Kevään ja kesän kuluessa yhtyivät molemmat säännöllisesti joka ilta
siinä paikassa, missä tämä kertomus alussa heitä kuvaa. He katselivat
auringon laskua, katselivat toisiansa, puhuivat joutavia asioita ja
vaikenivat viimein. Hämärässä he nousivat ja menivät käsityksin
huoneisin, missä Henrik pelasi shakkia kartononhaltijan kanssa, taikka
Ellen luki ääneen hänelle.
Syyspuolella kartanonhaltijan terveys rupesi käymään hyvin huonoksi.
Ellen ja Henrik hoitivat häntä niin hyvin kuin mahdollista koko talven.
Seuraavana keväänä oli hän hyvin heikko ja eräänä päivänä, käytyänsä
häntä katsomassa, tohtori otti Ellen'in erikseen ja sanoi hänelle
ett'ei hänen isänsä voinut kauan elää enää.
Ellen kävi kalman kalpeaksi, puri huuleensa eikä sanonut mitään. Koko
yön oli sairas kärsinyt paljon ja hengittäminen oli varsinkin ollut
vaikea hänelle. Seuraavana aamuna kysyi Ellen tohtorilta uskoiko tämä
että isä saisi kärsiä paljon ennen kuolemaansa.
-- Minä toivon että niin ei tule tapahtumaan! sanoi tuo hyväntahtoinen
mies. Kaikissa tapauksissa tahdon tehdä kaikki mitä voin lieventääkseni
hänen viimeisiä hetkiänsä. Luultava on että hän, kun otetaan lukuun
hänen ruumiinrakennuksensa, on halvaukseen kuoleva. Joku veren-pesä on
särkyvä hengittämisen vaikeudesta, hän on niin verevä mies, ett'ei
tauti voi aivan kauan häntä kiduttaa ... mutta mitä minä seison ja
lörpöttelen sinulle, lapseni!
Ellen oli kuunnellut tarkasti.
-- Et siis usko että isä on kärsivä paljon kuollessansa. Se on hyvä.
-- On kauhea että ihmisen pitää kärsiä niin paljon!
Ellen hengitti helpommin ja meni taas sisään isän luo.
-- Mistä sinä puhuit tohtorin kanssa? kysyi sairas. Ei suinkaan hän
tahtonut saada teitä uskomaan että minä kauan tulen olemaan täällä.
Tule tänne!
Hän viittasi Henrikille, joka seisoi vuoteen jalkapuolella, ja puhui
vaivalla, tarttuen molempien käsiin!
-- Minä lähden pois, se on selvä. Testamenttia ja semmoista minä en ole
tehnyt; mitä hyötyä siitä olisi ollut. Kartano on tietysti Ellenin.
Minä olisin pitänyt huolta sinusta, Henrik, toisella lailla, jos en
olisi luullut että sinulla jo on sijasi... Erehdynkö? Voinko jättää
tämän kartanon sinun haltuusi siksi että Ellen antaa sulle luvan
samalla hoitaa itseänsä ... kuinka on laitanne, lapset, teidän
keskinäinen välinne?
Hän haparoi heidän käsiänsä ja koetti suurella vaivalla nousta
katselemaan heitä. Ellen katseli vapaasti Henrikiä; tämän silmät olivat
tavan mukaan muualla, ja hänen kätensä vapisi.
Samassa päästi Ellen huudon. Isä oli vaipunut taaksepäin. Verikuohua
näkyi hänen suupielissään ja silmät pyörivät hänen päässänsä.
-- Juokse, juokse! huusi Ellen Henrikille. Tohtori on tuskin vielä
ehtinyt kartanosta ulos.
Hän painoi kuolevan kättä tuskissaan vasten rintaansa ja katseli
sanomattomalla sääliväisyydellä vääntynyttä muotoa. Tällä hetkellä, kun
hän ensi kerran seisoi silmä vasten silmää kuoleman kanssa, ei häntä
kauhistuttanut kuoleman tulo, vaan kuolevan vaivat koskivat kipeästi
jok'ainoaan tunnokkaasen paikkaan hänen olennossaan. Hän, jonka jalo
sydän sykki niin jalosti kaikkea elämää kohtaan eikä koskaan tahalla
olisi rääkännyt pienintäkään itikkaa, kauhistui sen voiman edessä, joka
noin musersi tuota väkevää miestä. Pitikö ihmisten siis aina kärsiä
päästäksensä elämästä, joka, miten pappi oli sanonut, alkoi velalla ja
monelle, ehkä useimmallekin oli vaan pitkä sarja suruja ja huolia?
