Muutenkin he epäilivät Anaskin neuvoja.
-- Ei siihen ole uskomista.
-- Koetetaan kumminkin, innosti isäntä. Jos se hyvinkin tietää
kalapaikat. Minä annan teille kotiin mentyä ryypyn, ja kaksikin, jos
saadaan kaloja.
Se keino auttoi. Miehet virkistyivät heti.
Ensimäinen apaja antoi puoli vakallisia ahvenia ja haukia. Toisen
apajan kaloista tuli vakka täyteen. Kaikki olivat tyytyväisiä ja isäntä
virkkoi:
-- Nyt mennään kylpemään ja syömään. Anaski myös. Annetaan nuotan olla
veneessä ja lähdetään aamulla uudestaan.
Iso ahven potkitteli vakassa päällimäisenä. Renki nosti rantaan päästyä
ahventa niskasta ja kysyi:
-- Onko Anaski saanut ongella näin suuria ahvenia?
-- Suuriko tuo on, virkkoi Anaski. Etpä ole nähnytkään suuria ahvenia.
Ne ne oli jotain kun minä ennen Lienu-vainajan eläessä sain. Kolmesta
ahvenen nahkasta tuli katon puolisko Kuikkasaaren kalasaunaan.
-- Taisipa tulla suuri vale, epäili renki.
-- Sinäkö sanot minua valehtelijaksi, joka et ole vielä ison ahvenen
ikäinenkään, jopa että olisit nähnyt sellaisen.
-- Se on oikein, puolusti isäntä. Anaski on elänyt niin monta vuotta,
että on ennättänyt nähdä suuriakin ahvenia... Vai tuli kolmesta
nahkasta katon puolisko. On ne olleet aika körrejä. Miten monta vuotta
kestivät ahvenen nahat kattona?
-- Olisihan ne kestäneet maan ja taivaan iän, vaan nuo Tervarannan akat
kävivät repimässä kahvinsa selvikkeeksi.
Isäntä ei väittänyt valheeksi tätäkään, tuumaili vain, että olisi
pitänyt kattaa uudestaan ahventen nahkoilla.
-- Mikä hyvä siitä olisi ollut, sanoi Anaski. Alituinen rutina olisi
kuulunut katolta. Vaan jättivätpä rauhaan, kun katoin kuusen koskuilla.
-- Olisi pitänyt kieltää repimästä, tuumaili renki.
-- Mene sinä akkoja kieltämään, kun ne kahvin tuskassa varastavat. Jos
minä olisin niin vikkelä ottaja, niin en tarvitsisi kättä työhön
puuttaa.
-- Oliko Lienukin niin vikkelä?
-- Mitäpä sen Lienun vikkelyyksistä, kun oli vähänäköinen. Itseni minun
on pitänyt olla etunenässä. Lienu vain kätki ja siihen se oli
paikallaan. Jos jotain löytyi, niin se meni vähänäköisyyden syynä.
Anaski jutteli näitä vanhoja muistoja nuottarannasta pihaan kävellessä.
Täällä oli vaimoväki lämmittänyt saunan, jonne nuottamiehet suoraapäätä
menivät. Se oli ensimäinen luvattu palkinto Anaskille ja löylyn
ottamisessa annettiin hänelle määräämisvalta. Isäntä kehoitti kylpemään
kyllikseen ja Anaski jäikin jälemmäksi peseytymään. Kun hän joutui
tupaan, ei siellä näkynytkään miesväkeä. Kohta tuli sinne renki ja
virkkoi:
-- Kylläpä nyt on väsynyt ja myöhäänkin siellä meni, mutta tulihan
tuosta ryypyt.
-- Mistä? kysäsi Anaski.
Renki näytti säikähtävän ja tapaili:
-- Ilman minä vain tässä että...
Enempää ei Anaski kysellyt. Hän jo ymmärsi, miksi toiset kehoittivat
jäämään jälemmäksi peseytymään. Niillä oli yhteinen sopimus, että
kylpemästä tultua huuhdellaan suuta suurusvedellä. Anaski arvasi, että
renkiä on kielletty siitä puhumasta, vaikka se sitten erehtyi.
