Helen Rayner laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miettiväisesti
ikkunasta enonsa paljaita keltaisia vainioita.
Talvipäivä oli kirkas, mutta kolkko, ja vuorten valkoisilta huipuilta
puhaltava tuuli oli jäistä ja läpitunkevaa. Suojaisissa paikoissa oli
hieman lunta, karja oli kokoutunut laumoihin kukkulain suojaan ja
pieniä tomupilviä kiisi tasankojen poikki.
Talon suuri arkihuone oli lämmin ja mukava punaisine tiiliseinineen,
suurine kivisine takkoineen, jossa setrihalot iloisesti räiskyivät, ja
monenvärisine huopapeitteineen. Bo Rayner istui tulen luona kyyryksissä
muutamassa tuolissa lukien jotakin kirjaa. Pedro makasi lattialla,
kaunis ja valpas pää tuleen päin ojennettuna.
"Kutsuiko eno?" kysyi Helen heräten säpsähtäen unelmistaan.
"En minä ainakaan kuullut", vastasi Bo.
Helen hiipi varpaillaan huoneen poikki ja raottaen hieman enon
makuuhuoneen oven verhoja katsoi hän sinne. Eno nukkui kumminkin.
Joskus hän huusi unissaan. Hän oli nyt jo maannut viikkokausia
vuoteessaan heikontuen vähitellen. Huokaisten palasi Helen tuolilleen
ikkunan viereen ja ryhtyi työhönsä.
"Bo, aurinko paistaa niin kirkkaasti", sanoi hän. "Päivät pitenevät.
Olen niin iloinen."
"Nell, toivot aina ajan rientävän. Minusta se kuluu liiankin nopeasti",
vastasi hänen sisarensa.
"Mutta minä rakastan kevättä, kesää ja syksyä, ja vihaan luullakseni
talvea", sanoi Helen miettiväisesti. Keltaiset vainiot jatkuivat
mustiin harjanteihin saakka ja ne vuorostaan kohosivat noiksi kylmiksi
valkoisiksi vuoriksi. Helenin katse näytti haluavan tunkeutua tuon
lumivallin taakse. Bon terävät silmät tutkivat sisaren surullisia ja
vakavia kasvoja.
"Nell, muistatko milloinkaan Dalea?" kysyi hän äkkiä.
Kysymys säpsähdytti Heleniä. Hänen niskansa ja poskensa punastuivat
hitaasti.
"Tietysti!" vastasi hän kuin hämmästyen sitä, että Bo saattoi kysyä
sellaista.
"Minun ei olisi pitänyt kysyäkään sellaista", sanoi Bo hiljaa kumartuen
jälleen kirjaansa.
Helen katsoi hellästi tuohon vaaleaan kumartuneeseen päähän. Tämän
nopeasti kuluvan tapauksista rikkaan ja työtä vaativan talven kuluessa,
jolloin maatilan hoito oli ollut kokonaan Helenin niskoilla, oli tuo
pieni sisar loitonnut hänestä. Bo oli halunnut noudattaa omaa vapaata
tahtoaan ja hän oli seurannutkin sitä suureksi huviksi enolleen,
huoleksi Helenille, toivottomuudeksi ja hämmennykseksi uskolliselle
meksikolaiselle taloudenhoitajattarelle ja turmioksi kaikille
maatilalla oleville nuorille miehille.
Helen oli aina toivonut ja odottanut suotuisaa hetkeä, jolloin
tuo oikullinen sisar olisi enemmän vastaanottavainen viisaalle ja
rakastavalle vaikutukselle. Mutta hänen epäröidessään kuului eteisestä
askelia, kannusten kilinää ja lopulta pelokasta koputusta. Bo lopetti
heti lukemisensa ja juoksi avaamaan ovea.
"Ah, tekö sieltä vain tulettekin!" sanoi hän hirveän halveksivasti
tulijalle.
Helen luuli arvaavansa, kuka tulija oli.
"Kuinka voitte?" kysyi joku venytellen.
"Niin, herra Carmichael, jos sellainen kiinnittää mieltänne, niin olen
hyvin kipeä", vastasi Bo kylmästi.
"Kipeäkö! Eikö mitä!"
"Totta se kumminkin on! Ellen kuole siihen paikkaan, haluan palata
takaisin Missouriin", sanoi Bo kiusoittavasti.
"Aiotteko käskeä minut sisään?" kysyi Carmichael lyhyesti. "Nyt on
kylmä ja minulla on jotakin sanottavaa --"
"Minulleko? Niin, teillä on todellakin vielä aikaa", vastasi Bo.
"Neiti Rayner, teistä mahtaa tuntua omituiselta, kun sanon, etten ole
tullut tapaamaan teitä."
"Todellako? Ei ollenkaan. Petyin vain luulossani, että tulette
pyytämään minulta anteeksi kuin herrasmies ainakin. Tulkaa sisään,
herra Carmichael. Sisareni on täällä."
Ovi sulkeutui ja Helen kääntyi. Carmichael seisoi juuri oven
suussa hattu kädessään, ja kun hän katsoi Bohun, näyttivät hänen
laihat kasvonsa kovilta. Näiden syksystä vierähtäneiden muutamien
kuukausien kuluessa oli hän muuttunut, vanhentunut, ja nuo ennen
niin nuoret, vilpittömät, valppaat ja huolettomat piirteet olivat
muuttuneet miesmäisemmiksi. Helen tiesi tarkasti, miten paljon miestä
hänessä todellisuudessa oli. Hän oli ollut Helenin paras tuki hänen
hartioilleen langenneitten monenlaisten töiden täytäntöönpanossa.
"Olette totisesti pettynyt, jos luulette minun ryömivän edessänne
samoin kuin nuo muut rakastajanne", sanoi hän kylmästi ja harkitsevasti.
Bo kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat kirkkaasti. Helen luuli
kumminkin huomaavansa niissä niiden raivosta huolimatta hämmästystä ja
tuskaa.
