-- Savustuu ja mustuu. Enkelitköhän tuossa mustuu, jos akat

ANASKI

Kirj.

Kauppis-Heikki

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1911

SISÄLLYS:

Elinkeinot.

Mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.

Povarina.

Jauhopuuhassa.

Perunoilla eläminen.

Kertomus rautatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.

Aisamäessä "pelimannina".

Iltapakina.

Kosinta-ajoiltaan.

Kalastus-oppaana.

Löytäjänä.

"Kuokkurien" ruokkijana.

Voinvälittäjänä.

Hyväntekijänä.

Elinkeinot matkoilla.

Uutisviljelijänä.

Pantti.

Opetus- ja kasvatusalalla.

Elinkeinot.

Hänen varsinaiset elinkeinonsa olivat onkiminen, kortista ennustaminen

ja viulun soitto. Tämä viimeksi mainittu enemmän huvin kuin hyödyn

vuoksi. Omissa puheissaan hän antoi ymmärtää edullisimmaksi

elinkeinokseen huolettomien tavaran tallentamisen, ja joskus huomasivat

muutkin olevan siinä puheessa perää, vaikka ei niin suuressa määrässä

kuin hän itse uskotteli.

Anaski oli ulkonäöltään jylseäkasvoinen, pienet silmät syvällä knlmien

varjossa. Ei sattunut koskaan, ettei hän olisi jaksanut hillitä

itseänsä. Jos hänen kertomustensa kuuntelijat nauroivat katketakseen,

istui Anaski aivan tyynenä, juuri kuin kertoisi kaikkein totisinta

asiata maailmassa. Ja koska hänen elämässään ja varsinkin

kertomuksissaan löytyi joitain huvittavia paikkoja, panen tähän

näytteeksi muutamia.

Mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.

Oli juuri jänisten ammunta-aika. Veneellinen herroja kulki pyssyin ja

koirain kanssa saaresta saareen, joissa aina syntyi tulimainen

möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski

oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän

tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan ja

rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan

leikkaamassa, Anaski sai köllehtiä yksinään. Viimein tuli herroillekin

nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli kyselemään

ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon miehiä.

-- Ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen itseänsä

pöydän päässä.

-- Saisikohan rahalla ruokaa? kysyi herra.

-- Saaneehan näin kesällä ruokaa.

Anaski meni enempää puhumatta ulos ja loi tuohisen, jossa oli

leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.

-- Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.

Vieras katseli jo epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:

-- Tuolta ollaan Helsingistä.

-- Vai niin kaukaa. -- Siinä sitä olisi ruokaa aluksi.

Hän laski tuohisen pöydälle.

Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin

pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti murun ahvenen

selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei varmaan ollut syömärin sukua,

koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja kysyi, mitä ruoka

maksaa.

-- Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä ruoka-ateria tavallisesti

maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski

vakavasti.

Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.

-- Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja koska maksatte näin runsaasti, niin

minä tuon viime palaksi voitakin.

Kuultuaan saavansa näin herkulliset jälkiruuat, pääsi herralta

röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi

kumma ukko. He tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan

puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.

-- Missä tästä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.

-- Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän

kotimieheksi, kertoi Anaski.

-- Hyvästikö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?

-- Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen

isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun

oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.

-- Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla isäntänne

silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi?

-- Se asia selviää, kun minä selitän, sanoi Anaski vakavasti.

Mökkiläisen on maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin

jälkivuosina täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan näinä vuosina, kun

jaetaan riihisäkeistä isännälle ja meille, niin minä nostan sen

kolmannen kerran kapan pohjapuolella ja sanon että isännälle pitää

antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä ymmärtää, on vain

hyvillään, kun on niin hyvä mökkiläinen, että antaa kukkura kappoja.

-- No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon

suurempi teille tuli?

-- Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen

tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja

kantaa jälestä aittaan.

-- Hyvä on poikakin vaarilla.

-- Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäen.

-- Vaan eikö isäntänne pääse tietämään, miten hänelle niitataan, kun

kerrotte muille?

-- No mitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä

muille kerrokaan.

-- Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?

-- Ei tässä omilla heinillä elätä kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on

heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmekin.

-- Miksikä yöllä?

-- No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun

yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen

sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se

suureen kokoon tee suurta lovea.

-- Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.

-- Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, sen vaan sanon, että jos

muutkin mökkiläiset olisivat virkeämpiä hämärän aikoina, niin eivät

tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin jyviä,

milloin heiniä rukoilemassa.

-- Niitä pitäisi neuvoa.

-- Ei tuhmista tule viisaampia neuvomallakaan.

Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toisen ruokapaikan

etsintään, taikka jatkamaan jahtia.

-- Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä?

arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajavat, vaan ei niitä saa

ampua kuin silloin tällöin.

-- On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin

hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille

kiven koloihin piiloon. Kunhan menette pois, lähden tästä minä

tempomaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon

laskun aikoina on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä kävin

näin herrain käynnin perästä tappamassa niin paljon, että talvella oli

kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.

-- No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihastelivat herrat. Kyllä nyt

ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.

Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski

vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.

Povarina.

Huomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat nyt

syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja etsiä

mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä

lähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää

ryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa,

muut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöskenteli

nyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun

tyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään,

muisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni

sitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.

-- Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.

-- Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.

-- No, povataanpa sitten tosia.

Anaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä

käsillään ei hän viitsinyt moneen kertaan korttiansa sotkea, ilmankin

olivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vain nelikulmaan ja toksitteli

sitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä

ne muka merkit löytyivät.

-- Niinpä niin, alotti hän. Saunaan näyt syntyneen ja itku on ollut

ensimäisenä työnäsi. Nyt aikaisena on ollut aikomuksesi lähteä

karjakkokouluun, vaan muut ovat sen estäneet.

-- Mistä Anaski on sen kuullut? kysyi tyttö.

