Vihdoin he löysivät Katrin asunnon. Hän oli koko kaupungissa
oloaikansa asunut tehtaan lähellä olevassa puutalossa eräässä
perheessä, jossa mies ja vaimo myöskin olivat tehtaalaisia. Perheen
vanhimmat lapset kävivät koulua ja saivat päiväkaudet tulla
toimeen omin voiminsa, hakea ruuakseen, mitä löysivät, sillä vasta
illalliseksi jouti perheen äiti keittämään, ja silloin oli perheen
varsinainen ruokailuaika vähää ennen nukkumaan menoa. Nuorimmat
vei äiti aamulla ani varahin työhön mennessään lastenseimeen ja
toi illalla palatessaan. Mikäpä auttoi. Kun he olivat työkuntoisia
kumpainenkin, niin täytyi ahertaa henkensä pitimiksi.
"Vai Katrin vanhemmat!" sanoi Saarniska, kun illalla kotiin tultuaan
löysi Niemelän väen kotoansa. "Tervetuloa! -- Noo, älkää olko
huolissanne asunnosta. Kyllähän se hyvä sopu sijaa antaa, jollei
muuten niin tappelemalla."
Annaa huvitti kovasti pystynenäinen, kompia laskeva Saarnin emäntä.
"Kyllähän te näette minkälaista meillä tässä on", sanoi Saarniska,
leväytti kätensä ja antoi niiden sieltä pudota lanteillensa. "Tässä
me tohisemme lapsinemme. Katsokaapas, tässä on tällainen kamari kuin
salkkari. Onko tämä nyt kahtakaan metriä joka suuntaan? Keittiö on
tässä. Ja kun me keräännymme tähän iltasella, niin kylläpä tässä ovat
paikat täynnä."
"Ei ole ollut leveästi tilaa meilläkään", yritti Anna-Kaisa väliin.
"Köyhillä ihmisillä!" tarttui Saarniska puheeseen. "Mistä sitä on?
Onhan täällä maailmassa avaraa ilman alla, mutta pitääpäs siitä
huolimatta löytyä tällaista ahtautta."
"Katrikin tässä vielä..."
"Katri on kuin talon ihmisiä, niin kuin vanhin tyttö konsanaankin. Me
olemme häätyneet pitämään aina jonkun vuokralaisen, milloin olemme
onnistuneet saamaan sellaisen, joka voi sietää lasten kirkunaa.
Pitää koettaa silläkin tavalla saada vuokran lyhennystä. Ajatelkaa:
kaksikymmentäviisi markkaa kuussa on näistä kömmänöistä!"
Saarniska puuhaili tulta uuniin ja ryhtyi laittamaan illallista.
"Oletteko syöneet jo? -- Niin, missäpä olisi vielä kerjennyt, kun
juuri olette saapuneet. Lyödäänpä tuosta perunoita pata täyteen, niin
jää vieraillekin, että pääsette siunattuun alkuun tässä. Huomennapa
sitten saattaa sijotella ja järjestellä."
"Ei nyt pitäisi meidän takia vaivata...", yritti Anna-Kaisa.
"Mikäpäs tässä, tulihan näitä kuumentaa, ja yhteisiähän ne ovat
uskovaisten tavarat. No, mikä kaiskina siellä kamarissa on? Siivolla,
sikiöt, ja Jussi myös!"
Vähitellen päästiin illastelemaan, ja ihmeellisesti taisi Saarniska
järjestää perheensä ja vieraansa pieneen huoneustoonsa yöksi.
Jaakko pääsi työhön Blombergin suureen nahkatehtaaseen. Eipä hänellä
suinkaan mitään ammattitaitoa ollut, mutta suuressa työpaikassa
löytyy aina sellaistakin puuhaa, missä kokonaan harjaantumaton menee
niiden mukana ja kehittyy vähitellen. Jaakko oli vahvarakenteinen
mies, ja mestari kohta suunnitteli, mihin sellaista työvoimaa
käyttäisi.
