Kun kevät vihdoinkin saapui ja pajut nojautuivat viheriöinä ja tuoreina
purojen yli ja laitumet kajahtelivat aasien kiljunnasta ja oriitten
hirnunnasta, oli vanha Al Auchincloss maannut jo kuukauden haudassaan.
Helenistä tuntui siitä kuluneen jo pitempi aika. Kuukauden kuluessa
oli työskennelty kovasti, se oli ollut täynnä tapauksia ja alkavia
toivorikkaampiakin velvollisuuksia, joten se oli ollut hyvin elämisen
arvoinen. Enoa ei oltu unhotettu, mutta nuo lukemattomat määräykset
maatilan kehittämiseksi ja vaurastuttamiseksi eivät olleet enää niin
hallitsevia. Beasley ei ollut näyttäytynyt eikä esittänyt minkäänlaisia
vaatimuksia Helenille, ja Helen, tullen luottavaisemmaksi päivä
päivältä, alkoi jo luulla, että noita huolia tuottavia huhuja oli
suurenneltu.
Hän oli jo alkanut rakastaa työtään ja kaikkea siihen kuuluvaa. Maatila
oli suuri. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka monta aaria hän omisti,
mutta kolmattatuhatta niitä kumminkin oli.
Tuo hieno, vanha, laaja ja säännötön asuinrakennus, joka sijaitsi
kuin linna alimmalla vuorenpenkereellä, nuo aitaukset ja kedot, vajat
ja niityt, tuo kauempana oleva aaltoileva laidun, nuo lukemattomat
lampaat, hevoset ja naudat kuuluivat nyt Helenille hänen suureksi
hämmästyksekseen ja alituisesti kiihtyväksi ilokseen. Hän pelkäsi
kumminkin antautua liiallisen onnellisuuden valtaan. Hänellä oli
aina sellainen pelko mielessään, että tapaukset olivat olleet liian
voimakkaita ja syviä tullakseen niin pian unhotetuiksi.
Tänä kirkkaana ja raittiina maaliskuun aamuna tuli Helen kuistiin
nauttiakseen hieman lämpimästä auringonpaisteesta ja raikkaasta
pihkalta tuoksuvasta tuulesta, joka puhalsi vuorilta päin. Ei mennyt
ainoatakaan aamua, ettei hän katsonut vuorille päin koettaakseen
nähdä, mikä hänen omasta mielestäänkin oli hulluutta, oliko lumi jo
huomattavammasti sulanut jylhiltä vuorten huipuilta. Hänen mielestään
ei se kumminkaan ollut sulanut tuumaakaan, eikä hän halunnut tunnustaa,
miksi hän huokaisi. Erämaa oli muuttunut viheriäksi ja kirkasväriseksi
jatkuen näkymättömiin tuonne hänen tilansa rajain ulkopuolelle ja
muuttuen etäisyydessä tummaksi ja purppuranväriseksi hämärästi näkyvine
kukkuloineen. Ilma oli täynnä ääniä, kottaraiset lauloivat ja lampaat
määkivät, aitauksista kuului ammumista ja pihalta hevosien kavioiden
töminää.
Bo ratsasti talleilta taloon päin. Helenistä oli mieluista katsella
häntä jonkun tuollaisen vireän pienen mustangin selässä, mutta näky
herätti hänessä aina pelkoakin. Tänä aamuna tuntui Bo päättäneenkin
oikein säikähdyttää Helenin. Carmichael ilmestyi kujalle heilutellen
käsivarsiaan, ja Helen yhdisti heti hänen ilmestymisensä Bon selvään
toivoon päästä niin kauas kuin suinkin tuosta paikasta. Tuon päivän
jälkeen, kuukausi sitten, jolloin Bo oli tunnustanut rakastavansa
Carmichaelia, ei Helen eikä hän olleet puhuneet siitä eivätkä
paimenesta. Bo ei ollut vielä kumminkaan sopinut paimenen kanssa.
Mutta se ei huolettanut Heleniä. Bo oli muuttunut paljon paremmaksi,
erittäinkin siinä, että hän nyt uhrautui Helenille ja tämän työlle.
Helen tiesi kaiken päättyvän lopulta onnellisesti ja oli sen vuoksi
ollut hyvin varovainen tukalassa asemassaan noiden nuorten tulisielujen
välissä.
Bo pysähdytti mustangin kuistin edustalle. Hänellä oli yllään
peurannahkainen ratsastuspuku, jonka hän oli neulonut itse, ja sen
vaaleanharmaa väri ja siihen ommellut punaiset helmet sopivat hänelle
mainiosti. Hän oli sitäpaitsi kasvanut melkoisesti talven kuluessa
ollen nyt liian viehättävä ja kaunis pojaksi, mutta kumminkin yhtä
terve, voimakas ja notkea. Hänen poskensa olivat punaiset ja silmissä
oli tuo vaarallinen välke.
"Nell, oletko luvannut minut tuolle paimenelle?" kysyi hän tiukasti.
"Luvannutko sinut hänelle?" huudahti Helen hämmästyneenä.
"Niin. Minähän kerroin sinulle kuukausi sitten, että olen häneen
hurjasti rakastunut. Oletko luvannut minut hänelle, sano se minulle
heti?"
Bo mahtoi olla aivan raivoissaan, koska hän ei ollut ollenkaan
hämilläänkään.
"Kuulehan, Bo, miten sinä voitkaan olla tuollainen? En, en
milloinkaan", vastasi Helen.
"Etkö ole vihjaissutkaan sellaisesta hänelle?"
"En milloinkaan. Annan sinulle kunniasanani pantiksi. Mitä nyt on
tapahtunut?"
"Hän tekee minut vallan sairaaksi."
Bo ei halunnut sanoa enempää, koska paimen oli jo aivan lähellä.
"Hyvää huomenta, neiti Nell", tervehti paimen. "Varoitin juuri tätä
neiti Boo-Peep Rayneria --"
"Älkää nimittäkö minua niin!" huudahti Bo äkäisesti.
