Kun Helen Rayner katseli, miten Dale ratsasti tiehensä toimittamaan
vaarallista tehtäväänsä, joka merkitsi melkein elämää tahi kuolemaa
Helenille itselleen, oli hyvin omituista, ettei hän voinut ajatella
muuta kuin tuota hurmaavaa ja järkyttävää hetkeä, jolloin hän oli
kietonut kätensä Dalen kaulaan.
Se ei vaikuttanut ollenkaan asiaan, että Dale -- oivallinen mies kun
hän oli -- oli vapauttanut tuon hetken häpeästä suhtautumalla Helenin
tekoon omalla tavallaan. Tosiasia, että Helen oli menetellyt niin,
riitti. Kun hänen tunteensa kerran olivat päässeet riehumaan, oli hänen
aivan mahdotonta tietää ja ymmärtää niitä edeltäpäin. Hän totesi vain
hämmentyneenä, että kun Dale palaa Bon kanssa, menettelee hän jälleen
samoin.
"Jos sen teen, teen sen vilpittömästi", sanoi hän itsekseen ja punastui
korviaan myöten.
Hän katseli Dalea, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Kun Dale oli
poistunut, tukahduttivat ikävä ja pelko tuon hämmentävän tunteen. Hän
rupesi valmistautumaan tuleviin tapahtumiin. Ennen illallista kokosi
hän sekä omat että Bon arvoesineet, kirjat, paperit ja vaatteet ja
laittoi ne sellaiseen kuntoon, että hän siinä tapauksessa, että hänet
karkoitettaisiin maatilalta, voi ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa
mukaansa.
Mormonit ja muutamat muut uskolliset miehet nukkuivat sen yön
päärakennuksen kuistissa tervavaatevuoteillaan, jottei Heleniä ainakaan
voitaisi yllättää. Sitten koitti päivä monine toimineen, joita ei
mikään häirinnyt. Mutta kuunnellessaan ja vahtiessaan tuntui se
Helenistä kumminkin äärettömän pitkältä.
Carmichael ei palannut eikä hänestä kuulunutkaan mitään. Viimeiset
tiedot hänestä olivat edellisen päivän iltapäivältä, jolloin muudan
paimen oli nähnyt hänet kaukana pohjoisessa matkalla kukkuloille
päin. Beemanit ilmoittivat, että Roy oli paranemaan päin, ja sanoivat
huomanneensa, että kyläläisten keskuudessa vallitsi jonkunlainen
hillitty epäluulo.
Tämä toinen yksinäinen yö tuntui Helenistä melkein sietämättömältä.
Kun hän nukkui, näki hän hänestä unia, ja kun hän valvoi, hyppäsi
hänen sydämensä aina kurkkuun ikkunan luona kasvavien puiden lehtien
kahinastakin, ja sitäpaitsi kiduttivat häntä kaikenlaiset kuvittelut
Bon tilasta. Hän sanoi monta kertaa itselleen, että Beasley olisi
saanut viedä maatilan mielisuosiolla, kun vain Bo olisi saanut olla
rauhassa, sillä hän syytti vihollistaan empimättä Bon katoamisesta. Hän
luuli Riggsin toimineen vain välikappaleena.
Päivällä ei häntä niin peloittanut, sillä kaikenlaiset työt
kiinnittivät hänen huomionsa puoleensa. Mutta seuraavana aamuna
juuri ennen puoltapäivää palauttivat aitauksista kuuluvat huudot ja
jostakin läheisyydestä kuuluva kavioiden kapse hänet järkyttävään
todellisuuteen. Katsoessaan ikkunasta näki hän suuria savupilviä.
"Tulipalo! Luultavasti on joku katoksista, ehkä tuo vanhin kauimpana
oleva, syttynyt tuleen", sanoi hän katsoessaan ikkunasta. "Joku
huolimaton meksikolainen iankaikkisine savukkeineen on kai sen
sytyttänyt."
Helen vastusti haluaan lähteä katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä
hän oli päättänyt pysytellä kotona. Senvuoksi avasikin hän oven
epäröimättä, kun hän kuuli askelia kuistista ja koputusta ovelta.
Siellä oli neljä meksikolaista. Muudan heistä tarttui Heleniin nopeasti
kuin salama ja vetäisi hänet yhdellä nykäyksellä kynnyksen toiselle
puolelle.
"En halua tehdä teille pahaa, señora", sanoi hän viitaten samalla, että
Helenin oli poistuttava.
Kenenkään ei tarvinnut Helenille ilmoittaa, mitä tämä vierailu
tarkoitti. Vaikka hän oli pelännytkin melkein vaikka mitä, ei
hän ollut kumminkaan uskonut, että Beasley ryhtyisi tällaisiin
väkivaltaisuuksiin. Hänen verensä kiehui.
