Työn valtava pauhu kohosi kosken reunamilta. Putouksen
ehtymätön jättiläisvoima tehostui suurenmoisten dynamojen kautta
moninkertaiseksi, pannen liikkeelle tuhansia koneita, suorittaen
lukemattomia töitä. Minkä pitemmälle putoukseen oli patoamisen
avulla johdettu järven vesi, sen korkeampana ja monin kerroin
raskaampana se painoi turpiinien yläpuolella ja sulun auettua syöksyi
kuin raivoisa jättiläinen alas syvyyteen, suorittaen pudotessaan
tehtävänsä. Äärettömät voimat myllersivät konehuoneen lattian alla.
Veden ummehtunut ja tunkkaantunut haju täytti kostean, puolihämärän
turpiinihuoneen, jonka kammottavasta syvyydestä pärskyi vettä
seinille ja huljuili huoneessa hienona utusateena.
Mutta aina yhtä täynnä on putouksen yläpuoli. Hitaasti vaeltaa järven
vesi eteenpäin. Lähellä temmellyspaikkaa huomaa tuskin vähäisen
virran kiihtymisen, ja pintaan muodostuu kiivaasti pyörähteleviä
häränsilmiä.
Voima-aseman sementtilattialla lepäävät voiman jättiläiset, jykevät
dynamot. Niin tasainen on käynti, että tuskin huomaa niiden edes
liikkeellä olevankaan. Näkyy vaan heikot kipinät sähkönkokoojista,
ja kuuluu viheltävä ääni ja pyörinnän humu kirkkaasti valaistussa
huoneessa.
Koneiden hoitaja kävelee edestakaisin pitkin kirjavaa lattiaa,
pysähtyen tuon tuostakin säätäjien ja mittarien luokse. Hänen pienet
kosketuksensa ovat ihan välttämättömiä. Hän on vastuunalainen
kaikesta mitä tapahtuu pyörivän puolimetrisen voima-akselin ja
sähköjohtokimppujen varassa. Lukemattomat ja kuitenkin aivan
tarkalleen määrätyt ovat ne liikkeet, joita ne saavat aikaan.
Niiden ympärille kerääntyy tuhansien ihmisten toiminta ja elämä
taisteluineen ja kärsimyksineen, voittoineen ja tappioineen.
Mitä tapahtuisikaan, jos voima-akseli pysähtyisi ainiaaksi...
Ja kuitenkin koneenhoitaja tekee kaiken tehtävänsä jo ihan
vaistomaisesti. Tuskin kenenkään päivät ovat niin pitkät kuin hänen.
Kun hän aamulla saapuu päivävuorolleen tai toisilla viikoilla illalla
yövahdilleen tärkeään tehtäväänsä, ympäröi hänet sama viheltävä
ääni ja pyörinnän humu kuin jo vuosia tätä ennen. Eikä hän saa
hetkeksikään torkahtaa. Hänen pitää jaksaa valvoa tarkataksensa
mittareita, seurataksensa viisareita, jotka levottomina vapisevat
emaljitauluilla.
Vuosien kuluessa on avonainen katse synkistynyt. On kuin joku
sisäinen syy vaikuttaisi ainaisen tuskan tunteen, joka kuvastuu
kasvoilla. Tuskin koskaan näkee hymyä niillä, loistetta silmissä,
ilon välkähdystä sielun peilissä.
Näkeekö hän sitten koskaan minkään käsissään valmistuvan? Missä on se
kappale, joka on hänen sielun- ja ruumiinvoimiensa tulos? Onko hän
kertaakaan saanut tuntea työn iloa?
Vähitellen ovat tämän suuntaiset kysymykset nousseet mieleen ja
elämän onttous paljastunut.
Mutta voima-akseli pyörii... pyörii... Se on niin rakennettu ja
asetettu, ettei tapahdu pienintäkään liikettä, mikä osottaisi olevan
mitään rasitusta tai jännitystä asetetun sen varaan.
