"Kuunnelkaa!"
Anson kuiskasi tuon kiihkeästi. Hän istui aivan liikkumatta, mutta
katse harhaili sinne tänne, vapisevan korkealle kohotetun etusormen
vaatiessa hiljaisuutta.
Kolmas vielä omituisempi ääni säesti tuulen kummallista huminaa ja
puron kumeaa ivallista kohinaa. Sitä voitiin tuskin erottaa, sillä niin
erinomaisen heikkoa valitusta tahi ulvontaa se oli. Se täytti noiden
toisten äänien väliajat.
"Jos tuo on joku peto, ei se ole kaukana", kuiskasi Anson.
"No ei se nyt lähelläkään ole", sanoi Wilson.
Shady Jones ja Moze olivat samalla tavoin eri mieltä.
Kun valitus loppui, hengittivät kaikki jälleen vapaammin ja vaipuivat
entisiin asentoihinsa nuotion viereen. Läpitunkematon musta seinä
ympäröi nuotion valaisemaa pientä tilkkua, ja tuossa ympyrässä olivat
nuo ajatuksiinsa vaipuneet miehet keskellä, sammuvan nuotion ympärillä,
nuo muutamat pystysuorat männyt ja puihin kiinnitetyt hevoset toisessa
päässä. Hevoset tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja niiden pystyssä
olevat valppaat päät todistivat niidenkin hyvin huomaavan yön
omituisuudet.
Silloin tavattoman pitkän hiljaisuuden jälkeen kohosi tuo omituinen
ääni vähitellen surkeaksi vaikeroimiseksi.
"Tuo hullu tyttököhän siellä itkee", arveli Anson.
Nähtävästi hänen toverinsa hyväksyivät tämän selityksen tuntien yhtä
suurta helpotusta kuin äänen vaiettuakin.
"Luultavasti", myönsi Jim Wilson vakavasti.
"Jos tuo tyttö marisee koko yön, emme saa unen hiventäkään silmiimme",
murisi Shady Jones.
"Oikein selkääni karmii", sanoi Moze.
Wilson nousi aloittaakseen jälleen miettiväisen kävelynsä pää kumarassa
ja kädet selän takana. Hän oli kuin hämmingin ruumiillistunut kuva.
"Jim, istuudu. Sinä hermostutat vain minua", sanoi Anson ärtyisästi.
Wilson nauroi todellakin, mutta hiljaa, kuin hillitäkseen omituista
huviaan.
"Snake, uskallan hevoseni ja revolverini laivakorppua vastaan, että
voin noin kuuden sekunnin kuluttua temmeltää samoin kuin nuo hevoset."
Ansonin laiha leuka laskeutui jo molemmat toiset katsoivat häneen
suurin silmin. He tiesivät varmasti, ettei Wilson ollut juovuksissa,
minkä vuoksi he eivät ollenkaan käsittäneet häntä.
"Jim Wilson, alatko hermostua?" kysyi Anson käheästi.
"Ehkä. Jumala sen vain tietää. Mutta kuulehan, Snake, olet kai nähnyt
ja kuullut ihmisten korisevan?"
"Tarkoitatko kuollessaan?"
"Tarkoitan."
"Kyllä, ainakin pari kertaa", vastasi Anson julmasti.
"Mutta et ole milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan pelosta tahi
kauheasta säikähdyksestä?"
"En muistaakseni ikinä."
"Mutta minäpä olen. Ja samaa aavistaa Jim Wilson nytkin", sanoi hän ja
jatkoi itsepäistä kävelyään.
Anson ja hänen molemmat toverinsa katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.
"Joutavia! Sanopas, mitä tuo asia meihin kuuluu?" kysyi Anson hetken
kuluttua.
"Tyttö on kuolemaisillaan", vastasi Wilson äänellä, joka läjähti kuin
ruoskanlyönti.
Nuo kolme miestä jäykistyivät istuimillaan uskomatta kuulemaansa
todeksi, mutta olivat vastustamattomasti kumminkin tämän pimeän,
kammottavan ja pahaenteisen hetken aiheuttamien tunteiden järkyttämiä.
