väsynyt perämiehenä, niin että hän hyvin jaksoi olla valveella ja
ajatella voinvälitys-asioitaan. Ne alkoivat nyt lähestyä loppuaan ja
silloin on tarpeen osata toimia edukseen. Anaskilla oli kyllä ollut
alun pitäin selvä suunnitelma, mutta suunnitelma saattoi mennä pilalle,
jos nukkui huoletonna. Siksipä hän hiipi toisten kuorsatessa avojaloin
rantaan, lykkäsi veneen syvälle ja vieräytti yhden tynnyrin kerrallaan
järveen. Painavata tavaraa niissä oli, koska niin hyvästi upposivat
pohjaan. Kiireesti hän joutui takaisin ja nyt saattoi rauhassa ruveta
vetelemään unia.
Päivän hämärtäessä nousivat miehet ylös ja rupesivat syömään. Kolmas
mies meni noutamaan rannalta vettä ryypättäväksi, mutta palasi sieltä
vallan kauhistuneena.
-- Nyt ollaan kummissa käsin; rosvot ovat olleet liikkeellä, ihmetteli
mies.
-- Mitenkä niin?
-- Voitynnyrit on menneet.
-- Onko tuo nyt totta? sanoi Anaskikin ihmetellen ja lähti hatuttomin
päin rantaan.
Kyllä se oli totta. Alla päin palasivat miehet lopettamaan syöntiänsä.
-- Mitäs nyt tehdään?
-- Jälestä ajamaan tietysti.
-- Se on yksi keino, vahvisti Anaski. Mutta jos te nuoremmat miehet
menette perästä ajamaan, niin minä menen tietäjiin.
Anaskin tuumaan taipuivat toisetkin ja niin he, jaettuaan eväät miehiä
myöten, erosivat kukin omalle haaralleen.
Jälestä ajajat tulivat aina kaupunkiin asti, jossa liikkeen johtaja,
Jäppinen, sai surukseen kuulla tavaralähetyksensä huonon onnen. Ainoa
toivon kipinä oli enää Anaskin tietäjissä käynnissä, mutta tässä
hankkeessa hän ei onnistunut yhtä hyvästi kuin voin keruussa.
Ikänsä loppuun asti sureskeli Jäppinen hukkaan rauennutta
rikastumistaan, eikä ensinkään aavistanut, että tuo rikkaus oli vain
kaksi tynnyrillistä multaa ja rantahiekkaa, ja että ne nytkin makaavat
Kivikosken alla suvannossa.
Hyväntekijänä.
Voinvälitystoimi oli poistanut Anaskilta vähäksi aikaa elatushuolet,
joten hän jouti lepäilemään. Ensin hän valitsi majapaikakseen
"Ruhka-Reitun" mökin, mutta kun Anaskilla oli nyt varoja syödä
särvinruokiakin, eikä niitä tässä ollut, lähti hän katselemaan
ruokaisempia paikkoja.
Joku aika Anaskin mentyä nousi mökissä aika häläkkä varkaista. Oli näet
kadonnut melkein kaikki irtain omaisuus, eikä ensinkään saatu selvää,
kuka ne olisi vienyt ja mihin. Tavarainsa menettäjät olivat jo aivan
toivottomia niiden löytämisestä. Mutta viimein tuli taas Anaski ja
vahingon kärsinyt on nopsa kysymään neuvoa ja tietoa jokaiselta.
-- Eikö Anaskikaan ole liikkuessaan sattunut kuulemaan mitään meidän
tavaroista? kyseli mökin mies.
-- Paljohan sitä kuulee, vaikka ei kaikkia soisi kuulevansakaan, sanoi
Anaski salaperäisesti.
-- Jos vain jotakin tietäisit, niin sano toki, minä koettaisin palkita
hyvän työsi, houkutteli mies.
-- Ei niistä kaikista auta palkintoja vaatiminen, varsinkaan näin
tuttavain kesken. Mutta yhtä kaikki: häpeä sanoa, häpeä olla
sanomattakin. Tämä asia koskee niin läheltä minuakin.