-- En minä tarvitse kuulla mistään, onhan tässä selvät merkit... Niin,

ja nyt taitaa olla mielessäsi sellainen toinen koulu. Tämä valkoverinen

nuori mies katsella maurottaa kuin kissa hiiren perään. Eikä se

taitaisi mikään pahasopuinen mies ollakaan, "herttasia" lehtiä on tässä

ympärillä. Mutta ei se ole ainoa paras. Tästä jos hypätään pieni

polveke, niin täältä löytyy vielä pulskempi poika. Näyttäisi niinkuin

se olisi jokin mestarismies, joko nikkari, taikka jotain muuta vähäistä

virkaa harjoittava, ehkä malmin nostaja.

-- Eipä ne virat paljoa janota, sanoi tyttö.

-- No jos ei janota, niin hypätään toinen mutka ja jos ei sekään ole

hyvä, niin otetaan vielä kolmas ja tullaan kotiin takaisin. Ota sitten

itsellesi kaksi kaunista nimeä: vanha ja piika, niin ei elämätä sen

parempaa.

-- Ettäkö vanhaksi piiaksi?

-- Ei pakosta, johan minä sanoin, vaan jos näillä toisilla teillä

pelkäät leivän loppuvan, niin tällä kotoisella tiellä näkyy olevan

leipää niin kauan kuin hampaitakin, ja jos pitkään elät, niin puuroa

viimeiseltä. Ikäsi loppuun pääset onnellisesti jos vaan ei mitään

onnettomuuksia tapahdu. Isäsi kotia näkyy joku pienempi vahinko

kohtaavan. Näyttää kuin ruokatavarata katoaisi, eli on jo kadonnut.

Ruuniveristä, vanhan puoleista miestä arvelevat siihen syylliseksi.

Anaski katsoi vielä viimeiseksi kolmen lehden nostoilla onnen

pääpykälöitä ja silloin se oli teko tehtynä. Poislähtönsä varusti hän

siksi ajaksi, ettei tyttö ollut porstuassa, kun hän siitä läpi kulki.

Tyttö rupesi kohta kantamaan leipiänsä aittaan ja huomasi, että yksi

leivistä oli kadonnut. Hän katseli, mutta eihän sitä mistään löytynyt,

Anaskin ennustaminen oli käynyt toteen. Mutta hänelläpä olikin nyt

kokonainen lämmin leipä veneensä kokassa, ei tarvinnut iltasesta olla

huolissaan.

Viimein tyttökin arvasi, että ruuniverinen mies sen leivän otti

mennessään, vaan ottakoon.

Jauhopuuhassa.

Viimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien

ruokahalua, kun muutamana iltana suuri jauhovene tulla jöllötti

etelästä päin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti eräälle

maakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän

ulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.

Anaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua

veneeseensä ja jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta ja

alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo ennätti

kulkea, kun vene tarttui kiinni kiviseen luotoon. Anaski koetti

sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli sen aina uudestaan

lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli pitkä. Viimein

laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään keinot eivät

auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään asti, jolloin

varsinaiset kulettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä venettään

katsomaan.

-- Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa? sanoivat miehet

vihaisesti Anaskille.

-- Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille.

Kaikellaisia tallukoita lähetetäänkin jauholastia kulettamaan, kun

panevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi

sattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä,

niin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.

Miehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan

siitä hyvästä, kun on heidän venettään varjellut.

Järvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään

lämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet

yöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine housuineen.

-- Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.

-- Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille.

Jauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi,

vaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.

-- Mitenkä sinä jauhoja puuhasit?

Anaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin

tavallisen asian ja harmissaan jatkoi:

-- Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kävelevät

pussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole

silloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että

avuksi tulisivat.

-- Mistäpä ne ovat sen tietäneet, ja jos olisivat tietäneetkin, niin

eipä semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.

-- Mikä siitä tulee? vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän

enempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman

osan ikääni.

-- Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat

märkänä, nauroi isäntä.

-- Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä tämäkään

yritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön

tienestiä.

Samassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.

-- No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?

-- Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään...

Sain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen

etemmäksi kuin tuonne luotoon asti.

-- Mihinkäs oli aikomus viedä?

-- Tuonne toiselle rannalle, jossa on hakattu kaski.

-- Entä siitä?

-- Sinne kaskeen puitten ja risujen alle olisin kantanut joka säkin,

niin jopa olisi kelvannut köyhäin talveaan viettää. Nyt ne jäivät

kuppien pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs

eivät tulleet avuksi.

-- Taisi olla viisainta, etteivät tulleet, ja se se olisi ollut

viimeinen paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä olisivat vieneet

"vanhaan taloon" povariksi, puheli isäntä.

-- Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle

lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja

milläpä enään povanneekaan, sietäisi saada uudet kortit.

Perunoilla eläminen.

Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi.

Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli runsaampaa. Tuon

tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi

hyviä naimaonnia ennustella, ja pistivätpä poikasetkin lantin, kun

saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempaa väkeä hän huvitteli

juttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita. Anaski otti

edeltäpäin aina tarkan selon siitä, mikä missäkin kelpaa ja asettui

aina sen mukaan.

Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski

ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken, että häneltä saisi perunoita,

eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisi häntä jonkun aikaa.

Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla

ollut omistaan niinkään monta perunaa, kuin varpaita jaloissaan.

Jo ensimäisenä yönä tulla pölkähti kannannainen perunasäkki mökin

kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä,

sillä ruoka tuli talosta. Perunoita keitettiin kolmasti päivässä, niitä

kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.

-- Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki

tahtonut aina iltasella joutua tyhjäksi.

Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin

kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin

eläimetkin tulivat jaksavaan perunakuntoon. Anaski itsekin lihoi

helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.

Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.

-- Taitaa olla terveellistä, että minä muutan majaa, sanoi Anaski, ja

mökin joukot arvelivat samaa.

Hän siirtyi kesäisille laitumilleen, povaillen ja komopuuta kilkutellen

nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa

muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja

kertoi että siellä on perunan varkaita liikkunut.

-- Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.

-- Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan

Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.

-- Lieneekö noita hyvin kaukaiset syöneet, sanoi Anaski.

-- Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän liikkui

sielläpäin, arvelivat muut.

-- Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Kun menet sinne päin, niin

sano Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä perunoistaan, itsehän se

ne söi, minä vain kannoin valmiiksi.

-- Semmoistako se olikin! rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo

Anaski elatuskeinonsa ja elättäjänsä.

-- Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä

hänen oma perunakuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.

-- Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.

-- Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan,

pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että

millä tavalla se sujuu, kun kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.

Kertomus rautatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.

Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä

hän oli elänyt hyvänä poikana, vieläpä rikastuikin niin paljon, että

oli palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen

tuli uusilla korteilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille

kuulijoille oli verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti.

Ihmeellisintä oli ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän

muodosti kertomuksen omaan tapaansa.

-- Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, hän kertoi. Minä olen

ikäni ajatellut että missä se on ja kun keisari sallii sen olla, ettei

kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löysivät ja näkyipä

saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä monta

kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan perästä

aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen vanhan

"tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jäähtymään ja lähtivät

sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan sotaväelle

suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla joka

miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta tulelta

pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä pantiin viemään, eikä

sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin, niin

puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin

ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona

kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin että

lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa jälkimäistä

hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja mukellutin

lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.

-- Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.

-- Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään.

Kun menin myömään vaskisepälle, niin se luuli kullaksi ja antoi hyvän

hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä kolhaissut toista

suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.

* * * * *

Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta

ja kysyi:

-- Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä

milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja

valehtelemiseen?

-- Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.

-- Milloinka tuo sattui?

-- Muutamana syksynä se sattui. Ahvenet eivät ottaneet enää onkea ja

minä makailin tuolla Kuikkasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä.

Siellä lämpöisen saunan lauteella ajattelin, että heitän pois nuo

entiset pahat tapani ja elelen täällä yksinäisyydessä elämäni loppuun

asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen Eliastakin

elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu leipää ja

lihaa. Pian minulta loppuivat entiset eväät ja makailin sitten

korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä.

Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin

pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä.

Sorsat vain karnuttivat rantasilla ja kuikka parkui selempänä. Viimein

jo potkasin ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on

ovi kiinni, ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu

sisään päästäkseen. Multa ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan

omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä

makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että

toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana

myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä

jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.

-- Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä

toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja

hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?

-- Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei vähän

enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt pystyttämään

hautani päälle vanhan viuluni pohjan ja eläissäni kirjoitutan siihen

sanat että

minä vaivainen mato ja matkamies,

vaeltanut monta vaarallista retkee

ja odotan ehdon hetkee.

Mitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat

valmista.

Aisamäessä "pelimannina".

Vaikk'ei Anaski ollut herkkä suuttumaan niin sattui sitäkin toisinaan.

Muutamana kesänä olivat hänen kotikylänsä viimeisetkin talot

muurauttaneet tupiinsa uloslämpenevät tiili-uunit ja se oli Anaskin

mielestä sellainen tyhmyys, että hän suuttui. Hän pisti viulunsa

konttiin ja lähti kävelemään syrjäiselle Aisamäen kylälle, jossa oli

vielä savu-uunit vallalla. Ihmiset olivat täällä vähempi tietoisia ja

siksipä ei sopinut ihmetellä, jos häneltä jo ensimäisessä talossa

kysyttiin mitä varten vieras matkustelee.

-- Tulin vaan vähäksi aikaa tänne savutupien puolelle, selitti Anaski

matkansa tarkoitusta. Siellä rantamailla ovat rikastuneet niin ettei

löydy enää savu-tupaa kuin parissa pahasessa mökissä. Ne uloslämpenevät

tuvat haisevat niin "ulolle", etten minä niissä halua asua.

-- On täällä vielä vieraan tarpeeksi savua, sanoi Aisamäen mies. Mutta

halu näilläkin olisi päästä siitä erilleen. Köyhyys on vaan vastuksena,

kun eivät jaksa ostaa tiilejä ja teettää uloslämpeneviä uuneja.

-- Älkää hyvät ihmiset turmelko tupianne niillä uloslämpenevillä

uuneilla, varoitti Anaski. Ei niissä ole oman maan hajua, eikä niissä

säily ihmisetkään terveinä. Savu se pitää hengittimet ja

ulkopuolisenkin ruumiin karaistuna, ettei tule keuhkotaudit eikä muut

kolotukset. Ihmisen mielikin säilyy niissä rauhallisena, mut anna olla

kun asuvat muutamia kuukausia savuttomassa tuvassa, niin tuskin

kärsitään kärpäsen puremista. Tuollakin Tervarannan Tahvolassa elivät

veljekset sovinnossa ja yhtenä talona niin kauan kuin asuivat

savutuvassa, mutta tuskin sopivat vuottakaan asumaan yhdessä

uloslämpenevän uunin aikana... Niin se asia on... Eikö täälläkään ole

sitä huomattu?

-- En minä ole ennen kuullut savulla olevan niin hyviä lahjoja, sanoi

Aisamäen mies. Vaimoväki varsinkin vihaa sitä ja valittavat, että

näissä savutuvissa vaatteet ja kaikki savustuu ja mustuu.

Anaski jo kiivastui.

-- Savustuu ja mustuu. Enkelitköhän tuossa mustuu, jos akat ja akkain

vaatteet mustuu... Jos minä rupean kertomaan savusta ja mustumisesta,

niin se on toista tuohakkata, vaan minä en sittekään valita. Minulla

oli ensimäisen Lienun aikana mökki siellä Tervarannalla ja sitä

rakentaessa sattui sillä lailla, että savutorven paikalleen asettaminen

jäi tuolle Tuomas Massiselle, kun itselläni oli lahnan pyyntöön lähtö.

Mutta eikös vain tämä tollukka ollutkin asettanut sitä väärin puolin,

leveän pään allapäin. Siitä tuli sellainen rakkine, että veti savun

sisään päin ja vetipä kaikki Tervarantalaistenkin savut. Oli siinä

savua yhden mökin tarpeeksi.

Minulla kasvot olivat jo kevättalvella niin mustat, että pimittivät

yhden päreen valon aivan näkymättömiin. Piti aina sytyttää kaksi

pärettä ja hyväpä oli jos sittenkin istui syrjin tuleen. Lienu ei

mustunut niin pahasti, kun se istui aina huivi silmillä, vaan näkö

siltäkin väheni sinä talvena.

Aisamäen mies ihmetteli savun paljoutta ja virkkoi:

-- Onhan tuosta ollut vahinkoakin.

