turkkini, sanoi isäntä.
Poika ei saanut rauhaa, vaan meni valkean kanssa katsomaan. Kohta hän
palasi sieltä turkki käsivarrella ja sanoi:
-- Ei totisesti siellä ole vieraita turkkeja, mutta luultavasti se on
tätä isän turkkia käyttänyt panttinaan, koska helma on vieläkin
lumessa, niinkuin näette.
-- Mutta mitenkä se nyt oli? ihmetteli isäntä tarkastellen omaa
turkkiaan. Kelkastaan se kaiketi haki turkin. Vaan jokohan sinä aikana,
kun olin mittakappaa kellarista noutamassa, vei minun turkkini sinne?
-- Vieläpä siinä on epäilemistä, sanoi poika nauraen.
-- Sen se nyt osasi, virkkoi isäntä vähän harmissaan.
-- Sietäisi lähteä jälestä ajamaan ja ottaa jyvät pois, ehdoitti joku.
-- Antaa pitää, kyllä se ne kesällä maksaa, sanoi isäntä. Ja on se
Anaski niin rehellinen rosvo, ettei siihen saata suuttuakaan.
Opetus- ja kasvatusalalla.
Anaskin kalastuksella ja kesänvietolla oli jotenkin sama merkitys kuin
muidenkin taiteilijain, maalarien, runoilijain y.m., jotka nekin
asustavat kesänsä järvien ja merien rannikoilla, kooten aineksia ja
voimia talven varalle. Siellä heillä on huvilansa kuten Anaskillakin
kalasaunansa Kuikkasaaressa.
Anaski ei ollut maalari eikä runoilija, vaan oikea
kansallis-humoristinen taidepuhuja, joka toimitti monta hupaista hetkeä
niiden rantamien asukkaille, joilla seuduin hän liikuskeli. Siksipä
hänelle annettiinkin nurisematta anteeksi sellaiset pienet asiat kuin
leivät ja jyväpussit, vaikkapa niiden hankinta ei ollutkaan aina
ankarimman omistusoikeuden mukaista. Siinäkin hän vain seurasi muiden
taiteilijain tapaa, jotka nekin usein takausten ja "vippausten" avulla
hankkivat suurimman osan toimeentulostaan.
Monet taiteilijat antavat myöskin opetusta omassa aineessaan.
Anaskillakin oli yhtenä kesänä oppilas. Se oli eräs nuorimies, joka oli
perinyt vanhemmiltaan sievoisen omaisuuden ja eleli sen varassa
joutilaana. Tämä nuorimies alkoi seurata Anaskia, ei kuullakseen
opettajansa puheita, kuten entisen ajan oppilaat, vaan saadakseen
kitkutella viulua.
-- Tulisikohan minusta "pelimanni?" kysyi oppilas ensi päivänä
opettajaltaan.
-- Kyllä sinusta näkyy tulevan, vakuutti opettaja. Jousikäsi liikkuu jo
aivan tahdin mukaan.
-- Rupeaisitteko minua opettamaan, ja paljonko tahtoisitte
vaivoistanne? kyseli oppilas innostuneena.
-- Enhän minä tuosta paljoa, tuumi opettaja. Markka-kolmisen viulun
kielien ostoon ja toiset kolme vaivoista.
-- Sen minä maksan mielelläni, lupasi oppilas.
Tästä alkaen nähtiin kaksi miestä ahkerassa puuhassa Kuikkasaaren
ranta-äyräällä tai kalasaunassa. Joka neljännesminuutin kuluttua kuului
jotenkin samanlajinen ääni kuin kissa päästää, kun sen hännälle
astutaan. Näiden äännähdyksien väliajoilla asetteli opettaja oppilaan
sormia viulun kielien päälle ja saatuaan sopivalle paikalle, virkkoi:
"nyt", jolloin kuului uusi vingahdus.
Kun alkuharjoituksia arveltiin tulleen riittävästi, sai oppilas loman.
-- Nyt sinä voit opetella yksinäsi sen aikaa, kun minä menen ulommille
luodoille onkimaan.
-- Mutta nämä sormet eivät tahdo vielä taipua, valitteli oppilas.
-- Kyllä ne siitä vähitellen "lutviutuu", vakuutti opettaja.
Oppilas siirtyi mantereen puolen rantataloihin. Siellä hän jatkoi
harjoituksiaan. Mutta vaikka tämä musiikkiopisto oli ollut
paikkakunnalla näin lyhyen ajan, niin ihmiset olivat jo siihen määrään
hermostuneet, että tuskin jaksoivat kuunnella viittäkään minuuttia
Anaskin oppilaan harjoituksia. -- Ei tuota jaksa kuulla, sanoivat ja
ajoivat tuvastaan pois. Koirat ja siat olivat vieläkin hullumpia. Ne
ulvoivat ja röhisivät niin kamalasti, että oppilaan täytyi suorittaa
harjoituksiaan salpojen takana, kartanoista ulompanaolevissa huoneissa,
riihissä ja pajoissa.
Opettajan saavuttua kalastusmatkaltaan valitteli oppilas näitä
vastoinkäymisiään ja pyyteli kuuntelemaan meneekö "peli" oikein.
