Ei tämä seikka suuresti vaikuttanut Ellen'iin. Hän oli, kuten jo
sanottiin, käytännöllinen luonnoltaan. Koska hänen isänsä oli sulkenut
hänet ulos kirjallisuudesta, niin hänellä arvattavasti oli tukevat syyt
siihen. Ilman tukevia syitä hän ei luullut mitään tapahtuvan, ja kun
välistä silloin tällöin joku asia näytti järjettömältä, tuli se vaan
siitä ett'emme voineet nähdä noita salaisia syitä -- samalla tavalla
kuin ei voinut huoneessa, jossa puimakone työskenteli, nähdä hevoista
ulkopuolella, joka vetämällä sen liikkeelle pani. Ja kun hän
mietteissään oli näin pitkälle päässyt, oli hän melkein tyytyväinen
siihen että hänen kirjallinen aikakautensa oli ohitse. Hän oli lukenut
kaikki ne kirjat, jotka olivat jälellä, ja hankkia jollakin lailla
itselleen uusia hukkuneiden sijaan, sitä ei hän ajatellutkaan.
Arvattavasti hän ei ollut vielä saanut käsiinsä kaikkein vaarallisimpia
kirjoja taikka hänen luontonsa oli niin raitis, niin vähän hermoista
kokoonpantu, ett'ei kielletty hedelmä ollut erittäin houkuttelevainen.
Ellen'in mielestä oli hauska taas olla entisillään, liikkua vapaasti
kuin lintu ja tuuli, ilman tuota surinaa korvissansa ja uneksimatta
yökaudet kaikenlaista kummaa. Kun hän niin tunsi kuinka iloinen ja
raitis hän taas oli, päätti hän perinpohjin nauttia tätä tuntoa ja
luonnon ihanuutta. Hän päätti olla tekemättä niin mitään.
Ja hän ei todellakaan tehnyt mitään.
Vaan ennen pitkää tämä maleksiminen ympäri tienoota peninkulman
pituisia matkoja jalkasin taikka vaunuissa kävi ikäväksi, varsinkin kun
päivä saattoi kulua ilman että hän kohtasi ihmisiä tai elukoita. Eikä
suinkaan ollut hupaista kohdata papin tyttäriä silloin tällöin, jotka
rypistivät nenäänsä "villille", niinkuin Elleniä pappilassa
nimitettiin, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle olisi voinut uskoa että
hän suuresti ylenkatsoi papin tyttäriä, jotka jo olivat olevinansa
"damia" ja ottivat vastaan ylioppilas-visitiä lukukausien väliaikoina,
sekä vetivät kalossia jalkaansa kun taivaasta oli pudonnut pari tippaa
vettä.
Henrikillä oli nyt aina kiire. Ellen'in mieleen muistui silloin
Andreas, jonka hän kokonaan oli unohtanut kirjallisella
aikakaudellansa. Sillä voimalla, millä hän hallitsi kaikkia kartanossa,
isäänsä siihen luettuna, sai hän aikaan että Andreas tuli hänen
henkivartijakseen. Tämän henkivartijansa kanssa kulki hän sitten ympäri
seutua, ajoi hänen kanssa pienissä vaunuissaan, taikka käveli hänen
kanssansa hietasärkkiä myöten meren rannalla, jossa hän istui hiedalle
katsomaan auringon laskua tai kuulemaan mielihyvällä tyrskyn tohisevaa
laulua.
Pian kaikki tunsivat heitä tällä harvaan asutulla seudulla. Kun Ellen
antoi Ruskon juosta vaunujen edessä ohjakset höllässä jonkun talon
ohitse, tulivat ihmiset ulos, nostivat kädet varjoksi silmiensä yli ja
katselivat heidän jälkeensä hymyten tai puhuivat jotakin kuivaa
leikkiä. Pappilassa kielet olivat ahkerassa liikkeessä, varsinkin kun
huomattiin että Ellen päivä päivältä enemmän ansaitsi kaunottaren
nimeä; kaikenlaisia ulkonaisia temppuja halveksien oli hän
majesteetillinen, vaikk'ei ollut pääkaupungin mallin mukaan leikattu,
vielä vähemmin pikkukaupungin. Eräs haaveksiva ylioppilas joutui aivan
epäsuosioon, kun kerran koetti lähestyä Ellen'iä matkoillansa, vieläpä
jälestäpäin kirjoitti runoelman hänestä, jotta tohtori sai taistella
ristityttärensä puolesta, kunnes viimein väsyi ja vetäysi pois tuosta
muuten vieraanvaraisesta talosta.