Illallista syödessä juttelivat toiset kalastuksesta, vaan Anaski ei
ollut enää puhetuulella. Eipä vielä aamullakaan, vaikka luvattu
kalakeitto höyrysi edessä. Renki koetti antaa alkua ja kertoi emännälle
Anaskin suurista ahvenista. Ei auttanut sekään. Emäntä vain virkkoi:
-- On siinä sen verran totta, että pienenee ne kalatkin vuosien
kuluessa.
Jo yhtyi Anaskikin puheeseen ja nostaen sormen pituista ahventa
tuumaili:
-- Ei näy tarvitsevan vuottakaan. Olihan nämäkin vähintään vaaksan
pituisia illalla, vaan nyt näistä on enää jälellä pää ja pyrstö. Jos
tätä tekoa pienenevät, niin huomisaamuna ei ole niitäkään.
Emäntä ymmärsi Anaskin tarkoituksen ja virkkoi:
-- Ei nämä ole pienentyneet, vaan ei kannata keittää suurimpia ahvenia,
ne suolataan.
-- Kummallista, kun ei taloisen talon kannata keittää kunnon ahvenista
ja minun kannattaa, ihmetteli Anaski.
-- Anaskilla ei ole muuta joukkoa, huomautti emäntä.
-- Onhan tuota ollut joukkoakin, vaan ei Lienukaan ruvennut siivoamaan
kourantäyteistä pienempää ahventa.
-- Mihinkä ne pienemmät joutuivat?
-- Mihinkä? murahti Anaski. Antaa olla järvessä kasvamassa. Mistä niitä
suuriakaan kasvaa, jos kaikki hottina harotaan.
Isäntä joutui lohduttelemaan.
-- Huomen-aamuna keitetään kaikkein isoimmista ahvenista kun vain
Anaski lähtee neuvomaan hyville apajille.
Anaski ei vastannut mitään.
-- Eipä taida neuvoakaan parhaitaan, arveli renki.
-- Saatan minä neuvoa, sanoi Anaski. Jääpi sinne minullekin.
Isäntä kiirehti heti aamiaisen syötyä järvelle. Hän otti kaksi vakkaa.
Anaski tarttui konttiinsa.
-- Antaa olla kontin täällä, huomautti isäntä. Tullaan taas iltasilla
tänne kylpemään ja syömään.
-- Joutaahan olla kontti miehen mukana.
Järvelle tultua sai Anaski määräämisvallan.
Hän vei muutaman saaren lähelle ja viitaten kädellään hän virkkoi:
-- Potkekaahan tuosta oikealle kädelle, niin ei ole särensintit
vastuksina, Minä menen tänne saaren taakse merkitsemään nostinpolvia
toisille apajille.
Mutta kun miehet olivat polkeneet ja vetäneet vähän matkaa, tarttui
nuotta niin kovasti kiinni, ettei liikahtanut, vaikka kuinka olisi
kiskonut.
-- Nyt se on "topissa", virkkoi köyden vetäjä.
-- Siellä on varmaan hukkunut tukki, arveli isäntä ja alkoi vetää
venettä puuttumapaikalle. Eipä tunne Anaskikaan kaikkia puuttoja.
Tuossa se on. Onkohan se hako tai juurikka, koska ei irtaudu. Ota airo
ja irtauta sillä.
Renki upotti aironsa. Se kolahti kiveen.
-- Siinä on jyrkkä kallio.
-- Niinkö, ihmetteli isäntä. Mitenkä Anaski neuvoi potkemaan nuotan
tällaiseen paikkaan. Tulikohan tuolle muistin erehdys?
-- Taisi tehdä tahallaan, koska otti kontiinsa ja katosi tuonne saaren
taakse.
-- Mitä se nyt viisasteli, kiukutteli isäntä kiskoen nuottaa.