"No niin. Varoitin vain häntä, ettei hän saa enää mennä noille pitkille
ratsastusretkille. Ne eivät, totta puhuen, neiti Nell, ole ollenkaan
turvallisia eivätkä --"
"Ette te ole minun käskijäni", sanoi Bo.
"Kuulehan, Bo, olen samaa mieltä kuin hänkin. Etkö halua totella
minuakaan?" kysyi Helen.
"Jonkun on kumminkin oltava käskijänne", sanoi Carmichael. "Minä
en todella tunkeudukaan siihen hommaan. Saatte minun puolestani
ratsastaa vaikka Comen kuningaskuntaan tahi apachien valtakuntaan
tahi minne tahansa", tässä hän nauroi kiusoittavasti, "minä en siitä
ainakaan välitä. Mutta minä olen neiti Nellin palveluksessa ja hänellä
on valta käsissä. Ja jos hän sanoo ettette saa tehdä tuollaisia
ratsastusmatkoja, ette tule niitä tekemäänkään. Ymmärrättekö sen,
neiti?"
Helenistä oli nautinto katsella, miten Bo katsoi paimeneen.
"Herra Carmichael, saanko kysyä, miten aiotte estää minua ratsastamasta
minne ikinä haluan?"
"Jos aiotte uhmata minua jatkamalla noita tyhmyyksiä, en päästä
teitä hevosen lähellekään. Sidon teidät kiinni, ellei muu auta. Niin
totisesti teenkin."
Hänen kuiva leikillisyytensä oli haihtunut ja hän tarkoitti nähtävästi
mitä sanoi.
"Jos te uskallatte koskea minuun vielä kerran", sanoi Bo hiljaa ja
melko suloisesti, mutta ilkeästi, "niin --"
Tässä hän punastui ja heilautti kiihkeästi kättään kuin vihasta ja
häpeästä.
"Me emme milloinkaan tule sopimaan", sanoi paimen arvokkaasti ja
lämpimästi. "Huomasin sen kuukausi sitten, jolloin käytöksenne minua
kohtaan muuttui nopeasti. Mutta sillä mitä sanon ei olekaan mitään
tekemistä itseni kanssa. Puhun sisarenne puolesta ja teidän itsennekin.
En ole milloinkaan sanonut hänelle enkä teille, että olen huomannut
Riggsin seuraavan teitä pari kertaa noille retkillenne erämaahan.
Ilmoitan sen nyt."
Ilmoitus ei vaikuttanut nähtävästi ollenkaan Bohun, mutta Helen
hämmästyi ja säikähtyi.
"Riggsinkö? Voi, Bo, olen nähnyt hänet itsekin ratsastelemassa täällä
ympäristössä. Hän ei tarkoita mitään hyvää. Sinun on oltava varovainen."
"Jos huomaan hänet vielä", jatkoi Carmichael huulet tiukasti yhdessä,
"lähden hänen jälkeensä."
Hän katsoi Bohun tyynesti, tarkkaavaisesti ja tutkivasti, painoi sitten
päänsä alas, kääntyi ja poistui aitauksia kohti.
"Kuukausi sitten muutuin muka nopeasti", mumisi Bo. "Mitä hän mahtoi
sillä tarkoittaa. Nell, muutuinko minä tuon keskustelumme jälkeen?"
"Muutuit todellakin, Bo. Mutta vain parempaan päin. Hän ei vain huomaa
sitä. Kuinka ylpeä ja hienotunteinen hän onkaan! Sinä et huomannut
sitä ollenkaan. Pidättyväisyytesi on haavoittanut häntä enemmän kuin
keimailemisesi. Hän luulee sinun kylmenneen."
"Ehkä se tekee hyvää hänelle", selitti Bo. "Toivooko hän minun
rientävän hänen kaulaansa? Hän on sitten vasta tyhmä! Hän se houkka on
enkä minä."
"Haluan kysyä sinulta, Bo, oletko huomannut, miten hän on muuttunut?"
kysyi Helen vakavasti. "Hän on vanhentunut ja hän on pahoillaan
jostakin. Hänen sydämensä on joko särkymäisillään sinun vuoksesi tahi
sitten hän pelkää muuten puolestamme. Luulen kummankin olevan siihen
syynä. Kuinka hän vahtiikaan sinua. Bo, hän tietää kaikki tekosi ja on
selvillä teistäsi. Tuo hänen puheensa Riggsistä huolettaa minua."
"Jos Riggs seuraa minua ja koettaa ahdistaa minua, saa hän
kyllä tekemistä", sanoi Bo julmasti. "En tarvitse siihen tuota
paimensuojelijaanikaan. Toivonkin, että Riggs ryhtyisi johonkin.
Silloin saisimme nähdä, mihin toimenpiteihin Las Vegas Tom Carmichael
ryhtyisi. Niin, silloin saisimme nähdä, välittääkö hän minusta."
Bo sanoi nuo viimeiset sanat intohimoisesti ja mustasukkaisesti. Sitten
hän tarttui vireän mustanginsa suitsiin.
"Nell, älä ole ollenkaan huolissasi puolestani", sanoi hän. "Osaan
kyllä suojella itseäni."
Helen katseli, kun hän ratsasti tiehensä, ollen enemmänkin kuin halukas
myöntämään, että Bon sanoissa oli ehkä sittenkin jotakin perää. Sitten
hän meni töihinsä, joiden joukossa oli sekä arkipäiväisiä hommia että
vakavaa pyrkimystä tutustua maalaiselämän uusiin ja mutkallisimpiin
puoliin. Jokainen uusi päivä toi mukanaan uusia tehtäviä. Hän kirjoitti
muistiin kaikki huomionsa ja kaikki, mitä hänelle kerrottiin, ja
huomasi muutamien viikkojen kuluttua sen olevan hänelle suureksi
hyödyksi. Hän ei halunnut aina olla palkattujen miesten tiedoista
riippuvainen, vaikka nuo miehet olisivat olleet miten uskollisia
tahansa.