"Monet rakastajaniko? Suurinta pettymystä tässä osoittaa luullakseni
tapa, jolla imartelette itseänne", sanoi Bo pisteliäästi.
"Imartelenko minä itseäni? Erehdytte. Ette ymmärrä minua. Olen
todellakin vihannut itseäni näinä päivinä."
"Ihmekö tuo! Minä ainakin vihaan teitä sydämestäni!"
Kuullessaan tuon vastauksen painoi paimen päänsä alas eikä huomannut,
miten nopeasti Bo kiiruhti pois huoneesta. Mutta hän kuuli oven
sulkeutumisen ja lähestyi sitten Heleniä.
"Rohkaiskaa mielenne, Las Vegas", sanoi Helen hymyillen. "Bo on vain
niin kiivasluontoinen."
"Neiti Nell, olen kuin koira: kuta huonommin hän minua kohtelee, sitä
enemmän rakastan häntä", vastasi paimen alakuloisesti.
Helenin ensimmäiseen mieltymykseen tätä paimenta kohtaan oli yhtynyt
ihmettelyä, kunnioitusta ja kasvavaa arvonantoa voimakkaalle,
uskolliselle ja kehittyvälle luonteelle. Carmichaelin kasvot ja kädet
olivat talvituulien punastuttamat ja sieroituttamat, kalvosimien, vyön
ja säärystimien nahka oli kulunut kiiltäväksi ja ohueksi, ja hänestä
erkani pieniä tomupilviä, kun hän hengitti raskaasti. Hän ei ollut
enää minkään komeilevan paimenen näköinen, joka on valmis tanssiin,
vallattomiin kepposiin tahi tappeluun.
"Miten maailmassa olette loukannut häntä niin?" kysyi Helen. "Bo
on vallan raivoissaan. En ole nähnyt hänen olevan milloinkaan noin
vihoissaan."
"Neiti Nell, kuulkaahan kun kerron", aloitti Carmichael. "Bo tietää
varmasti minun rakastavan häntä. Pyysin häntä vaimokseni, mutta hän
ei vastannut sitä eikä tätä. Ja vaikka se kuulostaakin ilkeältä, on
hänen kumminkin lopulta siihen suostuttava. Olemme riidelleet muutamia
kertoja, pari kertaa oikein kovastikin, mutta tämä viimeinen oli
kumminkin pahin kaikista."
"Bo kertoi minulle eräästä riidastanne", sanoi Helen. "Juopottelunne
oli aiheuttanut sen."
"Niin tekikin. Hän ei ollut välittävinään minusta ja minä join itseni
humalaan."
"Mutta silloinhan teitte väärin."
"En ole siitä niinkään varma. Olin usein juovuksissa, ennenkuin tulin
tänne. Täällä en ole ollut päissäni kuin kerran. Las Vegasissa olevat
toverini eivät sitä milloinkaan uskoisi. Lupasin heille, etten tee niin
enää, ja olen pitänytkin sanani."
"Siinä olette menetellytkin kunnon miehen tavoin. Mutta kertokaa
minulle, miksi hän nyt on vihainen?"
"Bo kokoo kaikki miehet ympärilleen", tunnusti Carmichael nolona.
"Vein hänet mukanani tanssiaisiin kaupungintalolle viime viikolla. Hän
tuli silloin ensimmäisen kerran kanssani minnekään. Olin hyvin ylpeä
mielestäni. Mutta nuo tanssiaiset muuttuivat minulle todelliseksi
helvetiksi. Bo käyttäytyi hirveästi ja minä --"
"Kertokaa minulle, mitä hän teki", käski Helen levottomasti. "Olen
vastuunalainen hänestä. Minun on valvottava, että hän käyttäytyy hyvin."
"En halua sanoa, että hän käyttäytyi hienolle naiselle sopimattomasti",
vastasi Carmichael. "Mutta hän, no niin, kaikki miehet ovat
hullaantuneet häneen, eikä Bo ollut uskollinen minulle."
"Mutta rakas poikaseni, onko Bo sitten kihloissa kanssanne?"
"Jumalani, kunpa hän vain olisikin!" huokaisi paimen.
"Kuinka sitten voitte sanoa, ettei hän ollut uskollinen teille? Olkaa
nyt järkevä."
"Sanon teille, neiti Nell, ettei ainoakaan rakastunut voi toimia
järkevästi", vastasi paimen. "En ymmärrä, miten sen selittäisin, mutta
minusta tuntuu todella kuin Bo leikkisi minun ja toisten miesten
kanssa."
"Tarkoitatte hänen kurttailevan?"
"Niin juuri."
"Las Vegas, pelkään teidän olevan oikeassa", sanoi Helen tullen yhä
levottomammaksi. "Jatkakaa. Kertokaa minulle, mitä tapahtui."
"No niin, tuo Turner-niminen paimen, joka on Beasleyn palveluksessa,
hakkaili Bota kovasti", vastasi Carmichael puhuen kuin joku muisto
olisi kiduttanut häntä. "En voi kilpailla Turnerin kanssa. Hän on
kaunis, voimakas ja suuri paimen ja suuri naisten suosikki. Hän
kerskailee sillä ja luullakseni hän onkin oikeassa. Hän oli aina Bon
kintereillä ja lopulta hän valtasi minulta muutaman tanssin. Minulle
oli luvattukin vain kolme, mutta hän väitti yhtä niistä omakseen. Bo
oli olevinaan hyvin viaton -- ah, hän on viekas kuin paholainen -- ja
sanoi: 'Niin, herra Turner, olen luvannut tämän todellakin teille.'