Eikä sen vaikutus ulotu ainoastaan tehtaan piiriin, vaan koko
yhteiskuntaan, jota se pyrkii nurin vääntämään. Se kukistaa vanhoja
elämisen muotoja ja rakentaa uusia.
Maanviljelijäkin, joka ennen sai arvailla tai vahan säitä, toivoa
ja peljätä, tuntea tosi iloa jos suruakin, hän joka kuitenkin sai
joka vuosi nähdä kuinka tehdyn työn vaikutuksesta maa voimistui,
halla pakeni ja jalkojen alle muodostui yhä tukevampi asema, jossa
hän jo uskalsi kuvitella tulevien polvien paremmista saavutuksista,
lähtemällä siitä, mihin kuokka, lapio ja aura olivat pysähtyneet,
joutui vähitellen eroon tosityön tantereista. Toinen toisensa jälkeen
koneiden purevista, halkovista ja repivistä kourista oli tarttunut
häneen, puistellut "heralle", pannut hänet luottamaan metsiensä
aarteisiin, houkutellut hänet höpsimään, että hänen tiluksillansa
olisi mahdollisesti salassa joitakin raaka-aineita, joita hän voisi
muuttaa tehtaissa rahaksi. Ja niin tunkeutuivat uudet uskot hänen
mieleensä kuten pellon aidan takana kyräilleen itiökasvin juuret ja
huovastot tunkeutuivat hänen peltojensa ja nurmikkojensa ruokamultaan
rehennellen vielä siinä, missä varsinainen viljelys jo kitui...
Eikä ainoastaan raaka-aineita tarvinnut yhä kasvava teollisuus, vaan
myöskin ihmisiä, lihaa ja verta...
Tarvittiin niin tavattomat määrät miehiä ja naisia sorvien,
pora- ja höyläkoneiden, kutoma- ja neulomakoneiden, hollenterien ja
kalanterien, valssien ja vipujen sekä tuhansien muiden hoitamiseen,
puolialastomina toimimaan kuumien kattiloiden ja kuivausuunien,
kiehuvien sammioiden ja helvetillisten pätsien ääressä, joissa
oli joka silmänräpäys vaarassa joutua vaatteenliepeistään kiinni,
vonkuviin ja ulvoviin koneisiin, tai suistua kiehuviin aineisiin...
* * * * *
Jo yhdessä tehtaassakin saattoi olla kymmeniä, satojakin koneita,
joiden käynti huumasi. Maa jytisi niiden pyörinnästä, tärähteli
prässien tuhatkiloisten putoavien osien voimasta. Rakennuksien
liitokset natisivat, ja avatuista akkunoista syöksyi melu, rätinä ja
pauhu, joka kaikui Tehdaskujan monikerroksisten rakennusten seinistä
ja kohousi viimein korkeuksiin.
Kaikista varokeinoista huolimatta vaati joka päivä jonkun uhrin:
sormen, käden, silmän, joskus ihmishengenkin. Koneet silpoivat
hoitajiaan, tekivät heistä työn invaliideja, jotka enemmän tai
vähemmän ruhjottuina kulkivat kädet kääreissä, pää sidottuna taikka
makasivat sairaaloissa, palaten sieltä jonkun ajan kuluttua tai
jääden palaamatta.
Mutta taisiko mikään siitä syystä pysähtyä?