Satoja ajatuksia lensi tällä hetkellä päänsä läpi. Miksi ei tullut
suuri jalka musertamaan kärsivää ihmisraukkaa kantapäänsä alle,
niinkuin Ellen oli tehnyt hiirelle, joka oli purtu puolikuolleeksi? Ja
miksi ei tohtori voinut antaa hänen isäparalleen ainoastaan muutamia
pisaroita kaikkein väkevintä...?
Tohtori seisoi hänen vieressänsä.
-- Nyt jo! mutisi hän, minä olisin luullut kestävän vielä vähän aikaa!
Hän tarttui kuolevan käteen, nosti hänen päätänsä ja laski sitten
kätensä hänen sydämelleen.
-- Se on loppunut, kuiskasi hän.
Henrik käänsi itsensä pois ja itki. Ellen katseli vakaasti kuolleen
kasvoja, näki kuinka tuo ennen niin elävä muoto hyytyi hyytymistään,
kuinka silmä-laudat vähittäin sulkeutuivat ja leuka painui sisäänpäin.
Ellen huokasi syvään ja heitti lakanan kulmaa yli kuolleen kasvojen.
-- Tule lapseni! sanoi tohtori. Se näky ei tee sinulle hyvää!
-- Minä _olen nähnyt_! sanoi Ellen ja meni ulos huoneesta.
Kun maahan-paniaiset olivat ohitse ja saattojoukko oli jättänyt
kirkkomaan, kääntyi pappi Ellenin puoleen, joka seisoi kuorissa
kanttorin vieressä.
-- Eikö teidän tekisi mieli tulla vähän kotia meidän luokse tämän
jälkeen ... suruissanne!
-- Ei, kiitoksia. Minä lähden kotia kartanoon!
-- Mutta te jäätte niin yksinänne!
-- Onhan minulla Henrik!
-- Henrik?
-- Niin, hän jää edeskinpäin kartanoa hoitamaan isän tahdon mukaan!
-- Vai ni-in!
Ellen nousi vaunuihin. Henrik oli mennyt tohtorin kanssa.
Mitä harvemmin asuttu seutu on, mitä vähemmin ihmisiä yhdessä paikassa
asuu, sitä vähemmin heitä haluttaa antaa toinen toisensa olla rauhassa.
Kevät kului ja siellä täällä kuiskattiin nurkissa. Kesä tuli ja puhe
kiihtyi Ellenistä ja Henrikistä. Olivathan molemmat täysikasvuiset.
Ellen oli kaunis tyttö, eikä vähän innoitseva, Henrik myöskin pitkä,
kaunis mies, joka ei ainoastaan pistänyt papintyttärien silmiin, vaan
monen talon-omistajankin tyttären likeltä ja kaukaa. Mutta kun kaikki
heidän ponnistuksensa menivät hukkaan, tarttuivat he tuohon vanhaan
kelpoaseesen, jonka nimi on panetteleminen. Ellenille olivat jo kauan
olleet velkaa jotakin samanlaista.
Nyt molemmat saivat sekä pussittain että säkittäin pitää hyvänänsä tätä
tavaraa.
Eräänä iltana kohtasi Henrik pappia maantiellä. Pappi sanoi hyvää
iltaa, puhui kaikenlaisista pitäjän pienistä asioista ja sanoi viimein,
pistäen käsivartensa Henrikin kainaloon:
-- Kuulkaappas, kelpo nuori ystäväni; en tahdo vaivata teitä, mutta
ettekö pian ai'o tehdä loppua tästä?
-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi Henrik hämmästyneenä.
-- Jos ette pian ai'o mennä naimiseen Ellenin kanssa? jatkoi pappi.
Henrik tunsi punastuvansa, vaan ei paikalla tietänyt mitä vastata.
