Niemelän torpan navetassa syödä rouskutteli Perjakka heinävihkoa,
jonka sen emäntä oli juuri sille antanut. Hyvältä se maistui
nähtävästi, sillä ei se joutanut sivuillensa vilkuilemaan, ei edes
vasikkaansa, joka oli siinä vieressä ovensuuparressa; tämän eteen
oli mökin mies naulannut muutamia riukuja poikittain, joten oli
muodostunut karsina. Vasikka ynisi, katsoa töllisteli riukujen
välistä ja seurasi tarkoin emäntänsä kaikkia liikkeitä.
"No, mitä Mansikka ynisee? Eikö ole tytön suuhun pistettykään vielä
mitään? Eivätkö ole pistäneetkään kultarahin suuhun edes leivänpalaa?"
Emäntä kynsiskeli Mansikan otsaa ja kaulaa. Vasikka pujautteli
päätänsä ja pyrki nuoleskelemaan karkealla kielellänsä.
"Vai jo se unehutti tupusen. Mutta onpas toki vielä pikkunen jytynen
Mansikan varalle, onhan mokomalle kuolaantunut kokkare. Katsoppas,
kun on peukalon kokonen palanen! Joko tuntee sierain tuoksun, koskapa
niin rupesi tuhahtelemaan, joko tuntee... tunteeko punanen sierain
leivän tuoksun...? Kos, kos... kos, kos... -- No, anna nyt jo, äläkä
kiusaa!"
Emäntä taputteli vielä vasikkaa, hyväili Perjakkaakin ja puheli:
"Toista olisi teidänkin pureskella suuressa navetassa isossa
karjassa. Olisi valoa ja lämmintä. Tässä pöksässä ette jaksa pitää
kunnon lämmintä. Joka kohta vuotaa, ja kiinteän akkunajään läpi ei
pääse valo sisälle. Mutta antaapa kesän tulla, niin on laidun kohta
pellon aidan takana, on ontta ilman alla, valoa ja lämmintä niin
kuin talollistenkin karjalla. Toivotaan kesää, ämmyseni, odotetaan,
tyttöseni! Pankaa nyt levolle!"
Emäntä pujahti kiireesti ulos ja painoi kiinni paksujäisen oven,
siirsi sitten olkilyhteen oven eteen, otti maahan laskemansa
juottoämpärin ja meni polkua myöten tupaan.
"Kummapa, kun ei sieltä isääkään vielä kuulu", sanoi hän rukin takana
istuvalle tytölleen Annalle. "Tekase siinä nyt vielä muutamia punasia
käämejä ja lähde sitten vastaan. Olisit loppumatkalla edes vähänkään
apuna kuormaa työntämässä."
"Miten sinne tarkenee lähteä tuollaiseen pyryyn?" sanoi Anna vähän
vastenmielisesti ja polkaisi rukkinsa käyntiin.
"Kaikkeapa nyt puhuu nuori ihminen! Vedä tuosta minun huovikkaani
kenkiesi päälle ja ota turkkikauhtana seinältä! Koeta nyt joutua,
että olisit edes pitkällä kujalla kinoksista auttamassa!"
Anna-Kaisa asettui kangaspuille ja ryhtyi kutomaan. Rivakasti
lenteli sukkula kädestä käteen loimien läpi. Säännöllisesti kuin
harva-astuntainen seinäkello nurkassa kangaspuiden takana kävi kaide.
Siinä välillä polkimet hiljalleen solahtelivat.
-- On se kummaa, -- ajatteli hän Annan vihdoin lähdettyä, -- kuinka
tuolle tytölle on vastenmielistä kaikki tuollainen. Ei tarvinnut
Katrille koskaan edes vihjauttaakaan, itse hän tuollaiset huomasi.
Tämä on kuin kivireki, aina vastahakonen ja sellainen vetelys. Mutta
olispahan lähtö kirkonkylälle, niin ei jalka paljoa painaisi.
Janne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oli
heikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi.
Tänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.
"Nukkuuko Janne?" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta,
kohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntä
pitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, näkyisikö jo isää ja Annaa
tulevaksi.