Anna taasen onnistui pääsemään paperitehtaaseen lumppujen repijäksi.
Tuossa kurjassa työssä hän raastoi päiväkaudet, ansaiten tuskin ruuan
ja vaatteet itsellensä. Mutta hän oli siitä huolimatta iloinen,
sillä hän oli nyt päässyt kaupunkiin, jonne oli salaisesti ja kauvan
halunnut.
Hän oli aivan pienuudesta pitäen ollut aivan eri luontoinen kuin
Katri. Katrin koko toiminta oli aina suunnattuna kotiin päin, Annan
kodista pois. Hän olisi ollut valmis lähtemään koska hyvänsä outoon
kaupunkiin. Ei sillä tytöllä olisi päätä palellut. Aina hän siitä
puhui. Kun sitten joskus syrjäiselle kotikylälle sattui kulkemaan
joku kaupunkilainen, oli hän kuin ilmestys Annan mielestä. Hänen
vaatetustaan, käytöstään ja puhettaan hän ihaili sanomattomasti.
Hänestä hän puhui ja uneksi sekä hänet yhdisti leikkeihinsä. Niemelän
tuvan loukko oli aivan täynnä kaupunkilaista. Siinä oli leikkelyksiä
kuvalehdistä, joita Anna oli saanut kirkonkylän kauppiaalta ja
apteekin lapsilta. Entäs sitä höpsötystä sitten! Anna-Kaisan oli
täytynyt oikein pysäyttää kaiteensa toisinaan kuunnellakseen tyttönsä
touhuamista. Hänellä oli aivan ihmeellinen vaisto kuvitella,
minkälaista on kaupungissa.
Joskus pääsi hän äitinsä kanssa käymään kirkonkylällä. Se oli hänelle
hyvin mieluista. Olipa hän niin rohkeakin, että uskalsi vaan mennä
oikein sisähuoneisiin apteekin lastenkin kanssa leikkimään. Oikein
sai hävetä hänen puolestaan. Mutta kun Anna oli vilkas lapsi,
puhtaasti puettu, salli apteekkarin rouva sen. Olihan se vaihtelua
heidänkin lapsillensa.
Kylläpä Niemelän tuvan nurkka avartui jokaisen kirkonkylällä käynnin
jälkeen. Mutta seinät alkoivat yhä enemmän puristaa. Ulos kotoisilta
tienoilta paloi tytön halu.
Kaikkein riemullisin hän olikin ollut kaupunkiin muuttajista.
Pian hän sai tuttavia ja joutui heidän kauttansa tutustumaan
kaupunkielämän kaikkiin puoliin.
"Vaivaako neitiä ikävä?" kysyi Elli-niminen tyttö, joka työskenteli
hänen lähellänsä samassa pöydässä.
"Eipä tuo kovin", sanoi Anna vähän hämillänsä "neidiksi"
puhuttelemisesta.
"Minä vaan ajattelin, kun neiti niin nuhjottaa hiljaa omassa
elämässään."
"Eihän tässä ole vielä kerjennyt keneenkään tutustua. Tuntuu vähän
yksinäiseltä."
"Neidin ei tarvitse olla huolissaan. Kyllä täällä tuttuja saa.
Eikä täällä tarvitse ikävää sairastella. Tiedättekö, että viime
sunnuntainakin oli oikein repäsevän hauskaa. Olimme saaressa. Meitä
oli vaan pikkunen joukko, kaksi muuta tyttöä ja minä sekä pojat
jokaisella. Se oli sen vapaampaa, kun ei ollut paljoa. Me etsimme
oman salaisen kätköpaikan ja rakensimme sinne siksi päiväksi oman
pesän. Kahvipannu oli mukana ja vähän syötävää sekä hurtti humööriä."
Ellin silmät säihkyivät, ja hän riipoi lumppuja niin että tomu pölisi.
