"Päivää, Dale!" sanoi Wilson. "Olette totisesti yllättänyt minut."
"Sssh! Ei niin kovasti", sanoi metsästäjä hiljaa. "Oletteko Jim Wilson?"
"Olen. Dale, ilmestyitte kintereillemme tavattoman pian, vai satuitteko
ehkä sattumalta löytämään meidät?"
"Olen seurannut jälkiänne. Wilson, tulen hakemaan tyttöä."
"Tiesin sen heti, nähdessäni teidät."
Puumaan näytti vaikuttavan sen isännän uhkaava asento, koska se avasi
suunsa näyttäen julmat keltaiset torahampaansa ja sylkien Wilsoniin
päin. Tämä ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan Dalea eikä tämän pyssyä,
vaan tuota suurta sähisevää petoa.
"Wilson, olen kuullut sanottavan teitä melko rehelliseksi roistoksi",
sanoi Dale.
"Ehkä sellainen olenkin. Mutta minä voin tulla hulluksi pelosta
minuutin kuluttua. Dale, tuo peto hyppää pian niskaani."
"Puuma ei hyppää, ellen sitä kehoita. Wilson, jos annan teidän mennä,
tuotteko tytön luokseni?"
"Tuumikaamme asiaa. Mitä silloin tapahtuu, jos kieltäydyn?" kysyi
Wilson ovelasti.
"Silloin olette mennyttä miestä tavalla tahi toisella."
"Minulla ei todellakaan ole paljon valitsemisen varaa. Suostun
ehtoonne. Mutta, Dale, uskotteko sanaani ja sallitte minun palata
Ansonin luo?"
"Uskon. Ette ole mikään hullu ja luullakseni olette rehellinen. Minulla
on Anson ja hänen miehensä hallussani. Ette voi paeta minua, ette
ainakaan näissä metsissä. Voin karkoittaa hevosenne, tappaa teidät
vuorotellen tahi usuttaa puuman kimppuunne jonakin yönä."
"Varmasti. Teillä on nyt valta käsissänne. Anson on itse kokonaan
syypää tähän. Näin meidän kesken puhuen, Dale, en ole milloinkaan ollut
halukas tällaiseen."
"Kuka Riggsin ampui? Löysin hänen ruumiinsa."
"Olitte varmaankin silloin jo läheisyydessä, kun se tapahtui", sanoi
Wilson väristen hieman tahtomattaan. Jokin ajatus tympäisi häntä.
"Entä tyttö? Onko hän turvassa ja terveenä?" kysyi Dale nopeasti.
"Hän on yhtä hyvässä turvassa ja terveenä kuin kotonaankin. Dale, hän
on rohkein tyttö, mikä milloinkaan on hengittänyt. Kukaan ei olisi
voinut saada minua milloinkaan uskomaan, että hänen laisellaan tytöllä
on sellaiset hermot. Riggs löi häntä kerran vasten suuta, muuta ei ole
tapahtunut. Tapoin Riggsin sen vuoksi. Ja auttakoon minua Jumala, mutta
luullakseni olen koko ajan miettinyt, miten voisin häntä auttaa. Nyt ei
sellainen ole enää niin vaikeaa."
"Mutta miten?" kysyi Dale.
"Saamme sitten nähdä. Minun on saatava hänet jotenkin pois leiristä ja
tuotava luoksenne. Siinä kaikki."
"Sen täytyy tapahtua pian."
"Mutta kuunnelkaahan nyt, Dale", huomautti Wilson vakavasti. "Liian
nopea toiminta on yhtä vahingollista kuin liian hidaskin. Snake on
ollut hyvin ärtyisä näinä päivinä ja näyttää tulevan yhä ärtyisemmäksi.
Ellen toimi hyvin varovaisesti, voi hän huomata jotakin ja tappaa tytön
tahi tehdä hänelle jotakin muuta. Tunnen nuo miehet. He ovat kaikki
valmiit uhraamaan henkensä. Minun on toimittava hyvin varovaisesti ja
jos minulla vain olisi jokin suunnitelma, olisi asian menestyminen
sitäkin varmempi."
Wilsonin viekkaat vaaleat silmät loistivat jostakin mietteestä. Hän oli
koskemaisillaan toisen kohotetuista käsistään viitatakseen puumaan, kun
hän näytti keksivän jotakin parempaa.