"Kuinka te uskallatte?" sanoi hän vapisten koettaessaan hillitä
itseään. Mutta luokkarajat, valta ja ääni eivät vaikuttaneet mitään
näihin meksikolaisiin, jotka vain nauroivat. Toinenkin tarttui Heleniin
likaisella ja ruskealla kädellään, jolloin Helen säpsähti inhosta.
"Laskekaa minut irti!" huudahti hän raivokkaasti ruveten vaistomaisesti
taistelemaan vapauttaakseen itsensä. Silloin tarttuivat muutkin häneen.
Helenin arvokkuus hävisi nyt kuin sitä ei milloinkaan olisi ollutkaan.
Polttava ja tukahduttava veren virtaaminen suonissa tutustutti hänet
ensimmäisen kerran siihen kauhistuttavaan vihaan, jonka hän oli perinyt
Auchinclosseilta. Hän, joka oli luullut voivansa olla milloinkaan
suuttumatta, taisteli nyt kuin naarastiikeri. Meksikolaisilla, jotka
sopertelivat kiihkoissaan, oli täysi työ, ennenkuin he saivat hänet
nostetuksi maasta. He käsittelivät häntä kuin tyhjää maissisäkkiä.
Tarttuen hänen käsiinsä ja jalkoihinsa kantoivat he hänet kujalle ja
kujalta tielle puku epäjärjestyksessä ja puoleksi revittynä. Siellä he
suoristautuivat ja karkoittivat hänet pois.
Puoleksi sokaistuna näki Helen heidän asettuvan ovelle valmiina
estämään hänen sinne tulonsa. Hän horjui tietä pitkin kylään. Hänestä
tuntui kuin hän olisi kävellyt punaisessa sumussa, kuin hän olisi
saanut verentungoksen aivoihin ja kuin matka Cassin lesken huvilaan ei
milloinkaan loppuisi. Mutta hän pääsi sinne kumminkin lopulta, horjui
polkua pitkin taloon ja kuuli tuon vanhan vaimo huudon. Silmät sameina,
pyörtymäisillään, sairaana ja kaiken näyttäessä mustalta tunsi Helen,
miten rouva talutti hänet vierashuoneeseen ja asetti hänet tuoliin
istumaan.
Hän tointui kumminkin pian sen verran, että muisti kaiken. Hän näki
Royn, joka oli aivan kalmankalpea, kyselevän häneltä säikähtynein
silmin. Vanha vaimo oli kumartunut hänen ylitseen mumisten koettaessaan
lohduttaa häntä ja järjestäessään hänen pukuaan.
"Neljä meksikolaista kantoi minut ulos ja karkoitti minut kodistani
tielle", huohotti Helen.
Hän näytti kertovan tämän itselleenkin ja toteavan samalla sen
suunnattoman vihan, joka vapisutti hänen ruumistaan.
"Jos olisin aavistanut sen, olisin tappanut ne!"
Hän huudahti tämän kovasti ja epäröimättä katsellen ystäviään kuivin
ja kuumin silmin. Roy ojentautui ja tarttui hänen käteensä puhuen
käheästi. Pelästynyt vanhus polvistui ja koperoi vapisevin sormin
Helenin puvun repeämiä. Sitten koitti hetki, jolloin Helenin ruumiin
vapiseminen alkoi tauota, jolloin hänen verensä rauhoittui sallien
järjen jälleen toimia ja jolloin hän alkoi taistella vihaansa vastaan
ja hitaasti ja peläten huomata tuon kuluttavan vaaran, joka oli
väijynyt hänen mielessään kuin nukkuva tiikeri.
"Ah, neiti Helen, olitte niin hirveän näköinen, että luulin niiden
pidelleen teitä pahoin", sanoi vanhus.
Helen katsoi hämmästyneenä ajettuneita ranteitaan, toista sukkaansa,
jonka varsi oli valunut aivan nilkkaan, ja halkeamaa, joka oli
paljastanut hänen olkapäänsä meksikolaisten julkeille katseille.
"Ruumiini ei ole vahingoittunut", kuiskasi hän.
Ei Roykaan ollut enää niin kalpea ja hänen silmiensä äskeinen vihainen
ilme oli muuttunut nyt ystävälliseksi.
"Oli onni, neiti Nell, ettei tapahtunut mitään vahinkoa... Kai nyt
ymmärrätte koko tämän konnanjuonen? Älkää kumminkaan antako sen
tukahduttaa lempeätä tapaanne suhtautua asioihin. Huomaatte siitä vain,
miten raaka tämä Länsi on. Rakkauskin on täällä aivan samanlaista."
Helen käsitti vain osaksi hänen sanansa, mutta se riitti kumminkin
selvittämään hänen suhteensa tulevaisuuteen. Länsi on kaunis, mutta
kova. Näiden ystävien kasvoissa hän alkoi huomata niissä olevien syvien
ja terävien ryppyjen, tuskan varjojen ja peittelemättömän alastoman
totuuden merkityksen, joka oli hakattu niihin kuin marmoriin.