Andreas ei ollut oikein iloinen asemastansa. Ei puhettakaan siitä
että Ellen tahallansa olisi asettunut millekään korkealle kannalle
hänen suhteen. Mutta tahtomattansa, tietämättään oli Ellen
korkeammalla kannalla. Hän oli aina alkuunpanija pienimmissäkin
asioissa ja Andreaksen tuli vaan totella ja seurata häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä. Välistä puhui Ellen asioita, jotka olivat yhteydessä
hänen kirjallisen aikakautensa kanssa, ainakin olivat sen synnyttämiä.
Silloin poika parka tarpeeksi tunti eroituksen heidän välillänsä,
ei ainoastaan sääty-eroitusta, vaan myöskin eroituksen heidän
kasvatuksessaan, ja, kiintynyt kun oli Elleniin, niin kiintynyt että
mielellään olisi mennyt tuleen hänen edestänsä, oli kuitenkin aikoja,
jolloin hän mieluummin olisi käynyt hänen takanansa tai olisi jättänyt
sijansa pienissä vaunuissa toiselle. Aivan hullua oli kun Ellen'in
terävä silmä huomasi tämän epäkohdan ja koetti sivistää Andreasta.
Hänen hidas luontonsa ei voinut seurata kaikkia hyppäyksiä Ellen'in
opetuksessa taikka häneltä puuttui ne alkeis-tiedot, jotka olisivat
tehneet sen mahdolliseksi. Silloin tapahtui välistä että opettaja kävi
kärsimättömäksi, vaan Andreaksen rehelliset uskolliset silmät
saattoivat pian Ellenin mieleen sen ajan, jok'ei ollut niin kaukana,
milloin Andreas laitumella lehmien keskellä oli ollut hänen
opettajansa, oli saattanut hänen tekemään ainoan päätöksen, mikä oli
ollut hänelle vaikea tehdä elämässänsä.
Tuli näille kahdelle valmistus-aika pyh. Ehtoolliselle. Andreas oli
vähän vanhempi tavallista ikää, Ellen taas tavallista nuorempi. Mutta
herra Jansen oli juuri tahtonut että he yhdessä kävisivät papin luona.
Andreas ei ollut niin väkevä ruumiiltaan kuin muut pojat talossa;
käytyänsä ripillä kuului hän miesten pariin ja hänellä oli silloin
kyllä vaikutus-alaa, jossa voimia kysyttiin; ei hänelle vahingoksi
ollut että hän oli odottanut hiukan. Ellen, niin Ellen oli jo niin
täysikasvuinen ett'ei enää käynyt päinsä pitää häntä pikku-tyttönä.
Hänen vaatteensa olivat käyneet liian ahtaiksi ja lyhyeiksi; hän oli
tehtävä "kartanon neidoksi" juhlallisessa tilaisuudessa.
He kävivät yhdessä papin luona ja Ellen tuli vähän rauhallisemmaksi.
Useimmat heidän huvimatkoistaan jäivät siksensä ja supistuivat pieniin
kävelymatkoihin, niinkuin ennen Henrikin kanssa. Andreaksen oli myöskin
parempi olla kuin ennen. Hän eli jo huomaamatta saanut lyijy-renkaat
korviinsa ja pappi kiitti häntä aina toisten läsnäollessa. Andreas oli
mielestänsä tullut ikäänkuin enemmän samalle kannalle herrasväen ja
tuon neidon kanssa, joka puoleksi oli hänen leikkisiskonsa, puoleksi
hänen haltijattarensa. Eräällä kävelymatkalla tuli hän maininneeksi
jotakin tähän suuntaan, mutta hän asetti sanansa vähän sopimattomasti,
jotta sattui mennä vähän yli rajan.
Ellen rypisti hienoja silmä-kulmiansa, vaan ei sanonut mitään.
Tultuansa kartanoon, ei hän mennyt tapansa mukaan ensiksi talliin
Andreaksen kanssa Ruskoa taputtamaan, vaan astui suoraan sisään talon
suuresta ovesta, jonka paiskasi kiinni saattajansa nenän edessä.