"Anson pelkää puumia. Ehkä voimme säikähdyttää hänet ja muut miehet
niin, että tytön poisvieminen muuttuu hyvin helpoksi. Voitteko saada
tuon suuren pedon tekemään kepposia? Hyökätkää leiriimme yöllä ja
karkoittakaa hevosemme."
"Takaan, että voin peloittaa Ansonin melkein kuoliaaksi", vastasi Dale.
"Silloin onnistumme varmasti!" huudahti Wilson melkein iloisesti.
"Vahdin tyttöä ja vihjaisen hänelle, miten hänen on näyteltävä
osansa. Tulette sinne illalla juuri ennen pimeää. Aion tehdä miehet
levottomiksi. Ja silloin voitte usuttaa puuman heidän kimppuunsa tahi
tehdä, mitä haluatte. Kun miehet sitten ovat aivan suunniltaan, otan
tytön mukaani ja tuon hänet tänne tahi jonnekin muualle ja vihellän
teille... Mutta ehkä tämä suunnitelma sittenkin on kelvoton. Jos tuo
puuma hyökätessään leiriimme hyppääkin minun niskaani jonkun muun
asemesta tahi sitten pimeässä, kun etsin teitä, nitistää minut. Tämä ei
tunnu minusta ollenkaan houkuttelevalta."
"Wilson, tämä puuma on kesy", vastasi Dale. "Luulette sitä
vaaralliseksi, mutta se on niin vaaraton kuin kissanpoikanen. Se
näyttää vain vihaiselta. Ihmiset eivät ole sitä milloinkaan ahdistaneet
eikä se ole taistellut milloinkaan muiden kuin karhujen ja antilooppien
kanssa. Saan sen seuraamaan kaikenlaisia jälkiä, mutta totuus on
kumminkin sellainen, etten voi saada sitä tekemään pahaa kenellekään
ihmiselle. Se voi kumminkin peloittaa kuoliaaksi kaikki sellaiset,
jotka eivät sitä tunne."
"Tuo riittää jo minulle. Miten hauskaa minulla tulee olemaankaan, kun
toverini ovat suunniltaan pelosta. Dale, voitte luottaa minuun ja
olen teille kiitollinen senvuoksi, että sallitte minun hieman korjata
itsekunnioitustani. Siis illalla, mutta ellei sellainen osoittaudu
mahdolliseksi, huomenillalla sitten."
Dale laski pyssyn perän maahan ja suuri puuma sähähti jälleen. Wilson
laski kätensä ja astuen eteenpäin tunkeutui hän ympäröivään viheriään
kuusikkoon. Sitten hän kiiruhti kuilusta ylös aukiota kohti. Kun hän
saapui toveriensa luo, hänen käytöksensä ja ilmeensä muuttuivat.
"Ovatko kaikki hevoset siellä?" kysyi Anson selaillen korttejaan.
"Ovat, mutta ne käyttäytyvät hyvin kummallisesti. Ne näyttävät
pelkäävän jotakin."
"Ehkä siellä on joku harmaakarhu", mumisi Anson. "Jim, sinun on
pidettävä niitä silmällä. Olemme hukassa, jos joku peto säikähdyttää ne
suunniltaan."
"Minut siis valitaan tekemään kaikki työt nyt, kun te korttipukarit
nylette toisianne. Minun on paimennettava hevosia, kannettava vettä
ja hakattava halkoja, keitettävä ja virutettava astiat. No samapa tuo
lienee."
"Kukaan ei milloinkaan suoriudu leiritöistä paremmin kuin Jim Wilson",
huomautti Anson.
"Jim, olet nyt naisen ritari ja sinulla on tarpeeksi työtä hänen
ruokkimisessaan ja huvittamisessaan", sanoi Shady Jones, hymyillen
niin, että sanat menettivät ivansa.
Miehet nauraa hohottivat.
"Mene tiehesi, Jim, sotket vain pelimme", sanoi Moze hieman
vakavammasti.
"Tyttö kuolisikin varmasti nälkään, ellei minua olisi", vastasi Wilson
hyväntuulisesti kävellessään tyttöä kohti ja alkaessaan puhua tälle
melko kovasti tultuaan lähemmäksi: "Neiti, minut on valittu kokiksi ja
haluaisin nyt tietää, mitä haluatte päivälliseksi."
Miehet kuulivat hänen sanansa ja nauraa hohottivat jälleen. "Hei, miten
tuo Jim voikaan olla hullunkurinen!" huudahti Anson.