"Taivaan nimessä, kertokaa nyt meille kaikki", kehoitti rouva Cass.
Sulkien silmänsä totteli Helen käskyä ja kertoi lyhyesti, miten
karkoittaminen oli tapahtunut.
"Sitä juuri olemme odottaneetkin", sanoi Roy. "On hyvä, että pääsitte
sieltä ehein nahoin. Beasleyllä on nyt valta, ja mieluummin näemmekin,
että olette nyt poissa maatilaltanne."
"Mutta, Roy, en halua luovuttaa sitä Beasleylle!" huudahti Helen
"Neiti Nell, ennenkuin tämä Pine kasvaa tarpeeksi suureksi lain
vaikutuksille, olette harmaapäinen vanhus. Ette voi karkoittaa
Beasleytä kunniallisella ettekä oikeutetuilla vaatimuksillanne. Al
Auchincloss oli kova isäntä. Hän hankki itselleen vihollisia tappamatta
niitä kaikkia. Ihmisten pahoja töitä ei voida unhottaa. Ja teidän on
kärsittävä Alin syntien vuoksi, vaikka Al olikin yhtä hyvä kuin joku
toinenkin täällä menestynyt tilanomistaja."
"Voi, mitä minun nyt on tehtävä? En aio suostua. Omaisuuteni on
minulta ryöstetty. Eivätkö ihmiset voi minua auttaa? Onko minun pakko
ristissäkäsin istua ja katsella miten tuo sekarotuinen rosvo --? Ah,
tämä on aivan uskomatonta!"
"Teidän on vain oltava kärsivällinen muutamia päiviä", sanoi Roy
tyynesti. "Kyllä tämä kaikki loppuu vielä hyvin."
"Roy, teillä on ollut tämä kepponen, kuten sitä nimitätte, selvillä jo
kauan aikaa!" huudahti Helen.
"Niin onkin, enkä ole laskuissani erehtynytkään."
"Mitä sitten tapahtuu muutamien päivien kuluttua?"
"Nell Rayner, aiotteko reipastua nyt, vai oletteko vielä niin
hermostunut, että menetätte kotonaan malttinne?"
"Koetan olla rohkea, mutta minua on valmistettava", vastasi Helen
värisevällä äänellä.
"No niin, Beasley saa nyt Dalen, Las Vegasin ja minut kimppuunsa. Ja,
neiti Nell, hänen toivonsa saada elää kauan ovat yhtä mitättömät kuin
hänen taivaaseenpääsemisensä mahdollisuudet."
"Mutta, Roy, en usko tuollaisia harkittuja murhia mahdollisiksi",
vastasi Helen vapisten. "Sellainen on vasten uskontoani. En suostu
sellaiseen. Voittehan kaikki sitäpaitsi joutua vaaraan."
"Tyttö, miten luulette sitten voivanne tästä suoriutua? Jos rakastatte
Dalea ja vannotte rupeavanne hänen puolisokseen, voitte ehkä estää
hänet. Minäkin kunnioitan niin paljon uskontoanne, etten ryhdy
sellaiseen, jos luulette saavanne kärsiä minun vuokseni, mutta ei Dale,
ette te, ei Bo, ei rakkaus, ei taivas eikä helvetti voi milloinkaan
estää tuota paimenta, Las Vegasia."
"Ah, jos Dale tuo Bon minulle takaisin, en välitä maatilastani
hituistakaan". mumisi Helen.
"Kun se tapahtuu, silloin siitä vasta välitättekin. Meidän on pantava
suuri metsästäjänne vain työhön", vastasi Roy hymyillen ymmärtäväisesti.
Ennen puoltapäivää samana päivänä tuotiin Helenin kokoamat tavarat
Cassin lesken portaille, ja niin tulivat hänen välttämättömimmät
tarpeensa tyydytetyiksi. Hän sai sijoittautua niin mukavasti kuin
suinkin vanhuksen ainoaan vapaana olevaan huoneeseen, jossa hän rupesi
kokoamaan mielenlujuutta ja kestävyyttä.
Hänen ihmeekseen tulivat monet rouva Cassin naapurit vaatimattomasti
tuon pienen rakennuksen takaovelle osoittamaan myötämielisyyttään. He
muodostivat alistuneen ja pelokkaan joukon ja kuiskailivat toisilleen
poistuessaan. Helen sai heidän vierailustaan sellaisen vakaumuksen,
etteivät Beasleyn vallan alla olevien miesten vaimot luulleet tuosta
maatilan väkivaltaisesta anastamisesta koituvan mitään hyvää. Hän
totesi jo saman päivän iltana, että hänen onnettomuutensa oli
synnyttänyt jonkunlaisen vastavoiman.