-- Mitä vahinkoa? kysyi Anaski.

-- Kun meni Lienulta näkö.

-- Hyötyä siitä oli eikä vahinkoa. Näkevänä se soutaissaan pälyili

pitkin rantamia ja kuka sen tietää, jos olisi alkanut pälyillä muihin

miehiinkin. Vaan sen savu-talven perästä se souti vakavasti kuin kone.

Jos jäi maallakin matkustaessa pari syltä jälemmäksi, niin alkoi

rukoilla: älä rakas Ananias jätä, minä eksyn. -- Eivät puhuttele

savuttomissa tuvissa asuvat akat niin lempeästi miehiään.

-- Eipä taida savutuvankaan akan sanat kaikistellen olla kovin

lempeitä, huomautti Aisamäen mies.

Anaski ei luopunut väitteestään.

-- Siinä on silloin muu "riena" tai on turvitellut enimmät ajat jossain

ulon-hajuisessa kammaripöksässä.

* * * * *

Tätä keskustelua kuulemaan oli kerääntynyt nuorempaakin väkeä ja nepä

olivat sattuneet tarkastelemaan Anaskin konttiakin ja huomanneet siellä

näkyvän viulun kaulan. Nuoret siitä heti innostuivat ja rohkein poika

tuli vanhempaa väkeä salaa Anaskille tuumimaan, että sopisiko tämän

viipyä yötä.

-- Olisiko jotain tehtävää? kysyi Anaski.

-- Olisi, selitti poika. Laitettaisiin tanssit. Meillä on ollut pitkän

aikaa puute viulupelistä.

-- Nythän siitä puutteesta päästään, sanoi Anaski. Tähänkö ne tanssit

laitettaisiin?

-- Ei, kun tuohon naapurimökkiin, selitti poika. Mutta ei puhuta mitään

vanhemmalle joukolle. Me nuoret levitellään sanoja toisillemme ja kun

vanhat rupeavat nukkumaan, niin pistäytään silloin mökkiin.

-- Tehdään vain niin, myönnytti Anaski.

Häntä oli harvemmin pyydetty tällaiseen toimeen, sillä kotikylällä

tunnettiin Anaskin soiton soveltuvan enemmän mielen virkistykseksi kuin

tanssimusiikiksi. Tiesi sen Anaski itsekin, mutta mitäpä hän rupesi

näille sydänmaalaisille selvittämään. Jos haluavat verrytellä jäseniään

viulun sävelten mukaan, niin verrytelkööt vain nuorena ollessaan.

Hän asettui taloon yöksi ja illan tultua köllähti kengät jalassa

penkille pitkälleen.

-- Eikö vieras heitä kenkiään... kyllä tässä tarkenee, huomautti

isäntä.

-- En minä heitä ennenkuin aamupuolella yötä, sanoi Anaski. Minua

joskus "unikakkiainen" kävelyttelee iltayöstä ulkona ja siellä

kylmettyisi jalat.

-- Vai on vieraalla sellainen "virma", ihmetteli isäntä. Eiköhän tuolle

löytyisi mitään keinoa, jolla saisi pois lähtemään?

-- Kyllä minä keinot tiedän, koska olen kymmenistä ajanut pois

samanlaisen "virman", sanoi Anaski.

-- Miksikä silloin antaa olla itsessään, ihmetteli Aisamäen mies.

-- Ei ne muutkaan tohtorit kykene omia tautejaan parantelemaan. Muiden

luokse ne menevät. Vaan minä en ole lähtenyt kenenkään luokse, kun

tästä on ollut joskus hyötyäkin.

-- Hyötyäkö?

-- Niin niin, hyötyä. Useita kertoja sattui siinä mökillä ollessani,

että olin uneksiessani kantanut milloin jyväsäkin, milloin heinätakan.

Ja kun en muistanut itse eikä muutkaan tietäneet mistä ne olin

löytänyt, niin ne tulivat syödyksi ja tasaiseen tarpeeseen olivatkin.

-- Onpa se merkillinen "unikakkiainen", nauroi isäntä. Jokohan viepi

ensi yönäkin säkkiä kantamaan?

-- Ei tarvitse talonväen olla peloissaan, rauhoitteli Anaski. Ei se

ennenkään näin lumien aikana pannut säkkiä kantamaan.

Isäntä meni rauhallisena nukkumaan ja vähän myöhemmin tallusteli Anaski

viulu kainalossa läheistä mökkiä kohden. Talon poika oli odottanut

"pelimannin" lähtöä ja opasti nyt huolellisesti ojien ylitse, joita ei

lumi ollut ehtinyt vielä tasoittaa. Hän pelkäsi tuon ikävöidyn

ilokapineen särkymistä ja tarjoutui sitä kantamaankin.

-- Kyllä se on varmimmassa suojassa, kun on minun kainalossani, sanoi

Anaski. Tämä on kallisarvoinen viulu. Tämän kansi on tehty sadan vuoden

vanhasta karsikkokuusesta ja sen tähden tämä soipikin kauniimmasti kuin

kuningas Taavetin kantele... Kerran kulki täällä keisarin hovipelimanni

etsimässä oikeita vanhankansan viuluja ja kun sai yhdellä sormellaan

yhden kerran rampsauttaa tämän minun viuluni yhtä kieltä (tässä ei

silloin ollutkaan useampia kieliä) niin väkivetoon olisi työntänyt

viisisatasta, vaan ennenhän minä myön itseni, ennenkuin tällaisen

viulun. Millä minä sitten aikani kuluttaisin.

Opastaja oli mielissään, kun sai kohta kuulla tällaisen ihmeviulun

äänen ja tanssia sen mukaan. Toiselta puolen pyrki huolettamaan, että

miten kallispalkkainen näin arvokkaalla viululla soitteleva "pelimanni"

mahtanee olla. Mökkiä lähestyessä hän jo varulta kysäsi:

-- Paljonko olette ottanut yön soitosta?

-- Ei minun ole milloinkaan tarvinnut itse määrätä, vastasi Anaski.

Antaisihan ne pelistä ja tanssista hurmaantuneet nuoret viimeisetkin

penninsä ja paidankin päältään, vaan enhän minä ole niiltä ottanut kuin

kahvikupposen ja jos lisäksi pötkytupakan. Se on sitten eri taksa kun

olen soittamassa rikkaille ja herroille.