* * * * *
Ehkä jonkun hihnan tai moottorin varassa oleva kone muutamiksi
minuuteiksi, että saatiin loukkautunut pois korjatuksi ja uusi
asetetuksi tilalle. Sillä jokaisessa tehtaan konttorissa oli pitkä
luettelo niistä, jotka olivat käyneet pyytämässä, että heitäkin
otettaisiin huomioon, kun ensi kerran paikka aukeaisi. Tarvitsi vaan
antaa heille pieni vihjaus, ottaa vaan niistä, jotka joka päivä
lakkiaan käsissään pyöritellen seisoivat konttorin oven suussa,
ulos akkunasta järvelle kotia kohden kuin jäähyväissilmäykseksi
tai lattiaan ja rahakaappiin arasti katsoen. Tarvitsi noin vaan
arvostelevalla silmäyksellä mitata, sopiko hän siihen, mihin miestä
tai naista tarvittiin. Heistä ei ollut puutetta. Heitä tuli jälellä
olevien takaa painamina kuin paperipölkyt hiovaa kiveä vasten
massatehtaiden makasiinihiomakoneissa.
* * * * *
Eräässä huoneessa työskenteli kolmisenkymmentä naista. Se oli
suunnilleen parisenkymmentä metriä pitkä ja kolmekymmentä leveä,
hyvin valaistu, sillä akkunat olivat koskelle päin. Heidän joukossaan
oli elähtäneitä, jotka olivat täällä työskennelleet vuosikausia, ja
nuoria tyttöjä, useat maaseudulta tulleita, jotka olivat lähteneet
kaupunkiin työn etsintään ja päässeet tänne.
Heidän tehtävänsä oli lumppujen repiminen.
Työhuoneen seinät olivat rapatut ja valkaistut, suorat ja aivan
tasaiset. Ei ainoatakaan syvennystä ollut muualla kuin ovien ja
akkunain kohdalla. Lattia oli sementistä, katto samoin ja liittyi
ilman minkäänlaista koristelistaa kohtisuoraan seinään. Huoneen
mittasuhteet olivat sopimattomat. Se oli kuin suuri, umpinainen
laatikko, jonka pohjalle oli ladottu pitkiä pöytiä poikkipäin,
molemmin puolin keskellä olevaa käytävää. Missään kohdassa ei silmä
oikein viihtynyt. Turhaan sai yksitoikkoiselta seinältä etsiä
paikkaa, missä katse olisi voinut viivähtää. Se kilpistyi takaisin,
alas, yksitoikkoisiin pöytiin, pystössä oleviin puukkoihin ja
vaatekasoihin.
Lähellä koskenpuoleista seinää työskentelevät saattoivat vähän
kurkottelemalla nähdä alhaalla kosken, johon melkein sillä kohdalla
kaatui liika vesi ruskehtavana kaarena, pirstoutuen pisaroiksi ja
syöksyen valkoisena ryöppynä kosken kiviin, sekä kosken toisella
puolella olevan vasta istutetun puiston, jossa kesäisenä aikana jo
näkyi vihreätä ja talvella huurretta, jonka pakkanen oli kosken
kuohuista kiteyttänyt. Mutta etäämpänä olevat näkivät joen takaa
rakennuksien ylikerroksia ja savupiippurykelmiä mustilla katoilla.
Huoneessa oli pölyä katosta lattiaan saakka. Se leijaili ilman
käynnin mukana, virtasi ovien ja akkunain luona vedossa ja laskeusi
paksuiksi kerroksiksi akkunalaudoille ja nurkkiin, missä vaan oli
sellaista kohtaa, jossa ei mitään liikuteltu. Katonrajassa oleva
sähkömylly veti sitä ulos. Ihmiset vetivät sitä keuhkoihinsa.
Jotkut olivat sitoneet suunsa eteen vaatteen, estääkseen pölyä
tunkeutumasta suun kautta, tukkineet vanulla sieraimensa, mutta
siitä huolimatta pääsi sitä menemään hengityselimiin. Ei ainoakaan
työntekijöistä ollut yskimättä. Aina oli joku äänessä, toisinaan
useampiakin. Heidän täytyi keskeyttää työnsä, puhdistaakseen
itseään vieressä olevaan sylkyastiaan. Eräässä kupissa näkyi jo
heleänpunainen veripilkku tummanharmaassa ysköksessä. "Jopa kaivautui
Kreetaltakin punaväri esille!"