Seuraavana päivänä ilmoitti Roy hänelle, että Royn veli, John, oli
saapunut edellisenä iltana ja ilmoittanut Beasleyn ottaneen jo maatilan
haltuunsa. Ei laukaustakaan oltu ammuttu ja muutaman heiniä täynnä
olevan ladon palaminen oli ollut ainoa vahinko. Se oli sytytetty
tuleen Helenin miesten huomion kiinnittämiseksi yhteen paikkaan, ja
sitten oli Beasley tullut mukanaan kolme kertaa niin monta miestä kuin
heitä oli ollut. Hän oli ylpeästi käskenyt heidän mennä tiehensä,
elleivät he halunneet hyväksyä häntä isännäkseen ja jäädä sinne hänen
palvelukseensa. Nuo kolme Beemania olivat jääneet luullen siten
parhaiten edistävänsä Helenin etua. Beasley oli sitten ratsastanut
Pineen, kuten muinakin päivinä. Roy kertoi sitten sinä aamuna saamiaan
uutisia, miten Beasleyn miehet olivat juhlineet myöhään edellisenä
iltana.
Loppumattomilta tuntuvat toinen, kolmas ja neljäs päivä menivät
menojaan, ja Helen luuli tulleensa vanhaksi niiden kuluessa. Yöt hän
valvoi melkein kokonaan ajatellen ja rukoillen, ainoastaan iltapäivisin
voi hän hieman nukkua. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua muusta
kuin sisarestaan ja Dalen mahdollisuuksista pelastaa tämä.
"Ette pidä Dalea juuri minkään arvoisena", sanoi Roy vihdoin
vastustaen. "Sanon teille, että Milt Dale voi tehdä noissa metsissä
mitä ikinä hän vain haluaa. Voitte uskoa sanani... Mutta kun hän palaa,
saavat asiat varmasti toisen käänteen."
Tämä merkityksellinen puhe tehosi Heleniin toivorikkaudellaan ja
hyydytti hänen verensä ennustuksellaan metsästäjää odottavista
vaaroista.
Viidennen päivän iltapäivällä heräsi Helen äkkiä unestaan. Aurinko
oli jo melkein laskeutunut. Hän kuuli ääniä -- rouva Cassin kimeän
ja lörpöttelevän, joka kuulosti nyt hyvin kiihtyneeltä, syvän, joka
värisytti Heleniä päästä jalkoihin asti, ja sitten tytön naurun,
katkonaisen mutta onnellisen. Kuului askelia ja kavioiden kapsetta.
Dale oli tuonut Bon takaisin. Helen tiesi sen. Hän tunsi olevansa hyvin
heikko ja hänen oli ponnistettava pysyäkseen pystyssä. Korvat alkoivat
jyskyttää ja suloinen, täydellinen ilo täytti äkkiä hänen mielensä. Hän
kiitti Jumalaa, että hänen rukouksensa oli kuultu. Tuntien sitten äkkiä
hurjaa ruumiillista riemua hän syöksyi ulos.
Hän ennätti juuri ajoissa näkemään, miten Roy Beeman tuli talosta kuin
häntä ei milloinkaan olisi ammuttu ja miten Roy huutaen tervehti erästä
harmaapukuista ja -kasvoista miestä, Dalea.
"Päivää, Roy! Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen pystyssä", sanoi
Dale. Kuinka tuo tyyni ääni vahvistikaan Heleniä! Hän huomasi Bon,
joka näytti aivan entisenlaiselta, ehkä sentään hieman kalpeammalta ja
ränsistyneemmältä. Sitten Bo näki hänet ja riensi hänen syliinsä.
"Nell, olen tullut terveenä takaisin! En ole milloinkaan elämässäni
ollut näin onnellinen... Entä sitten kaikki suurenmoiset seikkailuni!
Nell, sinä vanha äitiseni, olen saanut nyt niistä tarpeekseni elämäni
ajaksi!"
Bo oli aivan hulluna ilosta nauraen ja huutaen vuorotellen. Mutta Helen
ei voinut ilmaista tunteitaan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän
pitäessään Bota sylissään tuskin voi nähdä heidän puoleensa kääntynyttä
Dalea, joka kumminkin löysi hänen ojennetun vapisevan kätensä.
"Nell, olette luullakseni kärsinyt enemmän kuin me." Dalen ääni
kuulosti vakavalta ja Nell tunsi hänen tutkistelevan katseensa
kasvoillaan. "Rouva Cass sanoi teidän olevan täällä ja minä tiedän
miksi."
Roy vei heidät kaikki sisälle huoneihin.
"Milt, joku naapurin poika pitää kyllä huolta hevosesta", sanoi hän,
kun Dale kääntyi tomuiseen ja väsyneeseen Rangeriin päin. "Mihin jätit
puuman?"