Bo katseli häneen hämmästyneenä. Wilson iski silmää hänelle ja tultuaan
lähemmäksi alkoi hän puhua hänelle hiljaa ja nopeasti.
"Tapasin äsken tuolla metsässä Dalen kesyine puumineen. Hän on tullut
noutamaan teitä. Olen suostunut auttamaan häntä, että saamme teidät
täältä turvallisesti pois. Nyt on teidänkin näyteltävä osanne. Teidän
on tekeydyttävä hulluksi. Ymmärrättekö? Keksikää jotakin omasta
päästänne. En välitä, mitä teette tahi sanotte, kunhan vain olette
olevinanne hullu. Älkääkä pelätkö. Aiomme säikähdyttää nuo miehet
niin, että saan tilaisuuden viedä teidät pois. Sitten illalla tahi
viimeistään huomenna."
Ennenkuin Wilson alkoi puhua, oli Bo surullinen, kalpea ja valmis
milloin tahansa purskahtamaan itkuun. Hän muuttui kumminkin nopeasti
kuunnellessaan näitä sanoja ja kun Wilson lopetti, ei hän enää
näyttänyt samalta tytöltäkään. Hän katseli Wilsoniin ymmärtäväisesti ja
nyökäytti nopeasti päätään.
"Kyllä ymmärrän. Teen voitavani!" kuiskasi hän.
Wilson poistui hyvin hajamielisenä, viekkaan suunnitelmansa
hämmentämänä, eikä hän tullut entiselleen, ennenkuin melkein toveriensa
luona. Silloin alkoi hän hyräillä jotakin vanhaa surullista laulua,
liikkui nopeammasti, korjasi tulta ja alkoi valmistaa päivällistä. Hän
piti kumminkin tarkasti silmällä, mitä ympärillä tapahtui. Hän huomasi
tytön menevän kuusisuojukseen ja tulevan sieltä jälleen ulos hiukset
hajallaan. Wilson katsoi tovereihinsa virnistellen, pudisti sitten
päätään kuin ajatellen, että tilanne alkoi kehittyä.
Pelaavat miehet eivät kumminkaan heti huomanneet, miten tyttö keimaili
ja silitteli pitkää tukkaansa hämmästyttävällä tavalla.
"Hävinnyt!" huudahti Anson kiroten ja heittäen korttinsa menemään.
"Ellei minua ole noiduttu, en osaa ollenkaan pelata!"
"Olet varmasti noiduttu", sanoi Shady Jones ivallisesti. "Vastako se
nyt alkaa sinulle selvitä?"
"Pelaat kuin ojaan uponnut lehmä todellakin", huomautti Moze lyhyesti.
"Pojat, eikö tämä olekin hullua?" sanoi Anson surullisen vakavasti.
"Alan juuri tulla järkiini. Jokin on hullusti. Viime syksystä alkaen
ei meille ole mikään onnistunut, vaan kaikki on mennyt päin mäntyyn.
En syytä ketään, sillä minähän tässä johtaja olen. Onnettomuus seuraa
minua."
"Snake, onnettomuutemme johtuvat kokonaan tuosta tekemästäsi
sopimuksesta siepata tytöt", sanoi Wilson, joka oli kuunnellut. "Sanoin
sen sinulle jo silloin. Ikävyytemme ovat vasta alkaneet ja huomaan
niiden nyt lisäytyvän. Katsokaa."
Wilson viittasi sinnepäin, missä tyttö seisoi hiukset hulmuten hurjasti
pään ja hartioiden ympärillä. Bo kumarteli hyvin kauniisti muutamalle
vanhalle kannolle lakaisten maata nöyryydessään suortuvillaan.
Anson säpsähti ja näytti hämmästyvän äärettömästi, vallan
naurettavasti. Ja nuo toiset miehet tuijottivat, ollen yhtä ymmällä
kuin heidän johtajansakin.
"Mikä kumma häntä nyt vaivaa?" kysyi Anson epäilevästi. "Hänen
tukkansahan on aivan hajallaan. Mutta hän ei näytä tekevän tuota
iloissaankaan."
Wilson naputti otsaansa merkityksellisesti kädellään. "Säikähdin häntä
oikein tänä aamuna", kuiskasi hän.
"Miten niin?" huudahti Anson uskomatta korviaan.
"Ellei hän ole hullu, en eläessäni ole nähnyt ketään hullua naista",
sanoi Shady Jones. Hänen tavastaan pudistaa päätään olisi voitu luulla,
että hän alituisesti oli ollut tekemisissä naisten kanssa.