-- Mitenkä läheltä? ihmetteli mökin mies. Enhän minä Anaskin ainakaan
usko ottaneen.
-- Eipä ei, mutta joku minun sukulaiseni ei taida olla aivan virheetön.
-- Mikä sukulainen?
-- Mahtaisitko olla sanomatta minun ilmoittaneen?
-- No ihan varmaan,
-- Muista myös, varoitti Anaski ja alkoi kertoa:
-- Asia on niin, että kun minä kävellessäni poikkesin lanko-Mikon
mökille ja nousin tuvan lakkaan ottamaan kesällä tekemiäni nuotan
lauvuksia, niin sieltä nurkasta vanhojen verkkojen alta kopahtaa
käteeni turkin kaulus. Minä nostan ylös ja ajattelen että tuommoiseen
paikkaan panevat turkkinsa kesäksi korjuuseen, mutta samassa tunnen
että tämähän onkin Ruhkaniemen Reitun turkki. Minä arvasin heti mitenkä
se on sinne joutunut ja ajattelin, että jopa on lankomieskin
joutavissa, kun meneppäs varastamaan itseäsi köyhemmältä. Minua on aina
kiitetty siitä, että minä en milloinkaan varasta itseäni köyhemmältä ja
sen vuoksi on tuo lankomiehen teko niin huono, että siltä sietää ottaa
hyvät sovinnot.
-- Ettäkö ihan varmaan olisi siellä minun turkkini? kysyi Ruhka-Reittu
ihastuneena.
-- No tunnenhan minä sinun kelsiturkkisi, mutta muita tavaroita en
malttanut katsella. Vaan muista nyt, että elä sano minun sanoneen, ja
vähemmästä et saa sopia, vaan vaadi lehmä; kyllä sen täytyy antaa.
-- Olipa se onni, että pääsin tavaroitteni perille, puheli Reittu
hyvillään. Kyllä ne olisivat Anaskitta menneet.
-- Onhan sitä minustakin toisinaan hyötyä, kehäsi Anaski naurahtaen. Ja
ehkä tämä tapaus saattaa sinut lehmilliseksikin, kun vain et vähemmällä
helpota.
Mökin mies lähti hakemaan apulaisia tavaroittensa etsimiseen, vaan
Anaski jäi mökkiin makailemaan. Iltahämärässä hän jo odotteli tavaran
hakijoita ja kävi raikkoamassa latokommakkoon lehmälle suojapaikkaa.
Viimein miehet tulivat ja olivat hyvin pouhakkana urhotyöstään.
-- Mistäs tavarat löytyivät? kysyi Anaski outona.
-- Tuoltapa löytyivät lankosi mökiltä, vastasi apulaisena oleva mies.
-- Eipä olisi uskonut sitä Mikkoa. Tunnustiko tuo?
-- Vai tunnusti! Väitti kiven kovaan ettei heillä ole, mutta me
haettiin ylös.
-- Antoiko sitten mielellään?
-- Jopa antoi. Syyti sen tuhannen hamppua kartanolle ja kiroili vain
muiden kantamiksi.
-- Tokko rupesi sovinnolle?
-- Ei ensin aikonut, mutta viimein lupasi tynnyrin perunoita.
-- Mitä tuo nyt on tuon vertainen.
-- Siihen nämä viimein sopivat, ilmoitti mies.
-- Perunatynnyriin! sanoi Anaski puhkaisten tyytymättömänä sieramiinsa.
Olisi tuonkin saanut olla ottamatta, kun ei kerran enempää.
Anaskia harmitti koko sovinto niin, että hän koppasi konttinsa ja
viulunsa, ja mennä paiskasi iltapimeällä Raaskalaan yöksi.
-- Mistäs Anaski näin pimeällä käveli? kysyi isäntä.
-- Tuolta tulin Huhkan mökiltä, vastasi Anaski äreänä, laitellen
konttiaan ja viuluaan naulaan.
-- Ei rosvotkaan peloita, vaikka siellähän niitä on liikkunut.