-- Nämä muut ovat niin tylyjä, etteivät rupea yhtään kuuntelemaan.
Sanovatpa vielä etten minä opi soittamaan vaikka kuinka kauan
opettelisin.
-- Mitä niiden sanomisesta, lohdutteli opettaja. Ne luulevat, että
soittamaan opitaan muutamissa päivissä. Vuosia siihen tarvitaan
ennenkuin sormet oikein "lutviutuvat". Mutta harjoittelehan ahkerasti
ja väliaikoinakin liikuttele sormiasi. Niin minäkin opettelin. Sitten
otin kaksi pärettä, toisen viuluksi toisen jouseksi ja niillä
laskettelin "katrillia", että täytyi väkisinkin sormien "lutviutua".
Tämä oli erinomaisen hyvä neuvo. Näiden päreharjoitusten aikana ei
oppilasta ajettu pois tuvasta, vieläpä kehuttiinkin hänen sormiensa
vikkelyyttä ja jousikäden liikkeitä.
Hänestä olisi ahkeruuteen katsoen voinut tulla vaikkapa
viulutaiteilija, mutta hänelle kävi kuten monelle muulle opin-uralle
antautuneelle: isän perinnöt loppuivat ennenkuin sormet ennättivät
"lutviutua", ja hänen täytyi ruveta rengiksi.
Niin päättyi tämä Kuikkasaaren musiikkikoulu.
* * * * *
Parhaan kalansaaliin aikana muisti Anaski niitäkin ranta-asukkaita,
joilla ei ollut aikaa kalastelemaan, ja vei heille keittokalat
kohtuhinnalla. Seppämestari Miettinen oli yksi sellainen. Tämän
perheelle tuli tavallinen keitto parista kolmesta kookkaasta ahvenesta,
sillä joukkoa oli vain vaimo ja oppipoika.
Mutta eräänä päivänä sai Anaski kuulla, että näille tuttaville on
syntynyt kaksi poikaa. Nyt oli käytävä talossa, vaikkapa ei ollut
kalojakaan viemisiksi. Vanhemmat voivat olla pahemmassa kuin pulassa.
Ovat odottaneet yhtä ja laitelleet sen mukaan varustuksia, mutta
tuleekin kaksi. Sellaisissa odottamattomissa käänteissä joutuvat
elämänsä alkutaipaleella olevat ihmiset aivan neuvottomiksi, ja siksipä
halusi Anaski käydä tuttaviansa tervehtimässä. Samalla tiellä voisi
lausua jonkun rohkaisevan sanan. Surkuttelijoita löytyy joka mökissä,
mutta harvat kykenevät sanomaan sellaista, joka virkistäisi miellä ja
olisi opiksi. Anaskilla oli varastossa tällaistakin. Niinpä hän heti
kuulumisen kyseltyä alkoi kertoa omia kasvattaja-kokemuksiaan.
-- Niin se on aina, että kunnon miehelle syntyy ensimäiset pojat
kaksittain. Niin syntyi minullekin, vaan en minä siitä hämmästynyt,
vaikka vaimoväki hätäili, että millä ne elätetään lehmättömässä mökissä
ja kuka ne muutenkaan hoitaa. -- Olkaahan huoletta, sanoin akoille ja
kävin ratkomassa turkin hihat. Hihojen tyviin tein reiät. Sitten pistin
pojat turkinhihaan ja nostin tuvan naulaan. Eipä tarvinnut kätkyviä
eikä kapalovöitä, Ruisjauhovelliä keitettiin kerran päivässä. Ja ettei
tarvinnut huolehtia ruokkimisesta enempi kuin muustakaan hoidosta,
hankin minä kaksi puolen kannun pulloa ja kaksi vanhaa pyttyä. Pullot
täytin vellillä ja ripustin keskisistään nuoraan tuvan orteen, aivan
suun eteen. Pian oppivat pojat hamuilemaan pullon suun käsiinsä ja
vetivät velliä kuin parhaat patajuopot. Kun vielä viimeksi pistin pytyn
alle, oli laitos niin täydellisessä kunnossa, ettei tarvinnut päin
perin katsoa muulloin kuin astiain täyttämis- ja tyhjentämis-aikoina.
Enkä elämäni päivinä ole nähnyt lasten niin hyvästi kasvavan ja lihovan
kuin ne kaksos-pojat jauhovellillä. Tuskin olivat paljon päälle
puolenvuoden, kun turkinhihat tulivat niin ahtaiksi, että alkoivat
ratkeilla. Silloin otin pojat alas naulasta ja laskin lattialle. Mutta
kun ne tunsivat puuta jalkainsa alla, lähtivät laukkaamaan ympäri tupaa
kuin parhaat syöttiläät, ja turkinhihat joutivat toisia odottelemaan.
Vaikk'ei mestari Miettiseltä tullutkaan pannuksi käytäntöön tätä
Anaskin keksimää automaattista kasvatus-menettelyä, kokeili hän sen
verran, että haki pullonsa ja laski Anaskille yhtä monta ryyppyä kuin
oli syntynyt poikiakin.