Hupisaari oli parin kilometrin päässä kaupungista. Se oli lähin
kaikista saarista, ja kun se oli suurehko ja kaunis, oli se viime
vuosien kuluessa tullut hyvin halutuksi juhlien pitopaikaksi.
Siihen saakka se oli saanut ollakin jotensakin koskemattomana.
Ihanana se kohosi muiden yhtä suloisien sisartensa joukossa taivaan
sineä kuvastavan veden kalvosta. Sen keskusta oli vähän korkeampaa,
sillä vuoriperusta tunkeusi siellä ylemmäksi, ja laskeutui tasaisesti
kummallekin puolelle. Metsä oli tasakorkeata, joten koko saari näytti
pehmeältä, vihreältä kummulta, joka kuin uiskenteli järven pinnalla.
Kohta vesirajasta alkoi lehtevä kasvullisuus. Siinä pajut ja
rautalepät imivät kasvuvoimansa vetiseltä rantamaalta ja kuvastelivat
lehviänsä rantavedessä. Monivärisenä vyöhykkeenä kiertelivät matalat
vesikasvit pensaiden juurilla, kuin koristeellisena reunustuksena,
välähdellen veden kalvossa, milloin tuuli ajoi laineita rantaan
tai tyynen kalvon särkivät airojen ja veneiden tai höyrypursien
aikaansaamat liikkeet.
Vuosien kuluessa oli saaren rauha vähentynyt. Ennen se olikin ollut
itsekseen, kuten sanottu. Linnut pesivät silloin tällä saarella.
Siihen uiskentelivat vesilinnut, rakensivat pesänsä rantapensaiden
juurille. Pikkulinnut taasen viivähtivät ylempänä sekä löysivät
ravintonsa pesämaittensa seutuvilta.
Kylläpä helisi saaren lehto kevätkesän aamuna, kun aamurusko alkoi
idän taivaalla näkyä, punata varjoisaa metsää, kullata pilvien
päärmeet, levitä yli taivaan kannen, kuvastellen järven rauhallisella
pinnalla! Tuhat päätä, tuhat ääntä metsän tutkaimilla! Tuolla koko
peippokuoro, metsiemme lukuisimman laulajalajin, soi yli muiden.
Tiukutus kävi oksalta toiselle, puikutus puusta puuhun, vuorotellen,
vuorotellen. Kuinka se kulta kumpusikin! Ja kuinka täysvoimaisena
puhkesi kunkin parhain laulu aamun armahan sulossa. Koko seutu värisi
ääntä, valoa, lämpöä, rakkautta, sopusointua.
Selkien takana heräilivät ihmiset päivän toimintaan. Ranta-aukeaman
laidasta alkoi nousta sininen savu ylöspäin. Tuolta ja tuolta myös.
Milloin sieltä kuului epämääräinen puheen surina, milloin hakkuun
ääni, milloin nuottamiehet kolistelivat rannassa veneittensä luona
tai kuului viikatteiden hionta ja haravamiesten laulu. Seudun
luonnollinen toiminta kävi tasaisesti ja rauhallisesti kuin sydämen
tykintä.
Mutta ne ajat sellaisinaan olivat olleet ja menneet. Uudet olivat
tulleet tilalle.
Vuosien kuluessa oli kosken molemmin puolin kohonnut tehdas toisensa
viereen ja tehtaiden ympärille laajennut kaupunki. Ihmisiä oli
ahtautunut asumaan yhteen kasaan. Heidän kiviset rakennuksensa, missä
he asuivat päällekkäin, kohosivat järven rannalla. Rantametsä oli
revitty, ja siitä paistoivat huone- ja akkunarivit, tehdasrakennukset
pitkine piippuineen, tavaravajat ja -kasat, höyrylaivat ja
lastiveneet. Sakeat savupilvet ympäröivät alinomaa kosken seutua,
nokesivat vasta maalattuja seiniä.
