Tyttö kieltäytyi syömästä Riggsin tuomaa ruokaa, mutta hän söi ja joi
hieman Wilsonin tarjoamaa. Sitten hän katsoi kuusiseen majaansa.
Olivatko Snake Ansonin miehet ennen olleet puheliaita ja toverillisia
keskenään, emme tiedä, mutta nyt ei sellaisesta näkynyt juuri
jälkeäkään. Jokainen mies näytti miettivän jonkun pahan enteen
toteutumista, josta hän ei itse eivätkä toveritkaan olleet vielä
selvillä. Kaikki tupakoivat. Sitten alkoivat Moze ja Shady pelata
korttia nuotion valossa, mutta peli ei näyttänyt heitä huvittavan,
koska he vain harvoin puhuivat. Riggs haki makuuhuopansa ensimmäiseksi
esiin, ja oli hyvin merkityksellistä, että hän paneutui nukkumaan
muutamien metrien päähän Bo Raynerin majasta. Nuori Burtkin heittäytyi
muristen pitkäkseen ja pian seurasivat peluritkin hänen esimerkkiään.
Snake Anson ja Jim Wilson jäivät vaiti ollen miettimään sammuvan
nuotion viereen.
Yö oli pimeä ja vain muutamia tähtiä oli näkyvissä. Puuskainen tuuli
humisi kolkosti kuusikossa ja pimeästä metsästä kuului silloin tällöin
joku kavion kapsahdus. Ei suden, ei arosuden eikä muunkaan pedon
ulvonta suonut todellisuutta salomaan viileydelle.
Huopapeitteihinsä kääriytyneet miehet alkoivat vuorotellen hengittää
syvään ja hitaasti raskaassa unessaan.
"Jim, tuo Riggs on mielestäni rikkonut kaikki suunnitelmamme", sanoi
Snake Anson hiljaa.
"Niin minustakin", vastasi Wilson.
"Pelkään hänen sitäpaitsi tehneen oleskelumme näillä Valkoisilla
vuorilla aivan mahdottomaksi."
"En halua sentään syyttää häntä niin paljosta. Mitä tarkoitat, Snake?"
"En todellakaan oikein ymmärrä", vastasi Anson synkästi. "Tiedän vain,
että olot alkavat näyttää yhä pahemmilta. Viime syksy ja talvi olivat
sellaisia emmekä vieläkään ole voineet hankkia tarpeeksi varusteita
pitkälle metsissäoloajalle... Jim, kuinka mahtavaksi luulet tuon
Beasleyn asemaa tuolla kylissä?"
"En hetikään niin mahtavaksi kuin hän kehuu."
"En minäkään. Huomasin sen eilen. Hän pelkäsi tyttöä, kun tämä suuttui
ja uhkasi tapattaa hänet tuolla paimenrakastajallaan. Mies ampuukin
hänet varmasti, Jim. Näin tuon Carmichaelin Magdalenassa muutamia
vuosia sitten. Silloin oli hän vielä nuorukainen. Mutta huh! Ehkä hän
ei olekaan paha, ennenkuin pienessä humalassa."
"Ei, sillä tytön sanojen mukaan hän on texasilainen."
"Jim, huomasin sinun pahastuvan tuosta puheesta Texasista ja muistakin
tytön sanoista."
Wilson ei vastannut mitään tähän huomautukseen.
"Jumala tietää, etten sitä ihmettelekään. Et ole ollut ahdistettu
lainsuojaton koko elämääsi enkä minäkään... Wilson, minusta on aina
ollut vastenmielistä sekautua koko tähän tyttöjuttuun, eikö olekin?"
"Jos kieltäisin, tekisin väärin", vastasi Wilson.
"Se on nyt kumminkin tehty. Beasley saa sen maksaa hengellään ennemmin
tahi myöhemmin, mutta se ei auta meitä hituistakaan. Lammaspaimenien
karkoittaminen maasta ja lampaiden varastaminen eivät ole samaa kuin
tyttöjen ryöstäminen. Beasley syyttää tästä meitä ja on tarpeeksi
meksikolainen lähettääkseen muutamia miehiään ajamaan meitä takaa.
Pinessä ja Shaw Downissa ei siedetä tällaista, sillä siellä asuu paljon
mormoneja. Kun he heräävät, raivostuvat he suunniltaan. Otaksuhan nyt,
että tuo Carmichael on taivuttanut tuon metsästäjän, Dalen, ja nuo
teräväsilmäiset Beemannit jälkeemme."
"Sen me kyllä maksamme takaisin nopeasti", vastasi Anson julmasti.
"Miksi et antanut minun viedä tyttöä takaisin kotiin?"