Moze oli niin säikähtynyt, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.
"Näin sen tulevan", selitti Wilson melko kiihkeästi. "Pelkäsin
kumminkin ilmaista sitä. Kiusasitte minua hänellä. Nyt sentään toivon,
että olisin puhunut."
Anson nyökäytti vakavasti päätään. Hän ei uskonut oikein näkemäänsä,
mutta todistukset tuntuivat kumoamattomilta. Hän lähestyi tyttöä askel
askeleelta, ikäänkuin tämä olisi ollut joku vaarallinen ja selittämätön
kapine. Wilson seurasi häntä ja toisia näytti vastustamattomasti
haluttavan lähteä mukaan.
"Kuulehan, tyttöseni!" huudahti Anson käheästi.
Tyttö suoristi ylpeästi hennon vartalonsa. Levällään olevien hiusten
välistä loistivat hänen silmänsä luonnottomasti Ansonia vastaan, mutta
hän ei suvainnut vastata sanaakaan.
"Kuulehan, Raynerin tyttö", lisäsi Anson hitaasti, "mikä sinua
oikeastaan vaivaa?"
"Herra, puhutteko minulle?" kysyi Bo arvokkaasti.
Shady Jones tointui hämmennyksestään ja huomasi kai tilanteessa jotakin
naurettavaa, koska hänen tummat kasvonsa alkoivat liikahdella.
"Kyllä!" huohotti Anson raskaasti.
"Ophelia odottaa käskyjänne, herra. Olen ollut kokoamassa kukkia",
sanoi Bo suloisesti näyttäen tyhjiä käsiään, kuin niissä olisi ollut
kukkavihko.
Shady Jones purskahti hillittömään nauruun. Siihen ei kumminkaan kukaan
muu yhtynyt ja nopeasti aiheutti se hänelle ikävyyksiä, sillä tyttö
hyökkäsi nyt hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä, sammakko, kurnutat? Roisto, sinut olisi pieksettävä ja
kytkettävä rautoihin!" huusi hän kiihkeästi.
Shadyssä tapahtui huomattava muutos ja hän oli kaatua peräytyessään.
Sitten näpsäytti Bo sormiaan Mozen nenän alla.
"Sinä musta paholainen! Mene matkoihisi! Kuuletko!"
Anson kokosi sen verran rohkeutta, että hän koski Bohun.
"Kuulehan nyt, Ophelia --"
Ehkä hän koetti rauhoittaa Bota, mutta tämä huusi ja hyppäsi
takaisinpäin kuin palohaavan saanut. Hän huusi kimeästi ja hurjasti:
"Sinä! Sinä!" Hän viittasi sormellaan Ansoniin. "Sinä naistenrääkkääjä!
Miksi hylkäsit vaimosi?"
Anson muuttui ensin tummanpunaiseksi, mutta kalpeni sitten hitaasti.
Tyttö oli nähtävästi osunut umpimähkään hyvin arkaan paikkaan.
"Ja nyt on piru muuttanut sinut käärmeeksi, pitkäksi suomuiseksi
käärmeeksi, jolla on viheriät silmät! Huh! Kun paimeneni löytää sinut,
ryömit kyllä pian vatsallasi. Ja hän polkee sinut tomuun."
Bo liukui nyt heidän luotaan alkaen pyöriä somasti käsivarret leveällä
ja hiukset hulmuten. Sitten hän nähtävästi unhottaen tuijottavat
miehet alkoi laulaa hiljaa jotakin suloista laulua. Tanssittuaan
vielä muutaman männyn ympärillä livahti hän lopulta pieneen viheriään
majaansa, josta pian alkoi kuulua hyvin surullista vaikeroimista.
"Voi, millainen häpeä!" huudahti Anson. "Tuo hieno terve ja rohkea
tyttönen on nyt mennyttä kalua. Hän on nyt aivan rutihullu!"
"Niin, sanopas muuta", huomautti Wilson. "Ja muille se tuottaa yhä
enemmän ikävyyksiä. Tilanne oli jo kehno ennenkin, mutta nyt se muuttuu
aivan sietämättömäksi. Enkö sitä jo sinulle sanonut, Anson? Varoitin
sinua. Kysy Shadylta ja Mozelta, he kyllä ymmärtävät asian."
"Onnemme on ainiaaksi mennyttä", ennusti Shady surullisesti.
"Tämä musertaa minut kokonaan, Anson", mumisi Moze.