Wilson käveli valopiirin laitaan mumisten itsekseen ja palasi jälleen
takaisin, sitten hän meni hieman etemmäksi, melkein näkymättömiin,
mutta tuli vielä nytkin takaisin. Kolmannella kerralla hän kumminkin
katosi kokonaan yön läpitunkemattomaan pimeyteen. Nuo kolme miestä
liikuttivat tuskin lihastakaan katsoessaan paikkaan, jonne hän oli
hävinnyt. Wilson tuli kumminkin muutamien hetkien kuluttua horjuen
takaisin.
"Hän on jo melkein lopussa", sanoi hän synkästi. "Hermoihini koski, kun
tunnustelin hänen kasvojaan. Tuo hirveä vaikeroiminen syntyy, kun hän
hengittää. Se on kuin kuolevan korinaa, ainoastaan pitkäveteistä lyhyen
asemesta."
"Jos hän on jo alkanut korista, loppuu hän kyllä pian", sanoi Anson.
"En ole nukkunut kolmeen yöhön. Miten whisky nyt minulle maistuisikaan."
"Snake, tuota sinä nyt alituisesti jankutat", huomautti Shady Jones
äreästi.
Notkossa oli hyvin vaikea määritellä äänen suuntaa, mutta jokainen
aivan tyynesti ajatteleva mies olisi voinut sanoa, että tuon
omituisen vaikeroimisen kovuus johtui eri etäisyyksistä ja asemista.
Äänekkäimmillään ollessaan oli se kuin valitusta. Mutta nämä miehet
kuuntelivat hermoillaan.
Lopulta se lakkasi äkkiä.
Wilson poistui jälleen joukosta ja katosi yöhön. Hänen poissaoloaan
kesti kauemmin kuin äsken, mutta vihdoin tuli hän nopeasti takaisin.
"Hän on kuollut!" huudahti hän vakavasti. "Tuo viaton lapsi, joka ei
ole milloinkaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja jonka katseleminen
teki jokaisen miehen paremmaksi, on nyt siis kuollut. Anson, sinulla on
varmasti paljon maksettavaa, kun aikasi koittaa."
"Mitä sinä lörpöttelet?" kysyi johtaja vihaisesti. "Hänen verensä ei
ole tahrannut käsiäni."
"Onpahan!" huusi Wilson pudistaen nyrkkiään Ansonille. "Ja pian sen
olet näkeväkin! Tunnen koston tulevan ja tunnen jotakin muutakin."
"Joutavia! Hän on kai vain nukahtanut", selitti Anson vapisten
noustessaan. "Antakaa minulle palava kekäle."
"Älä ole niin hullu, että menet juuri kuolleen hullun tytön luo",
vastusti Shady Jones.
"Miksi en menisi? Kuka tämän joukon päällikkö on, haluaisin sen
mielelläni tietää?" Anson tarttui muutamaan kekäleeseen, jonka toisessa
päässä oli tuli. Se kädessään lähestyi hän tuota suojusta, jossa
kuolleen tytön luultiin olevan. Hänen tulisoihdun valaisema laiha
vartalonsa sopi hyvin mustaan ympäristöön. Kuta lähemmäksi hän pääsi
suojusta, sitä hitaammin hän käveli, kunnes hän kokonaan pysähtyi ja
kumartui katsomaan sisään.
"Hän on mennyt!" huusi hän käheästi värisevällä äänellä.
Sitten soihtu sammui ja kekäleen pää hehkui enää vain punaisena. Hän
heilutteli sitä, mutta se ei syttynyt palamaan. Hänen tarkasti katsovat
toverinsa kadottivat hänen pitkän vartalonsa näkyvistään ja samoin myös
tuon hehkuvan kekäleen. Pikimusta pimeys nieli hänet. Muutamiin hetkiin
ei kuulunut mitään. Jälleen tuulen humina ja tuo omituinen, ivallinen,
kumea kohina valtasivat paikan. Sitten kuului jonkun rasahtelua, ehkä
tuulen aiheuttamaa, ikäänkuin sivulle työnnettyjen kuusen oksien
pehmeätä kahinaa. Sitä seurasi hypähtelevän miehen askelten kumeata
kapsetta. Anson tuli juosten takaisin. Hän oli aivan hurjannäköinen
kalpeine kasvoineen ja pelokkaine kuopistaan pullistuneine silmineen.