Tämänaamuisella kierroksellaan oli hän odottanut saavansa nähdä
jonkunlaisia uudistuksia Roy Beemanin ja tämän veljien talossa olon
vuoksi. He olivat tulleet eilen. Mutta hän olikin saanut tietää,
että Jeff Mulvey sekä kuusi muuta paimenta ja Jeffin toveria olivat
luopuneet hänestä sanomatta jäähyväisiä ja tahtomatta palkkaansakaan.
Carmichael oli ennustanut sen, mutta Helen ei ollut oikein halunnut
uskoa. Tuntui helpolta vaikkakin järkyttävältä nyt, kun se oli
tapahtunut. Hän oli valmistautunut kestämään paljon suurempiakin
onnettomuuksia kuin oli tapahtunutkaan. Suurimman kuorituista paaluista
valmistetun aitauksen portilla kohtasi hän Roy Beemanin. Tällä
oli suopunki kädessään, ja hän oli vielä tuo sama pitkä, laiha ja
nilkuttava mies, jonka hän muisti niin hyvin. Nähdessään hänet tunsi
hän selittämätöntä huumausta ja muisti äkkiä tuon unhottumattoman
yöllisen ratsastuksen. Roy oli saanut tehtäväkseen pitää huolta
tilan hevosista, joita oli monta sataa lukuunottamatta laitumille ja
vuoristoon kadonneita ja merkitsemättömiä varsoja.
Roy otti hatun päästään ja tervehti häntä. Tämä mormoni oli niin
kohtelias naisille, että se oli hänelle hyväksi suositukseksi. Helen
toivoi, että hänellä olisi ollut useampia Royn laisia työmiehiä.
"Kävi juuri niin kuin Las Vegas ennustikin", sanoi hän pahoillaan.
"Mulvey poistui miehineen tänä aamuna. Olen hyvin pahoillani, neiti
Helen. Tämä tapahtui senvuoksi, että tulin palvelukseenne."
"Kuulin jo puhuttavan siitä. Teidän ei tarvitse olla millännekään, Roy,
sillä minulle se on yhdentekevää. Olen paremminkin iloinen, sillä siten
saan selville, keneen voin luottaa."
"Las Vegas sanoo, että tuo aika on nyt koittanut."
"Roy, mitä ajattelette kaikesta tästä?"
"Olen samaa mieltä kuin Las Vegaskin, vaikka hän nykyään onkin
niin äreällä tuulella, että hän suhtautuu kaikkiin asioihin liian
synkästi. Meille pojille kumminkin riittää, kun tiedämme milloin se
tapahtuu. Mutta, neiti Helen, jos Beasley ryhtyy panemaan aikomuksiaan
täytäntöön, muuttuu tilanne hyvin vakavaksi. Olen nähnyt sen
tapahtuvan. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten karkoitti Beasley
muutamia meksikolaisia niiden maatiloilta kenenkään tietämättä, oliko
hänellä sellaiseen mitään oikeutta."
"Beasleyllä ei ole mitään oikeutta omaisuuteeni. Enoni vannoi sen
vakavasti kuolinvuoteellaan. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen
kirjoistaan enkä papereistaan noilta vuosilta, jolloin Beasley oli
hänen palveluksessaan. Beasley ei ole todellisuudessa milloinkaan
ollutkaan enoni yhtiötoveri. Totuus on päinvastoin sellainen, että
enoni oli ottanut Beasleyn luokseen tämän ollessa köyhä ja koditon
poika."
"Niin minun vanha isänikin sanoo", vastasi Roy. "Mutta tällaisissa
asioissa ei oikeus pääse aina voitolle."
"Roy, olette viisain täällä Lännessä tuntemani mies. Sanokaa nyt
minulle, mitä luulette tapahtuvan."
Beeman näytti olevan mielissään, mutta epäröi vastatessaan. Helen
oli jo aikoja sitten tottunut näiden luonnon parissa elävien miesten
vaiteliaisuuteen.
"Tarkoitatte luultavasti syitä ja niiden seurauksia, kuten Milt Dale
sanoisi?" vastasi Roy miettiväisesti.
"Aivan niin. Jos Beasley koettaa karkoittaa minut maatilaltani, niin
mitä luulette tapahtuvan?"
Roy suoristautui ja katsoi häntä silmiin. Helen muisti jo entuudestaan
tuon hänen kasvojensa harvinaisen rauhallisuuden ja terävyyden.
"Jos Dale ja John saapuvat tänne ajoissa, pidämme kyllä puoliamme
Beasleyn miehiä vastaan."
"Tarkoitatte siis, että ystäväni -- mieheni rupeavat vastustamaan
Beasleytä, kieltävät hänen valtauksensa ja tarpeen vaatiessa
karkoittavat hänet."
"Juuri niin."
"Mutta otaksukaamme, ettette satu silloin olemaankaan täällä. Beasley
on kyllä siksi viisas, että hän osaa käyttää sopivaa hetkeä hyväkseen.
Otaksukaamme, että hän onnistuu karkoittamaan minut ja ottamaan tilan
haltuunsa. Mitä silloin tapahtuu?"
"Silloin johtuu asian ratkaisu vain siitä, kuinka pian Dale, Carmichael
tahi minä pääsemme Beasleyn kimppuun."
"Roy, pelkäsin juuri sitä. Olen hyvin levoton senvuoksi. Carmichael
pyysi minulta jo, eikö hän saisi mennä haastamaan riitaa Beasleyn
kanssa. Hän kysyi minulta sitä aivan samoin kuin hän kyselee minulta
töistään. Säikähdin hirveästi. Ja nyt te sanotte, että Dale ja tekin --"
Helen oli niin järkytetty, että häntä rupesi ryittämään.
