Henrik kävi nyt papin luona. Ellen meni aina häntä vastaan-ottamaan,
kun hänen opetus-tuutinsa siellä oli loppunut, ja silloin he
tavallisesti kävelivät kankaalla tai talon mailla. Henrik puhui siitä,
mitä oli keskusteltu papin kanssa. Hän oli ylimalkain taipunut
hengellisyyteen puritanin tavalla. Elämä hänen kodissaan ei voinut
tehdä hänen luontoansa iloiseksi; hänen olemisensa koulussa köyhänä
vapaa-oppilaana ei myöskään ollut ruusunkarvainen. Hän oli sanalla
sanoen saanut synkän katsantotavan ylipäätä. Hänen elämänsä maalla,
voimallinen ravinto, raitis ilma ja ruumiillinen työ oli hiukan
helpoittanut tätä. Vaan luonto on luonto ja vaaleankarvainen lehmä ei
koskaan muutu punaiseksi, vaikka sille kuinka paljon nauriita
syötettäisiin, sanoi Lypsäjä-Tiina.
Ellen kuunteli alussa hurskaasti, sillä hän oli kuullut että niin
oli tehtävä. Mutta kun Henrikin esitelmät eivät erittäin käsittäneet
jumaluus-oppia, vaan pyhiä taruja ja kertomuksia vanhasta
testamentista, niin tämä kuunteleminen viran puolesta muuttui eläväksi
osan-otoksi. Hän sai kertoa niitä uudestaan monta kertaa ja kun sitten
rupesi puhumaan papin selityksistä, niin Ellen itsekseen jatkoi tarua
samaan suuntaan, kuin se oli aloitettu, lisäten siihen yhtä ja toista
omasta havainto-piiristään. Siten luonto hänen ympärillänsä tuli
hänelle yhä elävämmäksi. Puut ja pensaat, kukkaset ja ruohot, niin,
itse kivetkin puhuivat hänelle, eläimiä mainitsematta, jotka olivat
hänen likeiset tuttavansa.
Ja täll'aikaa Henrik kävi hänen vieressänsä ja vaivasi itseänsä
kaikenlaisilla mutkallisilla jumaluus-opillisilla kysymyksillä n.k.
pyhentämisestä lihankiduttamisen kautta, syntisyyden eri asteista,
puhumattakaan Pyh. Kolminaisuuden suuresta arvoituksesta.
Eräänä iltapäivänä, ennenkuin syys-yöt olivat aloitetut, oli Ellen
tavallisuuden mukaan tullut Henrikiä vastaan pappilan edustalle ja he
olivat menneet yhdessä kotiapäin kankaan yli.
He kävivät istumaan vanhalle rauniolle, mäellä saartokaivannon toisella
puolella, ja katselivat sieltä niittyjen yli. Pelloilta läheisyydessä
tuli kypsyneen viljan tuoksua sinne asti, missä he istuivat.
Ellen levitti sieraimiansa ja hengitti tuoksua.
-- Sinä Henrik menet varmaankin leikkuusen huomenna?
-- Menen!
-- Sitten sinun täytyy tänä iltana kertoa tuosta vanhasta kartanosta,
joka oli täällä. Sinä kerrot niin kauniisti siitä.
Henrik oli vaipunut mietteisin. Hän oli kaukana vanhasta kartanosta,
kaukana uudessa testamentissa.
Kun Ellen ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän pahoillansa pois.
Vaan koska Henrik ei näyttänyt tulevan sen hupaisemmaksi, laski Ellen
kätensä polvilleen ja rupesi laulamaan laulua, jonka oli kuullut väen
tuvassa ja monta asiaa lensi sill'aikaa hänen päänsä läpi.
Kun palasi karua ja pimeni yö
Mä itkien odotin siellä,
Ja kun oli loppunut päivän työ
Mä vuoteella valitin vielä.
Hän vastaan tuli, hän katsonut ei,
Loi syrjähän silmänsä; tiennyt
En oisi mä kaikki! Hän rauhani vei,
Ja siitä on vuosia vierryt.
Kaks' kieltä on suussa tuon pettäjän
Mist' toinen vei mielenkin multa.
Oi, vaikka hän tiesi mun lempivän,
On hänellä toinen jo kulta.