Oikeassa kädessä oli revolveri.
"Kuulitteko vai näittekö jotakin?" huohotti hän katsoen taakseen ja
sitten ympärilleen, ja lopuksi tovereihinsa.
"Emme. Minä ainakin koetin sekä katsella, että kuunnella", vastasi
Wilson.
"Anson, ei siellä mitään ollut", selitti Moze.
"En ole siitä niinkään varma", sanoi Shady Jones epäilevin ja
tuijottavin silmin. "Luulin kuulevani jotakin kahinaa."
"Hän ei ollut siellä!" huudahti Anson peläten ja ihmetellen. "Tyttö on
kadonnut! Soihtuni sammui enkä voinut nähdä. Ja juuri silloin tunsin
jotakin tapahtuvan. Pyörähdin nopeasti katsomaan ja ellen sittenkin
huomannut suurta harmaata otusta, olen hullumpi kuin tuo tyttö. En
kumminkaan voi vannoa tunteneeni muuta kuin tuulen puuskan, joka vinkui
korvissani."
"Hävinnytkö?" huudahti Wilson hyvin järkytettynä. "Miehet, jos asia on
niin, niin ehkä hän ei ollutkaan kuollut, vaan lähti vaeltamaan pois.
Mutta hän oli kuollut, vannon sen, sillä hänen sydämensä oli lakannut
sykkimästä."
"Luullakseni lähden tieheni täältä", sanoi Shady Jones synkästi
noustessaan. Kun Moze huomasi hänen tekonsa, ilmestyi hänen tummille
kasvoilleen paljon puhuva ilme.
"Jim, jos hän nyt kerran on kuollut ja lähtenyt vaeltamaan, niin mitä
hittoa luulet tästä kaikesta seuraavan?" kysyi Anson käheästi. "Mutta
se näyttää vain sellaiselta. Olemme kaikki hermostuneita. Koettakaamme
tyyntyä ja keskustella järkevästi."
"Anson, maailmassa on paljon sellaista, mitä et sinä enkä minäkään
tiedä", vastasi Wilson. "Maailmanloppu tulee kumminkin joskus ja ehkä
se nyt voi olla jo hyvinkin lähellä. En ole ollenkaan hämmästynyt --"
"Kas tuolla taasen!" huudahti Anson kääntyen ja tähdäten revolverillaan.
Miesten ja puiden takana vilahti jotakin harmaata ja suurta, ja sitä
seurasi huomattava tuulen puuska.
"Kuulehan, Snake, ei siellä ollut mitään", sanoi Wilson hetken kuluttua.
"Mutta minäkin kuulin", kuiskasi Shady Jones.
"Tuulenpuuskahan tuo vain levitteli savua nuotiosta", sanoi Moze.
"Panen vaikka sieluni pantiksi, että takanani oli jotakin", selitti
Anson tuijottaen pimeään.
"Kuunnelkaamme, päästäksemme asiasta varmuuteen", ehdotti Wilson.
Miesten rikollisista ja levottomista kasvoista voi lepattavan nuotion
valossa selvästi nähdä, miten jokainen heistä pelkäsi suunnattomasti.
He seisoivat kuin kuvapatsaat katsellen ja kuunnellen.
Muutamat äänet rikkoivat vain tuon omituisen hiljaisuuden. Hevoset
huokaisivat silloin tällöin raskaasti, mutta eivät liikahtaneetkaan
paikoiltaan, ja mäntyjen oksia heiluttelevan tuulen synkkä ja
surullinen humina sekoittui puron kumeaan kohinaan. Ja ainoastaan nämä
tavalliset äänet kiinnittivät huomion hiljaisuuden laatuun. Autiuden
hengittävä ja yksinäinen tuntu vallitsi tuossa pimeässä notkossa
ja synkkä yö tuntui kätkevän helmaansa tuntemattomia salaisuuksia.
