"Raatajan Vapaus" oli ilmestynyt taas lauvantaiksi kaksoisnumerona.
Ilmoituksista oli muodostunut oikein lisälehti, sillä niitä oli
tulvinut kaikista ammattiosastoista omasta ja lähikaupungista, jossa
ei ollut omaa puoluelehteä, sekä maaseudulta.
Ohjelma näytti olevan jotensakin samaa kaikissa: alkusoitto,
avajaissanat, runo, huilusoolo, kupletti, joku seuranäytelmä,
pukutanssi ja yleinen tanssi eli "kentän tallaaminen" tai
"kengänpohjien hivutus". Jossakin juhlassa puhui puoluesihteeri tai
-agitaattori. Muutamassa oli pidetty tarpeellisena huomauttaa, että
puhe ei kestä kauvan, sillä pääasia oli lopussa oleva yleinen tanssi,
jonka "soittaa kuuluisa harmonikkataiteilija".
Koko maailma "Raatajan Vapauden" vaikutuspiirissä näytti juhlivan
taasen tänä sunnuntaina niin kuin kaikkina muinakin. Olihan nyt se
aikakin. Koko luontohan nyt juhli, sillä kesä oli kukkeimmillaan.
Kaikki tunsivat tarvetta iloita, etenkin kaupunkilaiset. Mutta se oli
nykyään varsin välttämätöntä maaseudullakin. Sielläkin oli jo tullut
puute ilon syystä ja täytyi keksiä ohjelmaa iloitsemiseen. Sitä
paitsi se oli tarpeellista siksi, että jokaista yhdistystä painoi
raskas puoluevero, ja rahaa oli tehtävä millä keinolla hyvänsä.
Ammattiosastojen yhteinen huvitoimikuntakin oli puuhannut
ulkoilmajuhlan Hupisaareen. Oli saatu oikein pääkaupunkilainen puhuja
tällä kertaa.
Esitettävässä näytöskappaleessa oli Ellilläkin pieni osa, ja tämän
kautta oli juhlahumua tullut ystävystenkin keskuuteen.
Anna oli melkein kaiken vapaa-aikansa Ellin seurassa. Hätäisesti hän
kävi syömässä kotonaan, mutta olipa usein yötäkin Ellin asunnossa.
Äiti kyllä mökötti sellaisesta yöjuoksusta, mutta mitäpä hän siitä
välitti. Milloinkas sitten sai nauttia vapaudestaan, ellei kuudesta
illalla kuuteen aamulla. Ei sitä ollut liiaksi, se piti saada
täydesti itselle. Hänen teki mieli kokonaan erota kodista ja muuttaa
Ellin kanssa yhdessä asumaan. Kyllä kai se sitä paitsi olisi ollut
tarpeellistakin, sillä Niemelät olivat nyt kesäkuulla vuokranneet
Saarnin entiset huoneet.
Kello kävi jo yhtätoista, kun Elli ja Anna nousivat sunnuntaina.
Soitettiin juuri kirkkoon.
Anna pani pois akkunalta irtonaisen kehysverhon ja katseli
pihalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Näin kesäsydännä se
oikein valaisi pihamaatakin, kun pääsi korkeudesta hohtamaan yli
rakennuksien.
Laululintusia oli tullut pihlajaan, joka kasvoi pihan perukassa. Ei
ollut ollut sadetta moneen päivään. Puiden lehdet olivatkin paksun
pölyn peitossa, että näytti oikein ikävältä, ja muutamat kukkaset,
joita talon rouva oli istuttanut voimattomaan maahan pihlajien
juurelle, kituivat helteessä.
Tytöt olivat nukkuneet lattialla, sillä kunnon sänkyä ei ollut
tässä asunnossa. Pihalle päin olevan ainoan akkunan edessä oli
ympyriäinen pöytä, jolla kitui ruukkukasvi. Pöydän molemmin puolin
oli kaksi sorvaamalla tehtyä kolmen ja puolen markan tuolia, ja
kaksi samallaista oli kumollaan vuoteen päänalusia kohottamassa.