Rantametsä järven ympärillä puki yllensä uuden, loistavan verhon
joka kevät, koreili syksyisin tuhatvärisenä, sai talvisin yllensä
valkoiset pukehet, jotka säteilivät tuhansin tahdin pakkasaamun
kirkkaudessa. Mutta kivimuurit rannan repeytymässä pysyivät aina
sellaisinaan, mustuivat vaan alinomaa, ja kattopeltien ruostevedet
valuivat pitkin harmaita seiniä, jättäen niihin pois lähtemättömät
jäljet.
Eikä ainoastaan kosken seutuville kohonnut tehtaita, vaan myöskin
järven rannoille sinne tänne. Voi jo laskea kymmeniä savupiippuja,
joita näkyi eri suunnilta.
Kymmenet tehtaat kokosivat yhä uusia ihmisiä ympärillensä. Liike
kasvoi alinomaa. Sikisi yrityksiä, joista ei ennen tiedetty mitään.
Mikä äsken tuntui tarpeettomalta, oli jo kappaleen ajan kuluttua
aivan välttämätöntä. Raha kulki kädestä käteen, ja sen orjina
raatoivat tuhannet ja taas tuhannet miehet, naiset ja nuorukaiset
tehtaiden katkujen seassa. Rahan orjia olivat heidän herransakin,
jotka koettivat saada mahdollisimman suurta voittoa työväkensä
koneiden avulla tuottamasta työstä.
Koko kaupunkiyhteiskunta oli muodostunut merkilliseksi
kilvoittelulaitokseksi toistensa kustannuksella. Jos joku tuli
nujerretuksi kilpailussa, kynityksi kuin paistettava lintu, ei se
liikuttanut ketään. Koneiden aikakaudella oli suhde lähimmäisiinkin
muodostunut koneelliseksi. Missä määrässä oma kanssaihminen
saattoi olla koneena koneen ääressä, liikeyrityksissä, pankeissa,
vekseleissä j.n.e., siinä määrässä hänellä oli arvoa yhteiskunnassa.
-- Kuuden aikana aamulla viilsivät ilmaa kymmenien höyryviheltimien
kiljunnat, ja rautaiset sekä luusta, lihasta ja verestä rakennetut
koneet alkoivat toimintansa. Pari kolme tuntia myöhemmin alkoivat
konttori- ja pankkikoneet. Sama näivetyttävä, elämää tappava toiminta
vähäväkisten keskuudessa, sama levottomuus liikemaailmassa.
Nyt sunnuntain vastaiseksi yöksi ja sunnuntain aamuhetkiksi oli toki
vähän lakannut.
Oi, mikä nautinto, kun sai kerrankin levätä! Sai nukkua ohi kuuden,
seitsemän, kahdeksan... ottaa vuoteessaan niin mukavan asennon
kuin osasi ja tuntohermot ohjasivat. Ei soinut yksikään inhottava
vihellys, ei riehunut liike kadulla -- kirkkoon menijät eivät paljoa
häirinneet. Voi, kun viikon seitsemästä aamusta yhdenkään sai
itselleen!
Kellareissa, ullakkokamareissa ja viheliäisissä hökkeleissä
laitakaupungilla sekä esikaupungeissa oikein hekumoitiin levosta.
* * * * *
Rinne oli saapunut, kun Anna palasi.
"Nyt saisitte joutua jo, muuten kerkiää juhlakin alkaa, emmekä saa
ollenkaan olla jouten sitä ennen."
"Menemmekö sinun veneelläsi?"
"Silläpä tietenkin. Saatammehan sillä luurailla, missä haluamme,
emmekä ole riippuvaisia laivan lähtöajasta."
Kaupungin ja saaren välillä oli vilkasta liikettä. Näin pyhäaikana
järjestivät laivain omistajat säännöllisen laivakulun Hupisaareen.