Ainoastaan kuuntelevasta pahasta omastatunnosta voivat nuo luonnon
mitä rauhallisimmat, kauneimmat ja surullisimmat äänet tuntua kutsuvan
helvetin säveliltä.
Äkkiä muudan lyhyt ja kimeä kiljunta rikkoi tuon painostavan ja ladatun
hiljaisuuden.
Ansonin suuri hevonen nousi pystyyn pieksäen ilmaa etujaloillaan ja
tuli sitten taasen jymähtäen maahan. Toiset hevoset vapisivat pelosta.
"Eikö tuo ollut puumin ääni?" kysyi Anson käheästi.
"Minusta se kuulosti naisen huudolta", vastasi Wilson näyttäen
vapisevan kuin lehdet tuulessa.
"Silloin olin oikeassa. Tyttö on hengissä ja kuljeskelee tuolla
metsässä huudellen noin kamalasti", sanoi Anson.
"Kuljeskelee kyllä, mutta hän on kuollut."
"Jumala varjelkoon, eihän sellainen voi olla mahdollista."
"No ellei hän kuljeskele siellä kuolleena, on hän kumminkin melkein
kuollut", vastasi Wilson alkaen kuiskailla itsekseen.
"Jos vain olisin aavistanut, mitä tämä sopimus meille aiheuttaa,
olisin ampunut Beasleyn sen sijaan että rupesin kuuntelemaan hänen
houkutuksiaan. Minun olisi myös pitänyt iskeä tuon tytön pää mäsäksi
ollakseni varma hänen vaitiolostaan. Jos hän kulkee tuolla metsässä
huutaen tuolla tavoin, niin --"
Hänen äänensä sammui, kun metsästä kuului ohut, rikkova ja kimeä
huuto, joka hieman muistutti ensimmäistä, mutta ei ollut niin villi.
Se kuului selvästi kalliolta. Ja tuon pikimustan notkon toiselta
puolelta kantautui miesten korviin tuskissaan olevan naisen järkyttävää
vaikerrusta, joka oli villiä, ahdistavaa ja surullista.
Ansonin hevonen katkaisi marhamintansa ja hypähti niin nopeasti
taaksepäin, että se oli kaatua muutamaan kallioisessa maassa olevaan
matalaan syvänteeseen. Anson sai sen kiinni ja veti sen lähemmäksi
tulta. Toisetkin hevoset vapisivat ja tempoilivat. Moze juoksi niiden
väliin hillitsemään niitä. Shady Jones heitti uusia oksia tuleen. Siitä
kohosi rätisten ja säkenöiden kirkas liekki, joka paljasti Wilsonin
seisomassa traagillisessa asennossa. Hänellä oli käsivarret levällään
ja silmät tuijottivat kiinteästi tummiin varjoihin.
Tuo omituinen eloisa ääni ei uudistunut, mutta tuo toinen, joka
muistutti kuolemantuskissa vaikeroivan naisen valitusta, rikkoi
hiljaisuuden jälleen. Se jätti jälkeensä värisevän kaiun, joka hiljaa
häipyi kuulumattomiin. Sitten muuttui kaikki jälleen hiljaiseksi ja
pimeys tuntui vain synkkenevän. Miehet odottivat ja kun he alkoivat
hieman rauhoittua, toistui huuto uhkaavan lähellä, juuri puiden
takana. Se oli inhimillinen -- tuskan ja pelon ruumiillistunut ääni,
joka ilmaisi kovaa taistelua tämän elämän puolesta kuolemaa vastaan.
Tuo huuto oli niin selvä, erikoinen ja ihmeellinen, että kuuntelijat
vääntelivät itseään, ikäänkuin he olisivat nähneet tuon viattoman,
hellän ja kauniin tytön revittävän kappaleiksi heidän nähtensä. Se
oli täynnä epäilyä ja vapisi kuoleman kauhusta, sen ihmeellinen voima
oli sen villissä, tuossa itsepuolustuksen kauniissa ja aavemaisessa
säveleessä.