Akkunoissa oli halvat pitsiverhot, jotka olivat monessa pesussa jo
repeilleet. Ilmeisesti ne eivät enää kauvan kestäisi, vaikka vielä
silityksen avulla pysyivätkin koossa. Pesän edessä oli öljykeittiö,
jossa saattoi lämmittää teevettä ja käherryssaksia. Milloin Elli oli
yksin kotona, nukkui hän eräänlaisessa pukkisängyssä, jonka saattoi
panna pieneen kokoon nurkkaan ja laittaa sen päälle makuuvaatteet
päivän ajaksi. Sen hän oli ostanut vankien töiden myymälästä, kun
omaa elämää alotti. Pitsiverhojen ja ruukkukasvin lisäksi somistivat
huonetta vielä "Työläisen Joulusta" leikatut taulut, joita oli
nuppineuloilla kiinnitetty seinäpaperiin. Uunin vieressä olevaan
naulaan oli unehtunut punaruutuisesta kankaasta tehty työpusero.
Ellillä oli jo kauvan tehnyt mieli vähän lisätä kalustoa, mutta
kahdenkymmenenviiden pennin tuntipalkasta ei riittänyt. Jos
aikoi ajanmukaisesti pukeutua, niin täytyipä toisinaan tiukentaa
syöntiäkin. Ei ollut ajattelemistakaan käydä kolmea kertaa
ruokalassa, riitti kun yhdesti. Eineensä ja illallisensa sai
järjestää niin kuin varat myönsivät.
Mutta tässä asunnossa oli kuitenkin oma vapaus. Sitä saavuttaakseen
mielellään kielsikin itseltään yhtä ja toista. Täällä sai lähteä
ja palata, koska itse tahtoi. Tänne myöskin sai tuoda kenen halusi
ja milloin hyvänsä. Kun vuokransa koetti saada maksetuksi, ei
talonomistaja muista seikoista välittänyt. Mitäpä kenenkään elämä
häneen koski.
"Ala nyt jo nousta!" sanoi Anna Ellille, joka vielä loikoi
vuoteellaan. "Yrjö voi pian jo tulla ja tapaa meidät aivan
aamukunnossa."
"Mitähän kello jo lieneekään?"
"Kohta puoli yksitoista."
"Tämähän on suunnilleen herskapin nousuaika", sanoi Elli. "Ai, ai
sentään! Kylläpä se olisi makeaa!"
"Ei nyt jouduta herkuttelemaan. Minunkin pitää vielä pistäytyä
kotonani syömässä ennenkuin lähdemme. Mitähän siellä mahtaneekaan
muori taasen mokista?"
"Niinhän ne muorit tekevät, joilla niitä on. Minulla tuota ei olekaan
muoria eikä vaaria. Niin on likka kuin taivahan lintu. Mikäs estää
minua elämästä niin kuin itse haluan."
* * * * *
Äiti oli yksin kotona, kun Anna saapui. Vakavin mielin hän hämmenteli
keittopataa. Hän oli itkeneen näköinen.
"Enpä minä uskonut tämän elämän tällaiseksi muuttuvan", sanoi
Anna-Kaisa.
"Mikäs nyt on tullut?" kysyi Anna aavistaen, että puhe kääntyy häneen.
"Olenhan tässä lähinnä ajatellut meidän perhe-elämäämme. Tämä tuntuu
niin rikkinäiseksi repeytyvän. Ei edes sunnuntaiaamuna saata olla
rauhallisin mielin."
Anna oli äänetönnä ja haki ruokaa pöytäkaapista.
"Panin minä vähän ruuan tähdettä paistinuuniin, että saat sinäkin.
Odoteltiin tässä, mutta kun ei kuulunut, niin rupesimme syömään."
"Eihän minua tarvitse odottaa."
Anna-Kaisa huokasi.
"Vai ei tarvitse odottaa! Niinkö sinä luulet, että äiti voi lakata
odottamasta niin kauvan kuin sinä elossa olet? Äidin sydän ei lakkaa
toivomasta koskaan."
"Enhän minä ole joutavan jäljillä ollut. Meni illalla niin myöhäseen
harjotuksissa, ja minä jäin sinne Elliä odottamaan. En viitsinyt
tulla koluamaan tänne ja herättämään teitä rauhallisesta unestanne."
"Mutta miksi sinä, lapsiraukka, olet yhtä mittaa poissa kotoa? Sinä
et voi aavistaa, kuinka aina täytyy olla huolissaan, että mitä on
tapahtunut."
"Mitä sitä turhaa!"