"Kun kerran tuli puhe siitä, Jim, niin tunnustan olevani vihoissani
ja tarvitsevani rahaa. Tiesin, ettet ottaisi dollariakaan hänen
sisareltaan, mutta minä olen päättänyt kiskoa hänestä jotakin."
"Snake, et ole mikään tyhmyri. Kuinka voit suoriutua tuosta ja
suoriutua nopeasti?"
"En ole vielä saanut suunnitelmaani valmiiksi."
"Pahennat vain asian, siinä kaikki", vastasi Wilson synkästi.
"Jim, aavistatko jotakin?"
"Annan sinun ottaa asiasta selvän."
"Kaikkia miehiäni riivaa piru", sanoi Anson vihaisesti. "Muut ovat
vihoissaan siitä, ettei ole tarpeeksi ruokaa, ei whiskyä, ei rahaa
peliin eikä tupakkaa, mutta et sinä, Jim Wilson, enkä minäkään."
"Mikä meitä sitten vaivaa?" kysyi Wilson.
"Minusta tuntuu kuin oleskeluni näillä seuduilla olisi loppunut. En
voi selittää sitä, mutta minusta tuntuu kumminkin siltä. Jotakin on
tulossa. En pidä noista kuusen juurilla olevista tummista varjoista.
Ymmärrätkö? Sinä, Jim, olet aina ollut puoleksi rehellinen, ja nyt
tuntuu joukkoni sinusta vastenmieliseltä."
"Snake, olenko milloinkaan jättänyt sinua pulaan?"
"Et ikinä! Olet paras tuntemani toveri. Toveruusvuosiemme kuluessa
emme riidelleet kertaakaan, ennenkuin annoin Beasleyn täyttää korvani
lupauksillaan. Syy on minun, mutta, Jim, katuminen on jo liian
myöhäistä."
"Ehkä olisit eilen vielä ennättänyt korjata asian."
"Ehkäpä, mutta en nyt enää. Aion pitää tytön hallussani ja vaihtaa
hänet kullaksi", selitti roisto julmasti.
"Snake, olen nähnyt voimakkaampienkin joukkojen kuin sinun syntyvän
ja häviävän. Noissa kotipaikoillani oleskelevissa ryövärijoukoissa
olevat miehet olivat melkein kaikki pahoja. Täällä ei ole tuollaisia
joukkoja ollenkaan. Elleivät tilanomistajat tahi paimenet niitä hävitä,
hävittävät ne luonnon pakosta itse itsensä. Sellainen on laki noihin
joukkoihin nähden. Mitä tähän sinun joukkoosi taasen tulee, Anson, ei
se pysty vastustamaan yhtä ainoatakaan todellista revolverilla-ampujaa."
"Vielä mitä! Jos me satumme vastakkain tuon Carmichaelin tahi jonkun
muun sellaisen miehen kanssa, aiotko siis ruveta imemään sormeasi kuin
mikäkin lapsi?"
"En puhunut nyt itsestäni, puhuin vain yleisesti."
"Mitä hittoa sinä siis tarkoitat?" kysyi Anson harmissaan.
"Jim, tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että joukkomme on
pahemmassa kuin pulassa. Jälkemme etsitään ja sitten meitä ruvetaan
ajamaan takaa. Meidän on piilouduttava, oltava alituisesti liikkeellä,
kuljettava sinne tänne ja kätkeydyttävä synkimpiin metsiin, kunnes
saamme tilaisuuden päästä etelään."
"Aivan niin. Mutta, Snake, sinä et ota huomioon miesten, et minun
etkä omaa mieltäsi... Lyön vetoa hevosestani, että tämä joukko hajoaa
päivässä tahi parissa."
"Pelkään sinun nyt ilmaisseen minunkin aavistukseni", vastasi Anson
kohottaen sitten kätensä omituiseen alistuvaan asentoon. Hän oli kyllä
rohkea, mutta kaikki salojen asukkaat tietävät heitä vahvemman voiman
olevan olemassa. Istuessaan siinä muistutti hän kiemuraan käpertynyttä
käärmettä, joka tuijottaa liikkumattomilla silmillään tuleen. Lopulta
hän nousi ja puhumatta enää sanaakaan toverilleen poistui väsyneesti
sinne, mistä nukkujain tummat ja liikkumattomat hahmot siintivät.