Ja hän näytti hyvin iloiselta sanoessaan minulle: 'Suokaa minulle
anteeksi, ystäväni Carmichael!' Istuin siinä kuin selkääni saanut aasi
ja annoin heidän mennä. En ollut kumminkaan siitä vielä millänikään,
sillä Turner on minua parempi tanssija, ja halusin Bon saavan pitää
hauskaa. Mutta sitten muuttuivat tanssiaiset minulle helvetiksi, kun
näin Turnerin kiertävän käsivartensa Bon ympärille ennen aikojaan eikä
Bo näyttänyt pitävän sitä minään rikoksena. Hän työnsi kyllä Turnerin
luotaan jonkun ajan kuluttua, kun olin jo melkein kuollut. Kotiin
tullessamme nuhtelin häntä. Tein sen todellakin. Ja hän vastasi minulle
niin, että haluan sen unhottaa. Mutta sitten, neiti Nell, tartuin
häneen, se tapahtui tuolla portilla kirkkaassa kuunvalossa, puristin
hänet syliini ja suutelin häntä tarpeekseni. Päästäessäni hänet irti
sanoin siekailematta, vaikka olinkin peloissani: 'Aiotteko nyt mennä
naimisiin kanssani?'"
Hän lopetti nielaisten ja katsoi Heleniin surullisin silmiin.
"Ah, mitä Bo silloin teki?" kysyi Helen pidättäen henkeään.
"Hän löi minua korvalle ja sanoi: 'Pidin teistä enemmän kuin muista,
mutta nyt vihaan teitä!' Ja hän löi oven kiinni nenäni edessä."
"Luullakseni erehdyitte suuresti", sanoi Helen vakavasti.
"Jos ajattelisin niin, pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta olen aivan eri
mieltä asiasta, ja vielä enemmän, olen toivorikkaampi kuin milloinkaan
ennen. Olen ainoastaan paimen enkä ollut juuri mikään kehuttava mies,
ennenkuin tapasin hänet. Silloin reipastuin. Toiveessani rupesin
lukemaan, ja te tiedätte, miten olen syventynyt tähän tilanhoitoon.
Olen lakannut juomasta ja säästänyt rahani. Hän tietää tämän kaiken.
Kerran hän sanoi ylpeilevänsä minusta. Mutta tuollainen ei tunnu olevan
hänelle minkään arvoista. Ja ellei se ole hänelle suuren arvoista,
ei sen tarvitse olla ollenkaan. Kuta huonommin Bo minua kohtelee,
sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on. Hän tietää minun rakastavan
häntä, hän uskoo minun voivan kuolla hänen puolestaan ja tietää minun
muuttuneen. Hän tietää myöskin, etten ennen milloinkaan ole uskaltanut
koskea hänen käteensäkään. Sitten hän ymmärtää kurttailleensa Turnerin
kanssa."
"Hän on vain lapsi", vastasi Helen. "Ja kaikki nämä muutokset -- Länsi,
erämaa ja kaikkien miesten kiintyminen häneen -- ovat panneet hänen
päänsä pyörälle. Mutta Bo selviytyy kyllä tuosta kaikesta kunnialla.
Hän on niin hyvä ja lempeä, ja hänen sydämensä on puhdasta kultaa."
"Tiedän sen ja senvuoksi ei uskoani järkytetäkään", vastasi Carmichael
vaatimattomasti. "Mutta hänen on kumminkin ymmärrettävä, että hän saa
täällä vielä pahoja aikaan. Länsi pysyy Läntenä. Tytöt ovat hyvin
harvinaisia täällä ja varsinkin sellaiset kuin Bo. Jumalani, me
paimenet emme ole milloinkaan nähneet hänen vertaistaan! Hän panee
miesten veren kiehumaan ja luultavasti sitä vielä hänen vuokseen
vuodatetaankin."
"Eno Al rohkaisee häntä", sanoi Helen pelokkaasti. "Hänen
turhamaisuuttaan kutittaa, kun hän kuulee, miten pojat ovat häneen
mieltyneet. Ah, Bo ei kerro hänelle, mutta hän kuulee. Ja minä, jonka
on oltava äidin sijassa hänelle, mitä minä voin tehdä?"
"Neiti Nell, oletteko minun puolellani?" kysyi paimen toivovasti. Hän
oli voimakas ja alkeellinen jonkun sisäisen tarmon vaikutuksesta.
Eilen olisi Helen ehkä epäröinyt ennen vastaamistaan tuohon
kysymykseen. Mutta tänään oli Carmichaelissa jotakin koeteltua
tasapuolisuutta ja jotakin omituista karskia vilpittömyyttä, ikäänkuin
Helen olisi oppinut näkemään hänen tulevan arvonsa.
"Olen", vastasi Helen vakavasti ojentaen paimenelle kätensä.
"Silloin on kaikki vielä loppuva onnellisesti", vastasi paimen
puristaen hänen kättään. Hänen hymynsä oli kiitollista, mutta siinä oli
kumminkin jo jotakin tuosta voitosta, johon hän oli viitannut. Hänen
poskensa olivat hieman kalvenneet. "Ja nyt haluan kertoa teille, miksi
tulen luoksenne."
Hän sanoi tuon hiljaa. "Nukkuuko Al?" kuiskasi hän.
"Kyllä. Hän nukkui ainakin äsken."
"Parasta on kumminkin sulkea tuo ovi."
Helen katsoi, miten paimen hiipi huoneen poikki ja sulki huolellisesti
oven. Sitten hän palasi paikoilleen tarkkaavaisin katsein. Helen luki
tapauksia hänen silmistään ja totesi nopeasti, että Carmichael kohteli
häntä kuin sisarta.
"Olen totisesti ainoa, joka aina tuon teille huonoja uutisia", sanoi
hän pahoillaan.
Helen huokaisi syvään. Oli todellakin tapahtunut paljon pieniä
onnettomuuksia, jotka olivat vaikeuttaneet tilanhoitoa. Hän oli
menettänyt karjaa, hevosia ja lampaita, paimenia oli karannut Beasleyn
palvelukseen, rahtikuormien kuljettajat eivät olleet saapuneet silloin
kun tavaroita kaikista enimmän olisi tarvittu, paimenet olivat
tapelleet ja kauan aikaa sitten suunnitellut kaupat olivat menneet
myttyyn.
"Enonne Al pitää tuota Jeff Mulveyta suuressa arvossa", sanoi
Carmichael.