"Kun tässä viikon nieleskelee tätä pölyä ja vetää sisäänsä taudin
siemeniä kaikista näistä viheliäisistä ryysyistä, niin kylläpä
totisesti tarvitsee yhdenkään vuorokauden oikein hummata. Eikös niin,
Laura?"
Laura teki työtä seuraavassa pöydässä. Siellä hän oleskeli
enimmäkseen yksinänsä, puhumatta montakaan sanaa päivän pitkän.
Toisten tyttöjen tapana oli heittää hänelle aina joku sana, kertoa
sunnuntairetkensä juurta jaksaen, jopa liiotellenkin, kiusataksensa
häntä. Heitä harmitti sellainen "pyhimys", joka päivät nyylää työnsä
ääressä kuin muurahainen, ja illat istuu ompeluseurassa vaatettamassa
pakana-raukkoja sekä sunnuntait rukoushuoneella. Mitä sellainenkin
nuoruus merkitsi?
"Kyllä kai se on tarpeellista mennä Luojan luontoon ja nauttia sen
kauneudesta. Tulisi vaan ajatella, kuka sen on ihmisille antanut ja
mistä syystä", sanoi Laura vakavasti.
"Tämä on meidän parhaimpia tyttöjämme", sanoi Elli, "mutta niin
pyhä ja muuttumaton ja suuttumaton... Meidän kultu Lauramme! Ihan
kiusallisen kiltti tyttölapsi!"
Laura hymyili itsekseen surullisensekaista hymyään. Tähän hän oli
aikojen kuluessa tottunut. Eivät he kukaan oikein todellisesti
tarkoittaneet pahaa hänelle, vaikkakin he oikein mässäsivät
puhuessaan hänelle suunsa täyteisiä. Hänestä se oli vaan jonkunlaista
uhmaa kaikkea sitä vastaan, minkä hän piti rakkaana ja kalliina.
Mutta maailmahan osasikin haavoja pistellä. -- Tai oli se myöskin
rauhattoman omantunnon aiheuttamaa. Heidän ei ollut hyvä olla
eivätkä he sittenkään saaneet tuntea todellista iloa, vaikka siitä
kerskuivat. Hänen kävi sääli tovereitaan, jotka sillä tavalla
käyttivät väärin kallista armonaikaa. Ihmisen elettävänä oli täällä
vaan muutamia vaivaisia vuosia. Ja jos nekin käytti väärin, seurasi
siitä vaan turmiota ja ankara rangaistus.
Minkä enemmän he häntä pilkkasivat, sen lujemmaksi hänen
vakaumuksensa kasvoi, ja kaikessa hiljaisuudessa hän koetti niin kuin
sanassakin sanotaan rukoilla niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja
vahingoittivat.
Ja toverien täytyi itsekseen myöntää, että Laura oli kunnon tyttö,
hyvä tyttö, jolla oli voimaa ja joka uskalsi olla oma itsensä.
Turhaan heidän turmeltunut mielensä aaltoili häntä vastaan: niin hän
seisoi kuin kallio myrskyssä, kohoten kiehuvan meren yläpuolelle.
Annaa veti kovin puoleensa Ellin kiehtova puhe. Laura jäi
toisarvoiseen asemaan. Hän nyt oli samallainen kuin Larun Eevakin
siellä kotikylällä ja Ansalan Lyyli sekä monet muut. Kyllähän
hän nyt nämä tunsi! Mutta minkälaista mahtoi olla sellaisella
sunnuntairetkellä saaressa? Kun saisi Ellin kertomaan ja pääsisi
mukaan! Mitä kaikkea mahtoikaan saada täällä kaupungissa nähdä ja
kokea!