Jim Wilson jäi paikoilleen lepattavan nuotion viereen. Hän luki noista
punaisista kekäleistä jotakin, luultavasti menneisyyttään. Hänen
kasvoilleen ilmestyi varjoja, jotka kaikki eivät olleet lepattavien
liekkien eivätkä pitkien kuusten aiheuttamia. Silloin tällöin kohotti
hän päätään kuunnellakseen, ei nähtävästi senvuoksi, että hän odotti
jotakin tavatonta ääntä, vaan tahtomattaan. Kuten Anson oli sanonut,
oli ilmassa jotakin kuvaamatonta. Musta metsä humisi kovasti puuskaisen
tuulen kynsissä. Sillä oli silläkin salaisuutensa. Wilsonin kaikille
suunnille suuntautuvat katseet ilmaisivat, ettei ainakaan ahdistettu
mies pidä pimeästä yöstä, vaikka se hänet kätkeekin. Istuessaan siinä
tummien kuusien muodostaman ympyrän keskellä tuntui paikan aiheuttama
tuntu lumonneen Wilsonin. Hän mietiskeli ehkä tuota omituista
jälkivaikutusta, jonka tytön saapuminen joukkoon oli sen jokaiseen
jäseneen aiheuttanut. Mikään ei ollut kumminkaan selvää; metsä
säilytti salaisuutensa yhtä hyvin kuin surullinen tuulikin ja roistot
nukkuivat kuin väsyneet pedot synkkine sydämensä sisimmässä olevine
salaisuuksineen.
Jonkun ajan kuluttua heitti Wilson muutamia tikkuja punaiseen
hiilokseen ja työnsi sitten pölkynpään tuleen. Liekki leimahti
korkeammalle valaisten tuon pimeän ympyrän ja paljastaen nukkuvain
taivasta kohti kääntyneet vakavat ja varjoisat kasvot. Wilson katseli
heitä jokaista erikseen hymyillen ivallisesti, ja sitten viimeiseksi
toisista erillään nukkuvaa Riggsiä. Muuttiko liekkien ja varjojen
oikullinen valo Wilsonin kasvot peloittavan vihaisiksi vai totuus,
joka pulppusi esille Etelässä syntyneen miehen sydämen syvyyksistä
tänä yksinäisenä ja vahdittomana hetkenä, miehen, joka perinnöllisistä
syistä kunnioitti kaikkea naisellista ja jonka omituinen, villi ja
suojaton tappelijan verinen elämä pakotti hänet kuolettavasti vihaamaan
tuollaisia Riggsin laisia, jotka matkivat ja ivasivat hänen tapojaan?
Wilson katsoi Riggsiin kauan. Tuo katse oli yhtä omituinen ja
salaperäinen kuin suurissa lehdoissa humiseva metsätuuli, ja kun hän
lopulta käänsi sen muualle, läksi hän samalla itsekin valmistamaan
vuodettaan sellaisin askelin, jotka ilmaisivat, että hänessä oli henki
vapauttanut voiman.
Hän asetti satulansa tuon huvimajan eteen, johon tyttö oli mennyt
nukkumaan, samoin tervavaatteen ja huopapeitteensä, ja ojensi sitten
väsyneesti pitkän ruumiinsa niille levätäkseen.
Nuotio syttyi nyt kirkkaammin palamaan paljastaen kuusten oksien
kauniin viheriän ja ruskean kirjavan neulasrakenteen, joka on niin
säännöllinen ja täydellinen, mutta samalla niin säännötönkin. Sitten se
paloi loppuun ja sammui jättäen kaiken tummanharmaaseen tähtivaloon.
Ympäristöstä ei kuulunut hevosten liikehtimistä, yötuulen humina
muuttui hiljaisemmaksi, hyönteisten surinaa ei kuulunut enää juuri
ollenkaan ja puronkin lorina tuntui hiljenneen. Tätä kehittymistä
täydelliseen hiljaisuuteen jatkui, vaikka sitä ei milloinkaan
saavutettukaan. Elämä odotti metsässä, vaikka se olikin muuttanut
muotoaan pimeitten tuntien kuluessa.
Ansonin miehet eivät liikahtaneetkaan auringon noustessa, kuten
tavallisesti kaikki metsämiehet, sekä metsästäjät että lainsuojattomat,
joille aamun sarastaminen on niin tervetullut. Nämä toverukset,
Anson ja Riggskin heihin laskettuina, vihasivatkin ehkä tuota
hetkeä. Se merkitsi heille vain uutta laihaa ateriaa, sitten
vaivalloista kuormittamista ja pitkää ratsastusta jonnekin, minne
vain, taasen toista laihaa ateriaa, sanalla sanoen työskentelyä
riittämättömien tarpeitten hankkimiseksi tyydyttävään elämään
varmasti tuollaisetta elähdyttävättä toivotta, joka muuttaa heidän
elämänsä merkitykselliseksi, ja kieltämättä lähestyvän onnettomuuden
aiheuttamien aavistusten järkyttäminä.