-- Oletteko ollut herroillekin soittamassa?

-- Saisit tuon jo arvata kysymättä.

Opastajalle tuli kiire joutua edeltäpäin lupaan. Anaski aavisti, että

se menee tekemään valmistuksia hänen tulolleen ja kopisteli kenkänsä

puhtaaksi lumesta. Mökin emäntä olikin jo kahvipannussaan käsin ja

ennen tulleet siirtyivät kunnioittavasti syrjään pöydän päästä,

soittajan paikalta. Anaski asettui siihen ja katseli tyytyväisenä

tanssisalia, sillä siinä oli sisään savustava uuni ja laipio

kiiltomusta. Hän alkoi väännellä viulun tappeja ja rampsautella

sormellaan kieliä. Kaikki kuuntelevat korvat porhollaan, Jopa se on

kaunista. Olla vain enemmän.

Mutta Anaski ei ollut kiireinen. Hyväkin kone tarvitsee asettaa

kuntoon. Oli etsittävä pihkoitettu harjanpää, johon jousen jouhia

teroitettiin. Sitten jo saivat odottajat kuulla eri kielen kurahduksia

ja se näytti aivan lihaksia iiikauttelevan.

Anaski asetti viulunsa pöydälle. Hän tahtoi saada ennen soittamaan

ryhtymistä varmuuden, kelle tuota kahvia keitettiin. Kohta tulikin

varmuus. Soittajan suuta sillä suittiin. Olisi annettu vaikka koko

pannullinen, mutta Anaski tyytyi neljään kuppiin.

Nyt olivat palkat suussa ja silloin sopi alottaa. Vielä muutamia jousen

juoksutuksia kieleltä toiselle ja sitten alkoi varsinainen "peli". Se

muistutti hyvin paljon voitelemattoman ja vanhuuttaan ravistuneen

silppukoneen säveliä, kun sitä pakkas-aamuna jossain ladon ylisillä

pyöritetään. Erotus oli vain siinä, että Anaskin kone soi kuumassa

tuvassa ja paljon epätasaisemmassa tahtilajissa kuin silppukone. Hän ei

viitsinyt vanhoja sormiaan hyvin paljon hypitellä koneen kielillä, vaan

antoi jousen kahnuttaa ne äänet mitä neljästä kielestä löytyi, ja kyllä

sieltä tuli ääntä aivan lakkaamatta. Anaski olisi sallinut nuorten

ryhtyvän toimeen, mutta ne vain istuivat ja töllistelivät toisiinsa.

Tämä tahtilaji näytti olevan näille aivan outoa, vaikka sen piti olla

vanhan ajan valssia, johon kotikylän pojat tiesivät sanatkin, että "tie

uunille, tie uunille, se on valssia, se on valssia". Mutta eihän nämä

syrjäisellä kylällä kasvaneet pystyneet yrittämäänkään. Täytyi alottaa

uusi peli, jota kotikylän nuoret nimittivät "Anaskin jätkäksi", vaan

jolle vanhempi väki oli keksinyt jätkyttelysanat: "oikein hupsua,

oikein hupsua". Anaski ei näistä nimityksistä pahastunut. Siitä hän

pahemminkin pahastui, jos nuoret antoivat mennä pyytämänsä "pelin"

hukkaan. Kotikylän nuoret tiesivät tämän ja antoivat jalkojensa jytistä

vähääkään tapailematta Anaskin tahtia. Mutta kun nämä aisamäkeläiset

nyt viimeinkin lähtivät lattialle, sotkeutuivat he heti kohta ja jäivät

seisomaan. Useita kertoja he yrittivät, mutta joka kerta kävi samoin.

Jo tuli rohkein pyytämään, että jos hyvä "pelimanni" soittaisi jotain

toisia, eivät he tätä osaa.

-- No soitetaan toista, sanoi Anaski.

Hän lisäsi tähän toiseen peliin muutamia tempauksia, joten se kuului:

oikein, oikein, oikein hupsua, mutta eihän nämä päässeet sittenkään

entistä pitemmälle. Anaski pysyi pitkän aikaa kärsivällisenä ja vaihtoi

vielä pari kertaa peliä. Multa kun ei sittenkään ruvennut sujumaan,

suuttui hän viimeinkin, pisti viulun kainaloonsa ja virkkoi

lähtiessään:

-- Kumma kun tämän kylän nuoret eivät osaa tanssia. Vaan kun minä

soitan tuolla Tervarannalla, niin siellä menee tupa yhtenä jytynä.

Tämän yrityksen perästä eivät Aisamäen pojat pyytäneet Anaskia

"pelimanniksi".

Aamusella oli hän katselemassa kenkiään, kun isäntä tuli tupaan ja

alkoi kysellä yön kulusta.

-- Onko vieras saanut hyvästi nukkua?

-- Viimeiseen solmuunpa vetelin.

-- Eikö unikakkias kävelyttänytkään?

-- Tunnustelen minä noista kengänkannoista, että on se jossain asti

kuleskellut.

-- Löytyikö tuolta mitään säkkiin?

-- Ei ole mukanakaan sellaista selässä kannettavaa säkkiä. Mutta

muistelee tämä suukoppula saaneensa jotain kuumaa tänne nahkasäkkiin.

Iltapakina.

Anaskilla ei ollut tapana tuppautua toisten keskinäisiä puheita

sotkemaan, josta syystä harvemmin nähneet luulivat häntä

huonokuuloiseksi. Niinpä hän toista päivää Aisamäessä majaillessaan

kuuli keskustelun, josta joku olisi kysynyt kunniansa perään, vaan

Anaski sille vain salaisesti nauraa hymähti. Talon miehellä oli näet

ulkotöille lähtö ja kun hän tapasi tuvan edessä emäntänsä, sanoi hän

sille:

-- Ota sinä pois avain ruokahuoneen ovelta. Tuo Anaski saattaa siepata

sieltä leivän konttiinsa.

-- Mitä joutavaa, kuului emäntä sanovan. -- Ei ulvova susi pahaa tee...