Jo lauvantai-iltana oli useita mennyt saareen yöksi. Kun ilma oli
niin lämmin ja suloinen kuin nytkin, saattoi aivan hyvin nukkua
paljaan taivaan alla. Sitä paitsi tällaisen yön vietosta saaressa
saattoi olla ajattelemisen aihetta sekä ennen että jälkeen. Se
piti mieltä jännityksissä. Nämä retket olivat seikkailuretkiä,
joita rakensi hermostunut mielikuvitus jo kauvan ennen kuin ne
tapahtuivatkaan ja joissa todellisuudessakin oli ihan päätähuimaavia
kohtia. Mutta sellaista juuri kaipasi nuoriso, jonka mieluisimpia
huvittelupaikkoja talven aikana olivat tanssi-iltamat ja elävätkuvat.
"Eikös olekin 'Lindbergin pappa' taasen tuolla lahden pohjukassa!"
sanoi Rinne.
"Kukas hän on?"
"Muudan tehtaan työmies. Nyt on pappa taas pahalla tuulella, kun
tällainen hälinä käy järvellä eikä kala luultavasti ota uistimeen.
Mutta siinä hän kuitenkin etäisimmässä pohjukassa vetelee harvakseen
iltaan saakka, söi sitten kala tai oli syömättä."
Toisia uistelijoita, onkimiehiä ja pitkän siiman vetäjiä oli
myöskin. Muutamissa veneissä oli koko perhe, eväät ja keittovehkeet
mukana. Pojat reutoivat airoissa tai pulikoivat järvessä kuin
sorsapoikue. Olivatpa toiset nostaneet purjeetkin pystyyn, vaikkei
tuulen henkäystäkään käynyt. Vapaasti sai vene mennä, minne sattui,
sillä ei ollut kiire mihinkään eikä myöhästynyt mistään. Mitäpä he
huolehtivat juhlahumusta. Isä lueskeli sanomalehtiä, äiti kuunteli
hänen yksitoikkoista lukuaan ja vaali nuorinta, joka ojenteli käsiään
vedessä pulikoiville sisarilleen ja veljilleen. Päivällisajan
lähestyessä soluivat he johonkin rantaan ja vaimo kiehautti
yksinkertaisen päivällisen, jota nyt raittiissa ilmassa oltua syötiin
erinomaisella ruokahalulla.
Rinne kuljetteli tyttöjä pitkin selkää, lorusi alinomaa tuulia ja
taivaita. Rantaan tultua he etsivät saman sopukan, missä olivat koko
kesän viettäneet sunnuntaihetkensä. Ei kukaan ollut sattunut sinne
nytkään osautumaan. Se oli vähän etäämmällä laivasillasta.
"Olet sinä, Yrjö, kunnon mies, kun olet laittanut veneen", sanoi
Anna. "Tällähän pääsee, mihin vaan haluaa."
"Ilman tätä saisimme samoilla kantamuksinemme koko saaren halki. Nyt
olemme etäällä muista ja kuitenkin rannassa", ihasteli Ellikin.
"Ei ole varmaa, saammeko täällä rauhassa olla. Eiköhän tuokin vene
yrittele tänne?"
"Ketä siinä on?"
"Eikö siinä ole Katri perässä?" sanoi Elli.
"Ja Juho keulassa", tunsi Rinne.
"Mihinkäs nämä nyt soutelevat?" sanoi Anna. "Eivät ne tänne tule, kun
näkevät veneen rannassa."
"Annappas tänne riippumatto!" touhusi Rinne. "Mihinkäs tämä nyt
ripustetaan?"
"Aseta mielesi mukaan!"
Rinne ryhtyi sitomaan köysiä ja tytöt laittelivat evästavaroita.
"Keitäppäs tyttö kahvia ja keitä kattilalla!" hyräili Rinne pensaasta.
"Taitaa tämä meidän isäntä olla oikea kahvitäti", nauroi Anna.
"Mitäpä me tässä muutakaan tekisimme? Lepäillään kuin herrat
helteisenä päivänä ja nautitaan elämästä. -- Tulkaapa koettamaan,
kestääkö tämä rahkine?"