"Ann' tippua vaan! Vielä sitä riittää! Ja kun minä alan olla niin
kuin mehuton kärpänen hämähäkin verkossa, niin onhan niitä toisia
minun paikalleni. Meitähän löytyy repimään ryysyjä ja itseämme."
Jotkut naurahtivat katkerasti, mutta hymy kuoleutui jälleen huulilta.
"Kiltisti repimään."
"Tietysti!"
"Pitäisi oikein kai kiittääkin, kun saamme tässä otsamme hiessä syödä
leipäämme."
"Ja hankkia herroillemme loistoa ja komeutta."
Yskiminen keskeytti Kreetan. Hän rykiä loukutti kauvan. Vaivoin
sai henkeään vedetyksi. Hän oli illalla hikeen asti tanssittuaan
vilustanut itsensä, ja siitä oli yltynyt yskä. Kun nyt pöly kutitti
kurkussa, kuvotutti kuin lopun tehdäkseen koko ihmisestä.
"Mihinkähän tuo vielä päättyneekään!" säälitteli joku.
"Mihinkä? Ijankaikkiseen vaikenemiseen. Taitaako kestää ihmisen rinta
mokomaa loukuttamista?"
Tulehtuneena ja vedet silmissä Kreeta viimein ojentausi kumarasta
asennostaan ja alkoi jälleen raskaasti hengittäen repiä. Mutta
yskiminen oli sellainen voimanponnistus, että kädet vapisivat, ja
jalat eivät tuntuneet oikein kannattavan.
"Nukkavieru nuttu olet, Kreeta rukka!" sanoi Laurakin, joka ei
monasti sekaantunut työtoveriensa puheeseen.
"Niinkö Laurakin sanoo?"
"Mitäpä tuosta muutakaan osaa?"
"Tai niin kuin nuo vanhat pyhähousut, joita Laura juuri repii",
käänsi suulas vierustoveri asiaa uudelle tolalle.
"Mitä! Onko Laura todellakin ottanut housut revittäväkseen", tarttui
toinen seuraavasta pöydästä.
"Katsokaas, mikä uhkarohkea teko!" sanoi Annakin.
"Mitäs kummaa näissä nyt on?" ihmetteli Laura.
"Miten sinä rohkenet? Ajattele, jos vihollinen jotakin salakuljettaa
pitäisi niiden kautta sinulle!"
"Heitä pois, muuten ne saastuttavat sinun!"
"Kyllä Heta ne mielihyvillänsä repii", sanoi Anna.
"Mitä te Lauraa taasen kiusaatte? Hävetkää jo!" nuhteli joku vanhempi
nainen tyttöjä.
"Ja luuletteko te, senkin virnistelijät ja koiranleuvat, Lauraa
kaltaiseksenne -- te, jotka hyppäätte jokaisen housuparin jäljessä
kuin hännättömät hevoset? Kyllä kai te repisitte vaikka päältä...",
sanoi Heta.
Hän oli hyvin laiha ihminen. Vaatteet riippuivat hänen yllään kuin
naulakossa seinällä. Olkapäät olivat luiset, eikä oikein saanut
selvää, mistä kaula alkoi. Vartalo oli ryhditön ja veltto. Puseron
avaranpuoleisesta kauluksesta pisti esille laiha kaula, jonka
jokainen jänne ja suoni näkyi. Hänelle oli ominaista, että työn
jättämät jäljet jäivät pysyviksi. Repiessä jännittyivät aina samat
kaulalihakset. Ne olivat hänellä kehittyneet muita voimakkaammiksi ja
joutuivat herkästi jännitykseen. Samoin määrätyt kasvojen lihakset.
Työtä tehdessään oli hän sen näköinen kuin olisi häntä joku alinomaa
nipistellyt. Suu oli pahasti irvessä, suupielet laskeutuneet alas.