"Lähetin sen kotiin", vastasi Dale.
"Jumalalle kiitos, Milt, miten tämä tuntuukaan hauskalta!" lörpötteli
rouva Cass. "Olemme olleet täällä hyvin huolissamme, ja neiti Helen on
ollut melkein kuolla odottaessaan sinua."
"Täti, Bo ja minä olemme enemmän nälissämme kuin voitte uskoakaan",
vastasi Dale nauraen.
"Taivas varjelkoon, laitan päivällisen valmiiksi tuossa tuokiossa!"
"Nell, miksi olet tullut tänne?" kysyi Bo epäilevästi.
Vastauksen asemesta vei Nell sisarensa huoneeseensa ja sulki oven. Bo
huomasi matkatavarat ja hänen ilmeensä muuttui. Vanha loisto palasi
hänen silmiinsä.
"Hän on siis tehnyt sen!" huudahti hän kiihkeästi.
"Kultaseni, kiittäkäämme Jumalaa, että olen saanut sinut takaisin!"
mumisi Helen voiden vihdoinkin puhua. "Muusta ei ole väliä. Olen
rukoillut ainoastaan tätä."
"Hyvä, vanha Nell!" kuiskasi Bo suudellen ja syleillen Heleniä. "Tiedän
sinun tarkoittavan sanoillasi täyttä totta. Mutta minä en välitä sinun
vilpittömyydestäsi! Olen tullut hengissä takaisin ja hurjempana kuin
ennen. Missä -- missä Tom on?"
"Bo, emme ole kuulleet hänestä viiteen päivään sanaakaan. Hän on
tietysti sinua etsimässä."
"Ja sinutko on karkoitettu maatilalta?"
"Niin melkein", vastasi Helen kertoen tapauksen muutamin värisevin
sanoin.
Bo sanoi hurjan sanan, jolla oli enemmän voimaa kuin kauneutta, mutta
se ilmaisi hyvin hänen kiihkeän suuttumuksensa sisarta kohdanneen
väkivallan johdosta.
"Ah, tietääkö Tom Carmichael tämän?" lisäsi hän huohottaen.
"Miten hän voisi?"
"Kun hän kuulee sen, niin -- on helvetti valmis. Olen iloinen, että
saavuin tänne ennen häntä... Nell, en ole riisunut kenkiäni koko
siunattuna aikana. Auta minua. Hanki sitten hieman saippuaa, kuumaa
vettä ja puhtaat vaatteet. Nell, tyttöseni, minua ei ole oikein
kasvatettu kestämään näitä Lännen vaikeuksia. Ne ovat liian musertavia."
Sitten sai Helen kuulla nopeassa järjestyksessä laukkaavista hevosista,
Riggsistä, lainsuojattomista, rohkeasti uhmatusta Beasleystä, pitkistä
ratsastusmatkoista ja urhoollisesta roistosta, taistelusta Riggsin
kanssa, verestä ja kuolemasta, toisesta pitkästä ratsastuksesta,
synkässä metsässä olevasta leiristä, yksinäisistä öistä, aavemaisista
äänistä, päivistä, petoksesta, suuresta maailmasta riistetystä
näyttelijättärestä Opheliasta, Snake Ansonista, säikähtyneistä
lainsuojattomista, surullisista vaikeroimisista ja peloittavista
huudoista, puumasta, hevosten pelastumisesta, taistelusta ja
ampumisesta, Wilsonista, tuosta toisesta Tom Carmichaelista, johon hän
olisi voinut rakastua, ellei -- pimeästä yöstä, Dalesta, hevosista,
ratsastuksesta ja nälästä. "Ah, Nell, hän oli Texasista!" sanoi Bo
lopuksi.
Helen kuunteli noita ihmeellisiä ja peloittavia tapauksia, jotka
olivat uhanneet tuon rakastetun pienen sisaren vaaleata päätä, mutta
Bon vaivattoman ja huomattavan kertomuksen aiheuttama hämminki jätti
ainoastaan tuon viimeisen lauseen selväksi.
Pian sai Helen kumminkin tilaisuuden ilmoittaa, että rouva Cass oli
pyytänyt heitä jo pari kertaa syömään, ja tämä tervetullut uutinen
keskeytti Bon virtaavan sanatulvan paremmin kuin mikään muu.
Helen huomasi heti, että Roy ja Dale olivat keskustelleet asioista.
Roy kunnioitti tätä kokoutumista istumalla ensimmäisen kerran pöydässä
haavoittumisensa jälkeen, ja ellei oteta huomioon Helenin onnettomuutta
ja ilmassa väreilevää odotuksen jännitystä, oli päivällinen iloinen.
Vanha rouva Cass oli nyt kunniansa kukkuloilla. Hän tunsi ilmassa
olevan rakkautta, ja ollen uskollinen sukupuolelleen hän iloitsi siitä.