Roistojen johtaja oli noustuaan pahalla tuulella ja hermostunut. Hän
potkaisi Burtia saadakseen tämän hakemaan hevosia. Riggs seurasi
poikaa. Shady Jones ei osannut muuta kuin murista. Yhteisestä
sopimuksesta valmisti Wilson aina joka aamu hapanleipätaikinan, mutta
tänään kävi se häneltä hyvin hitaasti. Anson ja Moze suorittivat lopun
työstä suuremmatta innotta. Tyttöä ei näkynyt.
"Onko hän kuollut?" murahti Anson.
"Ei", vastasi Wilson katsahtaen häneen. "Hän nukkuu vielä. Anna hänen
nukkua. Jos hän olisikin kuollut, olisi hänellä nyt varmasti parempi
olla."
"Kuten meillä muillakin tässä joukossa", vastasi Anson.
"Snake, vannon meidän pian pääsevän täältä", sanoi Wilson
tuttavallisella ja kiusoittelevalla äänellään, joka ei ilmaissut juuri
muuta kuin mitä sanat sisälsivät.
Anson ei sanonut joukkonsa texasilaiselle jäsenelle enää mitään.
Burt ratsasti satulatta leiriin ajaen puolia hevosista edellään.
Riggs seurasi hetken kuluttua tuoden vielä muutamia. Kadoksissa oli
vielä kumminkin kolme, niiden joukossa Ansonin lemmikki. Hän ei olisi
halunnut liikahtaa paikoiltaan tuotta hevosetta. Aamiaista syötäessä
kiroili hän laiskoja miehiään ja aterian jälkeen kehoitti hän heitä
lähtemään uudestaan. Riggs meni vastahakoisesti, mutta Burt kieltäytyi
kokonaan.
"En. Etsin kaikki nuo kukkulat, jotka minun oli määräkin", sanoi hän.
"Ja tästä alkaen pidän vain huolta omasta hevosestani."
Johtaja hyväksyi tämän vastalauseen. Ehkä hänen oikeudentuntonsa
suuntasi hänen toimintaansa vielä kerran, koska hän käski Mozea ja
Shadya suorittamaan osansa.
"Jim, olet joukkomme paras etsijä. Ehkä sinä menet", sanoi Anson. "Olit
aina ennen ensimmäinen lähtemään."
"Ajat ovat nyt muuttuneet, Snake", kuului kylmäverinen vastaus.
"Etkö aio lähteä?" kysyi johtaja kärsimättömästi.
"En totisesti!"
Wilson ei ollut sen näköinen eikä hän ilmaissut millään tavalla, ettei
hän halunnut jättää tyttöä leiriin kenenkään Ansonin miehen kanssa
erikoisesti eikä heidän kaikkienkaan kanssa, mutta asia oli kumminkin
yhtä selvä kuin jos hän olisi sen sanonut. Hidasjärkinen Moze katsoi
Wilsoniin ilkeästi.
"Johtaja, eikö olekin kummallista, miten tuollainen kaunis tyttö --?"
aloitti Shady Jones ivallisesti.
"Tuki suusi, hullu!" keskeytti Anson. "Tulkaa kanssani hakemaan noita
hevosia."
Heidän poistuttuaan tarttui Burt pyssyynsä ja painui metsään. Sitten
ilmestyi tyttökin näkyviin. Hänen tukkansa riippui hartioilla ja kasvot
olivat hyvin kalpeat tummine varjoineen. Hän pyysi vettä pestäkseen
kasvonsa, jolloin Wilson viittasi puroon. Kun Bo käveli hitaasti sitä
kohti, otti Wilson laukustaan kamman ja puhtaan pyyheliinan ja vei ne
hänelle.
Palattuaan nuotiolle näytti Bo aivan erilaiselta kammattuine tukkineen
ja punaisine poskineen.
"Neiti, oletteko nälissänne?" kysyi Wilson.
"Olen."
Wilson tarjosi hänelle palasen leipää, lihaa ja kastiketta ja
kupillisen kahvia.
Bo piti nähtävästi lihasta, mutta söi vastenmielisesti muun.
"Missä muut ovat?" kysyi hän.
"Hevosia hakemassa."
Ehkä Bo huomasi, ettei Wilson halunnut jutella, koska hänen pikainen
Wilsoniin luoma silmäyksensä ilmaisi hänen ajattelevan, että joko
Wilsonin ääni tahi käytös oli muuttunut. Pian hän poistuikin haavan
juurelle pois auringonvalosta istuutuen mättäälle, johon kantautui
silloin tällöin nuotion savua. Siinä hän sitten pysyi liikkumatonna,
ollen hyvin onnettoman näköinen päättäväisistä huulistaan ja uhmaavista
silmistään huolimatta.