Täällä oli niin paljon erilaisempaa kuin kotikylässä. Ei hetkeäkään
sellaista paikallaan tohisemista, vaan repäisevää toimintaa, niin
työpaikoilla kuin muuallakin. Tässä työssä nyt ei ollut mitään
erikoista, päinvastoin tämä oli sangen ikävääkin. Mutta jo tuolla
seinän toisella puolella muuttui elämä toisellaiseksi. Siellä kävivät
lukuisat koneet, joiden moninainen käynti sekaantui huumaavaksi
pauhuksi. Milloin vaan ovea raotti katsoakseen sinne, oli siellä
liikettä tuhansiin suuntiin, hihnapyöriä katossa ja seinillä,
hihnoja ristiin ja rastiin. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäisen
tenhoavaa, jota ei voinut selittää, mutta joka ikään kuin sykki
samassa tahdissa rauhattoman mielen kanssa.
Miehet, jotka uskalsivat tehdä työtä kaikkien noiden keskellä, olivat
hänen mielestään rohkeita ja uljaita. Vanhemmat heistä näyttivät
olevan vakavia jopa synkkiäkin, mutta milloin vaan ovea raotti tai
joutui kulkemaan konesalin läpi, silloin jo nuoremmat lennättivät
silmäniskuja joka puolelta, että aivan ujostutti.
Päivälliselle kulkiessa sopi Annan ja Ellin astella yksin matkoin.
Heistä nyt kohta oli tullut hyvät ystävät. Elli osasi "pitää
hauskaa". Kyllä hän sitten keksi jos minkälaista kujetta.
"Saako neitejä seurata?" kysyi joku konesalin miehistä, joka
päivälliselle mennessä lyöttäysi yhteen matkaan.
"Eipä tuota nyt varmaan tiedetä", sanoi Elli, veitikka silmäkulmassa.
"Kylläpä nyt ollaan!"
"Ollaanpa nyt!"
"Kelpasipa tuota viime sunnuntaina."
"Mitäs kun viime! Eteenpäinhän se onkin elävän mieli."
"Ja kuollut taakseen katsokoon!" sanoi konesalin mies sekä astui
sivulle kävelemään.
"Herra Rinne ja neiti Niemelä", esitteli Elli. -- "Tulithan sinä,
vaikken minä luvannutkaan."
"Eikös se aina ole vähän sillä tavalla. Minähän tulen ja sinä tulet
-- ja neiti Niemelä tulee myös, vai kuinka?"
Rinne kääntyi Annaan ja tempasi hänet mukaan leikkiin. Naurettiin
yhdessä.
"Rinneppä siinä kalasti uuden lumpunrepijän", sanoi joku takana
kulkevista tytöistä toisille.
"Ja komea tyttö se onkin."
"Vielä."
"Maalainen!"
"No, kyllä hän pian kaupunkilaistuu ja nuoran jälki kuluu pois sarven
juuresta."
"Minkä nuoran?"
"Sen, jolla hänet tähän kaupunkiin pois maatiaisten joukosta
talutettiin."
Tytöt nauroivat ja poikkesivat toiselle puolelle katua.
"Sinä muistelit vielä viime sunnuntaita", sanoi Rinne ja katsoi
Elliin merkitsevästi.
"Kyllä kai! Tokihan sellainen nyt muistissa pysyy."
"Vähintäänkin... muistissa..."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitanpahan vaan."
"Sinäpä nyt olet tänään kuin arvoitus."
"Koetappas sinä sitten arvata!"
"Mikä sinun ilveesi tietää! Ja mitä sinä milloinkin tarkoitat!"
Ja mitä Rinne tällä kaikella tarkoitti, ei selvennyt kenellekään,
tuskin hänelle itselleenkään. Ehkei hänellä ollutkaan muuta
tarkoitusta kuin pitää ääntä, herättääkseen siten huomiota.
Hän oli jo aivan ensi näkemältä kiintynyt Annaan. Siinä tytössä oli
jotakin, joka veti puoleensa, ja Rinne suunnitteli suhteensa jo
kauvaksi eteenpäin. Hän oli tämän kaupungin tytöt tullut tuntemaan
pienessä ajassa ja he hänet. Jokainen vastatullut lensi kuin
hyönteinen hämähäkin seitin ympärillä, joka silmänräpäys vaarassa
joutua kiedotuksi.