Ikenet paljastuivat helposti, ja samalla avautui hänen harvahampainen
suunsa. Hän ei koskaan suojellut vaatteella suutansa, ja tytöt
arvelivatkin, että sitä lienee melkein mahdoton saada millään
peitetyksi. Hänen irvistelevä naamansa oli aina nähtävissä, ja kun
mieli alkoi käydä matalaksi, tarvitsi jonkun vaan huomauttaa, kuinka
Heta lumppuja pureskelee, ja yleinen naurun tirskuna kohta virkisti
mieliä.
Heta oli kärkäs suuttumaan. Hän vainusi jokaisen puheessa itseensä
kohdistettua pilkkaa ja ivaa, ja siitä syystä hän riiteli alinomaa.
"Mekö repisimme!" sanoi Elli. "Eihän toki! Pitäisihän meidän pitää
häntä mielillä, ettei hän loikkisi pois ja jättäisi meitä 'suruhun ja
ikävähän'!"
Heta huomasi piikin kohdistetun häneen. He tiesivät kaikki hänen
nuoruutensa kompastuksen, kuinka hän oli ollut kihloissa, kuinka
sulhanen oli hänet jättänyt ja hän oli saanut sen jälestä tulla
toimeen lapsineen tässä maailmassa.
Hän tulistui, ja silmät pyörivät villeinä päässä.
"Ei ole kaikille riittänyt kaunista muotoa ja uljasta ryhtiä, joilla
puoleensa vetäisi niin kuin muutamat luulevat tekevänsä", sanoi hän,
äänessä riitelevä sävy. "Minun ja monen muun on täytynyt mennä tämän
maailman läpi vaan tällaisena. Mutta samaa päivää minä elän teidän
kiusallakin."
"Naima-asiassa vaan harmillisen askeleen edellä."
"Niin juuri!" kirkaisi Heta. "Tämä joukko olisikin liian koreaa ilman
minua."
"Mitäs se Heta nyt noin itseänsä halventaa? Muistappas joitakin
vuosia taaksepäin! Eikös se joku sinuakin..."
"Ja mitä sitten?" Hetan kysymys putosi kuin vasaralla, ja tomu
pölähti repimispuukon ympärillä.
"Olipas joku silloin, suutariko se nyt oli vai räätäli, joka..."
"Mitä?"
"Kas kun on olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut",
kiusotteli Elli.
"Ja mitä sitä on tapahtunut, josta minä en itse vastaa?"
Heta löi kädessään olevat riekaleet koriin pöydän viereen ja iski
nyrkit lanteillensa.
"Ei, ei kai! Ollaan olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut."
"Mitäs sinä nälvit minua? Mitä sinulla, lemmon harakalla, on
mielessäsi? Olenko minä jollakin tavalla asettunut poikkipuolin sinun
tiellesi?"
"Ei, ei! Kukas sitä on sanonut?"
"Onko sinun pienimmässäkään määrässä tarvinnut vastata minun
teoistani?"
"Kuka sinun salakähmäisistä teoistasi vastaa? Sinulle kai se kuuluu.
Sehän se hännän kantaa, jolle se kasvanutkin on", sanoi Anna.
"Sinä tarkotat lastani, sinäkin?"
"Sinäpä sen sanoit."
Heta raivostui. Hän ei kärsinyt, että kukaan puhui lapsesta, josta ei
kenenkään tarvinnut huolehtia, jonka takia hän huolehti enempi kuin
itsensä. Hän syöksyi Annaa ja Elliä kohti kuin kiinni tarttuakseen.
"Katsokaa, katsokaa!" sanoivat ympärillä olijat. "Älä nyt sentään
lennä suuhun!"
"Millä oikeudella sinä puhut minun lapsestani?" huusi Heta.
"Hoh! Sielläpä koko prinssi taitaa olla, josta ei saa sanoa halkastua
sanaa."