Suuttuikohan se siitä kun ei keitetty isoista ahvenista.
-- Saattoi sitäkin... Ja jos lienee huomannut, että me muut saatiin
ryypyt.
-- Hm... Kun tuon olisi arvannut... Isäntä olisi varmaan antanut
kaksikin ryyppyä, jos olisi saanut nuottansa irti eheänä, mutta nyt se
oli myöhäistä.
Löytäjänä.
Olen jo maininnut, että Anaski olisi ansainnut luoto-insinöörin nimen.
Yhtä hyvällä syyllä hän olisi ansainnut toisenkin arvonimen:
"verkkoneuvos", sillä keltä hyvänsä hänen liikuntoalueellaan asuvalta
sattui verkko katoamaan, tuli hän siitä heti kohta neuvottelemaan
Anaskin kanssa. -- Etkö ole sattunut näkemään sellaisilla merkeillä
varustettua verkkoa? -- En ole sattunut. -- Mutta jos näkisit, niin
oletko hyvä ja tuot minulle. Sitten puhutaan vaivoista. -- Pitää
katsella, lupasi Anaski.
Ja jos asiat olivat oikeallaan, niin ei kulunut montakaan päivää, kun
verkko saapui omistajalleen. Tekipä hän kerran suuremmankin
"hyväntyön". Talasrannan talosta oli keskellä talvea kadonnut
nuottakodasta aivan uusi rantanuotta, eikä siitä kuulunut eikä näkynyt
soraa ei perää. He olivat niin hämmästyksissään etteivät älynneet
kääntyä edes Anaskinkaan puoleen. Tämä sattui kumminkin sattumalta
tulemaan taloon ja kuultuaan vahingon, oli sitä mieltä, että kyllä noin
suuren kapineen perässä kannattaisi pyöriä vähän tarmokkaammin.
-- Minkäpähän siinä tarmollaan taitanee, harmitteli isäntä. Olen
tarkastanut joka suunnalle, mutta tuisku on peittänyt jäljet niin
tarkkaan ettei erota ei hiiren-hyppyä.
-- Eipähän ne osanne jälkiään peitellä, hymähti Anaski. Mutta jos minä
rupeaisin kävelemään pimeän aikana tuolla epäiltävissä paikoissa, niin
saataisiinpahan nähdä, onko ollut ovelampi.
-- No jos löydät, niin saat puolen tynnyriä rukiita aivan samassa kuin
nuotta on kodan orrella, lupasi isäntä.
Anaski lähti liikkeelle ja palattuaan kahden yön kuluttua aamusella
varhain, hän ilmoitti isännälle, että nyt se nuotta oli kodan orrella.
-- Etköhän valehtele? epäili isäntä.
-- Kun et usko, niin käy katsomassa, sanoi Anaski.
-- Mistä sinä sen löysit?
-- Onkohan tuo niin tarpeellista tietää, vastasi Anaski. Ei se uskalla
tulla toista kertaa ottamaan.
-- Onpa merkillistä, jos se on siellä, virkkoi isäntä puoleksi
epäillen. Miten sinä jaksoit sen kantaa?
-- Jaksanhan minä toki vielä kantaa kuivan kesänuotan, vastasi Anaski
kellahtaen.
Isäntä meni katsomaan ja palasi kohta hyvillämielin.
-- Siellä oli nuotta aivan entisellä paikallaan... Joko sinulle pitää
antaa jyvät aivan paikalla?
-- Niinhän se puhe oli. Ei olekaan entisiä leipäjauhoja.
Isäntä kävi mittaamassa jyvät ja Anaski kiirehti heti "hyvän tuulen
aikana" kantamaan myllyyn.
Päivän tultua meni isäntä uudelleen katsomaan löytynyttä nuottaansa ja
nyt hän palasi sieltä vähemmän hyvillämielin.