Texasilainen käveli edestakaisin nuotion luona pää kumarassa ja kädet
selän takana. Ellei hänen vyöltään olisi riippunut revolveria, olisi
hän muistuttanut velttoa maanviljelijää. Hän oli avopäin ja takitta,
ruskeat liivit olivat auki ja housujen lahkeet oli työnnetty pitkiin
saapasvarsiin.
He eivät kumpikaan, ei tyttö eikä hän, muuttaneet asentoaan pitkään
aikaan. Vihdoin kumminkin katseltuaan metsään ja kuunneltuaan sanoi
Wilson tytölle palaavansa pian, ja poistui kuusien suojaan.
Heti hänen lähdettyään -- todellisuudessa niin pian, että se merkitsi
suunnitelmaa eikä sattumaa -- tuli Riggs juosten aukion vastakkaiselta
puolelta. Hän riensi suoraan tytön luo, joka hyppäsi seisoalleen.
"Piilotin pari hevosta", huohotti hän käheästi ja kiihkeästi. "Otan nyt
pari satulaa sillä aikaa kuin sinä hankit jotakin evääksi. Koetamme
päästä pakoon."
"Ei!" huusi Bo peräytyen.
"Mutta emme ole turvassa täällä", sanoi Riggs vilkaisten ympärilleen.
"Vien sinut kotiisi. Vannon sen. Sanon sinulle vieläkin, ettemme ole
turvassa täällä, koska nuo miehet vihaavat minua. Kiiruhda nyt!"
Hän sieppasi pari satulaa, yhden kumpaankin käteensä. Hetki oli
punastuttanut hänen kasvonsa, kirkastanut hänen silmänsä ja voimistanut
hänen liikkeensä.
"Olen paremmassa turvassa täällä näiden lainsuojattomien luona",
vastasi Bo.
"Et siis halua tulla!" Hänen kasvonsa alkoivat vaaleta ja vääntyä, ja
hän pudotti satulat käsistään.
"Harve Riggs, mieluummin rupean noiden roistojen leluksi ja
palvelijattareksi kuin suostun viettämään tuntiakaan kahden kesken
kanssasi", tiuskaisi Bo hänelle sammumattomassa vihassaan.
"Vien sinut väkisin!"
Riggs tarttui häneen, mutta ei voinut pitää häntä kiinni. Bo riistäytyi
irti ja huusi:
"Auttakaa!"
Kuultuaan tuon kalpeni Riggs hirveästi ja raivostui. Hypäten eteenpäin
löi hän Bota vasten suuta. Bo horjui, kompastui muutamaan satulaan
ja kaatui. Riggs tarttui nyt hänen kurkkuunsa aikoen kuristaa hänet.
Mutta Bo makasi hiljaa sanomatta mitään. Silloin Riggs nosti hänet
seisoalleen.
"Kiiruhda nyt, ota tuo laukku ja seuraa minua!" Riggs tarttui jälleen
noihin pariin satulaan. Toivoton kiihko, tuhoisa ja kerskaileva, punasi
hänen kasvonsa. Hän oli ainoan suuren seikkailunsa kynnyksellä.
Tytön silmät laajenivat katsoessaan Riggsin ohi ja hänen huulensa
avautuivat.
"Jos huudat vielä kerran, tapan sinut!" huusi Riggs käheästi ja
nopeasti. Paljas Bon huulien avautuminen oli jo peloittanut häntä.
"Yksikin huuto riitti varmasti", sanoi muudan ääni hitaasti, mutta
venyttelemättä sanoja, tyynesti ja kylmästi, mutta sisältäen kumminkin
jotakin peloittavaa.
Riggs pyörähti huudahtaen kummallisesti. Wilson seisoi muutamien
askelten päässä puoleksi kohotettu revolveri kädessään. Hänen kasvonsa
olivat kuten ennenkin, ainoastaan hänen silmiensä ilme muistutti
kiehuvaa sulaa hopeaa.
"Tyttö, miksi valuu suustanne verta?"
"Riggs löi minua", kuiskasi Bo. Sitten jokin, jota hän pelkäsi tahi
näki tahi aavisti, pakotti hänet peräytymään, polvistumaan ja ryömimään
kuusisuojukseen.
"Kuulehan, Riggs, kehoitan sinua vetämään revolverisi esille, jos
luulet sen hyödyttävän jotakin", sanoi Wilson harkitsevasti, vaikkakin
hieman nopeasti.