"Sinä et tunne vanhempaisi mieltä. Emme me voi pitää vähäisenä asiana
sinun poissaoloasi. Maailman polut ovat niin kovin liukkaat."
Annan mieleen muistui, kuinka Rinne usein oli laulanut kullasta,
jonka hän tuo uuteen tupaan, ja kuinka siinä oli liukkaasta maailman
tiestä. Jokohan hän oli tullut Ellin luokse ja odottivat siellä? Hän
kiirehti syöntiään.
"Sinä olet vielä niin kovin nuori ja kokematon, ja siitä syystä
minä kehottaisin sinua olemaan varovainen. Synti tarttuu kuin lika
Valkoseen vaatteeseen."
Anna hymähti vastaukseksi.
"Kyllähän sinä hyngähtelet ja voit pitää minun puhettani
halpa-arvoisena niin kuin minua itseänikin, mutta muista kuitenkin,
että olen sinulle tämän sanonut rakastavin sydämin. En minä enää
monta vuotta ole sinulle sanomassakaan -- Herra tietää, ovatko nämä
jo viimeiset varoitukset."
Anna-Kaisa suolasi keittonsa, kohensi kekäleet padan alle ja jatkoi
äänetönnä keittämistä.
"Sinulla olisi kyllin syytä ottaa Katrista esimerkkiä", sanoi hän
vähän ajan kuluttua. "Hänen käytöksensä on ollut aina nuhteetonta, ja
hän on menestynyt tässä maailmassa".
"Niin, enhän, minä olekaan mikään Katriin verrattuna", vastasi Anna,
pilkallinen sävy äänessään. "Meitähän ei voi asettaa rinnakkain."
"Enhän minä sano sitä sinua halveksien, mutta ettekö te sisarukset
voisi yhtä hyvin viettää aikaanne yhdessäkin?"
"Ei minusta ole hyvien joukkoon."
"Onko Katri sitten kertaakaan osottanut sinulle hylkivänsä sinua?"
"Vaikka ei olekaan! Mutta kyllä kai minä osaan elää elämääni
ilman hänen ainaisia neuvojaankin, joita hän ahmii kirjoista ja
sanomalehdistä. Mikä oppiäiti hän minulle on?"
"Älä nyt tuolla tavalla kiivastu, ja anna ylpeytesi lannistua! Hänhän
on sinua vanhempi ja on hänellä myöskin enempi kokemuksia tästäkin
kaupunkielämästä. Kyllä minun mielestäni sinä voisit ottaa oppia
vanhemman sisaresi neuvoista ja ohjauksista."
"Se nyt on merkillistä", tuskastui Anna ja nousi pöydän äärestä,
"kun minulle yhtä mittaa saarnataan elämästäni! Kyllä kai te minusta
pääsette! Taitaapa tässä kovin lihavat päivät olla mokomassa
hökkelissä! Sittenhän teillä on vaan Katrinne, joka teille ei surun
päiviä tuota. Mutta eivät vielä ole kaikki päivät illassa. Ette te
tiedä, mitä hänkin vielä mukanansa tuo. Ja luuletteko te häntä niin
kovin viattomaksi kaikesta? Näkyypä tuo jo taluttajan löytäneen,
mutta tietysti hyvä ja kiltti tyttö pitää sen vanhemmiltansa salassa,
ettei häntä vaan suinkaan tarvitsisi teoistansa torua."
Anna laitteli usahdellen ja kiivain liikkein tukkaansa ja
vaatetustaan sekä lähti joutuisasti Ellin luokse.
Kaikkein enimmin oli Anna-Kaisa peljännyt tyttärensä puolesta ennen
kuin muuttivat kaupunkiin, ja nyt hänen aavistuksensa alkoivat
toteutua. Kaupunkielämän kaikki houkutukset vetivät tyttöä puoleensa.
Neuvon ja ohjauksen sana oli tullut tehottomaksi. Siellä syrjäkylällä
ollessa voi häntä vielä pitää luonansa, mutta nyt ei millään.
Raskaalta tuntui hänestä tämä elämä. Ei täällä ollut ketään, jolle
olisi avannut sydämensä. Isäkin oli työssä päivät, palasi illalla
väsyneenä, eikä ymmärtänyt hänkään mikä keino auttaisi vai auttaisiko
mikään. Ehkei mikään!