köllähtää se tunnin puolikkaaksi nurkkaan
kasatuille vuodeheinille eli 'herkkumättäälle', niin kuin sitä
nimittivät, tai pihalle. Jotkut nukahtavat. Naiset ovat löyhäyttäneet
esiliinan silmilleen auringon ja hyönteisten suojaksi. Toiset
miehistä juttelevat ja polttelevat piippujansa. Saattaapa myöskin
joku muuttaa uutta viikatetta varteen tai laittaa piitä naisten
haravaan.
"Ei kuitenkaan viivy kauvan ennen kuin taas lähdetään vahvistetuin
voimin liikkeelle, ja heinä kaatuu, haravat heiluvat ja taivaalta
paahtaa heinäkuun aurinko levitettyyn luokoon."
"Kuinka toisellaista se on kuin tehtaassa!"
"Mutta kohta keskipäivän ohi mentyä alkaa toinen touhu ja työ, eikä
suinkaan siinä unteloiksi joudeta jäämään. On silloin jo kuivunut
edellisen päivän heinä ja on nyt latoon korjattavassa kunnossa.
Tuolla jo vetävät naiset luokoa kokoon molemmilta puolilta, joku
jo taakkoja latoo. Miehet painavat hattunsa partaat niskaansa
heinänkulmujen suojaksi sekä lähenevät taakkavitsoineen. Ja kohta
keikkuu mesituoksuinen heinä voimakkailla hartioilla ja kulkee latoa
kohden. Pian ilmestyy taakan viejä takaisin, ottaa tullessaan tukon
heiniä käteensä, hieroo niitä kämmeniensä välissä, koetellakseen
varmuudeksi vielä, ovatko ne kuivia. Mutta luo'on vierellä odottaa
jo uusi kantamus valmiina ja taakan takana nuori nainen punottavin
poskin. Siinä he sitoessaan kiinni taakkavitsaa vaihtavat jonkun
sanan, hymyilevät -- ja siinä hetkessä keikkuu heinäruko taasen
ylhäällä ja kulkee latoa kohden. -- Tätä kaikkea olen nähnyt
pikkupoikasena, ja siitä lähtien on ollut kaihoni maalle."
"Kuka ei kaipaisi!"
"Tällaisina poutapäivinä kuin tämäkin, jolloin koko luonto on
hurmaavan kauniina ympärillä, tuntuu raskaalta palata kaupunkiin."
"Miksi kerroitkaan! Minäkin ihan ikävöin."
"Mitähän jos emme palaisikaan!" sanoi Juho leikkisästi. "Tuossahan on
vene, mennään siihen ja sitten pitkin selkää..."
"Kun se olisikin mahdollista!"
"Rohkenisitko sinä?"
Katri katsoi arasti Juhoa. Oliko hänen puheensa totta vai leikkiä?
Kyllä kai hän uskaltaisi. Kenenkäs kanssa sitten, jollei Juhon! Mutta
tämähän kaikki oli haavetta, toteutumatonta...
Juhon hetkeksi valtasi harvinainen rohkeus. Hän oli vähällä sanoa
enempikin, mitä oli ajatellut heistä yhdessä, mutta samassa muistui
mieleen perhe kotona, jonka takia hän oli tähän saakka tottunut
kaikkensa koettamaan. Hän katsoi kaihomielin ystäväänsä, jonka kanssa
hän oli hiljaisuudessa tulevaisuutta suunnitellut, kenenkään siitä
aavistamatta.
"Niin, mikä lieneekään syynä", sanoi hän kappaleen ajan kuluttua,
"mutta yhä enempi sinne haluan. Ajattelepas, miten monipuolista työtä
siellä saisi tehdä. Ei tarvitsisi viikkokausia sorvata yhtä ainoaa
lajia kappaleita, tehdä aina samoja liikkeitä kuin joku koneen osa,
vaan saisi tehdä milloin mitäkin, riehua joskus oikein hartiavoimin
ja siinä samassa olla Luojan luonnon keskellä. Kas sepäs olisi
ihanaa!"
Kauvan he istuivat, ja kirja sai todellakin olla tällä kertaa
suljettuna. Viimein he asettuivat äänettöminä katselemaan toisiaan.
Tuntui kuin sanat eivät olisi oikein sopineet ilmaisemaan salatuimpia
toiveita, joita ei oikein rohjennut toisilleen ilmaistakaan...
"Kuinkahan kauvan olemme tässä istuneetkaan", sanoi Juho vihdoin.
"Jokohan myöhästymme laulusta."
He olivat molemmat työväenopiston sekakuorossa, jolla oli ohjelmassa
laulu esitettävänä.