"Sillä on ihmisen oikeudet niin kuin teillä jokaisella, eikä
teillä kumpasellakaan ole oikeutta halventaa viatonta raukkaa. Jos
sinullakin, maatiainen, on halua puskea, niin puske minua. Mutta
katso sen verran eteesi, ettei vaan sinun äpäröistäsi tarvitse
kenenkään ruveta huolta pitämään!"
"Lähempänä se mahdollisuus on sinua kuin meitä kumpaistakaan."
"Ei vähääkään. Näillä kynsilläni minä olen kyennyt ja kykenen
vieläkin repimään ja raastamaan elatuksen hänelle ja itselleni, mutta
se ei olekaan sanottu, kykenetkö sinä ja sinä, jos asiat niin päin
menevät. Ja näillä kynsilläni minä myöskin kykenen repimään jokaista,
joka sanoo halventavan sanan viattomasta lapsesta."
"Ei ole kumma, jos se sinun ukkopuusikin kammahti sinua aamun
valjetessa ja katosi koko paikkakunnalta, sillä hirveä sinä olet noin
suloisimmillaan ollessasi kuin nytkin. Niinhän sinun suusikin käy
kuin mikäkin loukku."
Ympärille kerääntyneet repijät nauraa virnistelivät.
Hetaa kiukutti toisten imelä nauru, ja hän alkoi kiroilla ja puhua
raa'asti niin kuin suinkin osasi. Hän ihan riemuitsi sanojensa
tulvasta, puheensa loukkaavasta sävystä, piikkiensä ja koukkujensa
pistoista. Hän repi, viilsi, haavoitti, raivosi. Repimispuukko, joka
oli kiinni pöydässä, vongahti joka kerta, kun vaate siitä irtausi,
tomu pölisi ja kappaleet sinkoilivat. Heta tunsi vastustamatonta
voimaa jäsenissään. Suu vääristeli ja kaulalihakset jännittyivät.
Puseron avatusta kauluksesta pönköttivät solisluut korkealle.
Kesken kaiken tuli yskä. Hän ryki ja syljeskeli lattian tomuun.
"Sylje lattiaan, äläkä roiski joka paikkaan!"
"Minä syljen mihin tahdon!"
"Kaiken lisäksi tässä vielä saa sinun tautiasi vetää sisäänsä."
"Kumpikohan meistä on taudissa?"
"Hyvät ihmiset, miksi te tuolla tavalla riitelette ja huonolla
puheellanne haavotatte toisianne!" lauhdutteli Laura. "Sanassakin
sanotaan..."
"Pidä sinä huolta pakanoistasi, äläkä sekaannu kristittyjen riitaan!"
tikasi Heta.
"Kristittyjen! Eipä nyt kristittyjä valita, kun Hetakin!" ivasi Elli.
"Ja sinä!"
Heta huiski kuin ummessa silmin puoleen ja toiseen. Riita vähän
keskeytyi ja mieliala laimeni, kun työnjohtaja sattui tulemaan.
Mutta Heta oli päässyt alkuun eikä vähällä heittänyt. Hän oli
tulehduksissa kuin olisi tehnyt työtä kolmenkymmenen asteen
kuumuudessa. Otsanahka kiilsi, ja hiukset harrottivat hajallaan.
Nyt hän jo raivosi kaikesta, kirosi viheliäisen työnsä, joka tappaa
tekijänsä, juoksuttaa veren kuiviin, jättäen jäljelle kuivettuneen
kuoren, kourallisen luita ja nahkaa. Hän sadatteli tehtailijoita,
senkin möhömahoja ja iilimatoja, mestareita, tehtailijoiden kätyreitä
ja koko työntekojärjestelmää. Hän pauhasi siihen saakka, kunnes
tehtaan höyryvihellin ilmoitti aamurupeaman loppuneeksi, ja työväki
riensi juoksujalkaa ruokaloihin ja kotiinsa.