-- Milloinka se on korppi toisen korpin silmän puhkaissut?
Hän oli yhä vaan tuohkeissaan ja alkoi purkaa ulos:
-- Saapi täällä varastaa ja puuhata yöllä jos päivälläkin, eikä tuosta
ole mitään hyötyä. Olen koko menneen viikon puuhannut tuolle Ruhkalle
lehmää, että hartioitani vieläkin pakottaa, mutta ei tuossa sen
tolvanassa ollut ottajata. Saapi se nyt taas vettä rippailla ja
lapsetkin ovat niin laihoja että läpi näkee, kun ei ole mitään
särvintä.
-- No millä keinolla se Anaski aikoi Ruhkalle lehmän laittaa? kysyi
isäntä.
-- Omalla keinollani: Ruhkan tavaroita kannoin salaa tuonne lanko-Mikon
mökille ja käskin siltä sovinnoista ottaa lehmän, mutta tämä tolvana
sopii asian -- perunatynnyriin... kelpo herkkuihin... joita minä olisin
hänelle voinut yhtenä yönä soutaa vaikka venelastin, jos olisi sanonut.
-- Niin, Ruhkan omasta kuopasta, huomautti isäntä nauraen.
Anaski oli ennenkin sattunut syöttämään varastettua tavaraa haluavilla
omia perunoitaan, ja tätä isäntä tarkoitti. Mutta tällä kertaa ei
Anaski ollut leikkituulella.
-- Saapihan niillä tuhmilla syöttää vaikka mitä, hän sanoi. Mutta tällä
kertaa minulla oli aivan oikea tuuma. Lanko-Mikko olisi hyvin tullut
toimeen kahdella lehmällä, kun ei ole lapsiakaan, ja Ruhkalle se olisi
ollut tasaiseen tarpeeseen. Olisi tuossa itsenikin ollut ruokaisempi
viettää tuiskupäiviä, mutta siihen toteen se meni. Kävi niin
kylläkseni, etten enää ruvennut yöksikään koko hökkeliin. Ja kyllä minä
jäiden tultua heitän nämä seudut ja lähden kävelemään toisiin
lääneihin.
Elinkeinot matkoilla.
Talven tultua pisti Anaski viulunsa konttiin ja kuluneet
kortit taskuunsa ja näillä työkaluilla varustettuna katosi
kotiseudultaan kuulumattomiin. Aikomuksena oli liikkua Pohjanmaalla ja
merenrantapuolilla. Seuraavana kevännä, kärrikelin tultua, tapasivatkin
Oulussa kulkijat hänet urakoitsijana Pyhännän Leiviskässä. Anaski oli
huomannut ettei talossa ollut kaivoa ja arvannut, että ne mielellään
soisivat semmoisen saavansa. Varustettuaan pajunhaarukan ja vesipullon
oli hän esitellyt itsensä maankuuluna kaivon katsojana ja saanut
uskomaan että kaivo syntyy aivan lähelle, hiekkakankaalle. Ja
vahventaakseen talonhaltijain uskoa oli Anaski ottanut kaivon urakalla
valmiiksi tehdäkseen. Työpaikka oli aivan maantien vieressä ja
matkamiehiä vähän ihmetytti nähdessään tutun miehen kuoppaa kaivamassa.
-- Mitä se Anaski on tullut tänne tekemään? kysyivät he seisauttaen
hevosensa.
-- Kaivon otin urakalla tehdäkseni, sanoi Anaski heittäen lapionsa ja
tuli tuttaviaan kättelemään. On niin häpeä, kun ei näin aika talossa
ole kaivoa.
-- Uskotko sinä siihen vettä tulevan?
-- Luultavasti ei minulta tule niin paljon kaivetuksi, mutta kun
tapasin ruokaisen talon, niin ajattelin että lepäilen nyt tässä ja
jäsenien verryttelemiseksi luoksentelen tuota pehmyttä multaa.
-- Mahtaa tulla hyvästittä eroaminen tästä työpaikasta.