"Neiti Helen, voitteko muuta oikeastaan odottaakaan? Las Vegas rakastaa
Bota. Hän sanoi minulle niin. Ja Dale rakastaa teitä. Te voitte
estää heitä yhtä vähän kuin tuulta kaatamasta puuta, ennenkuin se
jo on tehty. Minun laitani ei ole aivan niin. Olen mormoni ja olen
jo naimisissa, mutta olen ollut Dalen ystävä jo vuosikausia. Olen
sitäpaitsi kiintynyt voimakkaasti teihin ja Bohun. Senvuoksi hyökkään
minäkin Beasleyn kimppuun ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa."
Helen koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut. Royn vilpitön Dalen
rakkauden toteaminen enensi hänen mielenliikutustaan ja muutti kokonaan
sen laadun. Hän unhotti kaikki muut huolensa ja voi vain tuijottaa
Royhin.
"Neiti Helen, älkää olko huolissanne", sanoi Roy ystävällisesti. "Teitä
ei ainakaan voida syyttää. Tulonne tänne Länteen ei ole muuttanut
Beasleyn kohtaloa, vaan ainoastaan kiiruhtanut sitä ehkä hieman. Isäni
on vanha ja kun hän puhuu, on kuin lukisi historiaa. Hän muistelee
entisiä tapahtumia ja tuomitsee niiden mukaan. Luonnonlaki on nyt
sellainen, että Beasley kuolee ennen täydellistä miehuuttaan. Hänen
laisensa miehet eivät elä kauan täällä Lännessä. Sentähden ei teidän
tarvitse ollenkaan surra. Onhan teillä ystäviä."
Helen kiitteli häntä epäjohdonmukaisesti, ja unhottaen tavallisen
kierroksensa aitauksiin ja talleihin, kiiruhti hän takaisin
asuinrakennukseen syvästi järkytettynä, vapisten, kostein silmin
ja tuntein, joita hän ei voinut hillitä. Roy Beeman oli ilmaissut
hänelle muutaman tosiasian, joka järkytti hänen mielensä tasapainoa.
Se tuntui hyvin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, mutta kumminkin
kohtalokkaalta ja hämmentävältä. Ilmoitus, että Dale rakasti häntä, ja
huomio, että Dalen paras ystävä siitä puhui vilpittömästi ja vakavasti,
oli omituista, suloista ja peloittavaa. Mutta oliko se totta? Hänen
oma tietoisuutensa myönsi sen. Se oli kumminkin aivan erilaista kuin
tuon miehen vilpitön toteaminen. Se ei ollut enää mikään suloinen
unelma eikä ainoastaan hänen omistamansa salaisuus. Kuinka hän olikaan
hellinyt tuota hänen rintaansa syvälle kätkettyä tunnetta!
Jokin kuivasi kosteuden hänen silmistään, kun hän katseli vuorille, ja
hänen katseensa muuttui kirkkaaksi ja kauasnäkeväksi voimakkuudessaan.
Vuoret näyttivät uhkaavilta ja suurenmoisilta. Niiden rinteissä oli
nyt mustia läikkiä ja tilkkuja niissä paikoin, joissa muutamia päiviä
sitten oli vielä ollut lunta. Lumi näytti sulavan nopeasti. Dale voi
ehkä piankin ratsastaa tänne Pineen. Sen tapahtumista rukoili Helen
sydämestään, vaikka hän samalla pelkäsikin sitä enemmän kuin mitään
muuta maailmassa.
Päivälliskellon kilinä herätti Helenin unelmista, jotka olivat
miellyttävästi tukahduttaneet hänen levottomuutensa. Kuinka tunnit
olivat lentäneetkään! Tänä aamuna oli hän todellakin laiskoitellut.
Bo ei ollut ruokasalissa, ei omassa huoneessaan eikä häntä voitu nähdä
mistään ikkunasta eikä ovestakaan. Tällaista poissaoloa oli sattunut
ennenkin, mutta Helen ei ollut silti ollut hyvinkään levoton. Mutta nyt
säikähti hän kumminkin hyvin kovasti. Hänen sydämensä aavisti jotakin
järkyttävää. Hänen tunteittensa herkkyys oli liiaksi jännitetty tahi
sitten oli ilma omituisesti painostavaa. Hän aterioi yksinään ajatellen
pelkoaan, jota ei vanhan Marian, tuon meksikolaisen naisen, joka
tarjoili hänelle, ilmehikäs levottomuus ollenkaan lieventänyt.
Aterian jälkeen lähetti hän sanan Roylle ja Carmichaelille, että he
ratsastaisivat etsimään Bota. Sitten syventyi Helen päättäväisesti
kirjoihinsa, kunnes pihalta kuuluva nopea kavioiden kapse lennätti
hänet tuolista ja joudutti kuistiin. Roy palasi juuri matkaltaan.
"Löysittekö hänet?" kysyi Helen nopeasti.
"Tuolta pohjoisesta en löytänyt hänestä jälkeäkään", vastasi Roy
laskeutuessaan satulasta ja hellittäessään suitset käsistään.
"Ratsastin senvuoksi takaisin lähteäkseni hänen jäljilleen aitauksesta
alkaen ja etsiäkseni siten hänet käsiini. Mutta silloin näin
Carmichaelin tulevan ja heiluttavan hattuaan. Hän on ollut tuolla
etelässä päin. Tuossa hän nyt on."
Carmichael ilmestyi juuri pihalle. Hän ratsasti Helenin suurella
Rangerilla niin, että tomu pölähteli.
"Hän on varmasti tavannut Bon", sanoi Roy huokaisten helpotuksesta, kun
Carmichael saapui heidän luo.
"Neiti Nell, Bo on tulossa", sanoi paimen pysähdyttäessään hevosensa ja
liukuessaan notkeasti satulasta. Sitten heitti hän nopeasti katseensa
kuistin lattialle luonteenomaisella tavallaan ja kohotti molemmat
käsivartensa. "Luulen sen nyt alkavan!" huudahti hän.
"Minkä sitten?" kysyi Helen.
"Las Vegas, puhu nyt järkeä", huomautti Roy. "Neiti Helen on hyvin
hermostunut tänään. Onko mitään tapahtunut?"