"Et saa, Yrjö, tuolla tavalla! Kyllä minä pääsen yksinkin",
vastusteli Anna, kun Rinne nosti hänet riippumattoon.
"Kestääkö se lisää?"
Samassa jo oli Ellikin astianpyyhkeineen.
"Yrjö sinä!" torui Elli. "Joutaako emäntä tässä kisailemaan teidän
kanssanne?"
"Täytyyhän tätä koettaa. Kestäisikö tuo kolmatta?"
"Et saa tulla!"
"Eihän siitä muuten selvää saada."
"Laittaisit ennemmin tuota keitinselkää, että saataisiin pannu
tulelle. Onko sinulla tulitikkuja?"
"Minulla! Mitäs minulla ei olisi?"
"Noo, ei sinulla sentään kaikkea ole. Sanovat, ettei sinulla
sydäntäkään ole", nauroi Anna.
"Kuka sitä on sanonut?"
"Tytöt."
"Se on niitä akkaväen puheita. Mitäs helkkaria tästä elämästä sitten
tulisi?"
"Taikka jos on, niin se on sinulla luonnottoman avara. Äidillä oli
kuvakirja, missä oli kuvattuna ihmissydämiä, -- siinä kirkkoja,
tikapuita, kaikkea maallista tavaraa ja sarvipäisiä piruja."
"Yrjöllä on juuri viimeksi mainituita", pisti Elli väliin.
"Sitä en varmasti tiedä", sanoi Anna, "mutta tyttöjä kai siellä
lienee useita".
"Minä olen siis tytöiltä riivattu."
"Kuuleppas: sydämen haltioita ei saa olla kuin yksi ainoa."
"Isossa talossahan on monta asukasta."
"Hyi niitä miehiä!" sanoi Elli. "Kappas vaan!"
"Teeppäs tiliä, kuinka monen tytön poskelta sinä olet jo ruusut
kuolettanut, niin kuin laulussa lauletaan!"
"Tehän olette vallan kauheita tänä päivänä. Sitäkö varten te olette
minut tänne saaren päähän soudattanut, että saisitte oikein yksistä
tuumin käydä kimppuuni?"
"Etkö sinä jo joutaisi saada?"
"Tulkaa sitten! Valitkaa aseenne, nokikepit tai purevat sanat!
Sittenpähän nähdään, enkö minä vielä jaksa kahta tyttöä vastustaa."
Rinne sieppasi nokisen keitinselän ja alkoi kuin puolustautumaan.
Anna iski silmää ja nauroi:
"Tapellaan, Elli, vähän sen kanssa!"
"Kyllä te saatte tulla yksitellen tai yhdessä, mutta vastatkaa
seurauksista. Minä pitelen teitä pahasti."
"Sellainenhan sinä olet. Sinulla ei ole sääliä hitustakaan toisia,
kohtaan. Mutta miehillähän on oikeus olla niin kuin itse tahtovat."
"Eikös se olekin harmillista?"
"Ja niillä on sitten otsaa olla valtaamiensa oikeuksien mukaan. Mutta
siitä huolimatta: laskehan se nokikeppi pois, likaat sillä vielä
pyhävaatteesi!"
"Pelkäättekö te vai peräännytte hyvässä järjestyksessä?"
"Ei se ole kuin lapsirakkautta, sillä saattaisi sinun, poloisen,
käydä kovin pahoin, jos me alkaisimme sinua peitota."
He jatkoivat kiistellen ja leikitellen talouspuuhiansa.
* * * * *
Ihana ilma oli houkutellut koko kaupungin väestön liikkeelle.
Kaupungin helteessä, kiehuvassa kuumuudessa ja pölyssä kaipasivat he
jotakin ulkopuolella olevasta luonnosta. Heitä monasti kammotti tämä
kolkko kaupunki, jonka he olivat rakentaneet itselleen. Sisimmässään
he eivät olleet tyytyväisiä omiin luomiinsa, vaikka he hankkivat
niihin kaikkia mahdollisia mukavuuksia.