Herra Jansen istui sohvassa ja oli huonon-voipa.
-- Älä toki paiskaa ovea tuolla lailla! sanoi hän äreästi kuin kipeät
ihmiset ainakin.
Ellen kääntyi, nousi varpailleen ja katseli häntä suuttuneena. Puri
sitten huultansa ja astui teeskennellyllä hiljaisuudella taasen ulos.
Ulkona seisoi Andreas alla päin.
-- Mitä sinä töllistelet? kysyi Ellen kohdatessansa hänen
silmäilystään.
Andreas katseli häntä pelästyneenä, kääntyi ja juoksi raskaasti ravaten
talliin pihan poikki.
Ellen'in teki mieli nauraa, vaan outo tunne sanoi hänelle, ett'ei se
nauru tekisi hänelle hyvää.
Hän meni talliin.
Andreas seisoi siellä taputellen Ruskoa ja kyyneleet juoksivat
karpaloina alas poskia myöten.
Ellen meni hänen luoksensa ja kysyi häneltä kovalla äänellä miksi hän
itki!
-- Sen sinä tiedät varsin hyvin! vastasi Andreas nyyhkien.
-- Älä itke! huusi Ellen. En kärsi itkeviä poikia!
Andreas pyyhkäsi heti silmistänsä kyyneleet pois.
Ellen meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
Samassa loi Andreas silmänsä Ellen'iin niin surumielisesti ja
rukoilevasti.
Ellen pani käsivartensa hänen kaulaansa.
-- Hei hei! kuului ääni oven suusta: vai täällä leikitellään
rakastajia!
Se oli Henrikin ääni, vaikka se soi niin vieraalta ja pilkkaavaiselta.
Ellen tuskin tunsi sitä ja tuijoitti häneen niinkuin aaveesen.
Siinä seisoivat kaikki kolme ja katselivat toisiansa.
-- Ulos! huusi Ellen ja juoksi läpi koko tallin ja toisesta ovesta ulos
sille tielle, joka aitaa myöten meni niityille. Ei hän ymmärtänyt
itseänsä, hänessä kuohui ja kiehui; hän oli suuttunut koko maailmaan,
Andreakseen, Henrikiin, isään. He saisivat kaikki olla maan alla!
Siellä tuli ihmisiä tietä myöten -- papin tyttäret. Että nämäkin
tulivat juuri nyt, se pani kiusaukset kukkuroilleen. He seisoivat
hetken aikaa ja osoittivat häntä. Ellen kumartui niinkuin hän olisi
etsinyt jotakin maasta. Hänestä tuntui niinkuin sydän olisi rikki
räjähtämäisillään, ja hän juoksi erästä vakoa myöten kunnes oli
kanervakankaalla. Siinä heittäysi hän maahan, itki nyyhkytti ja repi
kanervia ympäriltänsä siksi että oli aivan uupunut. Makasi sitten
liikkumatta ja ajatteli koko juttua alusta asti ja rupesi yht'äkkiä
nauramaan, nousi ja meni hymyten kotiapäin; tultuansa sinne olivat
hänen kasvonsa kirkkaat ja ystävälliset kuin päivän valo.
Henrik seisoi pihalla ja korjasi vaunuja.
-- Sinä melkein peloitit minua tallissa! sanoi Ellen ääneensä.
-- Sinun ei tarvitsisi olla niin tuhlaavainen hyväilemisessä! vastasi
Henrik lyhyesti.
Ellen nauroi ja lähestyi häntä.
-- Puhukaamme asiasta. Minä olin menetellyt pahasti Andreasta kohtaan
enkä voinut nähdä hänen itkevän. Anna tänne kätesi!
-- En!
-- Joutavia; anna tänne, sanon minä!
Hän otti Henrikin korvasta kiinni, käänsi hänen päätään puolehensa ja
suuteli häntä poskelle.
-- Sinä olet noita! sanoi Henrik puoleksi totisesti ja puoleksi
välttääksensä muuta sanomista.
-- En ole, vaan imettäjäni oli noita.
Ripille-laskennon päivä oli käsissä, se oli palmusunnuntai. Pääsiäinen
tuli myöhään sinä vuonna ja kevät aikaisin! Ellen nousi päivän kanssa.