"On kyllä, mutta en vielä tiedä, mitä", vastasi Carmichael hengähtäen
syvään. "Minusta on varmaankin tullut jo aivan ikäloppu. Olin totisesti
omituisessa mielentilassa, ennenkuin huomasin Bon. Hän ratsasti juuri
laakson poikki ulottuvan harjanteen rinnettä alas. Hän ratsasti hyvin
nopeasti ja on täällä tuossa tuokiossa, ellei hän ole pysähtynyt
kylään."
"Kuulen hänen nyt tulevan", sanoi Roy. "Minunkin mielestäni ratsastaa
hän hyvin nopeasti."
Helen kuuli kavioiden nopeaa, kevyttä ja tahdikasta kapsetta ja huomasi
sitten Pineen vievän tien mutkassa Bon mustangin tulevan hirmuista
vauhtia valkoisena vaahdosta.
"Las Vegas, huomasitko kenties apachien jälkiä?" kysyi Roy
arvoituksellisesti.
Paimen ei vastannut, vaan meni suoraan mustangia vastaan. Bo veti
kovasti ohjaksista ja saikin mustangin hieman hiljentämään vauhtiaan,
mutta ei voinut pysähdyttää sitä. Kun se saapui talon luo, voitiin
helposti huomata, että Bo oli jännittänyt voimansa äärimmilleen, mutta
ei jaksanut hillitä sitä. Carmichael sieppasi suitsista kiinni ja
pysähdytti sen lopulta paikoilleen.
Nähtyään Bon lähempää huudahti Helen pelosta. Bo oli aivan kalpea,
hänen hattunsa oli mennyt menojaan, hiukset olivat epäjärjestyksessä,
hänen kasvonsa olivat veressä ja liassa, ja hänen ratsastuspukunsa
oli repeytynyt ja likainen. Hän oli nähtävästi pudonnut satulasta.
Roy katsoi häneen ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta Carmichael ei
vilkaissutkaan häneen. Hän tutki nähtävästi vain hevosta. "No, auttakaa
nyt minut satulasta!" huudahti Bo ratkaisevasti. Hänen äänensä oli
heikko, mutta ei hänen mielensä.
Roy kiiruhti auttamaan häntä, ja kun Bo oli päässyt maahan, ei hän
voinutkaan kävellä.
"Voi Bo, olet varmaankin pudonnut satulasta!" huudahti Helen
levottomasti rientäessään Royn avuksi. He taluttivat hänet kuistiin ja
sitten ovelle. Siellä hän kääntyi Carmichaeliin päin, joka yhä vieläkin
tutki väsynyttä mustangia.
"Käskekää hänen tulla tänne sisälle", kuiskasi hän.
"Kuulehan, Las Vegas, kiiruhda nopeasti tänne!" huusi Roy.
Kun Bo oli päässyt arkihuoneeseen ja istuutunut tuoliin, tuli
Carmichael sisään: Hänen kasvojaan kannatti katsella, kun hän hitaasti
lähestyi Bota.
"Tyttöseni, oletteko loukkautunut?" kysyi hän käheästi.
"Teidän ansiotanne ei ollenkaan ole, etten ole nyt raajarikko, kuollut
tahi vieläkin pahempaa", vastasi Bo. "Sanoitte eteläistä laidunta niin
turvalliseksi, että siellä voi ratsastaa. Mutta siellä tämä kumminkin
tapahtui."
Hän huohotti hieman ja hänen rintansa kohoili. Toinen hänen
sormikkaistaan oli pudonnut ja paljas, naarmuinen ja verinen käsi
vapisi, kun hän ojensi sen nähtäväksi.
"Kultaseni, kerro nyt, oletko pahoinkin loukkautunut?" kysyi Helen
nopeasti ja lempeästi.
"Ei juuri ollenkaan. Putosin vain hevosen selästä", vastasi Bo. "Mutta
ah, olen aivan suunniltani raivosta."
Hän näytti aivan siltä kuin olisi hän liioitellut väheksiessään
saamiaan vammoja, mutta mielentilaansa ei hän ollenkaan liioitellut.
Helen ei ollut milloinkaan nähnyt noiden kirkkaiden silmien niin
hurjasti salamoivan kuin nyt. Ne aivan leimusivat. Bo oli nyt kauniimpi
kuin tavallisesti. Roy ihaili selvästi hänen kasvojaan, mutta
Carmichael näki syvemmälle. Hän kalpeni hitaasti.
"Katsastin tuonne eteläiselle laitumelle, kuten minua oli pyydettykin",
aloitti Bo hengittäen syvään ja koettaen hillitä tunteitaan.
"Ratsastin tuota tietä, jota sinäkin, Nell tavallisesti, mutta jos
olisit lähtenyt sinne tänään, et totisesti olisikaan täällä nyt. Noin
kolmen peninkulman päässä täältä poikkesin laitumelta tuolle setrejä
kasvavalle kukkulalle. Pysyttelin nimittäin aina korkeilla paikoilla.
Saavuttuani sinne huomasin parin ratsastajan ilmestyvän idässä päin
olevien kallioiden välistä. He ratsastivat kuin päästäkseen minun
ja kodin väliin. En pitänyt siitä ja kiersin senvuoksi etelään.
Peninkulmaa kauempana huomasin kolmannen ratsastajan suoraan edessäni,
ja hän tuli suoraan minua kohti. Siitä pidin vieläkin vähemmän. Tuo
voi kyllä olla sattumakin, mutta minusta näytti kumminkin, että noilla
ratsastajilla oli jonkunlainen tarkoitus. En voinut tehdä muuta kuin
kääntyä kaakkoa kohti ja ratsastaa sinnepäin. Lasketin niin nopeasti
kuin hevoseni suinkin pääsi, mutta sitten saavuin kallioiseen seutuun,
jossa en milloinkaan ennen ollut ollut. Kulkuni muuttui hyvin hitaaksi.