Suuri valehtelija koko ukko.

Tämä se Anaskin sai hymähtämään.

Toisessa yöpaikassa ei tullut enää kukaan pyytämään "pelimannikseen",

vaikka hän iltahämärissä omaksi ja talon lasten huviksi kitkuttelikin

vähän aikaa "oikein hupsua" ja "tie uunille".

Vanhemman väen kokoonnuttua kääntyi puhe vakavampiin asioihin, Isäntä

sattui kysymään, mistä asti Anaski on matkustellut, jolloin tarjoutui

sopiva tilaisuus antaa aisamäkeläisten ymmärtää mikä mies hän on.

-- Tulihan sitä ennen aikaan liikutuksi melkein ympäri Suomen, sanoi

Anaski. Ihmiset olivat vielä siihen aikaan tuhmempia ja pahempinäköisiä

ja minuakin tarvittiin. Pitipä käydä kerran Pietarissakin.

-- Vai Pietarissa asti. Näinkö vain talo talolta, jalkapatikassa?

-- En minä joutanut silloin näin hitaasti matkustelemaan. Minä olin

niinä aikoina paremmassa varressa, partakin niin muhkea ja musta, ettei

kellään koko tässä läänissä ollut sellaista partaa. Ja sen parran

vuoksi minut Pietariinkin lähetettiin, vieläpä itsensä keisarin hoviin.

-- Sitäkö muhkeata partaa näyttämään? epäilivät kuulijat.

-- Ei partaa näyttämään, vaan toimittamaan tärkeätä asiata, oikasi

Anaski. Keisari oli käskenyt ostaa itselleen täältä Kuopion

markkinoilta kaksi kiiltomustaa oritta vaunupariksi. Helpostihan se oli

herroilta suoritettu, kun eivät niin varakkaalle miehelle ostaissaan

tarvinneet hinnallakaan tinkiä. Vaan sitten niille tuli paha pula

löytää mies, jonka julkeaisi lähettää viemään. Ne kävelivät puolen

päivää ympäri kaupunkia löytääkseen mieleistään miestä ja jopa viimein

huomasivat minut torilta, jossa olin jänisnahkoja myömässä. Ne heti

tulivat puhumaan asiastaan. Minä siinä estelin, kun oli toinen

nahkakuorma myömättä ja tuumittelin, että jospa joku entisistä hevosten

omistajista veisi mielellään perillekin. "Ei niistä ole", sanoivat

herrat. "Ne ovat parrattomia ja muultakin muodoltaan kovin

kaituraisia."

No mikäpä siinä. Minä jätin herrat myömään jänisnahkoja ja läksin itse

ajaa karauttelemaan Pietariin. Ja niinpä luulen, ettei ole ennen eikä

jälkeen niin komeasti ajettuna Kuopion ja Pietarin väliä. Kaksi

korskuvata, kiiltomustaa oritta aisoissa ja ohjaksissa tuskanpunakka

mies, parta musta ja leveä kuin kummankin oriin häntä yhteensä. Muut

tietä kulkevat hökeltäytyivät jo paria viittaväliä ennen tiepuoleen ja

jäivät siihen avossa suin katsomaan. Sakeinveriset seisoivat vielä

minun palatessanikin samalla paikalla ja kysyivät, että mikähän oli se

punakka, mustapartainen suuri herra, joka tästä ajoi silkiltä

välähtelevillä hevosilla?

Se nyt ei ollut mikään kumma, jos nämä typerät maalaiset jäivät

töllistelemään, vaan mille kadulle lienen Pietarissakin kääntänyt

hevoseni, niin heti oli tie auki ja miehillä hatut kourassa. Kesken

syöntinsä juoksi keisarikin kartanolle, kun oli nähnyt minun tulevan,

ja vei suoraan omaan kammariinsa. Siellä heti sikaritupakat palamaan ja

puhelemaan markkina-asioista. Kohta toi piika korppukahvit, eikä

ennättänyt sikari palaa loppuun kun jo käskettiin syömään, oikein

tuukkipöydälle, johon oli vierasta varten täräytetty sianlihapaistia.

Sitä oli oikein näköjään, niin ettei tarvinnut suutaan narrata. Keisari

vielä kivotti syömään kovasti, kun on tehnyt pitkän matkan.

-- Söitkö kovasti? kysäsi jo joku kertomuksen lomassa.

-- Jo minä söin, vakuutti Anaski. Solauttelinpa silmän kuvaimessa

kymmenkunta suurinta viipaletta liivin povellekin, ettei tarvinnut

paluumatkalla pyytää tienvarsitaloista muuta kuin leipää.

Kertomus alkoi huvittaa kuulijoita yhä enemmän ja joku kysäsi:

-- Eiköhän tuolta olisi annettu paluumatkaksi evästä ilman liivin

povelle solauttelematta.

-- Kaikkea sinäkin arvelet, ihmetteli Anaski. Olisihan sieltä annettu

vaikka hevoskuormittain, vaan minäkö olisin häväissyt itseni ja oman

läänini ottamalla evästä, tai jotain palkkaa. Ei niin köyhän tavalla

pidä liikkua sellaisessa kaupungissa ja sellaisten miesten asioilla.

Meillä oli tärkeämpääkin keskusteltavaa ja minä selvitin siellä

ollessani yhden niin tuiki tarpeellisen lakipykälän, että jos ne

riivatut nihilistit olisivat antaneet keisarin elää ikänsä loppuun,

niin kuka sen tietäisi kuinka rikas mies minä olisinkaan ja

aisamakeläiset olisivat tänäkin päivänä vapaita kaikista veroista ja

muista maksuista.

-- No elähän mitään, ihmettelivät aisamäkeläiset. Minkä lakipykälän

selvitys se yritti sellaisen onnen tuoda?