Vaan joskin mun suruni kuolohon vie,
Jos tylsäksi mieleni vuoli:
Hän rakkahin kaikista mulle lie,
En ikänä toisesta huoli.
Henrik heräsi unelmistaan.
-- Mitä lauluja sinä laulat!
-- Mitäkö lauluja laulan? kertoi hän kummastellen.
-- Niin, se ei ollut mikään laulu sinulle!
-- Ah! se on kaunis laulu. Se soi niin kauniille ja Tiina laulaa sitä
aina!
Henrik puri huultansa ja ymmärsi ett'ei hän voinut ruveta tarkempiin
selityksiin.
-- Sinun pitäisi ennemmin oppia joitakuita kauniita iltalauluja, sanoi
hän hetken äänettömyyden jälkeen.
-- Niin opeta joku minulle. Onhan nyt ilta; laula joku!
Henrik punastui ja katsoi ympärillensä.
Kun oli vakuutettu siitä, että olivat yksin, aloitti hän äänellä,
joka, niinkuin sanotaan, on karkenemassa, erään virren nuottia.
Hän oli aloittanut liian matalalta ja oli milt'ei vaipua vanhaan
saartokaivantoon asti ennenkuin loppuun pääsi. Hän lauloi:
Jo päivä menee mailleen,
Levolle laskeuu,
Ja illan hetket rientää --
Sieluni valmistu!
Et tiedä kesän tullen
Min syksy tuottavi!
Jo ehkä tänä yönä
Sua kutsuu tuomari.
Pukusi huonon koitat
Sä vaippaan kätkeä,
Vaan kerjäläisen nuttu
On vihdoin näkyvä.
Jos aurinkokin laski,
On moni vartia,
Mi sydän-yöllä tutkii
Jokaista soppea.
Kas, illan hetket rientää,
Soi ääni kellojen!
Oo valmis joka hetki,
Lähenee viimeinen.
Laulettuansa hän nousi. Ellen jäi istumaan, veti jalat allensa ja
liikkui edes-takaisin.
-- Se käy niin hitaasti ja siitä tulee mieli niin oudoksi! sanoi hän.
-- Eikö se ole kaunis mielestäs? kysyi Henrik äreästi.
Hän alensi toista olkapäätänsä vähän ja pani päänsä kallelle.
-- Sanoakseni totuuden, niin pidän Tiinan laulua parempana!
Henrik tuijoitti melkein kauhistuneena Elleniin. Mutta Ellen katseli
hymyillen ja niin viattomasti hänen kasvoihinsa, niin tietämätöinnä
rikoksestaan, että Henrik kauhistuksen sijassa tunsi sääliä ja paitsi
sitä vielä toistakin tunnetta, jota hän olisi ollut ensimäinen
kieltämään ja viimeinen ymmärtämään jos olisi viitattu siihen. Ja
kuitenkin tuo salakähmäinen hellä tunne asui vakaantumattoman pojan
sydämessä, jossa se kuiskasi että Ellen, joka tuossa istui sammuvassa
iltavalossa, suuret tummat silmät häneen luotuna, tuuhea tukka valuen
alas niskaa myöten, hienosti muodostetuilla päivettyneillä kasvoilla,
jotka eivät enään olleet ainoastaan lapsellisia, ja hienoilla
käsivarsilla, paljaat olkapäihin asti, väkevät jos kohta hienot, --
että tämä puoleksi haaveellinen olento, joka niin lujamielisenä kulki
maailman läpi ja aina tiesi mitä hän arveli kaikista asioista ja mitä
hänen oli tekeminen; että tämä keijukainen, joka samalla oli niin
inhimillinen, oli hänet valloittanut ja ahdisti häntä tällä vallallansa
tavalla, joka hänestä jo nytkin tuntui pääsemättömältä. Rakkaus tällä
ijällä on kaikissa tapauksissa onnetoin. Tarvitaan yhtä paljon järkeä
kuin sydäntä rakastaaksensa eikä samalla siitä kärsiä.
Henrik oli tuskauntunut ja tyytymätöin. Ja kuitenkin olisi hän
mielellään vielä hetken aikaa tahtonut seisoa Ellen'in edessä.