"Pitää todellakin. Hän luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Helen.
"Minusta tuntuu hyvin ikävältä ilmoittaa teille, neiti Nell", sanoi
paimen katkerasti, "ettei Mulvey ole sellainen, miltä hän näyttää."
"Ah, mitä tarkoitatte?"
"Kun enonne kuolee, menee Mulvey Beasleyn puolelle ja ottaa kaikki
sellaiset miehet mukaansa, jotka haluavat seurata häntä."
"Voisiko Jeff olla niin uskoton oltuaan niin monta vuotta enoni
työnjohtajana! Miten voitte sen tietää?"
"Arvasin sen jo aikoja sitten, mutta en ollut aivan varma. Neiti Nell,
viime aikoina on liikkunut ilmassa kaikenlaisia huhuja, ja vanha
Al-raukka heikontuu heikontumistaan. Mulvey on koettanut olla minulle
hyvin ystävällinen ja minä olen sallinut hänen jatkaa yrityksiään. En
kumminkaan ole huolinut hänen tarjoamistaan ryypyistä. Hänen miehensä
ovat tulleet ystävikseni ja sitä paremmiksi, kuta myötätuntoisemmalta
minä olen näyttänyt. He karttoivat näettekös minua alussa tultuani
tänne. Tänään tuli koko heidän suunnitelmansa minulle niin selväksi
kuin olisin nähnyt kavioiden jäljet pehmeässä maassa. Vuodetoverini
Bud Lewis koetti nimittäin houkutella minua Beasleyn puolelle heti
kun Auchincloss kuolee. Keskustelin Budin kanssa, sillä halusin saada
koko juonen selville. Mutta Bud ei ilmaissut muuta kuin että hän menee
Jeffin ja muiden miesten kanssa Beasleyn palvelukseen. Sanoin hänelle
miettiväni asiaa ja ilmoittavani sen sitten heille. Hän luulee minun
suostuvan."
"Miksi haluavat nuo miehet luopua minusta nyt juuri, kun --. Voi
eno-raukkaani! He haluavat hyötyä kuolemastasi. Mutta miksi -- sanokaa
minulle, miksi?"
"Beasley on houkutellut heidät viekkaasti puolelleen", vastasi
Carmichael säälimättä. "Alin kuoleman jälkeen peritte maatilan.
Beasley aikoo anastaa sen. Hän ja Al olivat kerran liiketovereita ja
hän on saanut ihmiset uskomaan, että hän erotessaan Alista sai kärsiä
vääryyttä. Hänellä on varmasti jonkunlaiset paperit ja hän vie useimmat
miehistänne. Hän karkoittaa teidät helposti täältä ja ottaa maatilan
haltuunsa. Minulla ei ole muuta kerrottavaa, neiti Nell, mutta voitte
luottaa siihen, että tämä kaikki on totta."
"Uskon sananne, mutta en voi uskoa tuollaista ryöväämistä
mahdolliseksi", huohotti Helen.
"Se on kumminkin yhtä selvää kuin että kaksi kertaa kaksi on yhtä kuin
neljä. Haltuunsa ottaminen on täällä ainoa laki. Jos Beasley kerran
pääsee tilalle asumaan, on asia selvä. Mitä voittekaan tehdä, kun ei
teillä ole miehiä omaisuutenne puolustamiseen?"
"Mutta jää kai minullekin vielä miehiä?"
"Jää kyllä, mutta ei tarpeeksi."
"Silloin voin palkata useampia. Beemanin pojat ja Dale tulevat
varmaankin auttamaan minua."
"Dale tulee kyllä ja hänen apunsa onkin jo suurenmoinen. Toivoisin
hänen jo olevan täällä", vastasi Carmichael vakavasti. "Mutta emme voi
saada häntä tänne nyt mitenkään, sillä lumi pidättää hänet vuoristossa
toukokuuhun asti."
"En voi kertoa tätä enolle", sanoi Helen liikutettuna. "Pelästys voisi
tappaa hänet. Jos sitten vielä puhuisin hänelle vanhojen palvelijain
uskottomuudesta, olisi se hyvin julmaa. En luule asioiden kumminkaan
olevan niin huonosti kuin sanotte."
"Ne eivät varmasti voisi olla pahemmastikaan. Ja, neiti Nell, sen
selvittämiseksi ei ole olemassa muuta kuin yksi keino, nimittäin täällä
Lännessä käytännössä oleva."
"Mikä sitten?" kysyi Helen innokkaasti.
Carmichael suoristautui ja katsoi häneen. Hänessä ei ollut enää
jälkeäkään tuosta vilpittömästä ja ystävällisestä paimenesta,
jollaisena Helen oli oppinut hänet ensin tuntemaan. Hänen silmiinsä oli
nimittäin ilmestynyt jotakin vierasta, kylmää ja varmaa.
"Näin Beasleyn menevän kapakkaan ratsastaessani sen sivu. Otaksukaamme,
että menen sinne, suututan hänet ja ammun hänet sitten."
Helen suoristautui tuolissaan hämmästyneenä.
"Carmichael, ette suinkaan tarkoita totta?" huudahti hän.
"Tarkoitan varmasti! Muuta keinoa ei ole, neiti Nell. Eikä varmastikaan
vanha Akaan muuta toivo. Ja näin meidän kesken sanoen, ei se ole sen
vaikeampaa kuin vasikan kiinniottaminen. Nämä Pinen miehet eivät osaa
käsitellä ampuma-aseita, mutta minä tulen maasta, jossa sellaista
ymmärretään. Ja kun sanon teille, että osaan ampua nopeasti ja
varmasti, en ollenkaan kerskaile. Minun puolestani ei teidän tarvitse
olla ollenkaan peloissanne, neiti Nell."
Helen ymmärsi, että Carmichael oli luullut hänen hämmästynyttä
tunteellisuuttaan jonkunlaiseksi peloksi hänen elämänsä puolesta.
