Nyt he olivat matkalla kaupunkiin. Raskaana lepäsi taivas heidän
yllänsä, vihmoen lunta. Luonnon voimat olivatkin aivan kuin
suunniltaan tänä talvena: pyryä ja pakkasta loppumattomiin.
Kotimökki jäi sinne lumisen kyläaukeaman laitaan. Matalana se melkein
peittyi ankarain kinosten sisään. Pietolan riihirakennuksen luona
vielä pysähtyi Anna-Kaisa, ja samoin tekivät toisetkin. Tahtoivat he
vielä nähdä kotoiset tienoot, ja siinä muutamien silmänräpäyksien
aikana heräsi muisto toisensa jälkeen, päättyen aina viime päiväin
tapahtumiin, huutokauppaan ja ihmishälinään.
"Tuntuu aivan niin kuin meiltä olisi ryöstetty kaikki ja ajettu pois
kotoamme", sanoi Anna-Kaisa.
"Eikö sitten niin juuri ole tapahtunut?" täydensi Jaakko.
Niin, siellä se oli nyt se vähäinen hökkeli, jossa oli eletty monta
ilon jos koettelemuksenkin hetkeä. Tuskin muuta siitä näkyi enää kuin
vähän päätyä ja kylmä, savuton, toiselta laidalta vähän lohennut
savupiippu katolla...
Jo kouristi entistä enemmän Anna-Kaisan sydämestä, ja häneltä
puhkesi valtava itku. Itkivät lapsetkin, eikä Jaakko tahtonut saada
mieltänsä sonnustetuksi entiseen kuntoon. Hänetkin valtasi hetkeksi
jonkunlainen turvattomuuden tunne, vaikkakin hän oli varma, että
kyllä he kaupungissakin tulevat toimeen, kun Katrikin oli nyt jo
vähän sen asian takia puuhannut siellä.
Junamatkalla tuli jo vaihtelua. Koko vaunuosasto oli väkeä täynnä.
Heille tuskin löytyi paikkaa. Kaikilla oli omia asioitaan. Miehet
puhuivat suuriäänisesti hevosistaan ja polttivat hirmuisesti
tupakkaa. Eräs paksu mies, jolla oli pitkävartiset porosäpikkäät
jalassa ja turpeissa kasvoissa sinisiä pilkkuja, niin kuin olisi
ihoon uponneita hauleja kuultanut orvaskeden läpi, oli lasten
mielestä hupainen ukkeli. Hän puhui karjan ostosta, teurastamisesta
ja hirmuisista lihalähetyksistä rautateitse, lyödä läimäyttäen
välillä tukkivahvaa reittänsä. Toiselle puolelle, aivan lähelle
heitä, sattui joku talon emäntä, joka sanoi asuvansa likellä
kaupunkia. Anna-Kaisasta tuntui hyvin lohduttavalta hänen
osanottonsa, neuvonsa ja ohjauksensa. Niin mentiin asemanväli toisen
jälkeen ettei huomattukaan.
"Kas niin, nyt ollaan perillä", sanoi emäntä yhtäkkiä.
Juna tulla jyrisi juuri silloin asemapihalle. Vaunu paiskautui
ensin vasempaan, sitten taasen oikeaan. Paikoiltansa nousseet ja
matkatavaransa ottaneet matkustajat asettuivat jonoon käytävälle.
Edellä kulkevat menivät jo vaunun sillalle. Avatusta ovesta kuului
vaununpyörien kolina ja syöksähti savua sisälle vaunuun. Asemapihan
pitkien vaunurivien välitse vieri juna kiivasta vauhtia aina
asemahuoneen eteen, johon melkein yhtäkkiä pysähtyi.
Koko asemahuoneen edusta kiehui mustanaan ihmisiä. Niemelän väki ei
tiennyt, mihin mennä. He pysähtyivät hetkeksi ja kerkesi Anna-Kaisa
sivumennen nähdä erään nuorenpuoleisen naisen, joka kantoi sairaan
näköistä lasta käsivarrellaan. Lapsi oli käärittynä ison huivin
sisälle, ainoastaan kalpeat kasvot vähän näkyivät. Molemmilla
puolilla riippui hameessa vähän vanhempi lapsi, puutteellisesti
puettuna ja kylmästä väristen.
"Kun sinä nyt koettasit sieltä meitä muistaa", puhui nainen itkien
ylös vaunusillalla seisovalle puolisolleen. "Tiedäthän sinä, ettei
meille jäänyt juuri mitään kotiin..."
Enempää ei Anna-Kaisa kuullut. He kantausivat väkijoukon mukana
kauvas vaunun porrasten luota.
"Pois tieltä!" huusivat jo toiset. Ja samassa jyrisi ohi kuorma
matkatavaroita. Asemahuoneen ovi oli kuin joku nielukohta, minkä
kautta koko elämän piti virrata. Siihen nyt pyrkivät Niemelätkin,
sysäytyen ja paiskautuen kuin myllyssä.