-- Tietysti kuitenkin on teidän aikomuksenne mennä hänelle mieheksi --
olettehan kelpo kunniallinen ihminen, ja kartano on hyvä -- sentähden
en voi ymmärtää miksi ette pian voi järjestää tuota asiaa. Ellen on
vähän nuori vielä, totta kyllä, mutta onhan se kuitenkin parempi kuin
että ihmiset puhuvat ... no niin, en minä epäile teitä ... mutta kuten
sanottu...!
Henrik otti käsivartensa pois papin käsivarresta.
-- Suokaa anteeksi, hra pastori, vaan minä en tietänyt että näin
puhutaan, muuten olisin jo aikoja sitten ollut poissa täältä. En minä
kuitenkaan kauan nyt enää ai'o antaa syötettä kulkupuheille!
-- Niin niin, nuori ystäväni, hyvä omatunto on aina perustus. Mutta
miettikää toki asiaa!
Henrik sanoi kohta sen jälkeen hyvästi ja jäi tielle seisomaan siksi
että pappi oli kadonnut hämärässä. Sitten meni hän nopeasti suoraan
kankaan poikki kartanoon.
Ellen oli jokapäiväishuoneessa, jossa hän oli sytyttänyt valkean ja
tarkasti nyt tili-kirjoja meijerinhoitajan kanssa.
Kun olivat kahden kesken sanoi Henrik levottomasti:
-- Minä en voi jäädä tänne. Meistä puhutaan!
Ellen oli tyynesti pannut pois tilikirjansa paikoilleen.
-- Sen tiedän kyllä! vastasi hän.
-- Sinä tiedät sen? kysyi Henrik kummastellen.
-- Tietysti. Kyllä he avaavat suutansa tarpeeksi. Mutta mitä se sinuun
koskee?
-- Ellen! sanoi Henrik. Sinä olet niin kummallinen. Sinun tähtesihän
minä tahdon pois. Minä en voi kärsiä että moittivat sinua!
-- Se on minun asiani, anna niiden lörpötellä. Olemmehan kuitenkin
määrätyt toisillemme. Taikka -- hän meni hymyillen Henrikin luo --
emmekö ole?
Henrik kallisti päätään.
-- Ellen...!
-- Tunnethan sinä minun ajatukseni asiasta! sanoi Ellen hypistellen
Henrikin takinkaulusta. Minusta olen vielä liian nuori mennäkseni
naimiseen ja sinäkin voit vielä oppia yhtä ja toista tämmöisen suuren
kartanon hallinnon suhteen, ennenkuin me yhdessä rupeemme siihen. Jää
sinä tänne aivan huoletoinna; eihän kukaan sinua kiusaa!
Henrik taisteli itsensä kanssa ja hänen silmänsä lensivät levottomasti
sinne tänne.
-- Ei, Ellen, ei, joko et ymmärrä minua tai et tahdo minua ymmärtää.
Ihmiset, pahakieliset ovat laillansa oikeassa, mutta minä olen
syyllinen etkä sinä. Vaikka sinä tyynesti, jopa leikillisestikin voit
puhua tästä naimisesta, niin minä en ole samalla kannalla kuin sinä ja
minun on tuskallista sitä tunnustaa. Jumala, joka sydämiä tutkii,
tietää minkälaisia ajatuksia välistä pistää päähäni, ja on minua
rankaiseva niistä, vaan tänne en voi enkä tahdo jäädä niin kauan kuin
asiat ovat tällä kannalla. Meidän täytyy erota toisistamme kunnes --
kunnes sinä...!
Hän ei lopettanut lausetta. Hän tunsi ett'ei ääni ollut hänen
vallassansa, ja meni nopeasti ovesta ulos.
Ellen katsoi hänen jälkeensä rypistetyillä kulmakarvoilla.
-- Niin mene sinä vaan, koska olet niin uppiniskainen! sanoi hän.
Hän yhä pitkitti tuota mutisemista itsekseen sill'aikaa kun toimitti
mitä vielä oli tehtävä talossa ennenkuin hän pani maata. Riisuessansa
kamarissaan jäi hän yht'äkkiä miettimään hiusneula suussa ja hame
kädessä. Hän muisteli taas mitä Henrik oli sanonut ja vähitellen hänen
katsantonsa kirkastui. Niin, kun hän laski päänsä vuoteelle hymyili hän
ja kuiskasi Henrikin nimen, kasvot seinälle päin käännettyinä.