"Hullu nainen hallussani! Ellei tämä nyt jo ole liikaa niin ei
mikään!" huudahti Anson surullisesti poistuessaan. Ollen tietämätön,
taikauskoinen ja todennäköisten asioiden järkyttämä, kuvitteli hän
lopultakin olevansa pahojenhenkien riivaama. Kun hän heittäytyi
istumaan muutamalle käärylle, vapisivat hänen punakarvaiset kätensä.
Shady ja Moze muistuttivat myöskin paria viimeisillään olevaa miestä.
Wilsonin jännittyneet kasvot liikahtelivat, kun hän käänsi ne pois
nähtävästi tukahduttaakseen jonkunlaisen tunnepuuskan. Juuri silloin
pääsi Ansonilta jyrisevä kirous.
"Hullu tahi ei, kultaa minä kumminkin hänellä ansaitsen!" raivosi hän.
"Mutta mies, ole nyt toki järkevä. Aiotko sinäkin tulla hulluksi?
Sanoinhan sinulle jo, että joukkomme on tuomittu perikatoon. Et voi
saada mitään hänestä", sanoi Wilson harkitusti.
"Miksi en?"
"Koska meitä ajetaan takaa. Emme voi piiloutua mihinkään. Päivän tahi
parin kuluttua saamme lyijyä nahkaamme."
"Ajetaan takaa! Mistä olet tullut sellaiseen luuloon? Näinkö pian?"
kysyi Anson nostaen päätään kuin iskevä käärme. Toisetkin miehet
osoittivat nopeata mielenkiintoa.
"Ei se mikään luulo ole, sillä en ole nähnyt ketään. Tunnen sen
kumminkin luissani. Kuulen jonkun tulevan jäljessämme koko ajan,
erittäinkin öisin. Joku järkkymätön mies on varmasti kintereillämme."
"Jos näen tahi kuulen jotakin, isken tyttöä päähän ja sitten lähdemme
matkoihimme täältä", vastasi Anson synkästi.
Wilson syöksähti nopeasti eteenpäin, vihaisesti ja niin kiihkeästi,
ettei sellainen ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Miehet tuijottivatkin
häneen hämmästyneinä.
"Silloin on sinun jumalauta muserrettava Jim Wilsonin pää ensin!" sanoi
hän yhtä omituisella äänellä, kuin hänen käyttäytymisensäkin oli.
"Jim, rupeaisitko vastustamaan minua?" huudahti Anson kohotetuin
käsivarsin arvokkaasti ja lämpimästi.
"Minäkin alan tulla niin pyörälle päästäni, että mieluummin saat
murskata sen, ennenkuin annan sinun murhata tuon pienen tyttö-raukan,
jonka olet tehnyt hulluksi."
"Jim, en punninnut sanojani", vastasi Anson. "Ja palataksemme
asiaan, alan minäkin olla aivan sekaisin. Olemme kaikki monen hyvän
whiskyryypyn tarpeessa."
Hän koetti karkoittaa mielestään kaiken synkkyyden ja pelon, mutta ei
onnistunut. Toverit eivät auttaneet hänen yritystään ollenkaan. Wilson
poistui nyökäytellen päätään.
"Anson, anna Jimin olla rauhassa", kuiskasi Shady. "Olet mieletön
vastustaessasi häntä, kun hän on noin kiihoittunut. Jim on kyllä
uskollinen, mutta sinun on oltava varovainen."
Moze ilmaisi kantansa nyökäyttäen synkästi.
Kun pelaaminen aloitettiin jälleen, ei Anson siihen enää yhtynytkään.
Toisetkaan, Moze ja Shady, eivät näyttäneet olevan siihen niin
innostuneita kuin tavallisesti. Anson paneutui lopulta pitkäkseen
nojaten päänsä satulaan. Hän tuijotti koko ajan tuohon pieneen
suojukseen, jossa vangittu tyttö pysytteli piilossa. Sieltä kuului
silloin tällöin hiljaista laulua tahi luonnotonta naurua, joka
kantautui aukion poikki. Wilson oli niin syventynyt ruoanlaittoon,
ettei hän nähtävästi kuullut mitään. Äkkiä hän kutsui miehet aterialle,
mitä pyyntöä nämä niin vastahakoisesti ja vaiti ollen noudattivat kuin
he sillä olisivat osoittaneet jonkunlaista suosiota kokille.