-- Olipahan vaan naimiskauppa-pykälä... Siinä syönnin jälkeen

istuskellessa alkoi keisari kertoa, että hän ostatti nämä mustat

hevoset surun aikana ajellakseen, kun häneltä kuoli vanhin poika,

perintöruhtinas, jolta jäi kihlattu morsiankin. Suru oli ollut

haihtumaisillaan, kun jälelle jäänyt morsian oli ollut mieleinen

seuraavallekin perintöruhtinaalle, mutta silloin huomattiin, että laki

estää sellaisen liiton nuoremman veljen kanssa. Minä rupesin tuota

asiata ihmettelemään ja sanoin ettei laki sellaista kiellä. Niin minun

neuvonantajani selittävät, sanoi keisari. Mitä tolkeroita lienevät,

väitin minä ja aloin kertoa, että siellä meidän pitäjässä. Aisamäessä,

sattui aivan vasta sellainen tapaus, että vanhimmalta veljeltä jäi

kihlattu morsian ja se pääsi nuoremman veljen kanssa naimisiin ilman

mitään esteitä. Sen kuultua riemastui keisari tavattomasti ja sanoi:

olipa onni, että Aisamäessä sattui sellainen tapaus, muuten tässä olisi

surtu tiesi kuinka kauan ja kaikki asiat olisivat menneet päin mäntyyn.

Vieläpä lisäsi, että aisamäkeläisiä on tästä hyvästä muistettava

jollain suurella lahjalla, josta sitten minun kanssa sovitaan, kun

tulen häihin, sillä, vakuutti hän, Anaski on niissä häissä ensimäinen

vieras.

-- Vai niin, ihmettelivät aisamäkeläiset. Mikä siinä tuli esteeksi, kun

ei ole mitään kuulunut. Eikö keisari muistanutkaan?

-- On hän muistanut, vaan kun ei häidenlaitto-touhussa joutanut kukaan

kutsumaan suullisesti, niin oli lähettänyt virkamiesten mukana

kutsumakirjeen.

-- Mihinkä se hävisi? utelivat kuuntelijat.

-- Mihinkä... Tuolta löysin löytönäni talvitien suusta rysästä. Se

entinen ylpeä vallesmanni oli tuodessaan lukenut sen kirjeen ja kun

näki, että minulle ja aisamäkeläisille on sellainen kunnia ja onni

tulossa, niin oli viskannut kirjeen jäälle, josta se sulan tultua

osautui minun haukirysääni, vaan mitäpä sillä enää teki, se oli

myöhäistä.

Anaski lopetti juttunsa sen illan osalle, eikä hänen tarvinnut

illallista syömään ruvetessaan katsella omaa konttiansa, talosta

annettiin aivan pyytämättä.

Kosinta-ajoiltaan.

Anaski ei ollut erittäin ystävällisellä kannalla kotikylänsä emäntäväen

kanssa. Emännät eivät pitäneet Anaskin tupatarinoista, niissä kuu ei

kaikistellen puhuttu heidän sukupuolestansa kyllin suurella

kunnioituksella. Aisamäelle ei ollut tällainen ynseys ennättänyt

levitä. Siellä alottivat emännätkin työnsä lomassa keskustelun. Alamäen

emäntä oli kyllä huomannut, että Anaski laskee liikojakin, mutta

yhtähyvin hän halusi vielä paluumatkalla tiedustella tarkemmin

perheoloista ja kysyi:

-- Miten nuorena Anaski meni naimisiin?

-- En minä ole ollut milloinkaan naimisissa, vastasi Anaski kuten

ainakin se, joka on outo koko asialle.

-- Mitenkä se sitten onkaan, ihmetteli emäntä. Eihän siitä ole monta

päivää, kun oli puhe, että on ollut Lienu.

-- Se on aivan eri asia, jos on ollut Lienu, oikasi Anaski.

Mutta emäntä väitti, että se on hänen mielestään aivan sama.

-- Ei läheskään sama, sanoi Anaski. Kun mennään naimisiin, niin silloin

annetaan sitoa itsensä aivan kuin pihtiin. Siinä pitää olla monet

todistajat, kolminkertaiset kuulutukset ja heilutukset. En minä ikinä

semmoiseen solaan...

-- Eikö sitten Anaski ja Lienu olleetkaan vihityt?

-- Jo toki. Mitenkäs muuten. Enhän minä ristitty ihminen ilman

vihkimättä...

Emäntä joutui ymmälle.

-- En minä ollenkaan ymmärrä sellaista avioliittoa, että on vihitty,

vaan ei kuulutettu, hän sanoi. Onkohan se ollut aivan kunniallinen

avioliitto?

-- Sen kunniallisempaa avioliittoa ei ole ollut kellään kuin minulla ja

Lienulla, väitti Anaski. Sitä ei tehty salassa eikä pimeänä aikana.

Noin viikkokautta ennen juhannusta lähettelin sanoja kolmelle kylälle,

että joka haluaa tulla minun kanssani yksiin leipiin, niin tulkoon ensi

perjantaina aamiaisten aikana Kuikkaluodon kalasaunalle. Lienu tuli

ensimäiseksi ja kun olin ikään nostanut keittopadan tulelta, niin

kutsuin syömään. Siitä se alku lähti. Päivemmällä tuli kauniimpiakin,

vaan kun pata oli tyhjä, niin ne saivat mennä niine nokkinsa. Pari

päivää myöhemmin sattui maisteri tulemaan saman saaren rannalle

kalastamaan ja se vihki.

-- Oikea maisteriko? epäili emäntä.

-- Aivan oikea maisteri. Paljon kuuluikin lukeneen, vaan miten lienee

sitten vähän ressaantunut, niin että joutui tänne meidän kylälle

kalamaisteriksi. Mutta "rontisti" siltä sujui vihkiminen. Lienun

hameenhelmat lepattelivat, kun maisteri juhlallisella äänellä varoitti

muistamaan, että mies on vaimon pää niinkuin kissa on hiiren pää. Olipa

hätäpäissään pudottaa sormuksenkin kesken vihkimisen.

-- Oliko siinä kumminkin sormus? kysyi emäntä.

-- Oli toki, vaan ei sellainen sormus, jota ei saa puretuksi, vaikka

välit kuinka "kimmille" menisivät. Sormus pitää olla sellainen, että

siitä saapi purkamalla vitsankin. Sellainen meillä oli ja sillä on

sellainen voima, ettei kuulunut kymmeniin vuosiin yhtään poikkitelaista

sanaa.

-- Kun ei Anaski ole neuvonut tätä hyvää keinoa muillekin.