Hän oli oikein toimissaan. Tiina oli edellisenä päivänä pannut hänelle
esille mustan silkki-hameen ja shalin. Ellen'in täytyi kohta saada ne
päällensä. Kun hän seisoi täydessä puvussa loi hän silmänsä tuohon
vanhaan hameesen, joka, vaikka se oli pitennetty, kuitenkin näytti niin
naurettavalle ja halvalle tämän uuden rinnalla, jolla oli leveät hihat
ja pitkä lieve. Hän astui peilin eteen. Shali ei häntä miellyttänyt,
hän näytti niin vilustuneelle siinä. Hän hajoitti pitkää tukkaansa
selälle. Näin oli hän paljon paremman näköinen; niin, hän oli
tyytyväinen itseensä tällaisena! Hän katseli peiliin, katseli kaunista
nuorta neitoa, joka seisoi siinä. Hän pudisti noita leveitä hihoja,
nosti ne ylös kyynyspään yläpuolelle, veti ne alas jälleen, katseli
käsivarsiansa, jotka olivat pyöreät, väkevät ja päivettyneet. Ne eivät
oikein sopineet tähän komeuteen! Hän otti esille palasen liitua ja
hieroi niitä sillä. Ei hyi! se oli kahta hullumpi. Hän otti päällensä
valkoset hienot alushihat. Niin, se kävi laatuun!
Ja kun hän seisoi noin koristamassa itseänsä ja neuvottelemassa peilin
kanssa, muistui mieleensä että hän nyt oli täysikasvuinen ja että
paljon, jota ennen oli sopinut tehdä lyhyeissä hameissa, ei nyt
enää käynyt laatuun. Hän huokaili ja ajatteli papin tyttäriä. Ei,
semmoiseksi hän ei tahtonut tulla!
Hän astui askeleen taaksepäin ja takeltui liepeesen. Tyhmä liete! Hän
kumartui ja nosti sen käsivarrelleen. Ratsastus-hame! hm! siksi se oli
melkein lyhyt, mutta ... kuinka olisi nyt, ennenkuin väki nousi, lähteä
pikkusen ratsastamaan Ruskolla? Sitä ei kukaan näkisi, ja paitsi sitä
ei hän vielä ollut ripillä käynyt!
Ei koskaan kauan viipynyt ennen kun hän pani tuumansa toimeen. Hän meni
talliin, pani loimen ja mahavyön Ruskon selkään ja vei sen taka-ovesta
ulos niitty-tielle. Rusko tunsi Ellenin ja nuoli hänen kättänsä. Hän
lupasi sille suuren ruiskakun jos se kantaisi häntä oikein sievästi
eikä heittäisi häntä selästänsä, ja sitten kapusi hän ylös hevosen
selkään.
Eteenpäin Rusko juoksi hiljaisesti ravaten viljamaiden ohitse
kankaalle, jossa käveli kunnes Ellen löysi kanerva-tien, missä hän taas
pani sen ravaamaan. Ellen oli iloinen sielunsa sisimmässä sopukassa.
Raitis kevät-aamu, rehoittava vilja, leivoset, jotka nyt lensivät
ilmaan, kanervat, jotka eivät koskaan riisuneet pois pukuansa, olkoon
ilma minkälainen tahansa -- kaikki kiittivät hänen kanssansa tätä
oivallista tuumaa: täydessä neiti-komeudessa lopettaa lapsuuden aika
ulkona luonnossa, Jumalan avaran taivaan alla, tutuilla rakkailla
paikoilla.
Kuinka hämmästyisivätkään talossa, jos tietäisivät missä neiti Ellen
nyt oli!
Hän nauroi ääneen tätä ajatellessaan ja oli oikein huvitettu
ajatellessansa Henrikiä, joka otti kaikki niin totisesti. Niin, kuinka
asian laita Henrikin suhteen olikaan? Mitä Ellen'in tunteet Henrikin
suhteen olivat? Mistä syystä hän aina ajatteli Henrikiä...?