-- Niinpä voipi käydä, arveli Anaski. En sentään aio kiirehtiä, ja jos
menette tähän syöttämään, niin elkää puhuko mitään minusta, ollaan vain
tuntemattomana.
-- Ei meistä ole pelkoa, jatka vain työtäsi, sanoivat matkamiehet ja
lähtivät ajamaan.
Sen perästä ei taas Anaskista kuulunut mitään, ennen kuin heinäajan
lopulla, jolloin hän ilmestyi Raaskalaan aivan samanlaisena kuin oli
lähtenytkin.
-- Vielä toki tuli Anaski takaisin, ihastelivat jotkut. Täällä jo
luultiin että se on pohjalaisille kaivoja kaivaessaan sortunut mullan
alle, ja tyttäret ovat ihan itkeneet, kun eivät ole saaneet mitään
tietoa sulhasistaan, ja ikäväpä täällä on ollut muillakin, kun ei ole
ollut kuka tosia puhuisi.
-- Hyvähän se on koirakin kuoltuaan, sanoi Anaski. Mutta eihän minusta
niin vain hopusti päästä. Ja toisekseen, onhan minulla siksi järkeä
etten kaivele niin syviä kuoppia, joissa vaaraan joutuu. Eikä ne
muutkaan mestarit tee itse, viivoja vain vetelevät ja keppejä
pistelevät, kyllä ne tyhmemmät sitten ponnistavat.
Minuakin toki pidettiin siellä niin arvossa, ettei laitettu jalkaisin
kulkemaan, vaan aina kyydittiin hevosella ja taloon tultua vietiin
vieraspuolelle suoraan.
-- Mutta miksikä ne kumminkin, vaikka niin hyvänä pitivät, laittoivat
jalkapatikassa kotiin? kysäsi isäntä.
-- Niinhän sen outo luulisi, että jalan ne laittoivat, sanoi Anaski
ylpeästi. Minulle toki herrat hommasivat maksuttoman kyydin ja itse
vallesmanni kirjoitti vielä mukaan kirjeen meidän pitäjään herroille,
että nekin ymmärtäisivät antaa hevoskyydin.
-- Kyydilläkö ne todellakin Anaskin toivat? kysyi isäntä totisempana,
sillä hän arvasi, että se on ollut ruunun kyyti, josta lisääntyy
maksut.
-- Ei minun tullut perille asti ajetuksi, sanoi Anaski rauhoittaen.
Olivat panneet koukkuvieteriset istuimet, niin ne niin pahasti
hytkyttelivät vanhoja jäseniä, että alkoi tuntua tukalalta. Rajan tällä
puolen vielä tietkin huononivat, niin silloin ajattelin että eiköhän
pitäne kääntää kello lampaan kaulassa. Minä pääsin kyytimiehen kanssa
hyväksi ystäväksi, kun hoitelin sen hevosta ja pidin huolen kapineista.
Ensi yöpaikassa minä otin talosta hohtimet, sanoin hevosen jalassa
naulan kohonneen, vaan päästelinkin ruuvit irti vieteristä ja muiden
nukkuma-aikana pistin konttiin ja läksin kävelemään. Se kyyti tuntui
paljon huokeammalta ruumiille ja huokeampi se oli vieterillekin.
-- Mahtaakokan tuo teko olla uskottava? epäili isäntä.
-- Harvoinpa minä valehtelen, vaikken totta puhu milloinkaan, mutta
tämä se ainakin on totta, vakuutti Anaski.
-- Minnekä se herrain lähettämä kirje joutui?
-- Sille jäi kyytimiehelle. Joutaa pitää muistona minulta, kun en
tullut hyvästiäkään heittäneeksi, näkyi nukkuvan niin kovin makeasti.
-- Mutta jos ne käyvät hakemassa täältä matkaa jatkamaan, arveli
isäntä.
-- Ei meillä ole enään mitään tekemistä, sanoi Anaski. Minä olen
matkani tehnyt ja lopettanut virkatoimeni tällä kertaa. Eikä siellä
povarina ja pelurina pysy leivissä. Mitähän jöröjä he lienevät.