"Snake, eiköhän minun pitäisi viedä hieman ruokaa tytöllekin?" kysyi
Wilson.
"Tarvitseeko sinun kysyä sitä minulta?" tiuskaisi Anson. "Hänen on
pakko syödä, vaikka sitten ruoka olisi tukittava hänen kurkkuunsa."
"En ole siihen hyvinkään halukas", vastasi Wilson, "mutta voinhan
tuon sentään tehdä, koska te muut tunnutte olevan siihen hyvin
vastahakoisia."
Otettuaan lautasen ja kupin lähestyi hän vastahakoisesti tuota pientä
suojusta ja pisti päänsä ovesta sisään. Valpas ja huomiokykyinen tyttö
oli nähtävästi huomannut hänen tulonsa. Kaikissa tapauksissa tervehti
hän Wilsonia varovaisesti hymyillen.
"Jim, olinko mielestänne hyvä?" kuiskasi hän.
"Neiti, niin taitavaa näyttelijätärtä en luullakseni ole milloinkaan
nähnyt", vastasi Wilson hiljaa. "Olitte kumminkin pilata kaikki
liioittelemisella. Ilmoitan nyt Ansonille, että olette sairas --
myrkytetty tahi jotakin muuta hirveää. Odottakaamme sitten iltaa. Dale
varmaankin saapuu silloin avuksemme."
"Voi, olen hirveästi jännittynyt saadakseni lähteä", huudahti Bo. "Jim
Wilson, en unhota teitä milloinkaan elämässäni."
Wilson näytti suuresti hämmästyvän.
"Neiti, olen koettanut tehdä vain parhaani, mutta tuloksista en mene
takuuseen. Olkaa kärsivällinen, rohkea, älkääkä säikähtykö. Toivoakseni
voin Dalen kanssa pelastaa teidät tästä."
Vedettyään päänsä pois hän nousi ja palasi nuotiolle, missä Anson
odotti uteliaana.
"Jätin ruoan sinne, mutta hän ei siihen koskenutkaan. Hän näyttää
olevan jotenkin sairas, lieneekö saanut myrkytyksen."
"Jim, olin kuulevinani sinun puhuvan", sanoi Anson.
"Niin puhuinkin. Koetin häntä taivuttaa. Hän ei ole mielestäni niin
järjetön kuin äsken, mutta hän makaa siellä melkein kaksinkerroin ja on
hyvin sairas."
"Yhä pahempaa siis", murahti Anson hampaittensa välistä. "Ja missä
Burtkin viipyy? Nyt on jo keskipäivä ja hän lähti varhain. Hänestä ei
tule milloinkaan metsämiestä. Nytkin on hän luultavasti eksynyt."
"Joko niin, tahi sitten on häntä kohdannut jokin muu", vastasi Wilson
miettiväisesti.
Anson heristi suurta nyrkkiään ja kirosi julmasti partaansa sellaisen
miehen tapaan, jonka rikostoverit ja välineet, onni ja itseluottamus
olivat pettäneet. Hän heittäytyi muutaman puun juurelle ja jonkun ajan
kuluttua, kun hänen vihansa oli haihtunut, näytti hän vaipuvan uneen.
Moze ja Shady jatkoivat peliään. Wilson käveli edestakaisin, istui
hetkisen ja läksi sitten katsomaan hevosia jälleen, kiersi notkon ja
palasi taasen leiriin. Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti, koska ne
olivat jonkunlaisia odotustunteja. Kun katsoi miehiin, voi helposti
huomata heidän kasvoillaan saman odottavan ilmeen.
Auringonlaskun aikaan muuttui notkon kullanväri epämääräiseksi synkäksi
hämäräksi. Anson kääntyi, haukotteli ja istuutui. Kun hän katsoi
ympärilleen hakien selvästi Burtia, hänen kasvonsa synkistyivät.
"Eikö Burtia ole vieläkään näkynyt?" kysyi hän.
Wilson näytti hieman hämmästyvän. "Snake, et suinkaan odota Burtia
enää?"
"Tietysti odotan! Miksi en odottaisi?" tiuskaisi Anson. "Milloin
muulloin tahansa olisimme lähteneet häntä etsimään, emmekö olisikin?"
"Milloin muulloin tahansa ei ole sama kuin nyt, Burt ei tule enää
milloinkaan takaisin", sanoi Wilson varmasti ja lopullisesti.
"Joutavia! Täyttävätkö mielesi jälleen nuo samat omituiset aavistukset
kuin äskenkin, tuollaiset yliluonnolliset, joita et voi selittää?"