Syynä siihen oli kumminkin ollut tuo suunnitelma vuodattaa verta hänen
hyväkseen.
"Haluatte siis tappaa Beasleyn senvuoksi, että olette kuullut
huhuttavan hänen aikeistaan?" huohotti Helen.
"Niin juuri. Se on kumminkin tehtävä ennemmin tahi myöhemmin", vastasi
paimen.
"Ei, ei! Minua kauhistuttaa jo sellainen ajatuskin. Sehän olisi raaka
murha. En voi ymmärtää, miten voitte puhua siitä noin kylmästi."
"En ole ollenkaan tyyni, vaan aivan suunniltani", sanoi Carmichael
hymyillen hermostuneesti.
"Jos olette todellakin tosissanne, niin kiellän sen jyrkästi. En usko,
että omaisuuteni minulta ryöstetään."
"Otaksukaamme kumminkin nyt, että Beasley karkoittaa teidät ja ottaa
tilan haltuunsa. Mitä silloin sanotte?" kysyi paimen tyynesti ja
harkitusti.
"Samaa kuin nytkin."
Carmichael taivutti päänsä miettiväisesti ja pyöritteli ahavoituneilla
käsillään hattuaan.
"Huomaan, ettette vielä ole tottunut Lännen tapoihin", mumisi hän kuin
pyytäen anteeksi Helenin puolesta. "Ja uuden maan tapojen oppiminen vie
aina jonkun verran aikaa."
"Vaikka olisin oleskellut vuosia täällä Lännessä, en halua, että
suunnitellaan riitoja ja miehiä ammutaan, vaikka ne uhkaisivatkin
minua", selitti Helen varmasti.
"Hyvä sitten, neiti Nell, noudatan varmasti tahtoanne", vastasi paimen.
"Mutta kuunnelkaahan kumminkin. Jos Beasley karkoittaa teidät ja Bon
kotoanne, menen tapaamaan häntä omasta puolestani."
Helen voi vain katsoa häneen, kun hän peräytyi ovea kohti. Häntä
huumasi ja vapisutti tuo, joka näytti uskollisuudelta häntä ja
rakkaudelta Bota kohtaan ja joka oli niin kumoamatonta paimenessa
itsessään.
"Säästäisitte varmasti meiltä paljon vaivaa, jos unhottaisitte
ennakkoluulonne ja antaisitte minun kohdella tuota meksikolaista
tahtoni mukaan."
"Meksikolaista? Tarkoitatteko Beasleytä?"
"Tarkoitan. Hän on sekarotuinen. Hän on syntynyt Magdalenassa, missä
kuulin ihmisten kertovan hänen vanhemmistaan, joista toinen oli
sekarotuinen."
"Se ei vaikuta asiaan. Ajattelen inhimillisyyttä, lakia ja järjestystä
ja sitä, mikä on oikein."
"No niin, neiti Nell, odotan, kunnes oikein hurjistutte tahi kunnes
Beasley --"
"Mutta, ystäväni, en hurjistu milloinkaan", keskeytti Helen. "Osaan
hillitä luontoni."
"Lyön vaikka vetoa, ettette voi! Luulette ehkä, ettette ole ollenkaan
samanlainen kuin Bo. Lyön kumminkin vaikka vetoa, että kerran
suututtuanne hurjistutte niin, että muututte vallan hirveäksi.
Miksi sitten olisitte saanut tuollaiset silmät, ellette olisi oikea
Auchincloss?"
Hän hymyili, vaikka hän tarkoittikin totta puheellaan. Helen tunsi
totuuden voimatta olla pelkäämättä sitä.
"Las Vegas, en suostu vetoon. Luvatkaa kumminkin tulla aina luokseni,
kun sattuu joitakin ikävyyksiä."
"Lupaan sen", sanoi Carmichael vakavasti ja poistui.
Helen tunsi vapisevansa, ja hänen rintaansa ahdisti. Carmichael
oli säikähdyttänyt häntä. Hän ei enää voinut epäillä tilanteen
vakavuutta. Hän oli nähnyt Beasleyn usein, joskus aivan läheltä, ja
kerran oli hänen ollut pakko antautua puheihinkin hänen kanssaan.
Silloin oli Beasley sanonut Helenille, että hän tunsi henkilökohtaista
mielenkiintoa Heleniä kohtaan. Ja sen tähden ja vielä senkinvuoksi,
ettei Riggsillä näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin seurata häntä,
oli hän viivytellyt koulun perustamista kylään Pinen lapsille.
Riggsistä oli tullut seudulla jonkunlainen epäilyttävä kuuluisuus.
Hänen ilmeinen selvästi näkyvä pahuutensa ei ollut ollut vaikuttamatta.
Kerrottiin hänen vain pelaavan, juovan ja kerskailevan. Pinessä
tiedettiin jo aivan yleisesti, millaiset hänen suunnitelmansa Heleniin
nähden olivat. Hän oli pari kertaa tullut maatilallekin ja onnistunut
toisella kertaa pääsemään Helenin puheillekin. Huolimatta Helenin
halveksimisesta ja välinpitämättömyydestä vaikutti hän kumminkin
Helenin elämään täällä Pinessä. Ja nyt alkoi selvitä, että tuo toinen
mies, Beasley aikoi pian ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteihin hänen
toimiensa vapautta vastaan.
Maatilan isännöiminen oli hänestä hyvin vaikeaa. Sitä ei voitu hoitaa,
ei ainakaan hän, sillä tavoin kuin Auchincloss tahtoi. Hän oli vanha,
ärtyisä, mahdoton ja kova. Melkein kaikki naapurit vihasivat häntä
eivätkä niin ollen voineet olla ystävällisiä Helenillekään.
Helen ei ollut huomannut pienintäkään petollisuutta enonsa päättämissä
kaupoissa, mutta hän oli ollut kova velkoja. Sitten hänen viisas ja
kauasnäkevä järkensä oli auttanut, että kaikki hänen yrityksensä olivat
onnistuneet, mikä ei suinkaan ollut lisännyt muiden ystävyyttä häntä
kohtaan.