Tohtorin ammatti siellä parhaiten elättää ja sitä työtä siellä olisi
vielä ollut, mutta ne herrat sen kyytinsä kanssa niin kiirehtivät.
-- Sinä olet mahtanut tehdä tuhotöitä ja ne ovat sen vuoksi
kiirehtineet.
-- Minäkö tuhoja? Sen taitavammasti ei kukaan tohtori paranna. Ja
tohtorithan ne vasta tuhoja tekevätkin: niillä on puukot ja myrkyt
muassaan, mutta minä en tarvitse muuta kuin terävän äimän ja
punontaista, niin kyllä tukkeutuu vaikka minkälaiset haavat. Ja myrkyn
summasta minä vain hieron tupakan lehtiä nuuskaksi ja tuppaan sitä
nenään, niin sillä eroaa kaikki romuskataudit. Mutta sitten ne minulta
sen mahdin varastivat ja täytyi turvautua toisiin rohtoihin.
-- Kuka tuo niin ovela oli, että Anaskilta varasti?
-- Akat lemmot. Joku niistä kuului olevan omissa tuskissaan ja enkös
minä hourautunut antamaan akoille nuuskapussia lainaan. Nämäpä tutkivat
minun rohtoni ja kun näkivät sen hyväksi, alkoivat itse hieroa tupakan
lehdistä. Nyt ei auttanut muu, vaan täytyi laittaa kaksi putelia, johon
toiseen panin tervavettä ja nimitin "narrami-ropiksi" ja toiseen
nuuskajauhoja ja vettä ja nimitin "peijami-ropiksi", ja niillä minä
sitten elättelin henkeäni.
-- Jottako oli semmoisen rohdon ostavia?
-- Paljo sitä ostettiin; kaikki kipeäpäiset ostivat.
Uutisviljelijänä.
Oli kekriaamu. Miehet istuivat Raaskalan tuvassa pöydän ympärillä,
maistelivat vanhan tavan mukaan viinaa, muistellen työvuoden aikana
sattuneita tapahtumia. He olivat hyvin tunteellisia, varsinkin renki
Matti, joka oli Raaskalassa palvellut monta vuotta, vaan nyt vaimon
otettuaan erosi pois ja aikoi ruveta uutismökkiä laittamaan. Tämmöistä
elämän muutosta ajatellessa heltyi hänen mielensä ryyppyjen
vaikutuksesta niin että vedet tulivat silmiin.
Anaskikin istui miesten seurassa ja oli saanut osansa ryypyistä. Häntä
säälitti Matin surullinen mieliala ja hän ryhtyi juttelemaan
rohkaisevia esimerkkejä omasta elämästään. Ohjeeksi niistä ei moni
paikka mahtanut kelvata, mutta estiväthän ainakin kuunteluaikana surun
kyynelten vuotamisen.
-- Ole sinä Matti iloinen, kehoitti Anaski. Sinä olet onnen poika
siihen verraten, kun minä läksin uutismökkiini asumaan. Sinulla ei
yhtään lasta, vaan minulla oli 12 ja vähänäköinen Liena. Siinä sitä
miestä kysytään, kun semmoisen joukon kanssa joutuu elämään. Jopa
minunkin silmäni kerran vilkkuivat, kun näin syksyllä, talven tulon
edellä ei enään kukaan ottanut huoneeseensa asumaan. Yksi päivä oli
vain jälellä asumislupaa, jolloin läksin metsään kirveen ja lapion
kanssa. Vaan sinä päivänä liikkui lapio eri tavalla kuin Pohjanmaalla
kaivoja kaivaessa. Iltasella oli tupa katto päällä ja kiuas nurkassa.