Tuuli juoksutti lunta poikki lakeuden, jonka reunassa metsän latvat
lainehtivat. Ryöpyt ajoivat toisiaan, ja koko maan pinta näytti kuin
savuavan.
Ei näkynyt tulijoita vielä, mutta siitä huolimatta sytytti Anna-Kaisa
tulen takkaan, pani padan tulelle ja siihen äsken kellarista
noutamansa perunat, ja istui sitten työhönsä jälleen.
Mirri, torpan kissa, joka tavallisesti vietti aikansa takan
otsapykälällä, kohottausi asemiltaan, köyristi selkänsä, haukotteli
leveästi, marahti, otti uuden asennon kahvimyllyn ja -astian
vieressä, laskeutui käpäliensä varaan ja alkoi taas kehrätä. Silmien
viiru pieneni, vuoroin rakousi suuremmaksi, milloin kuului joku
risahdus, paukka pesässä rasahti tai sattui Janne käännähtämään
vuoteellaan.
-- Saispa kuulla, onko Jaakko tavannut heinännoutomatkallaan uutta
isäntää ja mitä varten hän oli niin erikoisesti tahtonut häntä
puhutella mökin asioissa, -- ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. --
Olisikohan...
Mutta tämä päivä nyt niin muistutti mieleen kauvan sitten ohi
menneitä aikoja, alkuvaiheita tässä mökissä, kun oli Jaakon kanssa
muuttanut tänne. He olivat molemmat palvelleet nimismiehellä. Mutta
sitten oli kuollut Jaakon isä -- äidin oli jo aikaisemmin tuoni
temmannut -- ja niin oli päätetty lähteä kotitorppaan. Oikein se
häntä oli huimannut, kun Jaakko kerran syyskesän iltana, kun istuivat
yhdessä putaan ahteella, ruispellon pientareella, oli ottanut asian
puheeksi.
Hän hengähti: "Kaikkeapa tässä nyt!" -- Mutta eipä hän voinutkaan
haihduttaa mielestään kuvaa tuosta illasta. Ajatus sukeltausi
samoille paikoille. -- Mistä lieneekin poika saanut vihiä, että
siellä istuin ja häntä ajattelin; siinä vaan yhtäkkiä seisoi
vierelläni, suitset olan yli heitettynä. Oli vienyt hevosen hakaan
yöksi ja poikennut täältä kautta muka katsomaan, oliko ruis
lakoutunut. Kyllä kai se luonto veti yhteen, olipa maailmassa ruista
tai ohraa! -- Siinä oli sitten istuttu, kunnes aurinko katosi
iltalempeään taivaanrantaan ja kaste laskeusi heinään sekä viljaan.
Marraskuulla oli päätetty asettua omaan mökkiin Herran huomaan.
-- Kyllähän se ensi talvi oli sellaista hiljaista tuhertamista, --
jatkoi Anna-Kaisa muistelujaan. -- Ei ollut päiväkausiin muita kuin
kissa kumppanina, tämän esiäitejä tässä. Mutta lehmä oli navetassa,
joskus kaksikin. Sadat kyynärät hän oli kutonut kangasta nimismiehen
ja apteekkarin rouville ja monelle muulle kirkonkylällä. Jaakko
oli hakannut halkoja talollisille tai huitonut heidän niityillänsä
ja leikkopelloillaan. Siinä olivat lapset kasvaneet. Kykenivät jo
auttamaan. Mitenkähän siellä mahtaa Katri voida kaupungissa, kun ei
ole kirjettäkään tullut isoon aikaan.
Hän pysähtyi muistelemaan, mitä sieltä oli tytär kirjoittanut
olostaan ja toimistaan, ja päätteli Katrin hyvän osan valinneen, kun
oli siirtynyt paremmille ansiomaille ihmisten ilmoille.
Anna-Kaisa nousi kangaspuiltansa, kohensi tulta, koetti olivatko
perunat jo kypsyneet ja katsoi ulos akkunasta.
Sieltä lumipyryn seasta näkyivät jo tulevan. Olipa siinä vetämistä.