-- Ennättipäs se Anaski mennä pois hyvän tuulen aikana, hän virkkoi
harmissaan. Eihän se veijari hakenut sitä mistään. Siitä nuottakodan
kupeelta kinoksesta oli kaivanut. Ja itsehän se hyväkäs on sen siihen
ensin peittänyt, vaikkei sitä tuiskun perästä kukaan älynnyt... Ennätin
lähettää kuulutuksen sanomalehteenkin.
Isäntä oli jonkun päivän hyvin harmissaan, ei niin paljon jyvistään,
vaan tuosta joutavasta kuulutuksesta.
Anaskikin sai kuulla samasta kuulutuksesta ja virkkoi:
-- Nämä nykyajan ihmiset ovat kovin hätäisiä. Jos tuppi-junki sattuu
putoamaan, niin sitä jo ilmotellaan sanomalehdessä. Ennen pidettiin
isommatkin asiat omina tietoinaan. Enintään kuulutettiin oman pitäjän
kirkossa. Vaan silloinpa olikin kaikilla rantalaisilla omat veneet ja
verkot. Ei tarvinnut muuta kuin kävi alavesistä hakemassa. Ei ne
mitenkään uskoneet että niitä on viety vastavirtaan. Kymmenittäin minä
niitä kesässä soutelin ja lahjottelin rantamökkien asukkaille. Ja
etteivät tarvitsisi kursuilla peloissaan, käskin viemään oman pitäjän
kirkkoon sellaisen kuulutuksen että heidän rantaansa on ilmestynyt
vieras vene, käyköön omistaja kahden viikon kuluessa tuntomerkillään
omistamassa, muutoin soutelen kuin omallani... Kukapa niitä tuli
perimään ja niin oli köyhimmälläkin oma vene, vaan onkos nyt, joku
vanha rottelo, jonka on sattunut joltakin hyvältä ihmiseltä saamaan.
-- Anaskin pitäisi nytkin kuljettaa niitä alavesistä, huomautti joku.
-- Vai niin, myrähti Anaski. Tuskin ennättäisi sauvoa venettä virran
päälle, kun jo sanomalehti levittäisi kuulutusta monen pitäjän yli,
että sellainen vene on kadonnut. En minä mene siihen ansaan. Kulkekoot
uimalla tai purjehtikoot niillä sanomalehdillään.
Anaskilla oli sama vika mikä muillakin, ettei hän voinut suosia
kilpailijaansa.
"Kuokkurien" ruokkijana.
Tervarannan rikkaimmassa talossa vietettiin tyttären häitä,
joita myöskin nimitetään lähtiäisiksi. Ne olivat ensimäiset
kaupunkilaistapaan valmistetut häät, jossa ei viivytty päiväkausia.
Kerran vain ruokittiin, senkin seisapisteessä ja sitten sai mennä kukin
kotiinsa.
Anaski ei ollut erittäin utelias kenenkään "kemuja" kurkistelemaan,
mutta kun oli edeltäpäin kuullut millainen järjestys näissä häissä
tulee olemaan, niin halutti kumminkin ennen elämänsä päättämistä katsoa
tällaistakin "suun narraamista", kuten hän sanoi ja satutti matkansa
siitä kautta.
Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei nämä ole entisajan häiden
arvoiset. Ei ainoatakaan "hujutuulella" olevaa miestä koko talossa. Ja
kun hän ovenpieleen seisattuen katseli uudenaikaista seisaallaan
syöntiä, myrähti hän pian halveksien ja lähti astua tallustelemaan
Tervaputolle.
-- Kävikö Anaski hääpaikassa? kyseltiin siellä.
-- Kävinhän tuolla ohikulkiessani.
-- Hyvänäkö pidettiin?
-- Ei näytty kutsuvieraitakaan käskettävän istumaan, murahti Anaski.
Näpistään söivät kuin närhit.
-- Niin kuulutaan syötävän herrainkin häissä, tiesi joku.