Eikä siinä ollut puita muualla kuin katon kannakkeina ja ovessa. Ja
silloin minä huomasin, että on suurta tyhmyyttä asua toisen huoneessa
ja maksaa siitä päivätöitä. Onhan joka paikassa siksi multapengertä,
että kaivaa kuopan ja panee katon. Ja se onkin vielä parempi kuin
puinen tupa: ei tuule seinän raoista, eikä säre lapset ikkunoita. Ja
kaikkein paraat lahjat minä ymmärsin vasta jälestäpäin. Siihen yhteen
näet pyrki talvella sisaren joukko asumaan ja minä lupasin, ajattelin
että pyörittelee hänessä ahtaammassakin. Mutta eihän siitä ahtaudesta
tiennyt mitään, vaikka tulihan niitä lapsia joka vuosi lisää
kumpaisellekin joukolle. Ne ruoputtivat joutessaan seiniä sitä
suuremmiksi, mitä enempi joukko kasvoi. Eikä ne katsoneet pysyykö
asunto neliskulmaisena: se oli milloin pyöreä, milloin soikea, ja
uunikin kiertyi viimein keskelle lattiata, vaikka nurkkaan minä sen
alkujaan tein.
Ja oli siinä huisketta ja melua, kun ne joukkokunnat liikkuivat
lattialla, vaan silloin se oli parasta, kun joutui jäniksen kiinni
ottaminen.
-- Missä? metsässäkö? kysyivät kuuntelijat.
-- Siellä tuvassa, selitti Anaski. Tuvan katolle näet kasvoi
vuodeolista rippuneista jyvistä laihoa, ja kun jänikset iltahämärässä
tulivat laihoa syömään, niin niitä tihkipäätä tipahteli lakeisen
reijästä tupaan. Ja olisittepas nähneet sitä mylläkkätä, mikä silloin
seurasi: suuret ja pienet juosta karsasivat huutain ympäri tupaa
jäniksen perässä. Pienimmät parkuivat vielä siitäkin, kun minun
Lienuni, joka oli vähänäköinen, tempoi ja paiskiloi niitä jäniksenä
milloin jalasta milloin tukasta, että kohona lentelivät. Viimein ne sen
jäniksen aina mukuroivat hengiltä ja alkoivat keittää poruuttaa.
Sepä se olikin liharuokia, minkä lakeisreijästä tippuneista jäniksistä
saivat. Eihän sille semmoiselle joukkokunnalle yksi mies jaksanut
rasvaisia paloja hankkia. Ja nauriillapa ne parhaastaan elivätkin, vaan
niidenkin kasvattaminen oli alkuaikoina vaikeata, kun täytyi itseni
naurismaa harata käsiharavalla. Vaan sitten toisina vuosina kävi jo
nauriin viljeleminen paremmin, satuin näet saamaan oikein mainion
nauriin kyntöhevosen, jommoista ei ole ollut muilla kellään.
-- Minkälainen pekuna tuo oli? kysyivät kuuntelijat.
-- Ei se mikään "pekuna" ollut, selitti Anaski totisesti. Olipahan
kookaskasvuinen susi.
-- Oikea susiko?
-- Aivan oikea susi. Oli vähän nälkätalvi, jolloin lapset parkuivat
tavallista enemmän, niin se alkoi kierrellä siinä mökin ympärillä,
kaapatakseen jonkun vänisijän hampaihinsa. Jopa viimein kävi niin
rohkeaksi, että tuli kävellä volkuilemaan tuvan katollekin.
Lakeisreikää ei uskaltanut enään milloinkaan pitää yöllä auki. Minä
mietin pääni ympäri, että mitä lemmon kanssa olisi tehtävä. Ei ollut
pyssyä millä ampuakaan ja toisekseen aloin ajatella että olisi tuo
talossa joku eläväkin tarpeeseen. Jopa ompelin vanhoista kengän
varsista lujat päitset tarpeen varalta.
Muutamana iltana siiten varustauttiin joukolla sutta kiinni ottamaan.
Lakeisreikä jätettiin auki ja minä Lienuni kanssa reijän alle säkkiä
pitelemään, että milloin susi alkaa tulla, niin silloin säkki päähän ja
nuoralla kiini. Viimein alkoi kuulua liikettä ja suden volahtelua
katolta. Silloin lapset täyttä suuta parkumaan ja Lienu vapisi kuin
vaaja virrassa. Jopa minunkin toista housunlahetta tahtoi heilutella,
vaan se loppui pian, kun suden takasorkat putosivat reikään. Minä
tartuin heti sorkkiin kiinni ja kiljuin Lienulle että pitele hännästä.