Aivan nenälleen tuuskahtamaisillaan kiskoi Jaakko, jutko yli olan,
vapaa käsi heiluen edessä tai kelkan kinokseen töksähtäessä tarttuen
taakse köyteen kiinni. Kun käänsivät pihaan ja menivät ladon eteen,
niin jo ilmestyi kuorman takaa Annakin tiukasti ponnistellen.
Pian he saapuivat tupaankin. Jaakolla oli kainalossa pärepölkky,
jonka laski takkavalkean ääreen sulamaan. Kovin olivat lumessa
sekä isä että tytär. Jaakko sulaili jääpuikkoja irti parrastaan,
asetti kintaansa uunin syrjälle ja istui kappaleen aikaa äänettömänä
takkakivellä.
"Kyllä se kiskotti", sanoi viimein. "Senhän arvaa, kun on tuollainen
Jumalan ilma. Näyt olevan aivan uupunut", kiirehti Anna-Kaisa
vastaamaan.
"Kylläpä alkaa uuvuttaa...", sanoi Jaakko ja painausi kyynäspäittensä
varaan.
Anna-Kaisa katsoi pitkään kumarassa istuvaa miestänsä. Hän näki
kohta, että Jaakolla oli jotakin ikävää mielessänsä.
"Pistetäänpä tässä pannu poroon", puheli Anna-Kaisa lempeästi
niin kuin olisi tahtonut jokaisella sanalla hellästi koskettaa
työn uuvuttamaa puolisoaan. "Tuossa se kiehuu samoilla tulilla ja
virkistää sinua. Hyvinkö niitä on vielä heiniä Höytyän ladossa vai
joko alkavat loppua?"
"Onhan niitä vielä, mikäpä ne kesken lopettaisi", sanoi Jaakko. "Ja
kyllä kai tässä olisi meille itsekullekin se vähä mikä tästä on
opittu saamaan."
Hän haki tahkokiven nurkkahyllyltä ja ryhtyi hiomaan veistänsä.
-- Eivät asiat ole niin kuin ovat olleet, -- ajatteli Anna-Kaisa
itsekseen. -- Nyt on jotakin tapahtunut.
"Maannutko se on Jannekin koko ajan?"
"Maannut on, nukkunut."
"Mikä hänenkin elämästään tullee. Kyenneekö itseään elättämään koko
elämänsä ikänä."
"Herra tietää, mutta hänen aikeitansa meidän on mahdoton arvata."
"Muka tarvitsee näitä torpan tiluksia", puheli Jaakko kappaleen
ajan kuluttua kuin itsekseen. "Eikö hänellä nyt ole maata kuokkia
ja kyntää muuallakin, ettei juuri toisen torppaan tarvitsisi käydä
käsiksi."
"Herranen aika, mitä sinä puhut?" sanoi Anna-Kaisa hätääntyneenä ja
keskeytti perunain kuppiin ammentamisen. "Meidänkö torppaan?"
"Meidänpä, meidän."
"Tämäkö uusi isäntä?"
"Tämä juuri."
"Sen takiako hän sinut oli kutsuttanut luoksensa?"
"Sen. Kuuluu vuokra-aika loppuneen."
"Mihinkä me poloset nyt joudumme?" sanoi Anna-Kaisa purskahtaen
itkuun.
"No, ei kai tämä nyt ainoa paikka maailmassa liene, jossa mekin
voimme toimeen tulla."
"Tuotako se nyt merkitsi, kun minä äsken juuri muistelin, kuinka
tähän muutettiin ja yhteiselämää alotettiin."
Jaakko katsoi Anna-Kaisaa, ja hetkeksi lauhtui ilme hänen otsallansa.
"Nytkö ovat sitten turhaan menneet kaikki aherruksemme?"
"Eivät tietenkään ne turhaan ole menneet. Voimmehan saada
jonkunlaisen korvauksen työllemme -- muutenhan olisivat lait ja
oikeudet päin männikköä. Mutta saada entisillä ehdoilla tuntui olevan
mahdottomuus. Ja pääasiallisesti hän tuntui olevan sitä mieltä, että
tästä on muutettava pois."
"Paikasta, jossa olemme nuoruutemme voimat uhranneet, kasvattaneet
lapsemme ja..." - Anna-Kaisan leuka värähti jälleen ja silmiin
tulvivat uudet kyyneleet.