Myöhemmin, kun Auchincloss oli tullut heikommaksi ja vähemmän
käskeväksi, oli Helen päättänyt monta asiaa ominpäin ja onnistunutkin
mainiosti. Mutta tuota ihmeellistä onnellisuutta, jonka hän oli luullut
saavuttavansa täällä Lännessä, ei vieläkään kuulunut. Paratiisissa
oleskelemisen muisto tuntui paljaalta unelta, sitä suloisemmalta
ja saavuttamattomammalta, kuta enemmän aikaa siitä kului, ja sitä
epämääräisemmästi surullisemmalta. Bo oli kyllä hänelle lohdutukseksi,
mutta aiheutti myöskin samalla melkoista huolta. Hän olisi voinut
olla suureksi avuksi Helenille, ellei hän olisi omaksunut Lännen
tapoja niin pian. Helen halusi päättää asiasta omalla tavallaan, joka
erosi kokonaan Lännen tavoista. Hän oli niin ollen saanut yhä enemmän
luottaa omiin voimiinsa. Carmichael oli ollut ainoa, joka oli suostunut
vapaaehtoisesti häntä auttamaan.
Tunnin ajan istui Helen yksinään huoneessa katsellen ikkunasta ja
suhtautuen ankaraan todellisuuteen tyynemmästi, vakavammasti ja
terävämmästi kuin milloinkaan ennen. Omaisuutensa hallussaan pitäminen
ja eläminen tässä yhteiskunnassa omien kunnian, oikeuden ja lain
käsitteiden mukaan voi kyllä olla mahdotonta hänen voimilleen. Tänään
oli hänelle selvinnyt, ettei hän voi suoriutua siitä taistelematta
niiden puolesta, ja voidakseen taistella tarvitsi hän ystäviä. Tämä
toteaminen kiinnitti häntä yhä enemmän Carmichaeliin, ja ajateltuaan,
mitä kaikkea tämä oli tehnyt hänen puolestaan, huomasi hän antaneensa
paimenelle vähemmän arvoa kuin tämä oli ansainnut. Hän päätti korvata
laiminlyöntinsä.
Hänen miestensä joukossa ei ollut ainoatakaan mormonia siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei Auchincloss halunnut sellaisia
palvelukseensa. Mutta ollessaan hyvällä tuulella, mitä enää vain
harvoin sattui, oli enokin myöntänyt, että mormonit ovat parhaita,
vakavimpia ja urhoollisimpia työmiehiä maatiloilla, ja oli
sanonut, että juuri tuon etevämmyyden vuoksi ei hän huolinut heitä
palvelukseensa. Helen päätti ottaa palvelukseensa nuo neljä Beemanin
veljestä ja niin monta heidän sukulaistaan ja ystäväänsä kuin vain
halusi tulla ja tehdä sen, jos suinkin mahdollista, enonsa tietämättä.
Hänen luonteensa samoin kuin hänen päättämiskykynsä olivat nyt vain
esteeksi käytännöllisyydelle. Tämä Beemaneja koskeva päätös palautti
Helenin mieleen Carmichaelin lämpimän toivon saada Dale tänne ja
muistutti häntä myös omasta kaipauksestaan.
Kevät oli jo tulossa ja sen mukana lukemattomat maanviljelystehtävät.
Dale oli luvannut tulla Pineen silloin ja Helen tiesi tuon lupauksen
tulevan täytetyksikin. Hänen sydämensä alkoi sykkiä hieman nopeammin
liikehuolista huolimatta. Dale oli tuolla mustarinteisten ja
lumihuippuisten vuorten takana eristettynä muusta maailmasta. Helen
melkein kadehti häntä. Hän ei ihmetellyt ollenkaan, että Dale
rakasti Paratiisinsa yksinäisyyttä, autiutta, suloa, koskematonta
rauhallisuutta ja kauneutta. Mutta Dale oli itsekäs ja Helen aikoi
näyttää sen hänelle. Hän oli Dalen avun tarpeessa. Kun hän muisteli
Dalen rohkeutta eläimiin nähden ja kuvitteli, millaista se mahtoi olla
ihmisiin nähden, hän todellakin hymyili ajatukselle, että Beasley
Dalenkin ollessa maatilalla voisi karkoittaa hänet sieltä. Beasley
aiheuttaisi vain ikävyyksiä itselleen. Sitten Helen säpsähti äkkiä.
Suhtautuisiko Dalekin tähän tilanteeseen samoin kuin Carmichael?
Hän tunsi helpotusta tietäessään asian olevan toisin. Paimen oli
verenhimoista sukua, mutta metsästäjä oli ajatteleva, ystävällinen ja
inhimillinen mies. Tämä tilanne oli sellainen, että Helen luuli Dalen
olevan vailla ihmisten tavallista pikkumaisuutta. Hän oli varma, että
Dale oli toisenlainen kuin eno ja paimen; se oli ilmennyt kaikissa
niissä elämän suhteissa, joissa Helen oli hänet nähnyt. Mutta muudan
epäilys ei ottanut haihtuakseen hänen mielestään. Hän muisteli Dalen
kylmän viittauksen Snake Ansoniin ja se uudisti hieman tuota paimenen
äsken aiheuttamaa pelkoa. Kun epäilyä seurasi olettaminen, ettei hän
voisi hallita Dalea, koetti hän olla sitä enää ajattelematta. Hän
hämmästyi ja tunsi mielensä järkytetyksi, kun hänen mieleensä juolahti
ajatus, että vaikka se olisikin kauheata, jos Carmichael tappaisi
Beasleyn, olisi se suuri onnettomuus Dalelle, jos hän sen tekisi. Helen
ei ruvennut lähemmin perustelemaan tätä omituista ajatusta. Hän pelkäsi
sitä yhtä paljon kuin verensä kovaa kuumenemista Dalea muistellessaan.