Seuraavina päivinä Henrik ei Elleniä lähestynyt.
Viimein tuli Henrik eräänä päivänä ilmoittamaan että oli
vastaan-ottanut kartanon-hoitajan paikan ainoassa suuremmassa
kartanossa lähiseuduilla, jonka entinen hoitaja oli vähän vanhentunut.
-- Vai niin! sanoi Ellen, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia
maailmassa. Niin, siellä sinä varmaankin voit oppia yhtä ja toista;
karja on vielä suurempi kuin meidän ja heinänteko sekä turpeiden
leikkaaminen samaten!
-- Minä lähden sinne nyt paikalla! sanoi Henrik, osoittaen vaunuja,
joihin oli asettanut kapineensa.
-- Todellakin, no hyvästi sitten! Luultavasti tulet pian tänne käymään,
tie ei ole pitää ja minä olen aina kotona! lisäsi Ellen hymyten ja
ojentaen Henrikille kättä.
Henrik pusersi sitä, seisoi hetken aikaa niinkuin hän olisi tahtonut
jotakin sanoa, mutta maltti mieltänsä ja hyppäsi ylös vaunuihin,
heilutti piiskaa ja oli ulkona kartanosta.
Ei kukaan enää olisi tuntenut tuota ennen niin pintapuolista tyttöä.
Tai oikeemmin: joka ennen pintapuolisesti oli tuntenut Elleniä, hän nyt
hämmästyi nähdessään sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Asia
oli se, että Ellen, luonnollinen ja terveellinen kuin kasvatuksensa oli
ollut, ainoastaan oli koettanut kuluttaa aikaansa niin hyvin ja
hauskasti kuin mahdollista, niin kauan kuin ajalla ei ollut mitään
vaatimuksia hänen suhteen. Nyt hän ei ainoastaan ollut kartanon neito,
vaan myöskin sen omistaja. Mikä ennen oli häntä karkoittanut
kartanosta, se piti häntä nyt kotona. Täällä oli alaa hänen
voimillensa; tämä monipuolinen raitis elämä keskellä hänen väkeänsä,
jotka kaikki _häntä_ tottelivat, se oli Ellenin mieleen. -- Hän taisi
ehdottomasti saada tahtonsa täytetyksi ainoastaan sentähden, että hän
niin tahtoi, ja paitsi sitä sai hän vielä kokea kuinka yhden tahdon
johtamana suuri ja suuremmoisesti kokoonpantu kone liikkui kun tuo
johtava tahto samalla oli järkevä, tai paremmin sanoen: kun sillä oli
pää ja sydän paikoillansa.
Hän nousi auringon kanssa ja meni kohta katsomaan että päivän työ alkoi
sekä sisällä että ulkona. Joka paikassa kartanossa ja sen mailla
nähtiin hänen hoikka korkea vartalonsa. Hänen pukunsa oli
yksinkertainen, mutta kuitenkin semmoinen, että se soveltui hänen
vartaloonsa ja salli kaikkien jäsenten vapaasti liikkua. Pappilassa
häntä nimitettiin "neidoksi ilman kure-liiviä". Kesällä käytti hän
huivia, jotka milloin veti varjoksi kasvoilleen, milloin sysäsi
niskaan, niin että ruskeat tiheät kiharat muodostivat tumman kehyksen
kasvoille. Talvella taas, kun aurinko ei silmiä vaivannut, kävi hän
joko paljaalla päällä, taikka pienessä myssyssä, joka oli reunustettu
joutsenen utuvilla ja jonka Andreas oli hänelle lahjoittanut; se
soveltui hänelle niin erinomaisen hyvin että olisi voinut luulla hänen
valinneen sen tarkoin mietittyänsä sen etuja ja vaikutusta. Hänen
muotonsa oli nyt täydellisesti kehinnyt ja hänen kasvoissaan vallitsi
tuo tyynyys ja varmuus, jota nimitetään majesteetilliseksi ja sanotaan
ruhtinaitten ja maailman suurten tunnus-merkiksi ja joka mahtavasti
vaikutti kansaan. Kohta kun häntä lähestyi, tunsi että seisoi ihmisen
edessä, joka oli päässyt selville oman itsensä suhteen ja menetteli sen
mukaan -- harvinainen seikka aikakaudessa, jolloin itsenäisyyden
puutetta vaan huutamalla valitetaan. Samaten kuin isänsä, oli Ellenkin
harvapuheinen, vaan sen sijaan että isän harvapuheisuus vaikutti
peloittavasti, oli Ellenillä omituinen viehätysvoima, jotta ihmiset
mielellään palvelivat häntä, ja kartanon "nuorta haltijaa" tavallisesti
mainittiin kiitoksella.