Ansonin kysymykset olivat katkerat ja ivalliset.
"Kyllä. Ja, Snake, kysyn sinulta nyt samaa: Eikö sinunkin mielessäsi
liiku jotakin samantapaista?"
"Ei!" karjaisi johtaja hurjasti, mutta tämä kiihkeä purkaus osoitti
vain, että hän valehteli. Tästä purkauksesta, joka oli tulinen muisto
hänen luonteensa vanhoista ja urhoollisista vaistoista, laskeutuisi
hän nopeasti aivan mielettömyyteen asti, ellei joku nopea muutos
vaihtaisi hänen onneaan paremmaksi. Ja sellaisille raaoille ja
hillittömille luonteille kuin hänen merkitsi tuollainen mielettömyys
toivotonta tilannetta, toivotonta tapausten kehittymistä ja toivotonta
intohimojen kokoamista, joiden tarkoitus on vain jakaa ja ottaa vastaan
onnettomuuksia, verta ja kuolemaa.
Wilson lisäsi hieman puita nuotioon ja syödä nutusteli sitten muutamia
laivakorppuja. Kukaan ei pyytänyt häntä keittämään eivätkä muutkaan
yrittäneetkään. Vuorotellen menivät miehet hakemaan eväsvarastosta
hieman leipää ja lihaa.
Sitten he odottivat, kuten miehet, jotka eivät tiedä, mitä he
odottavat, mutta kumminkin vihaavat ja pelkäävät tuota odottamaansa.
Notkossa vallitseva hämärä oli luonnollisesti omituista ilman
tihenemistä. Se oli pimeän ja valon sekoitusta, joka muodosti harmaita
pitkiä varjoja.
Hevosten korskuminen ja hyppiminen säikähdytti äkkiä miehiä.
"Hevoset pelkäävät jotakin", sanoi Anson nousten. "Tulkaa, niin mennään
katsomaan."
Moze seurasi häntä ja he katosivat hämärään. Pian kuului kovempaa
kavioiden kapsetta, sitten viidakon rasahtelua ja miesten kovia
huutoja. Vihdoin palasivat miehet taluttaen kolmea hevosta, jotka he
sitoivat kiinni notkon reunalla kasvaviin puihin.
Nuotion valossa näyttivät Ansonin kasvot synkiltä ja vakavilta.
"Jim, hevoset ovat arempia kuin antiloopit", sanoi hän. "Otin
omani kiinni ja Moze pari muuta. Loput laukkasivat tiehensä meidän
lähestyessämme niitä. Joku peto on säikähdyttänyt ne pahasti. Meidän on
kaikkien kiiruhdettava sinne pian."
Wilson nousi pudistaen päätään miettiväisesti. Samalla rikkoi
hiljaisuuden säikähtyneen hevosen kimakka ja pelästynyt hirnunta.
Se piteni huudoksi, katkesi ja loppui. Sitten seurasi pelokasta
korskuntaa, hyppimistä, rasahtelua, kavioiden kapsetta ja pensasten
kahinaa, sitten kovempaa hyppimistä ja kolinaa sekä katkonaista kovaa
hirnumista.
"Ne ovat pillastuneet!" huusi Anson kiiruhtaen oman hevosensa luo,
jonka hän oli sitonut notkon laitaan. Se oli muutenkin suuri ja
villinnäköinen, saati sitten nyt, kun se korskui ja koetti päästä
irti. Anson ehti sen luo juuri ajoissa, ja kaikki hänen voimansa
olivat tarpeen sen rauhoittamiseksi. Vasta sitten kun tuo rasahteleva,
korskahteleva ja hyppivä temmellys oli hiljennyt ja lakannut kuulumasta
harjulta, uskalsi hän poistua säikähtyneen lemmikkinsä luota.
"Paenneet, hevosemme ovat paenneet! Kuulitteko sitä elämää?" huudahti
hän kalpeana.
"No johan nyt toki. Lauma on nyt hajonnut kaikkiin ilman suuntiin",
vastasi Wilson.
"Emme saa niitä milloinkaan takaisin, vaikka eläisimme vielä sata
vuotta", selitti Moze.
"Se tekee meistä lopun, Snake Anson", lisäsi Shady Jones
miettiväisesti. "Hevoset ovat nyt karanneet. Voit lähettää
lentosuukkosen niiden jälkeen. Niiden jalat eivät olleet sidotut ja
ne pelästyivät hirveästi jotakin. Ne hajautuivat tuossa sekasorrossa
pääsemättä enää milloinkaan yhteen. Huomaatko nyt, millaiseen pulaan
olet meidät saattanut?"