Joukon johtaja laukaisi revolverinsa toivottomuudessaan pimeään
metsään, josta huuto kuului. Sitten oli hänen pakko hillitä hevostaan
estääkseen sen laukkaamasta tiehensä. Laukauksen jälkeen seurasi
lyhytaikainen hiljaisuus, hevoset tyyntyivät ja miehet kokoutuivat
tulen ääreen pitäen kumminkin marhaminnoista lujasti kiinni.
"Jos se oli puuma, karkoitti tämä sen tiehensä", sanoi Anson.
"Varmasti, mutta se ei ollut puuma", vastasi Wilson. "Odottakaa, niin
näette."
He odottivat kaikki kuunnellen kukin omalta suunnaltaan, seuraten
silmillään kaikkea ja peläten jo omaa varjoaankin. Kerran vielä tuulen
humina, puron ivallinen syvä kohina, nauru ja lorina vallitsivat notkon
hiljaisuutta.
"Anson, lähdetään pois tästä aaveellisesta paikasta", kuiskasi Moze.
Ehdotus kiinnitti Ansonin huomiota ja hän punnitsi sitä pudistaen
hitaasti päätään.
"Meillä on ainoastaan kolme hevosta eikä tällä minun hevosellani voida
ratsastaa noiden karjuntain jälkeen", sanoi hän. "Meillä on sitäpaitsi
tavaroitakin. Ja miten hitossa voisimmekaan päästä täältä tällaisessa
pimeydessä?"
"Jos vain lähdemme, ei se tee mitään. Minä kävelen edellä ja opastan",
sanoi Moze innokkaasti. "Minulla on terävät silmät. Te saatte ratsastaa
ja kuljettaa samalla osan tavaroista. Päästyämme täältä palaamme sitten
päivällä noutamaan loppuja."
"Anson, minustakin tuntuu se viisaimmalta", selitti Shady Jones.
"Jim, mitä sinä tästä ajattelet?" kysyi Anson. "Lähdemmekö matkoihimme
tästä synkästä paikasta?"
"Mielestäni se on mainio suunnitelma", myönsi Wilson.
"Puuma se sittenkin oli", sanoi Anson rohkeammasti, koska hiljaisuus
pysyi rikkomattomana. "Mutta kumminkin tuntui minusta kuin joku nainen
olisi huutanut puukko kurkussa."
"Snake, muistat kai nähneesi täällä vielä aivan äskettäin naisen?"
kysyi Wilson harkitusti.
"Kyllä tuon tyttösen", vastasi Anson epäillen.
"Näit hänen tulevan hulluksi, etkö nähnytkin?"
"Näin."
"Eikä hän ollut enää majassaan mentyäsi häntä katsomaan."
"Ei ollutkaan."
"Jos asia kerran on niin, on sinun turha puhua puumista."
Wilsonin todiste tuntui kumoamattomalta. Shady ja Moze nyökkäsivät
synkästi ja vaihtoivat levottomasti jalkaa. Anson painoi päänsä alas.
"Mitä sen on väliä, ellemme sitä enää kuule --", aloitti hän, mutta
vaikeni äkkiä.
Sillä aivan heidän yläpuoleltaan jostakin paikasta juuri valopiirin
ulkopuolelta kajahti huuto, joka sen läheisyyden vuoksi oli paljon
kimakampi ja tuskallisempi kuin mikään edellinen ja kirjaimellisesti
halvautti ryhmän siihen saakka, kunnes se taukosi. Ansonin suuri
hevonen pillastui ja korskahtaen pelosta teki kauhean hypyn suoraan
ulospäin. Kuului kumea jymähdys, kun se potkaisi Ansonia, joka lensi
kallioiden yli nuotion takana olevaan kuoppaan, minne hevonenkin häntä
seurasi. Wilson ennätti tehdä hurjan hypyn ja onnistui väistämään
potkun. Kääntyessään näki hän Ansonin kaatuvan. Kuului kumahduksia ja
vaikeroimista ja sitten kavioiden lyöntejä ja kopinaa, kun hevonen
koetti nousta jaloilleen. Se oli ilmeisesti vyörynyt isäntänsä yli.