Andreas seisoi, ripillä käytyänsä, miesten rivissä. Hänen
ruumiinrakennuksensa oli heikko ja luontonsa hellä. Ellen säästi häntä
niin paljon kuin mahdollista, jätti helpoimmat työt hänen tehtäviksi,
jätti hänelle niin paljon vapautta kuin suinkin oli mahdollista hänen
asemaansa katsoen, ja näytti ylimalkain niin pienissä kuin suurissa
asioissa kuinka paljon hän ajatteli Andreaksen parasta, melkein
niinkuin sisar veljensä etua. Andreaksen kumppanit olisivat kenties
pahastuneet näistä pienistä etuoikeuksista, jos ei koko olentonsa olisi
ollut hänellä kilpenä. Lempeä ja hiljainen kuin Andreas oli, valmis
palvelemaan ja kaikkiin osaa ottamaan, väisti hän tietämättään
edeltäkäsin kaikki kateuden loukkaukset. Usein kävi hänen muotonsa
surumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus ei
sanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä:
-- Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas!
Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa. Andreas huokaeli, hän
katseli samassa niin ihaellen haltijatarta kuin hän olisi tahtonut
sanoa: kauan tai ei, kun vaan saan elää hänen läheisyydessään niin kauan
kuin elän!
Ellen taputti häntä olkapäälle ja Tiina asetti hänen etehensä vahvasti
ruokaa sanoen:
-- Syö, pieni Anders! Ainakin tarvitset vähän lihaa luittesi päälle!
Henrik oli antanut Ellenin kauan odottaa tuloansa.
Viimein Ellen ei voinut enää malttaa mieltänsä, vaan lähetti hänelle
kirjeen. Se kuului näin:
"Rakas Henrik!
Joo aiot jäädä tulematta siksi kun oikein ikävöitsisin sinua,
niin olet päässyt tarkoituksesi perille. Jos et huomenna illalla
tule minua tapaamaan penkillä tuolla tarhassa, niin tulen itse
ylihuomenna vaunuissa sun hakemaan kotiin mukaani. Sen pituinen se.
Sinun tuleva
Ellenisi".
Seuraavana iltana Henrik hyppäsi aidan yli vanhojen puiden välillä.
Hänen "tuleva Elleninsä" istui kun istuikin penkillä ylhäällä, mutta
Andreas oli siellä myöskin. Henrik puri hampaitansa yhteen ja meni ylös
kummulle:
-- Ehkä minä häiritsen! sanoi hän lyhyesti.
Ellen katsahti häneen. Andreas astui muutamia askeleita taaksepäin.
-- Mitä sinä puhut häiritsemisestä? Tule tänne istumaan, mutta anna
ensin Andreakselle kättä. Noin!
Henrik kävi istumaan; kohta sen jälkeen meni Andreas.
-- Sinä et kaipaa seuraa, näen minä!
-- En. Kun sinä et ole täällä, täytyy minun tulla toimeen miten
paraiten voin.
-- Kuinka on kartanon laita?
-- Kiitos vaan. Kuten näet tullaan ilman sinuttakin toimeen!
-- Oletko sinä kutsunut minua tänne sanoaksesi minulle tuota? Olisit
yhtä hyvin voinut sitä kirjoittaakin!
Henrik nousi.
Ellen veti hänet penkille takaisin.
-- Mutta Henrik, mikä sinua vaivaa? Minä luulen, Herra paratkoon, että
olet luulevainen Andreaksen suhteen. Hyi häpeä!