"Uskaltaisitko minun kanssani enää sellaiselle retkelle lähteä?"
kysyi Rinne taasen Elliltä, katseellansa samassa etsien Annan
katsetta.
"Kyllä, kun lupaat olla siivommasti."
"Hyvät ystävät! Siivommasti! Olenko minä purrut tai potkinut tai
hännälläni ropsinut?"
Tytöt revähtivät nauramaan.
"Arvasinhan minä, että sinulla on jotakin minua vastaan. Ilmankos ne
ovatkin huulet olleet pitkällä ja paksuna kuin ruomapari."
"Eikö sitten olisi syytä?"
"Mitä?"
"Muisteleppas!"
"Minä kyllä en muista! Koettakaapa te, neiti Niemelä, muistella!"
Anna nauraa heläytti mukaan. Mistä hän tiesi, niitä oli tapahtunut.
Olihan hän ollut kokonaan toisella suunnalla. Mutta mitä todellakin
oli tapahtunut, siitä hän olisi halunnut tietää. Rinteen ja Ellin
näteleminen sisälsi jotakin salaperäistä.
"Teillä on varmaankin ollut hauskaa siellä", puuttui hän puheeseen.
"Kyllähän muuten, mutta herra Rinne saattaa aina häiriöitä aikaan,
milloin hän on vaan matkassa."
"Kas, kas! Tässähän kohta saa surra syntymistään. Vai minä se olenkin
viides pyörä vaunun alla. Ei kai sitten liene muuta keinoa kuin
irtautua ja hakea oma pari itsellensä. Mutta sen minä sanonkin, että
minä valitsen varren varrelleni!"
Rinne katsoi Annaa, niin että tämä sävähti punaiseksi hiuksiaan
myöten.
He olivat juuri saapuneet nurkkaukseen, josta Annan piti poiketa
kotiinsa.
"Vai luuleeko Elli, etten saa!" jatkoi Rinne voitonriemuisesti.
Anna ei tiennyt, mitä oikein ajatella sellaisesta lähentelemisestä.
Hän piirteli kengänkärjellään ympäri katukäytävän kiveä ja katsoi
alas. Hän ei uskaltanut silmäillä kumpaistakaan. Tuntui vaan niin
kuin Rinne olisi edelleenkin tarkannut häntä kiinteästi. Kun hän
vihdoin sitten kohotti katseensa, iski Rinne silmää hänelle. Hänpä
nyt oli oikea velikulta!
"Minä voin yhtä hyvin tehdä saarimatkan oman tyttönikin kanssa",
kiusotteli Rinne Elliä.
"Onnea matkalle!"
Anna lähti kotiinsa ja Rinne sekä Elli menivät yhdessä
työväenyhdistyksen ruokalaan. Aluksi oli yhdistyksen vahtimestari
vuokrannut erään suurehkon huoneen rakennuksen alakerrasta ja
perustanut siihen ruokalan. Mutta kun yritys näytti onnistuvan,
olikin yhdistyksen johtokunta ottanut häneltä pois huoneen ja
perustanut siihen oikein yhdistyksen ruokalan, joka parin kolmen
vuoden kuluessa kehittyi aika mahtavaksi. Se tarvitsi jo koko
rakennuksen alakerran, jopa osia toisesta kerroksestakin. Parin,
kolmen palvelustytön sijasta oli nyt jo yli kaksikymmentä, lisäksi
emännöitsijä ja renki. Ei koko kaupungissa ollut sellaista ruokalaa.
Kun lukuisien tehtaiden pillit soittivat väen ruokatunnille ja
tuhansiin nouseva joukko pöllähti kadulle täyttäen sen kuin
juhlakulkueiden aikana, niin useakin kiirehti silloin juuri
yhdistyksen ruokalaan.