"Auttakaa, miehet!" huusi Wilson rientäen niin nopeasti kuin suinkin
matalan töyryn yli ja tarttuen heikossa valossa marhamintaan. He
vetivät kolmisin hevosen pois kuopasta ja sitoivat sen lujasti
muutamaan puuhun kiinni. Tehtyään sen tuijottivat he syvennykseen,
josta Ansonin ruumis epäselvästi näkyi. Hän makasi selällään ja
vaikeroi.
"Pelkään hänen loukkaantuneen", sanoi Wilson.
"Hevonen kaatui suoraan hänen päälleen ja tuo hevonen on raskas",
selitti Moze.
He menivät kuoppaan ja polvistuivat johtajansa viereen. Hämärässä
näyttivät tämän kasvot tummanharmailta ja hän hengitti hyvin vaikeasti.
"Snake, vanha veikko, et suinkaan ole vahingoittunut?" kysyi Wilson
värisevällä äänellä. Koska hän ei saanut mitään vastausta, sanoi hän
tovereilleen: "Nostakaamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa voimme
nähdä."
Nuo kolme miestä kantoivat Ansonin varovaisesti kummulle nuotion ääreen
valoon. Hän oli tajuissaan, mutta kalmankalpea ja hänen suustaan vuoti
verta.
Wilson polvistui hänen viereensä. Toiset seisoivat ja
katsahtaen synkästi toisiinsa selvittivät he toisilleen Ansonin
elämänmahdollisuudet. Samalla kuului jälleen tuo peloittava
ja järkyttävä huuto, joka kuulosti tuskissaan olevan naisen
vaikeroimiselta. Shady Jones kuiskasi jotakin Mozelle. Sitten he
suoristautuivat katsoen kaatuneeseen johtajaansa.
"Sano minulle, miten olet loukkautunut?" kysyi Wilson.
"Hevonen musersi rintani", sanoi Anson änkyttävästi kuiskaten.
Wilson avasi näppärästi hänen paitansa ja tunnusteli hänen rintaansa.
"Ei. Rintalastasi ei ainakaan ole murskautunut", vastasi Wilson
toivovasti. Sitten hän tunnusteli kädellään Ansonin kumpaakin kylkeä.
Äkkiä hän pysähtyi, käänsi katseensa muualle ja siveli kädellään
hitaasti toista kylkeä. Hevosen paino oli katkonut ja musertanut
Ansonin kylkiluut. Hänen suustaan vuoti verta ja hänen hitaat
tuskalliset henkäyksensä synnyttivät veristä vaahtoa, josta voitiin
huomata, että katkenneet luut olivat tunkeutuneet keuhkoihin. Siis
tapaturma, jonka seuraukset ennemmin tahi myöhemmin näyttäytyisivät
kohtalokkaiksi.
"Toveri, sinulta on katkennut pari kylkiluuta", sanoi Wilson.
"Voi, Jim, kyllä sen täytyy olla jotakin pahempaa", kuiskasi Anson.
"Minulla on kauheat tuskat. En voi ollenkaan hengittää."
"Ehkä kumminkin vielä paranet", sanoi Wilson teeskennellen toivoa.
Moze kumartui Ansonin yli ja katsahti tutkivasti noita kalpeita
kasvoja, verisiä huulia ja laihoja hapuilevia käsiä. Sitten hän
suoristautui.
"Shady, hän kuolee pian. Lähtekäämme täältä", sanoi hän.
"Seuraan sinua, kuten ennenkin", vastasi Jones.
Molemmat poistuivat. He irroittivat nuo molemmat hevoset ja taluttivat
ne satuloiden luo. Huopapeitteet sijoitettiin nopeasti paikoilleen,
satulat heitettiin yhtä nopeasti selkään ja nopeasti kiristyivät
remmit. Anson katsoi Wilsoniin tarkastaen tämän liikkeitä. Mutta
Wilson seisoi omituisen julmana ja tyynenä, jollakin tavoin vailla
tuota hänessä näiden viimeisten tuntien kuluessa näkyvissä ollutta
hermostuneisuutta.