Lopulta saavuin kumminkin setrimetsään ja läksin oikaisemaan luullen
voivani kiertää noiden vierasten ratsastajien edelle ja tulla kotiin
Pinen kautta. Mutta minä erehdyin."
Tässä hän keskeytti ehkä huoahtaakseen, sillä hän oli puhunut nopeasti,
tahi muistellakseen tarkemmin tapahtumia. Hänen kertomuksensa vaikutus
kuulijoihin alkoi jo kumminkin näyttää merkitykselliseltä. Roy istui
ajatuksissaan aivan liikkumatta, teräskovin silmin ja suu auki.
Carmichael katsoi Bon pään yli ikkunasta vainioille ja näytti aivan
siltä kuin hän olisi jo tiennyt lopunkin. Helen taasen tiesi, että
hänen suuri tarkkaavaisuutensa kannusti tarpeeksi voimakkaasti Bo
Rayneria.
"Niin, minä erehdyin", toisti Bo. "Kuulin pian kavioiden kapsetta
takaani ja katsoessani sinnepäin huomasin suuren kimon tulevan suoraan
minua kohti. Ah, millaista vauhtia se tuli! Se ikäänkuin lävisti
setrit. Säikähdin hirmuisesti. Mutta minäkin kannustin ja löin
mustangiani. Siitä kehittyi kauhea kilpa-ajo kuoppaisen maan, tiheiden
metsikköjen, soiden ja hetteikköjen yli. Minun oli kiihoitettava
mustangini juoksua, pysyteltävä satulassa ja haettava tie. Mutta se oli
kumminkin suurenmoista! Ajaa kilpaa leikin vuoksi on aivan erilaista
kuin ratsastaa pakoon henkensä pelastamiseksi. Sydän nousi kurkkuun ja
oli melkein tukahduttaa minut. En olisi voinut huutaakaan. Olin aivan
jääkylmä, huumautunut joskus ja joskus aivan sokeakin, sitten oksensin
enkä voinut enää hengittää. Olin aivan hurjistunut. Kestin kumminkin
ja jatkoin samaan suuntaan aivan setrimetsän laitaan. Silloin alkoi
tuo suuri hevonen tavoittaa minua. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi,
ehkä noin sadan metrin päähän minusta, sillä kuulin sen tulon hyvin
selvästi. Silloin lensin satulasta. Hevoseni kompastui ja lennätti
minut päänsä yli. Lensin kevyesti, mutta kauaksi, jolloin sain nämä
naarmut. Polveni on myöskin aivan nahaton. Kun pääsin jaloilleni,
saapui tuo suuri hevonen paikalle lennättäen soraa ylitseni, ja
ratsastaja laskeutui satulasta. Arvaatteko, kuka hän oli?"
Helen tiesi sen kyllä, mutta ei ilmaissut ajatustaan. Carmichaelkin
näytti tietävän, mutta vaikeni. Roy hymyili kuin ei hänen kuulemansa
kertomus olisi tuntunutkaan hänestä enää niin järkyttävältä.
"Koska nyt kerran olette päässyt tänne turvallisesti ja terveenä, ei
sen ole väliä, kuka tuo roikale oli", sanoi hän.
"Riggs, Harve Riggshän se oli!" huudahti Bo. "Tuntiessani hänet haihtui
heti pelkoni. Raivostuin niin, että luulin pakahtuvani. En tiedä, mitä
sanoin, mutta en valinnut kumminkaan lauseitani, siitä saatte olla
aivan varmat.
"'Osaatte totisesti ratsastaa', sanoi hän.
"Kysyin, miksi hän oli uskaltanut ajaa minua takaa, ja hän sanoi
haluavansa lähettää Nellille merkityksellisen viestin. Tällainen se
oli: 'Ilmoittakaa sisarellenne, että Beasley aikoo karkoittaa hänet ja
anastaa hänen maatilansa. Jos hän menee naimisiin kanssani, estän sen,
mutta ellei hän huoli minusta, menen Beasleyn puolelle.' Sitten hän
käski minun kiiruhtaa kotiin eikä hiiskua sanaakaan kenellekään muulle
kuin Nellille. Niin, tässä nyt olen, ja tulin siis rikkoneeksi tuon
hänen kieltonsa melko pian."
Hän katsoi Helenistä Royhin ja Roysta Las Vegasiin. Hän hymyili tälle
viimeksimainitulle, ja jokaiselle, jota ei hänen kertomuksensa ollut
järkyttänyt, olisi tuo hymy kertonut paljon.
"Olen sanaton hämmästyksestä!" huudahti Roy lämpimästi.
Helen nauroi.
"Tuon miehen haaveiden tukahduttaminen on minulle todellakin
mahdotonta. Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan suojellakseni
omaisuuttani! En menisi naimisiin hänen kanssaan henkenikään
pelastamiseksi."
Carmichael lopetti nyt äkkiä vaitiolonsa.
"Bo, tunsitko nuo toiset miehet?"
"Olin juuri kertomaisillani siitä", vastasi Bo. "Näin heidät
vilahdukselta setrien välistä. Heitä oli luullakseni kolme ja he olivat
piilossa muutamien puiden takana. Kotiin tullessani aloin sitten
miettiä. Raivostanikin huolimatta olin pitänyt silmäni auki. Riggs
hämmästyi selvästi tuntiessaan minut. Lyön vaikka vetoa, että hän
oli luullut minua joksikin toiseksi. Hän oli luullut minua Nelliksi!
Näytän suuremmalta tässä peurannahkaisessa puvussani. Hiukseni
olivat nutturalla, kunnes pudotin hattuni, mikä tapahtui lentäessäni
satulasta. Hän oli luullut minua varmasti Nelliksi. Muistan nyt senkin,
että haukkuessani häntä hän antoi muutamia merkkejä, joiden tarkoitus
luultavasti oli pysyttää nuo toiset miehet etäällä. Riggsin ja noiden
toisten miesten tarkoitus oli nähtävästi ryöstää Nell ja viedä hänet
mukanaan. Olen ihan varma siitä."