Mutta nyt Ellen nousi, sysäsi tukkansa taaksepäin ja pudisti päätään
niin että kiharat taas levisivät ja tummana kehyksenä ympäröivät
kasvoja, joidenka muoto siitä tuli vielä haaveellisemmaksi ja silmät
vielä loistavammiksi.
-- Menkäämme sisään! sanoi hän. Kaste on jo laskenut, minä olen ihan
märkä selästäni!
Ellen juoksi edeltä, Henrik ramusi jälessä. Kun olivat tulleet
kartanoon, seisahtui Henrik ja pidätti Ellen'in, sanoen:
-- Kuules Ellen, sinun pitäisi ottaa kelvollisia runokirjoja
kirjakaapista tuolla sisällä. Ja sitten saisit koettaa unohtaa runot
väentuvasta. Ei ne ole kauniita eikä ne sovi sinulle!
Kun kalkki muut kartanossa olivat levolle menneet, meni Ellen puoleksi
riisuttuna kynttilä kädessä jokapäiväis-huoneesen ja avasi kirjakaapin.
Se nirisi ja narisi niinkuin olisi tahtonut panna vastalauseensa tätä
häiriötä vastaan monivuotisessa rauhassa. Ellen katseli kummastellen
kaikkia näitä sidotuita ja nidotuita kirjoja, jotka osasivat kertoa
niin paljon. Nyt hän oli aivan ylpeä lukemistaidostansa ja otti
joukosta tusinan kirjoja, joissa hän huomasi olevan runoja. Ne, jotka
eivät runoutta sisältäneet, pisti hän ylenkatseella paikoilleen
jälleen. Sitten palasi hän kamariinsa, pani pitkäkseen sängylle ja veti
peitteen päällensä.
Kynttilä seisoi niin rauhaisasti keltaisella valollansa pienellä
yö-pöydällä. Ellen tarttui kirjoihin yksittäin ja luki vähän sieltä
täältä. Kaksi niistä oli ihan yhtäläiset ja sisälsivät semmoista, kuin
Henrik oli laulanut. Niiden kanssa oli hän pian valmis. Puolia, niin
enemmän kuin puolia, toisten kirjain sisällöstä hän ei ymmärtänyt,
mutta kun hän suotta koetti laulaa värssyjä aivan hiljaa, niin se
onnistui paremmin.
Niin hän makasi hehkuvilla poskilla ja kuume veressä ja luki ja
lauleskeli siksi kun kynttilä yht'äkkiä leimahti ja samassa
valittavalla äänellä sammui.
Ellen säikähtyi ja huomasi että ensimäinen päivänvalo valaisi sitä osaa
huoneesta, joka oli lähinnä ikkunaa. Valtimuksellinen tunne käski hänen
kätkeä nämä kirjat, ett'ei kukaan arvaamatta löytäisi niitä, kun
myöhemmin aamulla häntä herättäisivät. Hän tuuppasi kaikki kirjat
sänkyyn ja riisui vaatteet päältänsä.
Hän istui hetken aikaa sängyssä ja katseli itseänsä uteliaasti. Vaan
yht'äkkiä hän säikähtyi, katseli nopeasti taaksensa ikkunaan päin,
kurkistaisiko kenties joku lintu tai muu elävä olento ikkunasta sisään.
Vaan ulkona oli kaikki hiljaa ja äänetöintä, ainoastaan päivä katsoi
ikkunasta sisään aivan pienillä unisilla silmillä, katseli lasta, jolla
ensi kerran oli ollut neidontapaisia tunteita ja nyt kiireesti veti
peitteen päälleen. Samassa kun heittäysi pitkälleen huudahti Ellen
hiljaa, sillä hän satutti itseänsä kirjoja vastaan, joita ei muistanut
olevan siinä.
Ellen oli täyttänyt kaksitoista vuotta. Hän oli voimakas ja solakka,
ehkä vielä liian laiha. Ennen oli hän aina ottanut hartaasti osaa
syksytöihin; tänä vuonna ei hän edes tehnyt niin paljon, että olisi
sitonut yhtään lyhdettä.