Bo tuli nyt huoneeseen hyvin kapinallisen näköisenä ja ylpeästi
keskeyttäen siten hänen mietelmänsä. Hänen käytöksensä muuttui
kumminkin nähtävästi senvuoksi, että Helen oli yksinään.
"Onko tuo paimen mennyt?" kysyi hän.
"On. Hän meni jo aikoja sitten", vastasi Helen.
"Ihmettelenpä, paniko hän silmäsi noin säteilemään ja poskesi
polttamaan. Nell, olet nyt hyvin kaunis."
"Ovatko poskeni punaiset?" kysyi Helen naurahtaen. "Niin näyttävät
olevan, mutta ei sinun silti tarvitse olla mustasukkainen. Las Vegasia
ei voida syyttää punastumisestani."
"Mustasukkainenko? Tuon villisilmäisen, lempeä-äänisen ja
kaksinaamaisen paimenenko vuoksi? Ei ollenkaan, Nell Rayner. Mitä hän
kertoi minusta?"
"Hän sanoi paljonkin", sanoi Helen ajattelevasti. "Kerron sinulle aivan
heti. Ensin haluan kumminkin kysyä sinulta, onko Carmichael milloinkaan
kertonut sinulle, miten paljon hän on minua auttanut?"
"Ei! Kun tapaan hänet, ja sellaista on sattunut hyvin harvoin viime
aikoina, me -- niin, me riitelemme. Nell, onko hän auttanut sinua?"
Nell hymyili huvitettuna. Hän aikoi olla vilpitön, mutta hän tahtoi
täyttää paimenelle antamansa lupauksen. Hänhän oli miettiessään
huomannut olevansa kiitollisuudenvelassa Carmichaelille.
"Bo, olet ollut niin hurjistunut ratsastamaan puolivilleillä
mustangeilla, kurttailemaan paimenien kanssa, lukemaan, ompelemaan ja
säilyttämään salaisuuksia, ettei sinulla ole ollut aikaa kiinnittää
huomiotasi sisaresi huoliin."
"Nell!" huudahti Bo hämmästyneenä ja tuskallisesti. Hän riensi Helenin
luo tarttuen tämän käsiin. "Mitä sanoitkaan?"
"Totta se kumminkin on", vastasi Helen lumottuna ja heltyen, Kun tämä
suloinen sisar vain kerran heräsi, oli häntä mahdoton vastustaa. Helen
kuvitteli voivansa säilyttää äänensä moittivana ja vakavana.
"Niin, totta se kyllä on", sanoi Bo tulisesti, "mutta mitä minun
tyhmyyksilläni on tekemisiä tuon kanssa, mitä viimeksi sanoit? Nell,
aiotko salata minulta asioita?"
"Kultaseni, et ole milloinkaan kehoittanut minua kertomaan sinulle
huoliani."
"Mutta olenhan hoitanut enoa ja istunut hänen luonaan yhtä paljon kuin
sinäkin", sanoi Bo värisevin huulin.
"Niin, olet ollut hyvin hyvä hänelle."
"Onko meillä sitten muitakin huolia, Nell?"
"Ei sinulla, vaan minulla", vastasi Helen moittivasti.
"Miksi et sitten minulle kertonut niistä?" huudahti Bo kiihkeästi.
"Millaisia ne ovat? Kerro ne minulle heti! Pidät minua varmaankin
itsekkäänä ja vihattavana kissana."
"Bo, minulla on ollut paljon huolia ja pahempia on vielä tulossa",
vastasi Helen. Sitten hän kertoi Bolle, miten monipuolista ja
hämmentävää tällaisen suuren maatilan hoito on, semminkin silloin
kun omistaja sairastaa muuttuen ärtyisäksi, muistamattomaksi ja
teräskovaksi -- kun hänellä on kasoittain kultaa ja seteleitä, mutta
ei halua muistaa sitoumuksiaan, vaikka naapureilla onkin oikeus
puolellaan -- kun paimenet ja lampaidenhoitajat ovat tyytymättömiä
ja riitelevät keskenään -- kun suuret nautakarja- ja lammaslaumat on
ruokittava talven yli -- kun elintarpeita on yhtämittaa rahdattava
mutaisen erämaan poikki -- ja lopuksi, kun muudan vihamielinen naapuri
houkuttelee vähitellen puolelleen kaikki parhaat miehet päämääränään
ottaa omistajan kuoltua koko tilakin haltuunsa. Helen sanoi hänelle
juuri äsken huomanneensa, miten suuriarvoiset Carmichaelin neuvot, työ
ja apu olivat olleet hänelle, miten hän todellisuudessa oli ollut kuin
veli hänelle, miten --
Mutta kuultuaan sen painoi Bo päänsä Helenin povelle ja alkoi itkeä
katkerasti.
"En halua kuulla enää mitään", nyyhkytti hän.
"Mutta sinun on kuunneltava", sanoi Helen heltymättömästi. "Tahdon,
että saat tietää, millaisessa pinteessä olen ollut."
"Mutta minä vihaan häntä."
"Bo, luulen sinun erehtyvän."
"Enkä erehdy!"
"Siinä tapauksessa toimit ja puhut hyvin omituisesti."
"Nell Rayner, oletko ruvennut tuon pa-- paholaisen liittolaiseksi?"
"Olen, ainakin niin paljon kuin vain voin", vastasi Helen vakavasti.
"En ole osannut antaa hänelle tarpeeksi arvoa ennen kuin nyt. Hän
on mies, Bo, jokainen tuuma hänessä on miestä. Olen nähnyt hänen
kehittyvän sellaiseksi kolmessa kuukaudessa. En olisi mitenkään tullut
toimeen hänettä. Mielestäni hän on hieno, miehekäs ja jalo. Minä --"
"Hän on kuulemma hakkaillut sinuakin", sanoi Bo surkeasti.
"Ole nyt järkevä", sanoi Helen tiukasti. "Hän on ollut minulle kuin
veli. Mutta, Bo Rayner, jos hän olisi kosiskellut minua, olisin pitänyt
sellaista suuremmassa arvossa kuin sinä."