Tempoilipa pakana alussa aika lailla, niin että ylös se olisi meidät
vetänyt, jos ei muu joukko tullut painoksi, mitkä riippuen Lienun
helmoissa, mitkä minun jaloissani.
Sillä tavoin siinä vedettiin "sudenhäntää" aamupuoleen yötä, jolloin
suttakin rupesi väsyttämään. Minä komensin nyt kaikki joukot sorkista
pitelemään ja menin itse panemaan päitsiä suden päähän. Vaan enpä
eläissäni ole mokoman varsan päähän päitsiä asettanut. Kyllä se
irvisteli pahasti, niin että rukkaset täytyi ottaa käsiin. Päitset
pantuani laitoin sorkkiin nuorat, joista muut joukot hallitsivat, kun
ruvettiin taluttelemaan ja sidottiin loppuyöksi puuhun kiinni.
-- Semmoisen urhotyön päälle pitää antaa Anaskille ryyppy, sanoivat
kuuntelijat. Mutta kerroppa sitten mitenkä sinä sait suden opetetuksi
kyntämään.
Anaski ryyppäsi totisena ja virkkoi:
-- Niin kyntämäänkö? Ei se siihen tarvinnut mitään opettamista. Minä
vain valjastin paloauran eteen ja topautiin auran käret kantoon kiinni,
niin kyllä susi kuopalti neljän käpälän kanssa kannon ympäryksen pian
aikaa mustalle muralle. Yhden kannon ympärys kun tuli valmiiksi, niin
iskin auran toiseen kantoon ja sillä tavoin kierrettiin ympäri palon.
-- Rupesiko se susi myötäänsä kynsimään? kysyivät toiset.
-- Aivan omasta halustaan se sitä teki. Ei taitanut olla oikein
mieluiset ruuat, enempi kuin työtkään. Mahtoi olla katumoiksi koko
minun mökilleni tulo ja sen vuoksi se aina pyrki pakoon.
-- Mutta mitä se aura teki perässä, kun susi kumminkin käpälöillään
kyntämisen toimitti? kyselivät kuuntelijat.
-- Mitäkö? Onhan tuo selvä asia; kun on kerran hevonen, niin tottahan
pitää olla aurakin. Kovinhan se näyttäisi autiolta, jos nuorasta
hallitseisi. Luulisi syrjästä katsoja että siinä joku herrasmies on
matkalla metsästämään, vaan on unehuttanut pyssyn kotiinsa ja ryhtynyt
sen puutteessa myyrän pesiä kaivamaan.
Emäntäväki kantoi talkkunakuppeja pöydälle, ja niihin päin nyt miehet
kääntyivät, ollen mitä iloisimmalla mielellä, yksin Mattikin, joka
äsken vielä vesiä pyyhki silmistään.
Pantti.
Vaikka Anaski oli aivan kuin luotu hankkimaan toimeentulonsa hienomman
säätyluokan tavalla: soitto- ja valehtelemistaiteella, sekä lääke- ja
liike-aloilla, niin alentui hän siltä kiireimpinä työaikoina
tavalliseen ryskätyöhönkin. Vaan kun tämä ei ollut hänen
pääelinkeinonsa, saivat ansaitut jyväkappaset olla jonkun aikaa
perimättäkin, tuskan varalla. Kerrankin hänellä oli heinätyöpalkkoja
kokonaista kuusi kappaa Riuttalassa talveen asti. Eikä Anaskilla ollut
aikomus niitä syksytalvellakaan hakea, mutta aavistamattomat
vastahakoisuudet panivat siihen pakon. Ihan talven alussa, jolloin
soitantokausi alkaa, katkesi näet Anaskin koneesta viimeinenkin
ostokieli, niin pahalta paikalta, ettei siitä tullut solmeillenkaan
kalua. Yleisö ei ollut tyytyväinen yksinomaiseen rihmakielten törinään,
kun olivat tottuneet saamaan sekaan korvia kutittavampaakin ääntä. Hyvä
perunavuosi oli toisena harmillisena haittana. Kukaan ei ottanut
perunapalkalla elättääkseen ja paljonpa siitä kärsi povausliikekin, kun
hyvän perunavuoden johdosta sai suurin osa piikatytöistä miehen, ja
mitäpä ne sitten enään Anaskin povuista.