Hän oli varsin iloinen siitä, että kalkilla oli niin kiire, Henrikillä
myöskin; hän sai täten olla rauhassa eikä hänen tarvinnut käyttää öitä
lukemiseen. Hän luki koko syksyn, luki vielä ripillelaskentajuhlan
aikana, istui penkissä pappilan perheen takana ja lausui runoja
itsekseen. Ei hän nähnytkään papin molempia tyttäriä, jotka seisoivat
lattialla kuorissa silkkihameissa ja ruusuisissa ranskalaisissa
shaaleissa vastapäätä Henrikiä. Hetken aikaa tarkasteli hän Henrikiä ja
oli tyytyväinen häneen niinkuin hevoisväen eversti pulskaan
adjutanttiinsa. Hän oli kovin kalpea tänä päivänä ja tuo epämääräinen
hiusten väri teki hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi. Mutta hän oli niin
hyvännäköinen talollisten poikien rinnalla huonosti leikatuissa
vaatteissaan, sileiksi nuollulla tukallaan ja kiiltävät kultanapit
korvissa. Henrik oli saanut päällensä tohtorin mustan takin --
kartanonhaltija ei koskaan muistanut vaatteita. -- Se oli hiukan ahdas
kainaloista, mutta sitä paremmin tuli hänen nuori voimakas vartalonsa
näkyviin. Itse Henrik ei katsellut ketäkään, ei edes pappia, kun tämä
kyseli häntä. Hän vastasi vakaasti ja nopeasti kysymyksiin, vaikka
pidätetyllä äänellä, ja kun pappi jatkoi matkaansa hänen naapurinsa
luo, katseli Henrik ylös holviin siksi kun juhlallisuus oli päättynyt
ja tohtori vei hänet ulos kirkosta.
Hra Jansen odotti ulkopuolella vaunuissaan. Ellen hyppäsi reippaasti
ylös niihin, mutta Henrik jäi seisomaan kirkon ovelle sekä puhumaan
papin ja tohtorin kanssa.
-- Tule tervehtimään meitä! sanoi pappi. Minun taloni on teille aina
avoinna!
Henrik kumarsi ujosti ja meni takaperin ulos vaunujen luo.
-- Se on esikuvallinen nuori ihminen! sanoi pappi, kun vaunut olivat
lähteneet.
-- Poika parka! sanoi lääkäri. Minä soisin että hän olisi vähemmän
esikuvallinen, niin hänen matkansa elämän kautta tulisi hänelle
helpommaksi!
-- Materialisti! sanoi pappi.
Molemmat herrat kävivät kiistellen pappilaan päin.
Jonkun ajan kuluttua hämmästytti Ellen toveriansa lukemalla toisen
runon toisensa perästä, sieltä täältä otettuja.
-- Mitä tämä kaikki on? kysyi Henrik.
-- Se on koko ylimäinen hylly kirjakaapissa! vastasi hän.
-- Oletko sinä lukenut kaikki ne kirjat?
-- Olen; tule kanssani, saat nähdä!
Hän veti Henrikiä mukaansa kamariin ja näytti hänelle piironkilaatikon.
Se ali kirjoja täynnä.
Henrik pudisti päätänsä.
-- Sitä minä en tarkoittanut!
-- No olisitpa sitten todellakin voinut sanoa mitä tarkoitit! sanoi
Ellen pahoillansa. Vaan nyt olet vaiti kuin myyrä, ymmärrätkös!
Hän pani sormen huulilleen. Henrik katseli häntä. Ellen otti häntä
käsivarsista kiinni, nousi varpailleen ja suuteli häntä.
-- Et saa minua suudella! sanoi Henrik äkäisesti ja tuuppasi häntä
pois.
Ellen suuttui ja osoitti hänelle ovea.
Monta päivää perätysten meni Ellen pois Henrikin tieltä. Kun huomasi
että Henrik koetti lähestyä häntä, vältti hän sitä vielä enemmän. Ei
enään ollut kartanossa kukaan, jolla olisi ollut mitään sanomista
Ellen'in suhteen. Hän sai mennä ja tulla ihan mielensä mukaan. Hän
sulki itsensä tavallisesti illalla sisään kamariinsa kun Henrik työn
loputtua tuntikausia pelasi shakkia kartanonhaltijan kanssa, joka
rupesi tulemaan harmaapäiseksi ja lihavaksi.