"Shady, ota hieman leipää, niin minä varustan vähän lihaa mukaamme",
sanoi Moze. Molemmat miehet tulivat nuotion luo valoon, noin kymmenen
jalan päähän Ansonista.
"Toverit, aiotteko poistua?" kysyi tämä käheästi hämmästyneenä.
"Emme ole enää samoja kuin ennen. Emme voi sinua auttaa, eikä tämä
notko ole meille terveellinen", vastasi Moze.
Shady Jones hyppäsi hevosensa selkään notkeasti ja kaikki hermot
jännityksessä.
"Mutta, Moze, et suinkaan voi jättää Jimiä tänne yksikseen?" kysyi
Anson.
"Jim saa olla täällä, kunnes hän mätänee!" vastasi Moze. "Olen saanut
jo tarpeekseni tästä kolosta."
"Moze, menettelet väärin", huohotti Anson. "Jim ei halua poistua
luotani. Pysykäämme uskollisesti yhdessä. Korvaan sen sinulle vielä,
kuten muunkin entisen."
"Snake, sinun on pian kuoltava", vastasi Moze ivallisesti.
Ansonin ojentautunut ruumis vapisi hirveästi ja hänen kalpeat
kasvonsa punastuivat. Nyt koitti tuo suuri ja peloittava hetki, joka
jo pitkän aikaa oli ollut tulossa. Wilson oli tiennyt julmasti sen
tulevan tavalla tahi toisella. Anson oli itsepäisesti ja uskollisesti
taistellut kohtalokkaiden virtausten nousuvettä vastaan. Moze ja Shady
Jones eivät itsekkäissä pyyteissään aavistaneet rikollisen elämänsä
välttämätöntä loppua.
Vaikka Anson makasikin maassa voimatonna, vetäisi hän kumminkin
nopeasti revolverinsa esille ja ampui Mozen, joka kaatui ääneti
liikauttamatta kättäänkään. Sitten Shadyn hevosen hypähdys aiheutti
Ansonin toisen luodin ohimenon. Kolmas nopea laukaus ei aiheuttanut
mitään nähtävää vaikutusta sekään, Shady vain kiroili omaa asettaan,
joka ei nähtävästi tahtonut laueta. Hän koetti ampua hyppivän hevosensa
selästä ja luodit heittelivät tomua ja soraa Ansonin ruumiille. Silloin
ojentautui Wilsonin pitkä käsivarsi ja hänen suuri revolverinsa
paukahti. Shady lyyhistyi satulaansa, pelästynyt hevonen heitti hänet
maahan ja laukkasi tiehensä valopiiristä. Kavioiden kapse ja pensaiden
risahtelu lakkasivat pian kuulumasta.
"Jim, osuitko häneen?" kuiskasi Anson.
"Varmasti, Snake", vastasi Wilson änkyttäen. Häntä nähtävästi värisytti
vastatessaan. Pistettyään aseensa tuppeen kääri hän huopapeitteen
kokoon ja työnsi sen Ansonin pään alle.
"Jim, jalkojanikin palelee niin hirveästi", kuiskasi Anson.
"Nyt alkaakin olla jo melko kylmä", vastasi Wilson, otti toisen
huopapeitteen ja kääri sen Ansonin jalkojen ympärille. "Snake, pelkään
Shadyn osuneen sinuun kerran."
"Kyllä, mutta en välittäisi siitä hituistakaan, ellen olisi muuten
loukkautunut."
"Lepää nyt hiljaa paikoillasi. Luullakseni Shadyn hevonen pysähtyi
tuonne jonkun matkan päähän. Minäpäs menen katsomaan."
"Jim, en ole kuullut tuota huutoa vähään aikaan."
"Se on jo lakannut. Luultavasti se oli puuma."
"Tiesin sen."