-- Syökööt! kivahti Anaski harmistuen, Paremmin minä ennen vanhaan
ruokin kuokkavieraitakin. Ja kutsutut vieraat istuivat aina pöydän
ympärillä, johon kannettiin kukkurat puurokupit, kupin keskellä
kesävoista silmä kuin Ahvenlampi. Puuron perästä paistit ja kalakeitot
ja välillä ryypyt.
-- Entäs täällä?
-- Täällä? Eikö puheitakaan ryypyistä. Yksistä kupeista kävivät
kurkkimassa muutakin ruokaa ja saatuaan siepatuksi milloin minkin
nokareen, natustivat sitä jossain nurkassa kuin närhi potattilohkaretta
aidanselällä. Sellaisiksi ne menevät häätkin, kun herrashupsuja
lisääntyy. Ennenaikaan niistä oli huvia ja hyötyä, eikä sieltä
pötkäisty pois kuin jänis haavalta. Syötiin ja juotiin monena päivänä.
Jokainen toi tullessaan ruokaa kontin täyden. Siinä leipää, lihaa ja
voita vaikka viikoksi. Toivatpa muutamat viinaakin. Sitten vielä rahaa
ja muuta tavaraa huomenlahjana. Entäs nyt. Kiireesti syödä hokaistaan
ja al' joutua kotiisi. Nuoret eivät ennätä tutustua toisiinsa ja niin
jäävät kohta enemmän kuin puolet vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. Ja
kutsumattomien ei kannata tulla katsomaankaan. Ne eivät saa suuhun eikä
silmään. Ennen kuhisi kutsumattomia kuokkavieraita sauna ja kartanon
ympärykset täynnä. Ja jos joukossa sattui olemaan jokukaan hoksivampi,
niin nekin saivat syödä ja juoda mahamäärältä. Minä niitä ruokin useita
kertoja, jossa eivät minua ennestään tunteneet.
-- Minkätähden tuntemattomia eikä tuttuja? kysyi joku.
-- Etkö sitä ymmärrä, sanoi Anaski. Tutuissa paikoissa saan niukuin
naukuin itsellenikin, jopa että muille. Mutta kun kävelin Pohjanmaalla,
niin siellä minua pidettiin joka paikassa isäntämiehen arvossa.
Kerrankin menin hääpaikkaan. Sauna oli melkein täynnä kutsumattomia.
Aloin kysellä, että onko niillä mitään syömistä. Sanoivat ettei täällä
"pruukata" kutsumattomille antaakaan. Minä sanoin että meidän
paikkakunnalla taas "pruukataan" antaa niille ensimäiseksi, kun vain
käypi noutamassa. Ei nämä jöriköt vieläkään ymmärtäneet. Sanoivat
ajettavan pois saunastakin, jos menee pyytämään. -- Jopa olette arkoja,
vaikka olette pohjalaisia, sanoin. Pitänee minun, vieraan puolen
miehen, käydä eväsperissä. -- Tyhjin käsin sieltä tulet takaisin,
epäilivät pohjalaiset. Nakkasin hattuni saunan penkille ja sanoin
pohjalaisittain: kalu se ittensä kruunaa, ja astelin kartanolle
odottelemaan saapuvia vieraita. Köyhemmistä tulijoista en välittänyt,
vaan kellä oli hyvä hevonen ja suuri tuomiskontti, sitä menin
tervehtimään ja kiirehtimään huoneeseen. Jokainen uskoi minut isännän
määräämäksi vierasten vastaanottajaksi ja pyytelivät tyhjentämään
heidän tuomansa laukot ja kontit. Minä kiittelin ja vakuutin että
saavat olla aivan huoletta, kyllä ne tyhjennetään. Pienimmät kontit
kannoin talon emännälle, jolta sain kiitokseni ja sitten vein kaksi
suurinta konttia saunaan. Silloinpa pohjalaisten silmät suurenivat ja
jokainen tunnusti, että Savon äijä on etu heistä.