Koko saaren puisto oli nuotiotulien vallassa. Siniset savujuomut
kohousivat jokaisen pensaan juurelta ja hälvenivät pian poutaiseen
avaruuteen. Nuotioilla kiehuivat kahvipannut. Suuri osa saaressa
olijoista ei aikonutkaan juhlaan, mutta olivat tulleet tänne, kun oli
mahdollista päästä laivalla. Isoimmat lapset pulikoivat rannalla.
Pienimmät olivat äitien hoidettavina, nukahtivat väsähtäneinä
pensaiden siimeksessä riippumatoissa tai kentällä, lehtikerppu pään
alla.
Vanhemmat olivat riisuutuneet ohuihin pukeisiin. Keskikesän aurinko
soi lämmintänsä, jotta köyhäkin sai mässätä siinä, ajattelematta
hetkeäkään, kuinka paljon se hauskuus kuluttaa laihaa kukkaroa.
Se oli oikein kissan piehtaroimista räytävässä helteessä, jolloin
saattoi hetkeksi unehuttaa kaiken jokapäiväisen riennon ja
tohisemisen leipähuolissaan.
Mutta yhtä hyvin saattoi tämä saariretki muodostua monelle suorastaan
epäsiveelliseksi. Useasta kohdasta kuului juopuneiden mekastusta,
korttien läiskettä, kiroilua, kiistaa, ruokottomia puheita ja huutoja.
Ja näiden äärimmäisyyksien välillä, suurin osa kaikkeen alhaiseen
taipuvaisena, vietti aikaansa nouseva nuoriso. Saaren lehto saattoi
kätköihinsä sulkea monta salakuisketta, silmäystä ja kosketusta,
jotka eivät olisi tapahtuneet julkisuudessa. Ilo saattoi muodostua
ilon irvikuvaksi ja vapaus mitä turmiollisimmaksi. Viihdytyksen
kaipuu oli etsinyt itsellensä uudet väylät.
Välillä kävivät Rinne ja tytöt soutelemassa, ja sieltä palattua
söivät he eväitänsä. Rinne oli ostanut runsaasti kaikellaista hyvää,
hedelmiä ja makeisia. Hän oli oikein tuhlari tyttöjen seurassa.
Kävivätpä he tervehtimässä kappaleen matkan päässä olevaa samallaista
ryhmäkuntaa.
"Hei! Tervetuloa! Tulittepa parhaaseen kohuun kuin mustalainen
kirkkoon. Tässä juuri alkaakin uusi peli. Sekota uudestaan kortit!
Kolme henkeä lisää!" tervehdittiin heitä.
"En minä tällä kertaa viitsi", sanoi Anna. "En minäkään välitä
nyt", sanoi myöskin Rinne. "Mitenkäs nämä on niin yhtä aikaa
välinpitämättömyys vallannut?" tarttui joku joukosta puheeseen.
"Tästäpä sopii jo jotakin arvella."
"Elli sitten? Sinähän kuitenkin tulet?"
"Enpä tiedä."
"Tämä ei kelpaa!" sanoi joku pojista, nousi ja tarttui Elliä
vyötäisistä. "Kas niin, istupas koreasti sedän vieressä ja katsele
noita kuvakortteja. Näethän, että he haluavat olla kahden, ja se ilo
suokaamme heille."
"No niin, ja menkää siitä nyt kuuntelemaan mesiäisiä kedolla! -- Ohi
kuin Filipin jihti!"
"Ohi, herra kapteeni, tältäkin paikalta!"
"Elli sitten!"
"Näytäpä, mitä on kätkettynä vasempaan käteesi! Kas sillä tavalla!"
"Katsokaapa Eelin kulmakarvain röyhistystä! Silmätpä pullistuivat
tapeille päässä ja puhaltelee hän kuin virtahepo."
"Tääll' ollaan, tääll' ollaan!" sanoi Eeliksi puhuteltu ja löi
korttinsa esille.