Wilson hävisi pimeyteen. Tuo musta seinä ei tuntunut niin
läpitunkemattomalta eikä synkältä sittenkuin hän pääsi pois
valopiiristä. Hän eteni varovaisesti voidakseen olla erehtymättä
suunnasta. Jatkaen matkaansa kumarassa puulta puulle läheni hän
kalliota ja saapui lopulta hänen päänsä korkuisen litteän paaden
viereen. Täällä oli pimeys synkin, mutta kumminkin hän erotti jotakin
vaaleata kivellä.
"Neiti, oletteko siellä hyvissä voimissa?" kysyi hän hiljaa.
"Olen, mutta pelkään niin hirveästi", kuiskasi Bo vastaukseksi.
"Kaikki kävikin niin nopeasti. Tulkaahan nyt. Vastoinkäymisenne ovat
nyt varmasti loppuneet."
Wilson auttoi hänet kiveltä maahan ja huomattuaan Bon horjuvan kannatti
hän tätä toisella käsivarrellaan ja piti toista ojennettuna tunteakseen
vastukset. Askel askeleelta poistuivat he kallion varjosta seuraten
tuota pientä puroa. Se kohisi ja lorisi ja melkein esti Wilsonin
hiljaisen vihellyksen kuulumasta. Tyttö nojasi nyt raskaasti hänen
käsivarteensa heikontuen nähtävästi heikontumistaan. Vihdoin saapuivat
he kuilun päässä olevaan pieneen aukioon. Wilson pysähtyi jälleen ja
vihelsi. Vastaus kuului jostakin hänen takaansa ja oikealta. Hän odotti
tukien tyttöä.
"Dale on täällä", sanoi hän. "Älkääkä nyt pyörtykö kestettyänne kaiken
muun."
Kuului oksien kahinaa ja pehmeitä hiljaisia askelia. Sitten ilmestyi
näkyviin kumartunut tumma olento ja toinen pitkä, harmaa ja hiipien
kulkeva, joka säpsähdytti Wilsonia.
"Wilsonko?" kysyi Dale hiljaa.
"Niin. Olen tuonut hänet tänne, Dale, turvallisesti ja terveenä",
vastasi Wilson mennen lähemmäksi Dalea ja ojentaen kaatuvan tytön tälle.
"Bo, Bo, oletko terve?" Dalen syvä ääni värisi.
Bo tarttui häneen syliksi ja huudahteli iloissaan.
"Voi, Dale! Jumalalle kiitos! Olen melkein kaatumaisillani nyt. Eikö
tämä ole ollutkin kummallinen yö täynnä seikkailuja? Voin mainiosti.
Dale, olemme tästä kiitollisuuden velassa Jim Wilsonille."
"Bo, minä -- me kaikki olemme hänelle kiitollisia niin kauan kuin
elämme", vastasi Dale. "Wilson, olet mies! Jos haluat poistua tuosta
joukosta --"
"Dale, tuosta joukosta ei ole enää monta jäljellä, ellet päästänyt
nuorta Burtia menemään", vastasi Wilson.
"En tappanut häntä enkä tehnyt hänelle muutakaan pahaa, mutta peloitin
hänet niin, että hän juoksee luultavasti vieläkin. Wilson, taisteluko
tuon ampumisen aiheutti?"
"Niin."
"Voi, Dale, se oli hirveää! Näin sen kokonaisuudessaan. Minä --"
"Neiti, voitte kertoa sen hänelle minun poistuttuani. Toivotan teille
onnellista matkaa."
Hän sanoi tuon kylmästi ja tyynesti, vaikka ääni hieman värähtelikin.
Tytön kasvot näyttivät hyvin kalpeilta hämärässä. Hän painautui
Wilsonia vastaan ja puristi tämän käsiä.
"Taivas teitä auttakoon, Jim Wilson! Olette todellakin Texasista!
Muistan teidät aina ja rukoilen puolestanne lakkaamatta!"
Wilson poistui tummien mäntyjen välistä näkyvää himmeätä tulen
kajastusta kohti.