Kuokkurit tulivat ruokituksi ennenkuin kutsuvieraat. -- Ollapa
viinaryyppy päälle, tuumailivat partaansa pyyhkien. -- Kun tuosta
tulisi suuret kiitokset, niin jospa kävisi sitäkin noutamassa, sanoin
koetteeksi ottavatko nyt paremmin uskoakseen. Jopa uskoivat ja
lupasivat kiitellä kirkonmäelläkin. Keräsin tyhjät kontit ja vein
rekeen. Sitten menin kammariin, jossa isäntä kelletteli sängyn päällä
seljällään, humalassa kuin mehiläinen. Aloin siltä kysellä, missä minun
tuomani "viinapotelli" on, olisin antanut ryypyn muutamalle
tuttavalleni.
-- Katsele tuolta kaapista ja anna minullekin, örisi isäntä käsiään
huitoen. Valitsin suurimman pullon, josta pulputin kahvikupin arvon
isännän kurkkuun ja vein sitten saunaan. Pohjalaiset alkoivat lipoa
kieltään ja kiitellä, että saipas äijä "kähvelletyksi". Luulivat minun
ottaneen omin lupini, ennenkuin kerroin, että se on otettu isännän
käskystä, jolle annoin ensimäisen ryypynkin. Nytpä alkoi sadella suuria
kiitoksia. Ei tahtonut keritä kerätä konttiinsakaan. Niitä olisi ollut
keitellä puoleksi talvea, vaan muutamassa yöpaikassa oli jäänyt kontin
suu auki ja syöttöporsas, pahuus, oli tassutellut liiviinsä kaikki
kiitokset.
-- Vai niin, nauroivat kuulijat. Siihenkö ne Pohjanmaan häät
päättyivät!
-- Ei läheskään, sanoi Anaski. Kun kutsuvieraat olivat ruokailleet,
alettiin "huomentuopin" juonti ja juotiin koko yö. Tuli siinä
morsiusparille rahaa jos muutakin. Minä säästelin rahat matkan varalle
ja join kirveen ja silläpä sainkin pääni täyden.
-- Milläs Anaski sitten hakkaili, kun joi kirveensä?
-- En minä niin karkeita töitä varten liikkunut, että olisin kirveen
tarvinnut, oikaisi Anaski. Tullessani otin lastukolta talon kirveen,
josta kolistin pois varren. Kun sitten saunan uunin edessä hankailin
porolla, niin se meni uutena eikä talolle tullut mitään vahinkoa.
Anaski ennätti parhaiksi lopettaa kertomuksensa entisajan hyvistä
häistä, kun uudenaikaisissa häissä olleet palasivat kotiinsa.
-- Nytkö sieltä jo tullaan? ihmettelivät kotijoukot.
-- Jo lähti morsiusparikin ajamaan ja tottahan silloin muutkin. Ja jos
vanhain ennustukset pitävät paikkansa, niin ne elävät rikkaana, sillä
siellä on tulossa sellainen lumisade, että varmaan jälet peittyvät.
Tulijain täytyi tehdä selkoa kotijoukoille uudenajan häistä. Nämä
puolestaan kertoivat miten niitä Anaski arvosteli ja millaisia häitä
hän kiitteli. Kertoivatpa kirvesjutunkin. Anaski kuunteli ja antoi
poikain selvitellä minkä osasivat. Hänellä ei ollut tapana kertoa samaa
asiaa kahdesti, ainakaan samassa paikassa.
Aamusella huomattiin todeksi, että hääjoukon jäljet ovat peittyneet.
Tiet olivat aivan ummessa ja kartanolla kaikki lumen peitossa.
Hevostöille aikovat kopistelivat ja kaivelivat kapineitaan lumen alta.
Yhdeltä oli hävinnyt kirves. Se harasi sitä kaikista mahdollisista
paikoista eikä löytänyt. Jo tuli kolmannen kerran tupaankin, jossa
Anaski istui odotellen teitten aukenemista.
-- Mihin hiiteen se kirves hävisi, kiukkuili katselija. Se jäi kumpaan
hyvänsä, joko reen kaustaan tai halkopinon kupeelle ja nyt sitä ei
löydy, vaikka haravoisi kymmenen haravan kanssa.