"Bo, olet aina valmis otaksumaan mahdottomia", vastasi Helen koettaen
uskoa omia sanojaan. Mutta sisällisesti hän vapisi.
"Neiti Helen, tuo ei ole ollenkaan mahdotonta", sanoi Roy vakavasti.
"Sisarenne on luullakseni melko oikeassa. Las Vegas, eikö sinustakin
tunnu siltä?"
Carmichael vastasi poistumalla huoneesta.
"Kutsukaa hänet takaisin!" huusi Helen peloissaan.
"Älä mene!" huusi Roy tiukasti.
Helen ennätti ovelle yhtä pian kuin Roykin. Paimen otti hattunsa, pisti
sen päähänsä, vetäisi vyötään niin vihaisesti, että revolverin tuppi
heilui, ja oli yhdellä voimakkaalla hypyllä Rangerin selässä.
"Carmichael, ette saa mennä!" huusi Helen.
Mutta paimen kannusti mustaa ja kivet lentelivät raudoitettujen
kavioiden tieltä.
"Bo, huuda hänet takaisin! Älä anna hänen mennä!" vaikeroi Helen
tuskissaan.
"Menköön vain!" sanoi Bo Rayner. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat nyt
ja hänen silmänsä paloivat kuin tulikekäleet. Tuollainen oli hänen
vastauksensa lempeälle hyväsydämiselle sisarelleen ja Lännen kutsulle.
"Ei kannata", sanoi Roy tyynesti. "On parasta, että lähden hänen
jälkeensä."
Hänkin poistui, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeasti tiehensä.
* * * * *
Huomattiin, että Bo olikin enemmän naarmuissa, loukkaantunut ja
järkytetty kuin hän oli kuvitellutkaan. Toisessa polvessa oli melko
ilkeä haava, joka jo yksin estäisi hänen ratsastusretkensä pitkäksi
ajaksi. Helen, joka oli melko taitava haavuri, oli hyvin pahoillaan
noista Bon kauniiseen ihoon ilmestyneistä naarmuista, joiden
pesemiseen ja sitomiseen kului melkoisesti aikaa. Vielä pitkän aikaa
senkin jälkeen kun se oli tehty, aikaisen illallisen kuluessa ja
jälkeenkinpäin oli Bo yhtä kiihkoissaan. Hänen kasvonsa pysyivät yhtä
kalpeina ja silmät leimusivat yhtä pahaenteisesti. Helen käski ja pyysi
häntä menemään vuoteeseen, sillä Bo ei todella voinut ollakaan pystyssä
ja hänen kätensäkin vapisivat.
"Menisinkö nukkumaan? Älä luulekaan", hän sanoi. "Haluan ensin kuulla,
mitä hän on tehnyt Riggsille."
Tuo mahdollisuus ei antanut Helenillekään mitään rauhaa. Jos Carmichael
oli tappanut Riggsin, tuntui Helenistä kuin pohja olisi pudonnut
tästä Lännen elämän rakennuksesta, jota hän oli alkanut rakentaa niin
vakavasti ja pelokkaasti. Hän ei voinut uskoa, että Carmichael oli
menetellyt niin. Mutta epävarmuus kidutti häntä kumminkin.
"Rakas Bo", vetosi Helen sisareensa, "et suinkaan toivo, että
Carmichael tappaisi Riggsin?"
"En, mutta en välitä, vaikka hän sen tekeekin", vastasi Bo töykeästi.
"Luuletko hänen tahtovan?"
"Nell, jos tuo paimen rakastaa todellakin minua, luki hän ajatukseni
ennen poistumistaan", selitti Bo. "Ja hän tietää, mitä halusin."
"Mitä sitten?" änkytti Helen.
"Tahdoin, että hän kävisi Riggsin kimppuun tuolla kylässä jossakin
ihmisjoukossa. Halusin, että Riggs näyttäisi olevansa suuri raukka,
kerskuri ja sellainen roisto kuin hän todellisuudessa onkin.
Haukuttuaan, lyötyään ja potkittuaan häntä tarpeeksi ajaa Carmichael
hänet pois koko Pinestä."
Hänen kiihkeät sanansa kaikuivat vielä huoneessa, kun eteisestä kuului
askelia. Helen kiiruhti irroittamaan salpaa ja avasi oven juuri kun
siihen toiselta puolelta naputettiin. Royn kasvot loistivat valkoisilta
pimeästä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen hymynsä teki
Helenin pelokkaan kysymyksen tarpeettomaksi.
"Kuinka voitte nyt tänä iltana?" sanoi hän tullessaan. Tuli paloi
iloisesti takassa ja lamppu paloi pöydällä. Levätessään suuressa
nojatuolissa näytti Bo tulen valossa kalpealta ja kiihkeältä.
"Mitä hän sitten teki?" kysyi hän niin kiihkeästi kuin suinkin.
"Ettekö aio sanoakaan minulle, miten voitte?"
"Roy, olen melkein palasina. Minun olisi mentävä nukkumaan, mutta
en saa unta, ennenkuin saan kuulla, mitä Las Vegas on tehnyt. Annan
hänelle anteeksi kaiken muun, paitsi juopottelua."
"Voitte olla aivan rauhallinen", vastasi Roy. "Hän ei juonut siellä
tippaakaan."
Roy oli ärsyttävän hidas aloittamaan kertomustansa, vaikka jokainen
lapsikin olisi voinut huomata, miten innokas hän oli saadakseen sen
tehdä. Kerrankin olivat hänen kasvojensa kova ja terävä rauhallisuus
ja työn tuskain ja kärsimysten aiheuttama kova ilme miellyttävän
liikutuksen pehmittämät. Hän kohenteli palavia halkoja kenkänsä
kärjellä. Helen huomasi hänen vaihtaneen kenkiään ja olevan nyt
kannuksitta. Silloin oli hän käynyt asunnossaan tulonsa jälkeen Pinestä.