Takana soivat junailijain pillit, kiljuivat veturit, kitisivät
pyörät kuraisilla kiskoilla, kolisivat vaunujen puskimet ja
kytkyet. Ovesta virtasi hikinen, märkien vaatteiden ja kenkien
löyhkän turmelema ilma. Pitkin odotushuoneen lavitsoita istui junia
odottelevia matkustajia, äideillä sylilapset käsivarsillaan, vähän
isommat lavitsoilla puolinukuksissa viruen. Pöydillä, istuimilla ja
lattialla siellä täällä, missä suinkin riitti tilaa, oli kaikellaista
matkatavaraa sikin sokin.
Kaikista uteliainna, joka hetki aina jotakin uutta huomaten,
salaisesti mielessään riemuiten, kulki Anna. Asemahuoneen portailta
hän näki ensi kerran kaupungin, sen ihmisvilinän, liikkeen kaduilla,
kuormien kulun ristiin rastiin, korskeat ajoneuvot, pyhävaatteiset
ihmiset -- aivan kuin olisi täällä jossakin vietetty suuren suuria
häitä tai hautajaisia. Naiset olivat merkillisissä puvuissa, nahkoja
käsissä ja kaulassa, päässä kummalliset töyhtöniekkalakit. Ja mikä
tuossa ajoi ohi hännättömällä hevosella peilikirkkaassa reessä? Joku
korkea virkamies varmaan, koska oli kiiltonapit. Reen perällä hänen
takanaan istui joku rouva. Hatun töyhtö hulmuili vähän alas lasketun
kuomun syrjän yli. Siinä hetkessä oli reki ohi, ja toisia tuli
jäljessä.
Väkijoukon mukana he kulkeusivat keskemmälle kaupunkia leveää
puistokatua, jonka molemmin puolin upeili kauppaliikkeiden
lasiseinäiset rakennukset, seiniin maalatut tai ulkoneviin kilpiin
kirjaillut moninaiset liikeilmoitukset. Toisissa liikkeissä paloivat
lamput keskellä päivää. Ihmisiä kuhisi myömäpöytien ääressä kuin
markkina-aikana maakauppiasten puodeissa. Mistä riittikin väkeä joka
paikkaan, työhön ja touhuun tai joutilaana, ilman mitään tarkoitusta
vetelehtien kulkemaan lämpymissä vaatteissaan pitkin katuja? Tuolla
huudeltiin, tässä väiteltiin, tuossa meni ihmisiä kiinnittämättä
huomiotansa edes siihen, että joku pieni tyttönen loukkautui. Ihmiset
riensivät myymälöihin, kahviloihin, ja sieltä taasen ulos yhtämittaa,
keskeytymättä.
Katri oli kirjoittanut, ettei hän luultavasti pääse asemalle saakka
vastaan, ja oli neuvonut kadut, joita myöten heidän oli tultava.
Sen opastuksen mukaan he nyt kulkivat, kunnes tulivat Läntiselle
Pitkällekadulle. Siitä he kääntyivät oikealle ja tulivat suureen
puistoon. Täällä liike jo vähän rauhottui, mutta samalla he tunsivat
yhä enemmän kuin hukkuvansa monilokeroiseen kaupunkiin.
Oikein tuntui turvalliselta, kun he näkivät puistokäytävällä jonkun
vanhanpuoleisen naishenkilön lakaisevan. He eivät olleet uskaltaneet
vielä kenellekään puhua mitään. Mutta Anna-Kaisa pysähtyi nyt ja
rupesi kyselemään, missä Katri mahdollisesti asuisi.
"Voi hyvät ihmiset", sanoi vanhus ja puistautti päätänsä, "voisiko
täällä tietää, missä joku asuu? Tuossa minä näen tuhansia kävelevän
päiväkauden. Ei kukaan minua huomaa enkä minä erikoisesti
ketään. Mutta missä he mikin asuvat, sitä ei osaa sanoa. Tuossa
nelikerroksisessa rakennuksessa asuu satoja, tuossa samoin, asuu
vinttikerroksessa, tuolla joiden pienet akkunat ovat katolla, asuu
kellareissa, joihin valo pääsee katukäytävän paksusta lasista. Mutta
kuka heistä missäkin asuu, se on mahdotonta tietää. Missä se on
työssä, jota te haette?"
"Hänen pitäisi olla kai jossakin tehtaassa", sanoi Anna-Kaisa.
"Hakekaa sitten kellareista tai ylikerroksista! Siellä ovat heidän
asuntonsa. Tai pahasista puuvajoista vanhassa kaupunginosassa, joka
on tässä edessänne."
"Vanhaa kaupunginosaa se pitäisi olla. Eikö se ollut niin
kirjeessäkin?"
"Tuossa se sitten on. Menkäähän sinne ja kysykää poliisilta, joka
seisoo nurkassa. Jos teillä vielä on osote, niin kyllä te perille
osaatte."
Vanhus jatkoi edelleen lakaisemistaan. Hitaasti kävi luuta ja
toisinaan pysähtyi kokonaan, milloin tuli yskänkohtaus. Huopatossut
latostivat lakaistuun käytävään kaksi tolaa, joita myöten vanhus
hivutteli eteenpäin muutamia sentimetrejä joka askeleella.
Pakastiainen viivähti oksalla hänen luonansa, hioi nokkaansa
kuuraiseen oksaan, pyrähti lentoon, ja härmä satoi puhtaan valkoisena
puun alla vaeltavan vanhuksen hartioille...