-- Sekö uusi kirves se katosi? kysyi isäntä.
-- Sehän se oli, vastasi etsijä ja ovella mennessään lisäsi: tuskinpa
vanha olisi kadonnutkaan.
Anaski istui rauhallisena penkillä ja virkkoi viimein hyvin tyynesti:
-- Kyllä minä ymmärrän mitä te nyt ajattelette. Mutta en minä ole enää
näinä viime vuosina talletellut kirveitä enkä muitakaan tavaroita. Se
on lumen alla jossain, uskokaa jos tahdotte.
Ja keväällä, lumen lähdettyä, huomattiin Anaskin puhuneen totta.
Ennen ei.
Voinvälittäjänä.
Anaskin voinvälittäjänä olo sattui siihen aikaan, jolloin ei ollut
vielä tietoa meijereistä, vaan jokainen kirnusi omaan, kotona tehtyyn
korvoonsa, joka sitten vietiin myyntipaikkaan milloin sattui, jos ei
kotoa pitäin mennyt kaupaksi. Mutta kun voinvälitys katsottiin
siihenkin aikaan tuotteliaaksi toimeksi, sattui siihen mieltymään
semmoisetkin miehet, joilla ei ollut rahaa, vaan täytyi panna käsi
rahaksi ja kiireen kohdalla kumpainenkin käsi.
Eräs Jäppinen oli samalla tavoin innostunut voin välitykseen, vaan kun
hänellä ei ollut rahoja, päätti hän kääntyä Anaskin puoleen, jonka
arveli olevan osavamman käsiensä käyttäjän. Se oli syksykesää ja Anaski
puuhaili vielä onkimatöillä, josta Jäppinen hänet tapasi. Ensin puhui
hän voin hyvästä hinnasta ja mainitsi sitten että voisikohan Anaski
ruveta hänelle maksun edestä voita keräämään.
-- Rahallako sitä kerättäisiin, vaiko noin vain muuten, arveli Anaski
asianymmärtävän tyyneydellä.
-- Eihän niistä rahoista paljon ole, sanoi Jäppinen, muutenhan sitä
sietäisi saada.
-- No kyllähän minä tuon ymmärrän, sanoi Anaski, mutta nämä rantatalot
ovat niin köyhiä kesävoista ja sekin niin kovin lukkoin takana, että
ehkä sietäisi liikkua tuolla syrjäkylissä ja siellä liikkeen päällä ei
aivan tyhjällä elä.
-- Onhan minulla siksi että ruokarahaksi, sanoi Jäppinen, ja jos voita
kertyy, niin kyllä minä laitan lisää.
-- Mitenkä paljon sitä pitäisi hommata: tynnyri, vaiko kaksi?
-- Jokohan sinä saisit kaksi tynnyrillistä? kysyi Jäppinen hyvillään.
-- Se nyt ei ole mikään ihme, kehahti Anaski. Parin viikon aikana ne
tulevat täyteen ja jos ei ole valmiita tynnyreitä, niin siihen aikaan
minä nekin tekasen.
-- No jos sanaasi saapi luottaa, niin tässä on paikalla 13 markkaa,
sanoi Jäppinen ja veti rahat esille. Vaan jos sinä petät puheesi ja
viet nämä rahat?
-- Luuletko sinä minua niin epärehelliseksi, että minä ammattitoverilta
otan, Anaski sanoi vähän pahastuen. Jos ei kahden viikon sisällä ole
tynnyrit täynnä, niin vie veneeni ja kaikki mitä minulla on tästä
rahasta.
Jäppinen rauhoittui rahainsa suhteen ja erosi tyytyväisenä, mennen
mökilleen odottelemaan voiden joutumista.