"Niitäkös ne ajattelevat. Muka tarvitsee tätä maata, sanoi hän
minulle. Kyllä niitä on tässäkin manttaalissa korpia kuokkia, mutta
mieli tekee päästä valmiille apajalle."
Sinä iltana oli Niemelän torpan asukkaiden mieli lamauksissa.
Jaakko oli nuoruudessaan palvellut myöskin Pietolassa, joka ei ollut
hänen torpastansa kaukana. Tiukassa kohdassa oli hän aina turvautunut
Pietolan isälliseen neuvoon ja lähti nytkin illan hämärtäessä hänen
mielipidettään kuulemaan.
"Onpa kummaa käsittää Kuljun menettelyä", sanoi Pietola Jaakon asian
kuultuansa. "Mistä syystä hän sinua siitä pois häätää? Parantunuthan
maa on sinulla ollessa."
"Niin minustakin, sillä olenhan siellä penkonut kuin sonni
kannikossa."
"Niinpä vain. Ja maa työntää heinää ja viljaa, että rutisee."
"Mutta sellaisessa asemassahan me torppari-rukat olemme: kun olemme
raataneet nuoruudenvoimamme loppuun, niin tuleepa toinen ja sanoo:
'Nyt sitä saa muuttaa.' Siitä jo suuttuu suunnan mieskin!"
Pietola istui äänettömänä.
"Jos minä nyt saan tästä Kuljulta korkeintaan 2000 markkaa ja maksan
sillä 1500 markkaa velkaa, joka minulla nyt on tämän mökin takia,
niin mihin minä panen tämän 500 markkaa, joka jää?"
"Maahan uudestaan", sanoi Pietola.
"Maahan!" hengähti Jaakko. -- Hän oikein hämmästeli katkeraa
ääntänsä, mutta tunsi samassa kuin varmistuvansa asiassa. -- "Sitten
kun olen kyllin taasen tapellut jonkun suon reunassa hallan kanssa,
ojittanut, kuokkinut ja puskenut siellä ja minun poikani jatkaa
työtäni niin kuin minä nyt olen tehnyt, niin saattaapa jonakin
päivänä tulla tieto, että vuokra-aika on loppuun kulunut eikä uusita!
Ajatelkaapa asiaa minun kohdaltani!"
"Eihän tuo niin epätoivoisesti aina käyne. Ehkä eivät kaikki
menettelisi Kuljun tavalla."
"En minä usko, että te esimerkiksi menettelisitte, mutta taidammeko
yksikään katsoa vuosikymmeniä eteenpäin, miten silloin menetellään."
"Laita asiat paremmalle perustukselle! Osta palstatilaksi, eikä
kukaan voi sinulta omaasi koskaan hätyyttää!"
"En tuota tiedä! Kyllästyttää koko elämä. Kuljullahan on täysi oikeus
menetellä niin kuin haluaa, mutta minusta tuntuu niin kuin tapahtuisi
verinen vääryys."
"Ei se ole kumma, jos olet katkeroittunut, -- olisin minäkin. Mutta
sillä ei nyt asia korjaudu. Mitäs mietit siitä palstatilasta?"
Jaakko imi äänettömänä piippuaan, ja katse piirteli synkkänä pitkin
lattian saumaa, päättyen aina kellarin luukun puuhun upotettuun
messinkirenkaaseen. Hän ei jaksanut päästä eroon tuskallisesta ja
apeasta mielialasta.
"En tiedä...", sanoi ja istui jälleen yhtä äänettömänä.
"Vai oletko jotakin muuta suunnitellut?"
"Enpä paljoa."
"Jos vuokrallakin asettuu asumaan, niin pikku rahat ovat pian
tirkenneet siihen."
"Ainakin näin maalla, missä päiväpalkka on niukka."
"Vuokrat ovat tietysti myöskin, mutta oma katto kun olisi pään
päällä, niin silloin..."
"Jaksaneeko tuota enää saada. Eikö liene parempi lähteä parempia
ansioita etsimään."
"Mihin sitten?"
"Ajattelin kaupunkiin."