Mutta Riggs ei voinut vetää, ei liikahtaa eikä puhuakaan sanaakaan. Hän
näytti muuttuneen kiveksi lukuunottamatta leukaa, joka hitaasti painui
alemmaksi.
"Harve Riggs, ampuja tuolta Missourista päin", jatkoi ääni
kuvaamattoman tarkoittavasti, "olet luultavasti katsonut monenkin
revolverin suuhun aikoinasi. Katsopas nyt tännekin!"
Wilson kohotti harkitsevasti revolverin suun juuri Riggsin
säikähtyneiden silmien tasalle.
"Olit kuulemma kehunut Turnerin kapakassa, että voit nähdä luodin
tulevan ja väistää sen. Sinun on kumminkin toimittava nopeasti! Koeta
nyt väistää tätäkin!"
Revolveri sylki tulta ja paukahti. Toinen Riggsin säikähtynyt silmä,
oikea, sammui kuin lamppu. Toinen pyöri hetkisen hirveästi, kunnes se
muuttui liikkumattomaksi kuin kuolleella. Riggs horjui hitaasti, kunnes
menetetty tasapaino kaatoi hänet raskaasti liikkumattomaksi kasaksi.
Wilson kumartui katsomaan tuota maassa makaavaa ruumista. Hän oli nyt
tuon äskeisen kylmän ja ivallisen miehen täydellinen omituisesti kiivas
vastakohta. Sähisten ja sylkien kuin raivon myrkyttämä purki hän nyt
tuota vihaansa, jota hänen luontoisensa mies ei ollut voinut kohdistaa
elävään vastustajaansa. Hän oli nyt kuin halvattu ja syyti suustaan
kiihkeitä epäjohdonmukaisia sanoja, jotka ilmaisivat ensi sijassa
luokkavihaa, sitten todellisen miehuuden aiheuttamaa inhoa raukkaa
kohtaan ja lopuksi vastenmielisyyttä murhaajaa vastaan. Maailmassa on
vähän niin oikeudenmukaisia miehiä kuin nämä Lännen revolverisankarit
ovat.
Wilsonin peloittava vihan aiheuttama kouristuskohtaus meni vihdoin
ohitse. Suoristuttuaan pisti hän aseen tuppeen ja alkoi hitaasti
kävellä tulen luona. Jonkun hetken kuluttua nosti hän päänsä pystyyn
ja kuunteli. Hevosten kavioiden pehmoista kapsetta kuului metsästä.
Pian ilmestyi Anson näkyviin miehineen ja heillä oli mukanaan muudan
noista kadonneista hevosista. Sattui samalla, että nuori Burt lähestyi
aukion toiselta puolelta. Hän käveli nopeasti, kuten sellainen, jolla
on kerrottavana tärkeitä uutisia.
Laskeutuessaan satulasta huomasi Anson tuon kuolleen miehen.
"Jim, olin kuulevinani laukauksen."
Toiset huudahtivat ja laskeutuivat satuloista tarkastellakseen tuota
maassa makaavaa ruumista sellaisella uteliaisuudella ja omituisella
pelolla, joka on ominainen kaikille nopean kuoleman kanssa tekemisiin
joutuneille miehille.
Mutta tuota kaikkea ei kestänyt kuin hetkinen.
"Olet ampunut hänen silmänsä puhki!" huudahti Moze.
"Ihmettelenpä, mitä revolverinheiluttaja Riggs piti tuosta
lyijypuikosta!" sanoi Shady Jones nauraen julmasti.
"Hänen takaraivonsa on aivan tipotiessään!" huohotti nuori Burt. Oli
mahdollista, ettei hän ollut vielä nähnyt montakaan luodin merkitsemää
miestä.
"Jim, tuo pitkätukkainen houkka ei ole koettanutkaan ampua vastaan!"
huudahti Snake Anson hämmästyneenä.
Wilson ei puhunut kumminkaan sanaakaan eikä lopettanut kävelyään.
"Mikä sen aiheutti?" kysyi Anson uteliaasti.
"Hän löi tyttöä", vastasi Wilson.
Nyt kuului pitkäveteisiä huudahduksia kaikilta suunnilta samalla kun
miehet katsoivat toisiinsa.
"Jim, säästit minulta vaivan", lisäsi joukon johtaja. "Olen sinulle
hyvin kiitollinen. Pojat, tarkastakaa Riggs, niin jaamme saaliin. Eikö
niin, Jim?"
"Kyllä, mutta saatte pitää minun osani."
Miehen taskuissa oli paljon seteleitä ja vyötäisillä olevassa vyössä
melkoinen määrä kultaa. Shady Jones anasti Riggsin saappaat ja Moze
hänen revolverinsa. Sitten he jättivät ruumiin paikoilleen.