Ilta ei ollut vielä pimennyt, kun Roy nousi ja meni kuistiin. Hänen
terävät korvansa olivat kuulleet jotakin. Helenkin luuli erottaneensa
nopeata kavioiden kapsetta.
"Dale, tulehan tänne!" huusi Roy sitten kovasti.
Metsästäjä meni nopein äänettömin liikkein, ja Helen ja Bo seurasivat
pysähtyen ovelle.
"Las Vegas sieltä varmaankin tulee", kuiskasi Dale.
Helenistä tuntui, että paljas paimenen nimikin jo muutti koko ilmaston.
Portilta kuului ääniä, joista toinen, nopea ja käheä, kuulosti
Carmichaelin puheelta. Vireä hevonen hypähteli ja lennätteli soraa
kavioillaan. Sitten ilmestyi polulle pieni mies, joka lähestyi taloa.
Carmichaelhan se oli, mutta ei Helenin tuntema Carmichael. Hän kuuli
Bon hiljaisen omituisen huudahduksen, joka vahvisti hänen saamaansa
vaikutusta.
Tavasta, millä Roy meni ulos, ei olisi mitenkään voitu luulla, että
häntä oli ammuttu, ja Dale oli melkein yhtä nopea. Carmichael saapui
heidän luokseen ja puristi heidän käsiään nopeasti kauhealla kourallaan.
"Pojat, saavuin juuri. Nuo tuolla sanoivat, että olette löytänyt hänet."
"Varmasti, Las Vegas. Dale toi hänet kotiin terveenä ja reippaana.
Tuolla hän on."
Paimen tyrkkäsi nuo molemmat miehet syrjään ja astui pitkällä
askeleella portaille katsellen tutkivasti ovelle. Helen voi huomata
hänestä vain sen, että hän näytti peloittavalta. Bo meni ulos Helenin
eteen. Ehkä hän olisi rientänyt suoraan Carmichaelin syliin, ellei joku
vaistomainen tunne olisi häntä pidättänyt. Helen luuli sitä peloksi,
koska hänen omakin sydämensä sykki tuskallisesti.
"Bo!" huusi Carmichael kuin villi, vaikka hän ei ollenkaan sellaista
muistuttanut.
"Ah, Tom!" vastasi Bo änkyttäen ja ojensi puoleksi käsivartensa.
"Kas niin, tyttö!" Tämä huudahdus tuntui yhtä tuikealta kuin hänen
silmäinsä tutkiva katse. Pari pitkää askelta toi hänet aivan Bon
viereen ja hänen ulkomuotonsa karkoitti veren Bon poskista. Sitten
oli kaunista katsella, miten hänen kasvonsa ihmeellisesti muuttuivat,
kunnes hän oli jälleen tuo hyvin tunnettu Las Vegas, suurenmoinen
kaikessa vanhassa voimassaan.
"No niin!" huudahti hän värisevällä äänellä. "Olen todellakin
tyytyväinen!"
Kun hän kääntyi jälleen miehiin päin, katosi tuo kaunis ilme hänen
kasvoiltaan. Hän puristi Dalen kättä kauan ja kovasti, ja hänen
katseensa hämmästytti Royta.
"Missä Riggs on?" kysyi hän, ja hänen ruumiinsa liikahduksessa, kun
hän tiuskaisi nuo sanat, hävisivät hänen ystävällisten tunteittensa
omituiset vilahtelevat merkit kokonaan.
"Wilson ampui hänet", vastasi Dale.
"Jim Wilsonko, tuoko entinen texasilainen paimen? Hänpä auttoi sinua
suurenmoisesti."
"Ystäväni, hän suojeli Bota", vastasi Dale liikutettuna. "Olin vanhoine
puumineni siinä läheisyydessä."
"Taivutit siis Wilsonin avuksesi?" kysyi tuo tuikea ääni.
"Kyllä. Mutta hän tappoi Riggsin ennen saapumistani sinne. Vaikk'en
olisi heitä milloinkaan löytänytkään, olisi hän kumminkin suojellut
Bota."
"Missä tuo joukko nyt on?"
"Muut, paitsi Wilson, ovat luultavasti kuolleet."
"Joku kertoi minulle, että Beasley on karkoittanut neiti Helenin
maatilalta. Onko asia niin?"
"On. Neljä hänen palveluksessaan olevaa meksikolaista oli kantanut
hänet talosta ja repinyt melkein kaikki vaatteet hänen yltään. Roy
kertoi minulle sen."
"Neljä meksikolaista! Tämä on varmasti kaikki Beasleyn suunnitelmaa."
"Niin onkin. Riggs toimi vain välikappaleena, koska hänellä, kuten
tiedät, oli paha maine. Mutta Beasley valmisti suunnitelmat. He
olisivat halunneet Nellin Bon asemesta."