Rinne ja Anna vetäysivät pois sekä astelivat takaisin leiripaikalle.
Annan sydän takoi kuin olisi pyrkinyt ulos rinnasta. Hän oli koko
päivän salaisesti toivonut, että Elli jollakin tavalla joutuisi
eroon heistä ja he saisivat olla kahden. Hänestä oli Yrjössä jotakin
erikoista, joka niin erinomaisesti veti puoleensa. Mitä se oli,
ei hän osannut selittää itsellensä. Yrjön seurassa hän ikään kuin
riipoutui irti jokapäiväisestä rasituksesta. Se toi kuin virkeän
tuulahduksen tullessaan. Ehkä hän oli aluksi ihaillut hänessä
vallattomuutta, jota hänessä olikin tavallista enempi, mutta oli
samassa kiintynyt muutenkin.
Niin, olipa hän jo itkaissutkin Yrjön takia muutamia kertoja.
Leirille saavuttua veti Yrjö hänet rohkeasti riippumattoon.
"Miksi sinun kätesi vapisevat?" kysyi Yrjö pitäen Annan kättä
omassaan.
"Vapisevatko ne? Ei suinkaan", sanoi Anna hämillään.
Jossakin kappaleen matkan päässä kuului käsiharmonikan kiihkeä ääni.
Soiteltiin päivän muotikappaletta, johon soittaja lisäsi monet mutkat
ja koukut.
Yrjön kosketus huumasi Annaa. Suonet tykkivät ohimoilla, ja suloinen
viihdytys valtasi hänet. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Yrjön
silmistä, joihin oli tullut omituinen janoinen, puoleensa vetävä
ilme. Hänen täytyi katsoa, katsoa...
"Pelkäätkö sinä minua?" kysyi Yrjö, ja hänen suupielensä värähtelivät
omituisesti.
"En... en suinkaan..." sanoi Anna hämillään ja epävarmana.
Eikö Yrjö sittenkin ollut pelottava? Hän pelkäsi, kun he olivat näin
kahden. Ja tätä hän kuitenkin oli toivonut... ei mitään niin kuin
tällaista tilaisuutta.
Hän olisi lähtenyt jo poiskin, kohousi jo, mutta painautui jälleen
takaisin ja joutui yhä lähemmäksi Yrjöä, joka kietoi tarmokkaan
käsivartensa hänen vyötäisilleen. Oikein koski kipeästi hänen
puristuksensa. Ei tahtonut saada henkeään vedetyksi.
Harmonikan soittaja keskeytti soittonsa, mutta alotti kohta
uudestaan, ja Annasta tuntui kuin olisi hän keinunut mukana yli
pensaiden kiitävän valssin tahdissa. Vaatteiden läpi kuumensi Yrjön
kosketus. Kuinka luja ja tarmokas oli hänen jalkansakin!
Kesken kaiken, kun rohkea ajatus huimasi hänen päätänsä, vilahti
muistoista esille äidin aamullinen puhe, vieläpä vanha koti siellä
maalla ja kotiseutu, ja havahtui hän kuin pahasta unesta:
"Herranen aika, kuinka kauvan olemme tässä jo istuneet?"
"Mitäs me huolimme kellosta pyhäpäivänä!" sanoi Rinne.
Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen ja Yrjöön, joka puristi häntä
äänettömänä, silmissä omituinen vetinen kiilto, taivaalle, jossa
kierteli saaren yläpuolella vihertävässä korkeudessa poutahaukka...
Juuri silloin pärähtivät juhlakentällä torvet alkumarssiin, ja hetken
kuluttua palasi Elli juoksujalkaa.
"Mitä kello onkaan jo?" kysyi hän hätäytyneenä. "Minunhan piti olla
ihan alussa. Lähdettekö mukaan?"
"Lähdemme!" sanoi Anna nopeasti kuin kiskoakseen itseään irti
lumouksesta.
Hän pelkäsi Yrjöä, ja kuitenkin olisi hän tämän pienimmästäkin
viittauksesta jäänyt.