"Jim, sinun on mentävä etsimään noita kadonneita hevosia. Pari on
vieläkin kateissa ja toinen niistä on minun!" huusi Anson, kun Wilson
pääsi kääntymispaikalleen.
Bo kuuli Ansonin sanat, pisti päänsä esille kuusisuojuksesta ja
huudahti: "Riggs kertoi piilottaneensa pari hevosta. Ne ovat varmasti
jossakin lähistössä. Hän tuli tuolta päin."
"Huomenta, tyttöseni! Onpa sinulla hyviä uutisia", vastasi Anson, jonka
rohkeus alkoi kasvaa.
"Hän halusi varmaankin saada sinut mukaansa."
"Kyllä, mutta en halunnut lähteä."
"Silloinko hän löi sinua?"
"Niin."
"Muistellessani eilistä puhettasi en voi ymmärtää, oliko herra
Riggsillä suuremmat mahdollisuudet täällä kuin Texasissakaan. Meissäkin
on nimittäin jotakin tuosta suuresta maasta."
Tyttö veti kalpeat kasvonsa piiloon.
"Nyt on meidän lähdettävä matkalle, pojat", määräsi johtaja. "Menköön
pari teistä hakemaan noita hevosia. Ne ovat piilossa jossakin tiheässä
kuusikossa. Me muut rupeamme tekemään kuormia."
Pian olivatkin he jo matkalla ja suuntasivat kulkunsa ylätasankoa
kohti, poiketen suunnastaan ainoastaan silloin kun heidän
piilottaakseen jälkensä oli etsittävä pehmeää ja ruohoista maata, jossa
eivät sellaiset näkyneet.
Iltapäivän kuluessa ratsastivat he vain noin kaksitoista peninkulmaa,
mutta se olikin vain jatkuvaa kiipeämistä penkereeltä penkereelle,
kunnes he saapuivat metsäiselle ylätasangolle, joka mustana rinteenä
jatkui huipuille saakka. Metsä oli jylhää aarniometsää, jossa kasvoi
ainoastaan honkia ja mäntyjä kuusien hävittyä olemattomiin. Viimeinen
tunti varsinkin oli vaivalloinen ja rasittava heidän etsiessään
Ansonin mieleistä leiripaikkaa kulkemalla sinne tänne, kiipeilemällä,
tunkeutumalla tiheikköihin ja poikkeamalla suunnasta. Hän tuntui
olevan aivan ymmällä valitessaan sopivaa leiripaikkaa. Vihdoin
kumminkin valitsi hän jostakin syystä, jota ei kukaan kokenut metsämies
olisi käsittänyt, synkän tiheimmän metsän keskellä olevan syvänteen
sellaiseksi. Aukio, jos sitä nyt sellaiseksi voitiin sanoakaan, ei
ollut mikään niitty eikä lehtokaan. Toiselta puolelta kohosi musta
kallio omituisine reikineen melkein puiden latvojen tasalle. Sen
juurella pulppusi puro, joka virtasi sellaisten kalliomuodostumien yli,
että sen lorina eri paikoista läheisyydessä kuulosti monenlaiselta,
milloin sointuvalta ja laulavalta, milloin taasen omituisen kumealta ja
synkältä, ei kumminkaan kovalta, mutta kummallisen läpitunkevalta.
"Miten synkkä paikka!" huomautti Shady tunteellisesti.
Tuo vähäinen mielenrohkaisu, jonka Riggsin ruumiin ryöstäminen oli
aiheuttanut, ei kestänyt tähän leiriin saakka. Miehet juttelivat vain
keskenään kaikkein välttämättömimmästä, ja senkin hyvin hiljaa. Paikan
vaatimus tuntui olevan sellainen.
Wilson palveli tyttöä melkein samoin kuin edellisenä iltanakin. Hän
käski Bon syödä itsensä kylläiseksi, jotteivät voimat heikontuisi.
Tyttö totteli kehoitusta melkoisin ponnistuksin.
Koska päivä oli ollut hyvin voimiakysyvä, sillä kaikkien muiden,
paitsi Bon, oli ollut pakko kiipeillä peninkulmittain jalkaisin,
eivät he illallisen jälkeen valvoneet niinkään kauan, että olisivat
huomanneet, millaisen omituisen, villin ja pikimustan paikan heidän
johtajansa oli valinnut leiripaikaksi. Paksurunkoisten mäntyjen
välissä olevilla pienillä aukioilla ei ollut mitään vastaavaa kauas
ulottuvassa lehvistössä. Ei ainoankaan tähden tuike voinut näkyä tähän
synkkään koloon. Kauempana olevien äkkiä kohoavien harjanteitten yli
puhaltava tuuli humisi mäntyjen oksissa kuin nämä olisivat olleet
jännitettyjä kieliä. Surullisia ääniä kuului silloin tällöin. Ne eivät
olleet kyllä muita kuin oksien tahi toisiaan vasten hankautuvien
runkojen aiheuttamia, mutta tarvittiin kumminkin päivänvalon selvä
ilmoitus, jotta ihminen voi todeta ne muiksi kuin aaveellisiksi.