Carmichael läksi äkkiä kävelemään pimenevää polkua hopeisten
kantalevyjen ja kannusten kilistessä.
"Älä mene, Carmichael!" huusi Dale astuen askeleen.
"Voi Tom!" huusi Bo.
"Huutonne eivät tehoa sen enempää kuin mikään muukaan luullakseni",
sanoi Roy. "Las Vegas on juonut punaista likööriä."
"Ah. hän on siis juonut! Silloin ymmärrän! Nell, hän ei koskenutkaan
minuun!"
Kerrankin oli Helen voimaton lohduttamaan Bota. Voimakas sydämen
sykähdys oli lähettänyt hänet rientävin ja horjuvin askelin Dalea
kohti, joka oli jo astunut muutamia askelia polkua pitkin.
"Dale, oh, pysähtykäähän nyt toki!" huusi hän hiljaa.
Dale pysähtyi niin nopeasti kuin hän olisi juossut jotakin polun
poikki olevaa estettä vastaan. Kun hän kääntyi, oli Helen jo lähellä.
Persikkapuiden juurella oli jo melko pimeä, mutta Helen voi kumminkin
nähdä hänen kasvonsa ja hänen kiihtyneet, leimuavat silmänsä.
"En ole kiittänyt teitä vielä Bon tuomisesta kotiin", kuiskasi hän.
"Nell, viis siitä!" vastasi Dale hämmästyneenä. "Mutta jos luulette
sitä velvollisuudeksenne, niin odottakaa. Minun on saatava tuo paimen
kiinni."
"Ei, sallikaa minun kiittää teitä nyt", kuiskasi hän ja tullen
lähemmäksi kohotti hän käsivartensa kietoakseen ne Dalen kaulaan.
Tämä oli hänen itsensä määräämä rangaistus tuosta kerrasta, jolloin
hän sen oli tehnyt, mutta samalla riitti se ehkä kiitokseksi Dalelle.
Mutta omituista kyllä, eivät ne kohonneetkaan korkeammalle kuin Dalen
rinnalle tarttuen tämän peurannahkaisen takin rinnuksiin. Helen tunsi,
miten Dale hengitti syvään.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni", sanoi hän hellästi. "Olen nyt
teille velkaa omasta ja hänen puolestaan enemmän kuin milloinkaan voin
maksaa."
"Nell, olen ystävänne", vastasi Dale nopeasti. "Älkää puhuko mistään
maksusta. Sallikaa nyt minun mennä Las Vegasin jälkeen."
"Miksi?" kysyi Helen nopeasti.
"Haluan seisoa hänen rinnallaan ryyppylässä tahi siellä, mihin hän
menee", vastasi Dale.
"Älkää valehdelko minulle, sillä tiedän. Aiotte mennä suoraan Beasleyn
luo."
"Nell, jos pidätätte minua vielä, on minun totisesti juostava, sillä
muuten on minun mahdoton ennättää Beasleyn luo ennen tuota paimenta."
Helen katseli Dalen takin rinnuksista kiinni pitäviä sormiaan, nojautui
enemmän häneen ja tunsi veren virtaavan kuumasti suonissaan.
"En salli teidän mennä", sanoi hän.
Dale nauroi ja puristi Helenin pienet kädet suuriin omiinsa.
"Mitä sanoittekaan? Ette voi pidättää minua."
"Voinpahan! Dale, en halua, että panette elämänne vaaralle alttiiksi."
Dale tuijotti häneen ja teki liikkeen kuin irroittaakseen Helenin kädet.
"Kuunnelkaa nyt minua, voi kuunnelkaa!" pyysi Helen. "Jos menette
harkitusti tappamaan Beasleytä, ja teette sen, on se murha. Sellainen
on uskontoani vastaan. En voisi olla enää milloinkaan onnellinen."
"Mutta, lapseni, menetätte omaisuutenne ainiaaksi, ellei Beasleytä
kohdella, kuten sellaisia miehiä on aina totuttu kohtelemaan täällä
Lännessä", huomautti Dale ja vapautti itsensä nopealla liikkeellä
Helenin otteesta.
Mutta Helen oli yhtä nopea ja kiersi lujasti käsivartensa Dalen kaulaan.
"Milt, rupean ymmärtämään tunteitani", sanoi hän. "Kun viimeksi
tein näin, luulit sen johtuvan kiihtymyksestä ja hait lieventäviä
asianhaaroja. Aion olla rehellinen nyt."
Helen aikoi estää hänet tappamasta Beasleytä, vaikka hänen
onnistuakseen pitäisikin uhrata viimeinen ylpeytensä hiven. Hän painoi
Dalen kasvojen ilmeen nyt ikuisesti mieleensä. Lumous ja suonien
sykintä pakottivat hänet melkein unhottamaan aikeensa.