Eräänä päivänä juoksi hän kuitenkin Henrikin luo vanhalla tavallansa.
Hänellä oli muutamia kirjoja kainalossa.
-- Mitä tämä on? kysyi hän ja näytti Henrikille kirjan.
-- Se on saksaa! vastasi Henrik.
-- Ja tämä?
-- Se on ranskaa?
-- Osaako kukaan sitä lukea?
-- Osaan minä esimerkiksi.
-- Voitko opettaa sitä minulle?
-- Kyllä, jos sinun tekee mieli ja tahdot olla ahkera!
He hankkivat kiireesti itselleen kielioppia ja sanakirjoja, ja sitä
aikaa, mikä Henrikiltä jäi työstä ja shakki-pelistä, pani hän
vieraitten kielien opettamiseen Ellenille.
Ellen oli ahkera ja edistyi nopeasti. Tällä tavalla aika kului
säännöllisesti ja samalla nopeasti ja huomaamatta.
Henrik oli vähitellen tullut kartanonhaltijan lemmikiksi, ja mitä
enemmän lihavuus ja huono vointi rupesi vaivaamaan herra Jansen'ia,
sitä enemmin kartanon hoito ja hallitus tuli hänen nuoren voimakkaan
apulaisensa osaksi. Henrik oli yhtä luotettava työssänsä kuin hän oli
harva-puheinen; tämä viimeksi mainittu omaisuus miellytti myös sangen
paljon hra Jansen'ia.
Kartanon-omistaja oleskeli nyt enimmiten sisällä ja aika rupesi käymään
hänelle pitkäksi. Tähän asti oli hänen kirjalliset tarpeensa
supistuneet ainoastaan muutamiin kirjoihin, joita hän alinomaa luki
uudestaan; paitsi näitä luki hän vaan sanomalehtiä. Nyt pisti eräänä
päivänä päähänsä etsiä jonkun kirjailijan teoksia kaapista. Hän huomasi
epäjärjestyksen, joka vallitsi siinä, ja kävi ympäri koko taloa, etsien
puuttuvia kirjoja. Ellen oli lähtenyt ulos ajamaan; hänen kamarinsa ovi
oli auki ja kartanon-haltija astui sinne. Kummaksensa löysi hän siellä
laatikot kaikenlaisia kirjoja täynnä ynnä sanakirjoja ja kieli-oppia.
Herra Jansen otti joukosta erään kirjan -- ja rypisti silmä-kulmiansa.
Siinä oli kaikenlaisia vanhoja englantilaisia ja saksalaisia romaneja,
ranskalaisia näytelmiä, kirjailijoita, jotka olivat olleet päivän
sankaria aikoja sitten. Siinä oli semmoisiakin kirjoja, joita ei herra
Jansen tietänyt omistavansakaan, ja semmoisia, jotka hän heti pisti
metsästystakin suuriin taskuihin.
Tämä oli ikävä seikka isälle, joka juuri oli koettanut sulkea tuota
piiriä tyttäreltänsä. Hän katseli tarkasti koko pakan läpi ja meni
kyökkiin, syli täynnä kirjoja; siellä teki hän takkaan suuren rovion
risuista ja heitti kirjat sinne. Vielä kerran meni hän kirjakaapin luo,
tuomitsi sen sisältöä seisoalta ja pani tuomion toimeen ulkona takassa.
Kun Ellen tuli kotia, löysi hän takassa suuren joukon tuhkaa ja
puoleksi palaneita kirja-kansia. Hän ei tehnyt kysymyksiä; hän arvasi
mitä oli tapahtunut ja kuka oli tämän tehnyt. Tavan mukaan ei tästä
sanaakaan puhuttu isän ja hänen välillä. Hänen luonteensa oli
käytännöllistä laatua ja hän kunnioitti tekoja enemmän kuin sanoja. Kun
hän taas seisoi pahasti kohdellun kirjakaapin edessä, olisi hän, jos
hän ylimalkain olisi miettinyt kirjallisuutta, sen nykyisestä
sisällöstä voinut päättää kuinka vähän hyviä kirjoja oli kirjallisuuden
alalla.