Eipä Anaskikaan joutanut enään olemaan onkimatöillä, kun oli mennyt
niin lujaan sitoumukseen. Hän kävi ripustamassa onkensa oksaan ja
souteli talottomalle rannalle, josta käveli "omaan metsäänsä" ja
veisteli siellä kuivista kuusista tynnyrin lautoja. Sitten hän souti
veneellä "Ruhka-Reitun" mökille ja alkoi kyhäillä kokoon. Parissa
päivässä tulivat tynnyrit valmiiksi ja olivatkin oikein kookkaita
astioita, vaikka eivät erittäin sirotekoisia. Anaski arveli ettei niitä
ulkomaille lähetetä kumminkaan.
Nyt olisi pitänyt alkaa tuon suuremmoisen voin hankinnan, mutta
Anaskilta näytti kiireen aika menneen sivu, kun sai astiansa valmiiksi.
-- Pitäisi tästä lähteä vähän voita tiedustelemaan, arveli hän mökin
miehelle muutamia päiviä makailtuaan. Et sinäkään ole lehmää laittanut,
että saisi tästä paikan päältä.
-- Eihän tuota ole jaksanut laittaa, valitti mökinmies, jota
Ruhka-Reituksi nimitettiin.
-- Autettava olisit sinäkin, puheli Anaski kömpien alas uunilta.
Pitänee lähteä tuonne lanko-Mikon mökille, sillä sitä on voita, vaan
tuskin se antaa minulle rahallakaan. Se on niin kovin ylpeä, kun on
saanut kolme lehmää, ettei taivu minun tuumaani. Mikä sille pitänee
tehdä?
Anaski kantoi tynnyrit veneeseen ja vei muutaman niemen nenään, jonne
kätki tiheän pajukon keskeen. Vasta oli puolitiessä toinen viikko, kun
hän jo asetteli täyteläisten tynnyrien pohjat paikoilleen ja meni
viemään Jäppiselle sanaa että tulla ottamaan vastaan. Jäppistä ihan
ihmetytti asiamiehensä vikkelyys.
-- Ettäkö ihan täyteen sait kummankin? kyseli hän.
-- No pohjalla painain ne pitää olla, vakuutti Anaski mahtavasti.
Iltahämärässä vei Anaski ostomiehensä katsomaan tavaroita ja ihan
totisesti oli kumpainenkin tynnyri täynnä kaunista kesävoita. Erittäin
hyvä oli makukin voilla, kun sitä veitsen kärellä maistelivat. Syvältä
he eivät kumminkaan maistelleet ja ainakin Anaski oli hyvin varovainen
veistä juoksettaissaan.
-- No mitenkä paljon sinun pitäisi vielä saada näistä rahaa? kysyi
Jäppinen, kun olivat panneet pohjat paikoilleen.
-- Anna nyt summakaupalla minkä parhaaksi näet, nämä kun eivät minulle
paljon maksa, arveli Anaski.
Jäppinen antoi nyt vähän runsaammin kuin viime kerralla ja ehdotti,
että jos Anaski vielä soutaisi tynnyrit kaupunkiin, hän itse menisi
toista tietä kauppoja valmiiksi tekemään ja olisi rannassa vastaan
ottamassa.
-- Kyllä minä saatan olla mukana, jos panet evään, sanoi Anaski. Mutta
tovereita täytyy olla, yksinäni en lähde.
Samassa sovittiin, että Jäppinen panee vielä kaksi muuta miestä
soutamaan ja matkaeväät.
Huomenna iltapäivällä nähtiin kolme miestä laskevan veneellä kaupunkiin
päin kahden voitynnyrin kanssa. Anaski siinä istui perässä ja uitteli
"sikaa". Kivivirtaa laskiessa oli jo niin pimeä, ettei enään uskaltanut
harvoin kuletuille vesille lähteä, vaan täytyi asettua virran
alapuolella olevaan mökkiin yöksi. Veneensä kokastivat he pajukon
kupeelle ja illasteltuaan asettuivat mökkiin nukkumaan. Lastistaan
arvelivat he että mikäpä heidät vei veneestä. Anaski ei puhunut
minnekään päin, vaan antoi asian olla toisten miesten varassa.