Tosi kyllä että hän enimmiten tahtoi pikkusen, aivan pikkusen kiusata
Henrikiä. Se on, ei millään lailla harmittaa! Ei, siksi Henrik oli
liian suuri ja kaunis, ja paitsi sitä -- hän ei voinut Ellen'iä
vastustaa. Siinäpä solmu. Siinäpä se, joka oikeastaan oli niin
viehättävää Henrikissä. Hän oli suuri ja väkevä ja kaunis katsella,
tiesi niin paljon enemmän kuin Ellen, eikä kuitenkaan voinut häntä
vastustaa. Ja kuka oikeastaan osasi häntä vastustaa? Isä, Tiina,
Andreas? ei kukaan. Andreas? Pitihän Ellen Andreaksestakin, niin,
oikein paljon. Mutta hän oli liian itkusuinen ja mieto; hän ihan hävisi
sormien välissä, niinkuin tuo hieno hieta meren rannalla.
-- Hop Rusko!
Ellen istui suorana ja loistavana hevosen selässä, katsellen
ympärillensä kuin nuori ruhtinatar, joka tuntee voimansa. Hänestä
tuntui ikäänkuin tällä hetkellä kaikkien pitäisi olla mieltyneet
häneen, pitäisi tuntea kuinka nuori ja voimakas, kuinka terve ja
itseensä-luottava hän oli ja kumartua hänen edessään. Hän ei enää ollut
tyytyväinen ratsastamiseen, hänen täytyi alas maahan, istumaan
kanervikkoon ja ruohikkoon, missä hän tiesi heräävän kevään
hengittävän, itikkojen lentävän ja liikkuvan. Hänen täytyi, kädet
polvien ympäri, painaa notkea selkänsä taaksepäin niin että silmillä
osasi seurata leivosia, jotka, nopeasti siipiänsä siuvahuttaen,
lensivät suoraan ylös ilmaan, niinkuin nuo pienet noitaukot tohtorin
pullossa, jota hän kerran Ellen'ille oli näyttänyt kotonansa.
Jumala tiesi mitä kaikkia näki kun oli niin korkealla kuin leivoset!
Hän yhä tirkisteli noihin mustiin pilkkuihin; hän näki taivaan niiden
yläpuolella suurena vaalean sinisenä lasiholvena, jossa pilvien
hattarat hämähäkin verkkoina liikkuivat sinne tänne tuulessa. Tuon
lasiholven läpi oli hän näkevinänsä suuren, suuren salin, jossa Herra
Jumala istui sohvassa, paljo kauniimmassa sohvassa kuin se, joka oli
kotona kartanossa. Suuri joukko enkeleitä hyvin epäselvillä kasvoilla
seisoi hänen ympärillänsä ja kuuntelivat hänen käskyjänsä. Ellen näki
Hänen kasvonsa, Hänellä oli pitkä valkoinen parta ja Hän näytti
ystävälliselle ja säälivälle.
Tämä ei varmaankaan ollut sama, kuin Henrikin Jumala. Vaan niitä olikin
kolme!
Tärkeintä Ellenille tällä kertaa oli että se Jumala, jota hän näki, ei
voinut olla suuttunut häneen sentähden että hän ripillepäästö-aamuna
oli ratsastanut ulos luontoa ihailemaan. Olihan täällä paljo kauniimpi,
kuin siellä sisällä.
Hänen tällä lailla ilmaan katsoessaan, nousi aurinko nousemistaan.
Kuiva tuoksuva kevät-ilma aaltoeli hänen ympärillänsä. Kävi ikäänkuin
suhina ilosta ja lämpimästä hänen ympärillänsä. Linnut ja ilman itikat
aloittivat nyt noita suuria soittajaisia, joiden oli kestäminen syksyyn
asti. Oli palmusunnuntai-aamu, raitis lämpönen kevät-aamu, täynnä
suuria aavistuksia. Sillä tavalla Ellen vietti ripillepäästö-juhlaa
luonnon helmassa.
Hän kävi hitaasti kartanoon päin ja veti Ruskoa jälkeensä. Kun hän
avasi tallin oven, pisti eräs mies päänsä ulos siitä ja oikein ällistyi
nähdessänsä silkkiin puetun neiti Ellen'in hevosen kanssa. Ellen jätti
huoletoinna Ruskon miehen haltuun ja meni pihan yli huoneisin.
Herra Jansen seisoi mustissa vaatteissa ja näytti olevan oikein
hädissään.
-- Mutta mitä sinä ajattelet, lapsi, kun pötkit tiehesi tuolla lailla?
Pitäähän meidän mennä kirkkoon!
-- Sinä myöskin? Sitä en tietänyt! vastasi hän lyhyesti.
Henrik myöskin mustissa oli tullut huoneesen.