Tämän kolmannen syytöksen voimasta istuutui joukon johtaja järkytettynä
ja vaiti ollen. Toisetkin vaikenivat ja vähitellen vallitsi notkossa
täydellinen hiljaisuus. Yö koitti mustana, synkkänä, kolkkona ja
tähdettömänä. Tuuli humisi heikosti ja puro lauloi omituista lauluaan,
milloin sointuvasti, milloin kumeasti. Se ei ollut milloinkaan
samanlaista -- joskus se jyrisi kuin kaukainen ukkonen, joskus taasen
kohisi kuin vesi olisi syöksynyt syvään kuiluun ja joskus kolisi kuin
nopeassa virrassa olevat kivet. Mustaa kallioseinää ei voitu nähdä,
mutta kumminkin oli sieltä häämöttävinään omituisia kasvoja; suuret
männyt näyttivät aivan kohtisuorilta ja varjot olivat tummia, liikkuvia
ja muuttuvia. Nuotion lepattava valo kierteli suuria runkoja ja valaisi
haaveellisesti mietteihinsä vaipuneita miehiä. Se ei muutenkaan palanut
eikä räiskynyt iloisesti, sillä ei ollut minkäänlaista hehkua, ei
säkeniä, ei valkoista sydäntä eikä punaisia tummenevia kekäleitä.
Miehet koettivat vuoroittain kuin yhteisestä sopimuksesta saada tulen
kirkkaammasti palamaan. Mutta, koottu vähäinen puumäärä oli lahoa, joka
leimahti vain hetkeksi sammuakseen taasen melkein heti.
Jonkun ajan kuluttua ei ainoakaan mies puhunut, ei liikkunut, eipä edes
tupakoinut, vaan tuijotti vain synkästi tuleen. Jokainen oli vaipunut
omiin ajatuksiinsa ja jokaisen yksinäinen mieli oli tiedottomasti
täynnä tulevaisuuden epäilyksiä. Tämä ajattelemiselle omistettu tunti
erotti nämä toverukset toisistaan.
Öisin ei mikään ole samannäköistä kuin päivisin. Onnen ja runsauden
päivinä, menneissä tuimissa taisteluissa ja monissa tulevissa erosivat
nämät miehet niin suuresti nykyisestä tilastaan kuin tämä pimeä yö
erosi heidän odottamastaan kirkkaasta päivästä. Vaikka Wilson pettikin
suuresti tovereitaan tuon avuttoman tyttö-raukan vuoksi eivätkä häntä
niin ollen järkyttäneet minkäänlaiset ahdistavat eivätkä taikauskoiset
luulot, oli hän kumminkin ehkä enemmän tietoinen uhkaavasta
onnettomuudesta kuin toiset.
Heidän tekemänsä paha puhui heille luonnosta ja pimeydestä, ja jokainen
heistä selitti sen oman pelkonsa tahi toivonsa mukaan. Vallitsevin
tunne oli kumminkin pelko. He olivat vuosikausia eläneet aina
jonkunlaisen pelon vallassa, peläten milloin rehellisiä miehiä tahi
kostoa, milloin takaa-ajoa tahi nälkää, milloin juoman tahi kullan
puutetta, milloin verta tahi kuolemaa, milloin onnea tahi tilaisuuksia
tahi jotakin salaperäistä nimetöntä voimaa. Vaikka Wilson olikin
oikea pelottoman miehen perikuva, kalvoi hänen mieltään kumminkin
kuluttavin ja selittämättömin pelko, mitä ajatella voidaan, nimittäin
sellainen, että hänen oli ehkä piakkoin pakko tehdä hänen miehuudelleen
ala-arvoisia tekoja.
Siten he istuivat kumarassa nuotion ääressä miettien, koska toivo
tuntui jo melkein sammuneelta, kuunnellen, koska tuo kummallinen ja
synkkä pimeys tuulenhuminoineen ja kumeine puronkohinoineen pakotti
heitä kuuntelemaan, odottaen unta ja toivoen tuntien nopeata kulumista,
jotta he näkisivät, mitä oli tulossa.
Ja näytti olevan määrätty, että Anson ensimmäiseksi sai aavistaa
lähestyvän uhkaavan turmion ankaruutta.