Sitten kumminkin, huolimatta tuulen huminasta ja puron lorinan
muuttuvaisuudesta, tuntui yhtä läpitunkematon hiljaisuus kuin pimeyskin
oli kietovan heidät vaippaansa.
Lainsuojattomat, joista oli tullut pakolaisia nyt, nukkuivat kumminkin
väsyneen unta kuulematta mitään. He heräsivät auringon noustessa, kun
metsä näytti savuiselta kultaisessa aamuruskossa ja kun valo, linnut ja
oravat ilmoittivat päivän alkaneeksi.
Hevoset eivät olleet poistuneet kuopasta yön kuluessa, seikka, jonka
Anson huomasi heti.
"Tämä ei kylläkään ole mikään iloinen paikka, mutta en milloinkaan ole
nähnyt turvallisempaa", huomautti hän Wilsonille.
"Niin, jos nyt mikään paikka enää on turvallinen", vastasi Wilson
epäilevästi.
"Voimme ainakin pitää silmällä jälkiämme. Tänne ei ymmärtääkseni ole
mitään muuta tietä."
"Snake, olimme melko taitavia lampaidenvarkaita, mutta olemme huonoja
metsämiehiä."
Anson murisi tyytymättömästi tälle toverilleen, joka kerran oli ollut
hänen tukensa. Sitten hän lähetti Burtin metsälle hankkimaan tuoretta
lihaa ja rupesi pelaamaan muiden kanssa korttia. Koska heillä nyt oli
varoja sellaiseen, syventyivät he siihen heti kokonaan. Wilson tupakoi
ja katseli miettiväisesti milloin pelaajia, milloin suruissaan istuvaa
tyttöä. Aamuilma oli kylmää, ja Bo, nähtävästi tahtomatta oleskella
vangitsijainsa läheisyydessä tulen luona, oli senvuoksi valinnut tämän
synkän kuopan ainoan aurinkoisen paikan lepopaikakseen. Kului pari
tuntia, aurinko kohosi korkeammalle ja ilma lämpeni. Kerran kohotti
Anson päätään katsellakseen leiripaikkaa ympäröiviä synkkää metsää
kasvavia rinteitä.
"Jim, hevoset ovat menossa jonnekin kauemmaksi", huomautti hän.
Wilson nousi laiskasti ja läksi kävelemään kapeiden aukioiden poikki
hevosia kohti. Ne olivat syödessään ruohoa oikealla kulkeneet puron
vartta alas. Siellä oli niitä vastassa syvä, viheriä ja tiheää
pensaikkoa kasvava kuilu. Pari hevosta oli mennyt sinne. Wilson kuuli
kai selvästi, missä ne olivat, vaikka ne eivät olleetkaan näkyvissä,
koska hän läksi kiertämään päästäkseen niiden edelle ja ajaakseen ne
takaisin. Näkymätön puro virtasi sinne kallioiden yli loristen ja
kohisten. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuunteli. Pihkalta tuoksuva
tuuli kantoi mukanaan hiljaisia ja tyynnyttäviä metsänääniä. Ainoastaan
hyvin terävät korvat olisivat voineet erottaa hiljaisia ja nopeita
askelia. Wilson eteni varovaisesti ja kääntyi muutamalle pienelle,
sammalta kasvavalle ruskealle ja tuoksuvalle aukiolle, joka oli
täynnä sananjalkoja ja sinikelloja. Sen keskeltä löysi hän syvälle
sammaleeseen painuneen puuman jäljen. Hän kumartui katsomaan sitä,
jäykistyi nopeasti ja suoristautui sitten varovaisesti. Silloin kuuli
hän takaansa kumeita askelia. Nostaen käsivartensa korkealle seisoi
hän hiljaa paikoillaan ja kääntyi sitten hitaasti. Muudan harmaaseen
peurannahkapukuun pukeutunut, harmaasilmäinen ja tukevaleukainen
metsästäjä tähtäsi häneen vireissä olevalla pyssyllä. Ja tuon
metsästäjän vieressä oli sähisevä ja sylkevä hirveän näköinen puuma.