-- Uskooko ne, jos niille neuvoo. Ei toki. Kultasormus pitää olla.

Siihen paiskataan ainoatkin rahat eikä sillä ole mitään virkaa.

Riidellä katistetaan koko ikänsä, kun ei ole taika-asetta millä

sotkokset selvittelisi.

-- Mistä se Anaskin sormus oli tehtynä, joka oli niin hyvä taika-ase?

-- No eikö tuota jo ymmärrä kysymättä, että vitsaksesta se oli tehty,

oikein sujakasta koivuvitsaksesta.

-- Ja sitäkö Lienu rupesi kädessään pitämään ja suojelemaan?

-- Mikä uskollinen aviovaimo se olisi, joka ei vihkisormustaan

suojelisi. Käsivarressaan toki piti nukkuissaankin ja kun joskus

järvelle lähtiessä sattui hankavitsa katoamaan ja käskin, että pistä

tuo vihkisormuksesi, niin olipa siitä siihen raskiko vähäksikään aikaa

panna sormustaan kulumaan.

-- On ollut Anaskilla hyvä Lienu, kiitteli emäntä.

-- Läheinen olen kiittämään, vaan sanon kumminkin, että harvemmassa

niitä sellaisia löytyy. Ei sattunut enää minullekaan toinen Lienu yhtä

hyvä.

-- Joko se oli toinenkin?

-- Oli muutamia päiviä kokeella, vaan ero meille tuli.

-- Lienuko sekin oli nimeltään?

-- Ei se taitanut olla Lienu, vaikka niin minä sitä vanhalta muistilta

kutsuin sen vähän aikaa. Sahviira-nimisen minä olisin alun perin

ottanut, vaan täällä päin ei ollut sen nimisiä.

-- Minkä tähden Sahviiran?

-- Ennenkin on ollut Ananias ja Sahviira ja siitä Sahviirasta on

sanottuna, ettei se mennyt muille ilmuuttelemaan, jos Ananias kätki

jotain emäntänsä tieten.

-- Ilmotteliko Lienu?

-- Ei ensimäinenkään Lienu ilmotellut, mutta sitä toista minä aloin jo

vähän epäillä ja siitä syystä meille tuli erokin niin pian.

-- Joko ennätti sanoa?

-- Ei tuo vielä ennättänyt, vaan se oli paha merkki, kun jo toisessa

yöpaikassa alkoi kysellä millä keinolla minun konttiini on leipä

ilmestynyt. Ensimäinen Lienu ei pyrkinyt sellaisia salatuita asioita

tutkistelemaan. Minä huomasin ettei se tule entiseksi sillä, jos

muuttaa nimenkin, ja läksin jo iltayöstä kävelemään yksinäni "poikki

maiseen". Sen jälkeen ei ole tavattuna ja saattaa mennä pitemmän aikaa

ettei tavatakaan.

-- Taitaapa vain olla ikävä sitä ensimäistä Lienua, arveli emäntä.

-- Tuntuuhan se vähän yksinäiseltä, kun ei ole ketään korvan juuressa

kitajamassa, myönnytti Anaski. Mutta onpa minulla viulu, jos alkaa

korva kovin kaivata.

Anaski jo kamuilikin viulussaan ja emäntä meni tarinaan tyytyväisenä

töillensä.

Kalastus-oppaana.

Ei kukaan tuntenut Onkiveden ja Karvaselän ahvenluotoja ja

salakareja tarkemmin kuin Anaski. Hän oli kymmeninä kesinä mittaellut

ja koplotellut ne niin moneen kertaan, että olisi ansainnut

luoto-insinöörin arvonimen, vieläpä kunnian tulla mainituksi suurten

tutkijain rinnalla. Mutta nämä Anaskin tutkimukset hävisivät

hyödyttöminä, kun hän ei osannut menetellä tutkijain tavalla, käydä

ulkomailla oppimassa miten luotoja tutkitaan ja millaisilla vehkeillä.

Anaskilla oli vain pahanpäiväinen riippanuora ja pitkä seiväs, jossa ei

ollut yhtään numeroa. Muistissaan hän säilytti luotojen paikatkin ja

miten syvällä ne ovat. Ei ollut eduksi jättää kiinnitettyjä seipäitä

parhaille onkimapaikoille. Toiset olisivat heti huomanneet ja vieneet

vaivannähneenkin osan.

Kateellinen ei Anaski kumminkaan ollut. Jos jollekin hyvälle ystävälle

sattui huono onni ja tämä kysyi neuvoa, oli Anaski valmis ohjaamaan

parhaillekin paikoilleen, joissa ei tyhjää haraissut. Mutta jos

ystävyys näyttäytyi pintapuoliseksi, ei Anaskikaan ollut muu kuin

ihminen.

* * * * *

Pietilän miehet olivat saaneet kevätkyntönsä loppumaan ja lähtivät

nuotalle, saamaan suolakalaa heinäajaksi. He vetelivät pitkän

iltarupeaman ajan tyyniä jos vastarantojakin, mutta illan lähestyessä

ei ollut vakassa tuskin päreen korkeudeltakaan kaloja, nekin

särensinttejä ja sokeita ahvenia. Tuskin olisivat kunnon keitolle

päässeet, ellei Anaski olisi sattunut melomaan heidän luokseen. Tämän

veneessä olivat ahvenet aivan toista maata ja katseltuaan niitä virkkoi

isäntä hieman harmissaan:

-- Onkimiehet ne saavat isojakin ahvenia, vaan ei niitä nuottaan tule.

-- Ei ne tule onkeenkaan, jos ei vie onkeansa niiden luokse, vastaili

Anaski.

-- Missä ne sitten ovat? On mekin vedelty sinne jos tännekin, vaan

tuollaisia sorriaisia sieltä on saatu.

-- Ei isot ahvenet ole rantarytäköissä, ne ovat tuolla väljemmillä

vesillä, sanoi Anaski.

-- Neuvoisit meillekin, jos tiedät, missä ne ovat.

-- Kun tuosta olisi jotain hyötyä.

-- No kalakeitto on aamulla edessäsi.

-- Tulkaa sitten perästä, sanoi Anaski ja alkoi meloa.