Jo muutamia minuutteja ennemmin olivat palvelijat kattaneet
pöydät, latoneet vuoret kutakin lajia, kiidättäneet juoksujalkaa
keittonsa jakelupöydälle. Yhtäkkiä olivat sitten huoneet täynnä
mitä erilaisimmin puettua väkeä. Siinä ruskeaa ja sinistä puseroa,
resuista ja paikattua vaatetta, kalkkiutuneita saappaita,
likaantuneita riekaleita. Toisten vaatteissa seurasi mukana
työhuoneiden ilkeä löyhkä. Sen takia söivät nahkurit eri nurkassaan,
sillä heidän lähellään oli mahdoton muiden saada suupalaansa
nielaistuksi.
Rinne ja Elli asettuivat erään avaran salin nurkkaukseen, josta
saattoi nähdä yli koko huoneen.
"Kuinka onkaan saattanut päästä livahtamaan puoli vuotta, enkä minä
vielä ennemmin ole tullut esitellyksi neiti Niemelälle?" sanoi Rinne.
"Etkö nyt vielä kerkiä?"
"No, parempi myöhäänkin kuin ei koskaan."
"Taitaapa tämä nyt olla vahinko, jos joku tytöistä säilyykin sinulta
salassa."
"Vahinkoko? Mikäs se muu on kuin vahinko? Sellainen tyttö!"
"Joko taas!" Rinne iski silmää Ellille.
"Älä yhtään toivokaan! Minä otankin hänet siipien! suojaan."
"Ota, ota ja toimita asiat niin, että hän tulee ensi sunnuntaina
saareen."
"Eipä vähää! Vai pitäisi minun siis tuoda kilpailija itselleni."
"Ei, vaan osatoveri. Kelpaispa minun sitten, kun olis molemmin puolin
voita leivällä."
"Älä nuolase ennen kuin tipahtaa!"
He lähtivät kumpikin noutamaan lisää lautaselleen.
Uusia ruokavieraita tuli yhä. Heidän työpaikkansa oli kaukana ja
he viipyivät enemmän aikaa välillä. Mutta ensiksi tulleet alkoivat
kohoilla pöydistä ja siirtyä toisiin huoneisiin kahville.
Palvelustytöt kiidättivät juoksujalkaa tarjottimineen
jakeluhuoneesta, joka oli keittiön vieressä. Sähkökello soi yhtä
mittaa, siihen lisäksi takoivat toiset kuppiensa laitoihin. Mutta
mistä milloinkin helähtikään, kohta oli palvelijatar saapuvilla.
Käytävien risteyksessä oleva hissilaitos nosti yhtä mittaa
täysinäisiä astioita ylös, toi tyhjiä alas.
Oli kuin kohtalon ivaa, että työväestön oma ruokala oli muuttunut
kuin jonkunlaiseksi syöntitehtaaksi. Pienoiskoossa oli siellä
ollut vielä jonkun verran perheellisyyden leimaa, hiljaisuutta
ja rauhaa. Nyt sitä ei voinut enää erottaa markkinahumusta tai
kapakkaräiskeestä. Sellainen oli hälinä ja metakka, rientäminen,
kilvoitteleminen ja mässäys.
Aivan uupuneina olivat palvelijattaret, kun tehtaalaiset olivat
menneet pois.
"Onpa siinä taasen sotkettu!" sanoi joku heistä.
"Katsokaas, miten tuossakin on otettu voita lautaselle enempi kuin
oli tarvinnutkaan. Mihin minä panen nyt tämän?"
"Lyö sian astiaan! Mitäs sinä huolehdit, toisen palvelija."
"Entäs täällä sokerin siivoa!"
"Sinne samaan sekin!"
"Tuossa on leipääkin!"
"Sepäs kelpaakin: voita ja leipää!"
"Tuossa vielä lihanlientä, koskapa jollekin nauhasuulle ei ole muka
kelvannut."
"Mutta jospa se onkin ollut kirkko niin täynnä, ettei ole pappi
sisälle mahtunut."
Joku oli huomaavinaan viimeksi sanotussa kaksimielisyyden, ja nauraa
kikattaen jatkoivat tytöt pöytien siivoamista.