"Nell, nyt kun olette aivan suunniltanne, ei teidän pidä sanoa minulle
sanaakaan --" Dale keskeytti käheästi.
"Ensimmäinen ystäväni, ensimmäinen --. Ah, Dale, tiedän sinun
rakastavan minua!" kuiskasi hän painaen päänsä Dalen rinnalle, jossa
sydän sykki voimakkaasti. "Vai etkö rakastakaan?" huudahti hän
matalalla ja tukehtuneella äänellä, kun Dalen vaitiolo pakotti häntä
jatkamaan tätä mieletöntä, mutta kumminkin ihanaa suunnitelmaa.
"Jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan rakastavani teitä. Nell
Rayner", vastasi Dale.
Helenistä tuntui kuin Dale olisi puhunut hyvin kaukaa. Hän kohotti
kasvonsa sydän huulillaan.
"Jos tapat Beasleyn, en mene kanssasi milloinkaan naimisiin", sanoi hän.
"Kuka teiltä on sellaista odottanutkaan?" kysyi Dale naurahtaen
käheästi. "Luuletteko, että teidän on mentävä kanssani naimisiin
kiitollisuudesta? Tämä on ainoa kerta, kun olette loukannut minua, Nell
Rayner. Minua hävettää, että voitte sellaista ajatellakaan."
"Ah, olet yhtä taipumaton kuin metsä, jossa elät!" huudahti Helen.
Sitten hän sulki silmänsä jälleen, sillä oli mieluisempi muistella
Dalen kirkastuneita kasvoja ja pettää itseään.
"Ihminen, minä rakastan sinua!" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin
väristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet
niin pitkän ajan.
Silloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet
maasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän
puristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu,
teki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja
kokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa
oli.
Sitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.
"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi."
Dale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.
"Silloin et suinkaan lähde --"
Helenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.
"Minun on mentävä!" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. "Kiiruhda
Bon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin
sinulle metsässä."
Helen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli
jätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja
häntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.
Siten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet
toimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen,
että huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä
erakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja
tunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja
häikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.
Oli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin
hän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan
keltaisia valoja vasten.
Jollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin
hänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä
sykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti
tätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt
koko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat.
Tässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se
on tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat
rajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin
samalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen
Carmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut
hänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen
rakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä
tekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.
Kapakan ovella sai hän Dalen kiinni.
"Milt, voi, odota!" huohotti hän.
Hän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden
lamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja
seisoivat pää riipuksissa aidan luona.
"Sinun on mentävä takaisin", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja
leimuavin silmin.
"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!" vastasi
Helen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.
Silloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin
hänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta
ei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi
voittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa
olisivat liian paljon Dalelle.
Kun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu
koviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja
pöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja
hyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli
tuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin
sydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei
kuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten
Dalekin.
Silloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului
heikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan.
Hevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina
peloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen
oveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.
Kapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri
kynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät
olivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita
ja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen
vastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin
tuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä
kalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin
keskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.
Huohottaen käänsi Helen kasvonsa jälleen Daleen. Tämä oli huomannut
hänet ja ojensi nyt käsivartensa hänelle tueksi. Silloin hän näki
ruumiit melkein jaloissaan. Jeff Mulvey -- hänen enonsa entinen
työnjohtaja. Hänen kasvojaan oli kauhea katsella. Savuava revolveri
oli hänen liikkumattoman kätensä vieressä. Toinen mies oli kaatunut
suulleen. Puvusta päättäen oli hän meksikolainen. Hän ei ollut vielä
kuollut. Sitten Helen, tuntiessaan Dalen käsivarren ympärillään, katsoi
kauemmaksi, koska hän ei voinut sitä estää, katsoi tuota omituista
tiskiin nojautuvaa olentoa, tuota poikaa, joka oli ollut sellainen
ystävä hänelle hädän hetkinä, tuota sisarensa suoraluontoista ja
naiivia rakastettua.
Mutta hän näki siellä nyt miehen, jonka kasvojen ilme oli peloittavan
tyyni ja tuhoa ennustava. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tiskiin
ja kädessä oli hänellä lasillinen punaista likööriä. Toisessa kädessä
oleva suuri revolveri oli niin liikkumaton kuin se olisi kasvanut
siihen kiinni.
"Juon sekarotuisen Beasleyn ja hänen roistojensa maljan!"
Carmichael joi katsellen samalla leimuavin silmin joukkoa. Sitten
heitti hän kauheassa vihassaan nopeasti lasinsa lattialla makaavaa,
vielä hengissä olevaa meksikolaista kohti.
Helen tunsi kaatuvansa ja kaikki musteni hänen silmissään. Hän ei
nähnyt Dalea, vaikka hän tiesikin tämän häntä kannattavan. Sitten hän
pyörtyi.