Henrik istui hetken aikaa ja liikutti huuliansa. Viimein puhkesi kauan
pidätetty sanavirta sulkujen yli:
-- Sinä arvelet että minä olen mustasukkainen. Niin ehkä olenkin! Sinä
et koskaan voi olla mustasukkainen, luulen ma, sillä sinä et voi
rakastaa, luulen ma. Ja vaikka minä tiedän sitä synniksi, täytyy
minun sanoa: minä olen luulevainen jokaisen esineen suhteen sinun
läheisyydessäsi, eikä ainoastaan Andreaksen, vaikka en luule että hän
juuri voi olla minun kilpailijani, minä olen luulevainen kaiken
suhteen, johonka kosket, jota katselet. Sano minulle nyt suoraan,
tahdotko todellakin tulla omaksein, ja määrää sitten aika. Jos
ainoastaan aiot leikkiä kanssani ja sill'aikaa kenties ajattelet
toista, niin minä lähden täältä kauas pois. Lu'in vähän aikaa sitten
Skotlannista ja maanviljelyksestä siellä. Hiukan rahoja olen säästänyt
ja kädet minulla on, jotka voivat työtä tehdä. Jos tahdot jatkaa tällä
lailla, niin minä lähden ja Jumala antakoon sinulle anteeksi että olet
menetellyt näin minua kohtaan!
Hän hyppäsi ylös, mutta Ellen veti hänet toistamiseen vierehensä, vaan
tällä kertaa syleili hän Henrikiä hartaasti.
-- Miksi et ole koskaan puhunut minulle tällä lailla? Tahdoitko että
minä kosisin sinua?
Henrik vapisi ankarasti. Hänen silmänsä tahtoi niinkuin ennenkin
karttaa Ellenin silmäystä, vaan tällä kertaa Ellenin katsannossa oli
jotakin sanomattoman viehättävää, jotta Henrikin silmät eksyivät kun
eksyivätkin kauas neiden tummien silmien syvyyteen, kunnes kaikki hänen
ympärillänsä ikäänkuin muuttui sumuksi ja Ellenin lämpönen hengähdys
tuntui yhä lämpöisemmälle. Veri kiehui hänen suonissaan, silmät
himmentyivät ja hän tunsi että lämpöset, pehmoset huulet kohtasivat
hänen huuliansa, ja onnen huudahduksella sulki hän Ellenin syliinsä,
suuteli häntä innokkaasti ja -- pyysi samalla ett'ei hän pahastuisi.
-- Nyt minä kuitenkin otin sinut! sanoi Ellen veitikkamaisesti,
vapauttaen itsensä hänen syleilyksistään.
-- Niin, mutta nyt menemme pian naimiseen, eikö totta?
-- Menemme, etkö sinä lähde Skotlantiin?
-- En. Ai! mitä se oli!
Hän oli istunut jonkun kovan esineen päälle, joka oli Ellenin taskussa.
-- Se on tosi, sanoi Ellen hymyillen, en ole näyttänyt sitä sinulle
vielä. Ostin sen kaupungissa kun olin siellä markkinoilla, siellä
sanottiin että vankeja oli päässyt irti ja minä ajan aina yksin. Kun
taas lähden kaupunkiin, ostan minä sinullekin tämmöisen! Yhä hymyillen
veti hän esille revolverin, jolla oli varsi norsunluusta. Kesä-illan
valossa loistivat sen piiput sinisellä hohteella.
Henrik otti sen varovasti käteensä ja aikoi antaa hanan langeta alas.
-- Ei, pidä vaari. Patruunit ovat kaikki siinä. Näetkö noita pieniä
messinkinappia. Tämä ei ole niinkuin toiset pistolit tuli-hatukoilla.
Tähän tartutaan, tuohon painetaan, ja -- yks, kaks, kolme, neljä,
viisi, kuusi! siinä makaa kuusi karkuria. Useampia ei taida tulla
samalla kertaa! ha, ha, ha!
-- Ole varovainen! sanoi Henrik, kun Ellen taas pisti sen taskuunsa.
-- Ole sinä huoleti, ne luodit kyllä tietävät mihinkä tahtovat!
He nousivat ja kävivät käsi kädessä valoisana kesä-yönä edestakaisin,
keskustellen tulevaisuudesta.