"Mitä?" -- Pietola otti piipun suustansa ja katsoi hämmästyneenä
Jaakkoa.
"Vai kaupunkiin! Olen sinua tähän saakka pitänyt järkevänä miehenä.
Entäs perhe?"
"Sinne mukaan. Siellä jo vanhin tyttö on. Tuossa on toinen juuri
aikuiseksi saapunut ja kykenee jo työhön. Siinä se kostuisi
poikakin..."
"Niin, kyllähän se näin tuntuu selvältä, mutta en minä sittenkään
sinuna lähtisi. Siihen on niin monta syytä. Et sinä osaa arvata,
mitä sekin mukanansa tuo. Enhän minä sano enkä toivo, miten sinulle
ja lapsillesi käy, mutta tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin,
miten on käynyt Nurkkalan Heikille ja monelle muulle. Mitä on tullut
heidän lapsistaan siellä. Kyllä minusta tuntuu, että vaikka täällä
kuin ahtaalta tuntuisi elämä, niin joka suhteessa sittenkin 'maa on
vakasin ja Jumala totisin'."
* * * * *
Jaakon mielestä ei kuitenkaan haihtunut katkeruus.
"Minun puolestani saa riittää talollisille raataminen", sanoi hän
eräänä päivänä taasen Anna-Kaisalle. "Jos Kulju olisi uusinut
sopimuksen entisillä ehdoilla, niin olisin möyrinyt tällä tilkulla
kuin myyrä ja minä takaan, etteivät täällä olisi kasvaneet sammalta
kedot eikä pajupehkoja ojat. Mutta saakoon tahtonsa läpi! Käykööt
maan yli arviomiehet ja puskekoon uusi isäntä rahaa. Me poistumme,
vaikka kirveleekin sydäntämme."
Juuri näihin aikoihin tuli Katrilta kirje, jossa hän kertoi voivansa
hyvin. Hän oli aivan äsken saanut pienen palkankorotuksen, joten
saattoi nyt päivässä ansaita joitakin kymmeniä pennejä enemmän kuin
tähän saakka.
"Ja tietysti se siitä on aina kohoamaan päin, mikäpäs siinä olisi",
päätteli Jaakko. "Ei, kyllä tästä on sinne meidänkin lähdettävä."
-- Eikä suinkaan tässä muuta keinoa olekaan, -- jatkoi hän ajatusta
itsekseen. -- Tuossa on perhe, joka tarvitsee hoitoa, Jannekin,
kivuloinen raukka tässä. Jotakin nyt on yritettävä, eikä suinkaan
auta kädet ristissä jahkailla. Voin minä näyttää Kuljulle senkin,
ettei tarvitse kahta kertaa käskeä.
Hänestä alkoi vähitellen tuntua niin kuin hän irtautuisi näistä
entisistä työn tantereista. Anna-Kaisa vaan pyrki sekoittamaan koko
asian... siinä itkeä siirasi. Mihin sitä itkulla? Jopa kai tässä nyt!
Kuitenkin hän tunsi itsensä rauhattomaksi joka kerta, kun näki
vaimonsa itkeskelevän; hän tunsi kadottavansa varmuuden asiassa.
Mutta eräänä päivänä sanoi Anna-Kaisa: "Mikä tuon tiennee mikä onni
se sielläkin sentään kohtaisi. Saattaisi olla onneksi Jannellekin.
Tuossa hän nuuruu päivästä toiseen eikä näy parantuvan. Jos jaksaisi
siellä saada lääkärin hoitoon."
"Siellähän ne ovat lähellä lääkärit jos lääkkeetkin, muutaman
kivenheiton päässä, ehkä toisella puolella katua", ilostui Jaakkokin,
kun kuuli Anna-Kaisan puolelta näin matkaluvaksi myöntyvän. "Ja on
siellä yhtä ja toista valopuoltakin, jos lienee varjojakin."
"Eläväthän siellä muutkin ihmiset", myönteli Anna-Kaisa.
"Elävätpä hyvinkin!"
Asia pidettiin kummaltakin puolelta päätettynä, vaikkei sitä vielä
toisilleen vakuuteltu.