-- Ellen...! sanoi hän nuhdellen.
-- Älä kiusaa minua! huusi Ellen säkenöivin silmin. Minä olen
täysikasvuinen; minä teen mitä tahoon!
Tultuansa kirkosta kotia käveli hra Jansen edestakaisin huoneen
lattialla ja hieroi käsiänsä. Henrik seisoi ikkunan vieressä. Ellen oli
mennyt kamariinsa.
-- Onpa tuo mainio vaja Jumalan palvelusta varten! sanoi
kartanonhaltija. Onhan ihmisen niin vilu siellä että hampaat
kalisevat suussa!
Henrik ei sanonut mitään.
-- Näetkö Ellen'iä? kysyi kartanonhaltija. Sieluni autuuden kautta! En
ole koskaan nähnyt semmoista näköä! Hän muistutti...!
Hän mutisi jotakin itsekseen ja jatkoi vaivaloista käyntiänsä
edestakaisin lattialla.
Henrik mulkoitti silmänsä; ei hän koskaan ollut kuullut
kartanon-haltijan puhuvan tällä tavalla.
Ellen astui samassa sisään. Hän oli vielä mustassa silkki-hameessansa
kapealla valkoisella kauluksella. Hän oli järjestänyt hiuksiaan
kiharoiksi ja pannut päällensä kultaneulan, rannerenkaita, kaulavitjoja
ja sormuksia, joita oli löytänyt kokonaisen varaston pöydällä kotiin
tultuansa. Ehkä oli hänen huomionsa vielä liian kiintynyt näihin
tavattomiin koristuksiin, mutta hänen tummat silmänsä loistivat sen
kautta kahta enemmän ja hänen pulskea vartalonsa sekä se tapa, millä
hän astui, laskien varpaansa vakaasti lattiaan, kaikki osoitti että hän
oli nainen, joka taisi kantaa koristuksia niin, ett'ei koristukset
kantaneet häntä.
Herra Jansen meni tytärtänsä vastaan, syleili häntä ja suuteli hänen
otsaansa. Käsivarsi hänen vyöllänsä vei hän Ellen'in ikkunalle, jossa
Henrik seisoi. Sinne tultuaan sai hän pahan yskänsä ja meni huoneesta
ulos.
Ellen katseli kummastellen isän jälkeen ja sitten Henrikiin.
-- Mitä isä tarkoitti? kysyi hän.
Henrik oli käynyt veri-punaiseksi ja katseli lattiaa.
-- Mihinkä menet iltapäivällä? kysyi Ellen hetken perästä.
-- Minä ... en tiedä. Ehkä minä menen pappilaan. He pyysivät minua
kirkkomaalla!
Ellen mittasi häntä silmillänsä kireestä kantapäähän.
-- Kuule Henrik, minä sanon sulle jotakin. Minä en huoli sinusta
rahtuakaan jos vielä menet noiden ihmisten luo. Minä kyllä huomasin
kirkossa kuinka nuo tummat tytöt töllistelivät sinuun lakkaamatta,
paitsi silloin, kuin tarkastelivat minua ja kuiskasivat keskenänsä.
Tiedän myös varsin hyvin että tuo ystävällisyys kirkkomaalla tuli minun
osaksi ainoastaan sentähden, että tohtori seisoi vieressäni. Minä en
voi niitä kärsiä enkä tiedä miksi minä sitä salaisin! Sinä et saa mennä
sinne enää. Anna minulle kättä sen lupauksen vahvistukseksi?
Henrik tahtoi sanoa jotakin. Ellen rypisti silmä-kulmansa ja ojensi
hänelle kättä.
-- Ei sanaakaan, se ei maksa vaivaa. Anna mulle vaan kätesi!
Henrik puristi hänen kättänsä. Ellen hymyili, kumartui ikäänkuin
suutelemaan, mutta vetäytyi kohta säikähtyneenä takaisin, rupesi
hyräilemään laulua ja meni ulos huoneesta. Ovessa seisahtui hän ja
lausui leikillisesti: tapaamme toisiamme hetken perästä tuolla kummulla
penkin tykönä!
Henrik jäi seisomaan. Hän pani kädet silmiensä eteen, ikäänkuin sillä
tavalla olisi tahtonut säilyttää ihanaa näkyä, niin kauan kuin
mahdollista.