"Emme ole vielä olleet talosillakaan. Puut ovat sytyttämättä."
"Olemme vaan viettäneet sunnuntaihetken, jolloin aurinko kiertää
hitaasti pirtin pääakkunan ohi, seinäkello jakaa hitaasti ja
varmasti aikaa, kärpäset surisevat ruokapöydällä ja lintujen laulu
käy avatusta akkunasta sisälle; jolloin aura on rauhassa pellolla,
hevonen haassa ja kellojen kumahtelun tauottua hiljainen virren
hyminä leviää kirkkomäeltä yli lakeuden. Nämä ovat ihmiselämän
kalliita hetkiä."
"Sääli on niistä riipoutua irti, mutta pitänee meidän kuitenkin
lähteä."
"Siellä meitä myös tarvitaan velvollisuuksiamme täyttämässä. Ja
mieluinen velvollisuus onkin. Laulu sentään aina kerää joukot yhteen.
Säveleet vyörähtelevät yli juhlakentänkin ja niitä pysähtyvät
kuuntelemaan nekin, jotka eivät välitäkään muusta kuin tanssista.
Laulu on paras ase kaikkea pahuutta vastaan. Kumpa saiskin kaikki
sitä käyttämään!"
He pujottelivat ohi leiripaikkojen, joita semminkin juhlakentän
lähellä oli vieri vieressä. Lapset juoksivat piilosilla pensaiden
välissä. Iloinen temmellys kävi kaikkialla.
Aivan kentän laidassa oli ravintola pitkillä pöydillä. Nuotioilla
kiehuivat suuret kahvipannut, pöydillä teekeittiöt. Kymmenkunta
tyttöä hääräsi kovassa kiireessä. Joukko söi ja joi. Pojat tarjosivat
tytöillensä, toiset useillekin. Oppipojat panivat ainoat penninsä,
mitä oli säästynyt, kun olivat lauvantai-iltana tilin saatuaan
maksaneet ruokansa ja asuntonsa tai mitä taasen toiset olivat
viikkopalkastaan pidättäneet itselleen, annettuaan sangen niukan osan
äidilleen.
Kesä oli niin kovin lyhyt, kesäjuhlia vaan harvoin, sunnuntai kerran
viikossa ja rahassa kotkan kuva -- antaa sen lentää!
Näyttämön katolla liehui tulipunainen lippu, soitto- ja laululava oli
kierretty katajan- ja kuusenhakoköynnöksellä, ja sieltä kaiutteli
yhdistyksen soittokunta parast'aikaa säveliään. Tuhatmäärin huljuili
väkeä lavealla kentällä. Tehtaat olivat ammentaneet kalpeat joukkonsa
vapauteen, josta nautittiin sanoin kuvaamattomasti, niin kuin
vasta munasta puhjennut lintu tai kotelosta vapautunut hyönteinen
oikoo jäseniään auringon paisteessa, niin tämäkin joukko. Ei
mikään sille ollut niin välttämättömän kallista kuin saada vapaana
taivaan äärettömän korkeuden alla, lavealla kentällä, ilman huolta
huomisesta, ilman minkään ympäristön puristusta poikana kiitää
tyttönsä kanssa hurjasti ja tyttönä olla poikansa vietävänä, että
ilmanpielet tulta iskivät. Voi, voi, kun menisivät pian muut
ohjelmanumerot, jättäisivät vaikka jotakin pois, että pääsisi
tanssimaan! Ah, tanssimaan! Se olisi ihanaa!
Viimein siihen päästiin, ja sitä kesti puolille yhtä. Kuinka pian
kuluvat tunnit sentään! Väkistenkin tahtoi jo mieleen palautua, että
huomenaamulla kuudelta...
Äsh!
Ennen poislähtöä syöksähti koko juhliva joukko vielä pensaikkoon,
riipaistakseen jonkun oksan mukaansa tältä saarelta, kukkia maasta,
katkoen pihlajia, saadakseen niiden kukkia sylillisen, viedäkseen
niitä mukanansa, painautuakseen niihin, elääkseen vielä hetken saaren
juhlahumussa, viedäkseen kivimuureihin, kellareihin ja viheliäisiin
asuntoihinsa luonnon tuoksua, kesän suloa, muistoja... muistoja...
Kuudelta maanantaiaamuna viilsivät tehtaiden viheltimien kiljunnat
aamukasteisen, auringon valossa kimaltelevan lakeuden yli.
Lämmittäjät lisäsivät polttoaineita uuneihin, ja paksu, musta savu
laskeusi maata kohden...