Näin täytyi Anaskin alkutalvesta turvautua kesätienestiin. Tyhjä säkki
kelkassa lähti hän kävelemään Riuttalaan.
-- Joko tulit hakemaan jyviäsi? kysyi isäntä pyhkäisten kädellään
vetistäviä silmiään.
-- Niinhän tuo Nälänter herra alkoi ruikuttaa, luulee täällä enemmänkin
olevan.
-- Vai Nälänter se pakotti, naurahti isäntä. Pitää mitata jyvät pois.
Hän otti avaimen naulasta ja lähti kävelemään aitalle. Alkoi jo ilta
hämärtää.
-- Uskaltaisitkohan antaa tulevan kesän työn päälle velaksi muutamia
kappoja? kysyi Anaski perässä kävellen.
-- No kyllähän minä uskaltaisin muuten, vaan tuli niin näperälti eloja,
että en minä halua antaa kellekään, esteli isäntä.
-- Vähäkö tuli eloja?
-- Vähä tuli.
Tultiin aittaan. Isäntä haki mittakappaa, mutta sitä ei löytynyt.
-- Ka se jäikin kellariin perunoita mitatessa, muisti hän viimein ja
meni noutamaan.
Anaski jäi yksinään ja vilkaistuaan ympärilleen, huomasi että täällä
säilytetään vaatteitakin nauloissa. Samassa hän teki sukkelan liikkeen,
pistäytyi ulkona kelkkansa luona ja oli kohta takaisin aitassa. Isäntä
tuli mittakapan kanssa.
-- Onhan täällä jyviä, sanoi Anaski hämmennellen kädellään hinkaloa.
Jos et uskalla muuten antaa, niin anna pantilla joku kymmenen kappaa.
-- Minkälainen pantti sinulla olisi? kysyi isäntä myöntyväisesti.
-- Luja verkapäällis-turkki.
-- Kun olisi nähtävänä.
-- On se tuolla kelkassa, otin siltä varalta matkaani.
Anaski nouti turkin, jota isäntä vähän hämärissä kopeloi ja virkkoi:
-- Luja turkki. Jospa minä annan. Pane tuonne naulaan.
Anaski asetti turkin naulaan ja sitten mitattiin 16 kappaa rukiita
säkkiin. Kahden miehen he nostivat säkin kynnyksen yli kelkkaan ja
Anaski lähti vetää julistamaan majapaikalleen.
Matkalla tuli Riuttalan poika ja renki vastaan metsästä hakokuormineen.
-- Eiköhän ole Anaski taas käynyt jostain myllystä jauhosäkkiä
kopaltamassa, virkkoivat he ohi mennessään.
-- Jyviä nämä ovat ja aivan rehellisesti saatuja, vastasi Anaski
ponnistaen eteenpäin.
Metsämiesten kotiin tultua muistui heille vielä äskeinen vastaantulija
mieleen ja talon poika kysyi:
-- Mistä se Anaski niin suurta jyväsäkkiä veti?
-- Meiltä se sai, vastasi isäntä. Oli vielä viimekesäisiä palkkoja
vähän ja lisäksi annoin 10 kappaa panttia vastaan.
-- Mitä sillä Anaskilla oli pantiksi antaa? epäili poika.
-- Luja verkapäällis-turkki, sanoi isäntä painolla, ilmaistakseen ettei
hän ole turhasta jyviään antanut.
-- Vai verkapäällis-turkki, ihmetteli poika yhäkin. Sietäisi tuota
nähdä. Missä se on?