Bo kohotti kasvonsa, punastui osittain ja kalpeni sitten. Hänen
poskensa olivat kyynelistä kosteat ja silmissä oli tuo puhuva välke.
"Olen ollut hurjasti rakastunut tuohon mieheen, mutta nyt vihaan
häntä", sanoi hän kiihkeästi. "Ja minä haluan vihata häntä edelleenkin.
Älä senvuoksi kerro minulle enää mitään."
Tästä huolimatta kertoi Helen hänelle kumminkin lyhyesti ja selvästi,
miten Carmichael oli tarjoutunut tappamaan Beasleyn, koska se hänen
mielestään oli ainoa keino suojella omaisuutta, ja miten, kun Helen oli
kieltänyt häntä, hän oli uhannut tehdä sen kumminkin.
Bo horjahti huohottaen ja tarrautui Heleniin kiinni.
"Ah, Nell, nyt rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen!" huudahti
hän sekä raivokkaasti että toivottomasti.
Helen puristi hänet rintaansa vasten ja koetti lohduttaa häntä kuten
ennen, jolloin eivät huolet olleet niin vakavia kuin nykyään.
"Tietysti sinä rakastat häntä", jatkoi hän. "Arvasin sen jo aikoja
sitten. Ja olen niin iloinen senvuoksi. Mutta sinä olet ollut
itsepäinen ja tyhmä. Et halunnut tunnustaa sitä ja halusit hieman
huvitella toistenkin poikien kanssa. Olet -- Voi, -- Bo, pelkään sinun
kiemailleen kaikille."
"En ollut ollenkaan paha, ennenkuin hän ylpistyi. Hän käyttäytyi aivan
kuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Sellaiseen ei hänellä ollut
vähintäkään oikeutta. Ja näyttääkseni hänelle sen kiemailin todellakin
tuolle Turnerille. Silloin hän loukkasi minua. Ah, minä vihaan häntä!"
"Joutavia, Bo. Et voi vihata häntä silloin kun kerran häntä rakastat",
vastusti Helen.
"Luuletko käsittäväsi sen asian paremmin kuin minä", tiuskaisi Bo.
"Kuuntelehan nyt, kun sanon. Oletko milloinkaan nähnyt paimenen
pyydystävän suopungilla ja sitovan vikurin hevosen?"
"Olen."
"Käsitätkö ollenkaan, miten voimakas tuollainen paimen on, miten hänen
käsivartensa ja kätensä ovat kovat kuin rauta?"
"Luulen tietäväni sen myöskin."
"Tiedätkö, kuinka hurja hän on?"
"Kyllä."
"Ja miten hän ryhtyy siekailematta kaikkeen, mitä hän haluaa tehdä?"
"Minun on pakko myöntää, että paimenet ovat häikäilemättömiä", vastasi
Helen hymyillen.
"No niin, neiti Rayner, onko sinulle milloinkaan sattunut, että
seisoessasi tyynesti kuin hieno nainen ainakin, joku paimen on
hyökännyt luoksesi peloittavaa vauhtia, puristanut sinut niin lujasti
syliinsä, ettet ole voinut huutaa etkä hengittää, puhumattakaan
luustosi napsahtelemisesta, ja suudellut sinua niin tulisesti ja
kovasti, että olet halunnut tappaa hänet ja kuolla?"
Helen oli vähitellen peräytynyt etemmäksi tuosta tulisilmäisestä ja
kaunopuheisesta sisarestaan, ja kun tämä huomattava kysymys oli tehty,
ei hän voinut vastata siihen mitään.
"Kas niin! Huomaan, ettei sinulle ole sattunut sellaista milloinkaan",
jatkoi Bo tyytyväisesti. "Älä senvuoksi tulekaan puhumaan minulle
milloinkaan."
"Olen kuullut hänenkin kertovan tuon asian", sanoi Helen väkinäisesti.
Bo suoristautui hätkähtäen kuin voidakseen paremmin puolustaa itseään.
"Vai niin, vai olet sinä. Ja luullakseni rupeat puolustamaan tuotakin
hänen raakaa tekoaan."
"En, sillä mielestäni käyttäytyi hän silloin liian rohkeasti ja
häikäilemättömästi. Hänen tunnustuksestaan ymmärsin hänen luulevan,
että hän joko voittaa tahi menettää sinut tuolla kiihkeydellään. Tuntuu
siltä kuin eivät tytöt saisi kiemailla täällä Lännessä. Hän sanoi vielä
vuotavan verta sinun tähtesi. Alan ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Hän
ei ole ollenkaan pahoillaan teostaan. Ajattele, miten omituista se on,
koska hänellä kumminkin on kunnon miehen vaistot. Hän on ystävällinen,
lempeä ja ritarillinen. Hän on varmaankin koettanut jokaista keinoa
voittaakseen rakkautesi onnistumatta siinä näennäisesti kumminkaan.
Silloin hän turvautui tuohon viimeiseen keinoon. Luullakseni koetti hän
pakottaa sinua joko hylkäämään tahi hyväksymään hänen kosintansa, ja
siinä tapauksessa, että olisit hänet hylännyt, olisi hänellä kumminkin
ollut nuo ryöstetyt suukkoset, joilla hän olisi voinut paikata
itsekunnioitustaan silloin kun Turner tahi joku muu olisi uskaltanut
ruveta liian tuttavalliseksi sinua kohtaan. Bo, ymmärrän Carmichaelin
täydellisesti, vaikka en voikaan selittää hänen vaikutteitaan tarkasti
sinulle. Sinun on oltava rehellinen itseäsi kohtaan. Voittiko hän
tuolla teollaan sinut omakseen, vai menettikö hän sinut? Toisin sanoen,
rakastatko häntä vai et?"
Bo kätki kasvonsa käsiinsä.
"Voi. Nell, silloin huomasin, miten äärettömästi häntä rakastan, ja
huomattuani sen rupesin vihaamaan häntä. Mutta nyt on tuo viha kokonaan
haihtunut."