"Missä hän nyt on?" kysyi Bo.
"Kuka? Riggskö? En tiedä. Mutta luullakseni on hän jossakin tuolla
metsässä hoitelemassa saamiaan vammoja."
"En tarkoita Riggsiä. Sanokaa minulle ensin, missä hän on."
"Tarkoitatte varmaankin Carmichaelia. Hän jäi juuri tuonne asuntoonsa
mennäkseen heti nukkumaan, vaikka nyt onkin vielä näin aikaista. Hän
oli hyvin väsynyt ja niin kalpea, ettette olisi tuntenut häntä. Mutta
hän oli silti iloinen ja viimeiset sanat, jotka hän mumisi enemmän
itsekseen kuin minulle, kuuluivat: 'Olen kyllä melko töykeä veitikka,
mutta ellei hän sano minua nyt Tomiksi, ei hän ole minkään arvoinen'."
Bo taputti käsiään, vaikka toinen niistä olikin kääreissä.
"Sanoa häntä Tomiksi! Nauraisin, jos vain voisin. Kiiruhtakaa nyt ja
kertokaa, miten --"
"On todellakin ihmeellistä, miten hän vihaa tuota Las Vegas-nimeä",
jatkoi Roy kylmäverisesti.
"Roy, kertokaa minulle nyt, mitä hän tekee, mitä Tom teki, tahi
huudan", komensi Bo tiukasti.
"Neiti Helen, oletteko milloinkaan nähnyt hänen laistaan tyttöä?"
vetosi Roy Heleniin.
"En, Roy, en milloinkaan", myönsi Helen. "Mutta kertokaa nyt jo toki
meille nuo tapahtumat."
Roy hymyili ja hykersi tyytyväisesti käsiään. Tämä syvä, hänelle niin
vieras mielenliikutus muutti hänet melkein kiihkeäksi. Mitä Riggsille
sitten lienee tapahtunutkaan, ei se olisi voinut järkyttää Roy Beemania
mitenkään noin. Helen muisti enonsa sanoneen, ettei todellinen Lännen
asukas vihaa mitään niin kovasti kuin kerskailevaa pelkuria ja
teeskentelevää tappelupukaria, joka purjehtii Lännen oikean, villin ja
jotakin merkitsevän lipun suojassa.
Roy nojasi notkean ja pitkän vartalonsa uunin reunustaan ja katsoi
tyttöihin.
"Kun ratsastin Carmichaelin jälkeen, näin hänen jo menevän kaukana
tiellä", aloitti Roy nopeasti. "Näin myös toisenkin miehen ratsastavan
Pineen toiselta suunnalta. Tulija oli kuulemma Riggs, vaikka en sitä
silloin tiennyt. Las Vegas ratsasti kauppaan, jossa oli muutamia
miehiä, ja puhui heille. Kun saavuin kylään, olivat he kaikki matkalla
Turnerin kapakkaan. Kaiteeseen oli kiinnitetty toistakymmentä hevosta.
Las Vegas ratsasti kumminkin sivu. Laskeuduin satulasta ja menin
sisälle joukon mukana. Mitä Las Vegas sitten lienee sanonutkaan noille
miehille, varmaa on kumminkin, etteivät he hänestä luopuneet. Pian
saapui sinne vielä enemmän miehiä kunnes niitä lopulta oli siellä
noin parikymmentä. Jeff Mulveykin oli siellä tovereineen. He olivat
jo melkoisesti juovuksissa, eikä tapa, jolla Mulvey minua katseli,
minua ollenkaan miellyttänyt. Menin senvuoksi kauppaan, mutta pidin
kumminkin silmällä Las Vegasia. Hän ei ollut näkyvissä. Näin kumminkin
Riggsin tulevan. Turnerin kapakka on juuri Riggsin oleskelu- ja
kerskailupaikka. Hän näytti hyvin masentuneelta ja miettiväiseltä,
laskeutui satulasta huomaamatta tuota tavatonta hevosten paljoutta ja
tallusteli sitten kapakkaan. Noin minuutin kuluttua ratsasti Las Vegas
viivana sinne ja oli yhtä nopeasti ovien sisäpuolella."
Roy keskeytti kuin kootakseen voimia tahi etsiäkseen sanoja. Hän näytti
nyt kohdistavan sanansa kokonaan Bolle, joka tuijotti häneen lumottuna.
"Ennenkuin ehdin Turnerin ovellekaan -- eikä sinne ollut kuin muutamia
askelia -- kuulin Las Vegasin jo huutavan. Oletteko milloinkaan kuullut
hänen kiljaisevan? Ettekö? No niin, hänellä on kovempi ääni kuin
kenelläkään vanhastaan tuntemallani paimenella. Avasin nopeasti oven ja
pujahdin sisään. Tuon suuren huoneen keskellä seisoivat Riggs ja Las
Vegas kahden, muiden nojautuessa seiniin ja paetessa tiskin taakse.
Riggs oli kalpeampi kuin kuollut. En kuullut enkä tiedä, mitä Las Vegas
oli hänelle huutanut, mutta Riggs tuntui sen tietävän ja samoin nuo
muutkin miehet. Kaikki huomasivat nähtävästi heti Las Vegasin olevan
juuri sellaisen kuin Riggs oli aina kehunut olevansa. Tuollainen hetki
koittaa jokaiselle Riggsin laiselle miehelle.
"'Miksi minua sanoittekaan?' kysyi hän ja hänen leukansa vapisi.
"'En ole sanonut sinua vielä miksikään', vastasi Las Vegas. 'Minä vain
huusin.'
"'Mitä haluatte?'
"'Olet peloittanut tyttöäni.'
"'Mitä helvettiä te nyt puhutte! Kuka hän on?' tiuskaisi Riggs ruveten
katselemaan nopeasti ympärilleen. Mutta hän ei uskaltanut liikuttaa
kättäänkään. Hänen asennossaan oli jotakin pingotettua. Las Vegasilla
oli molemmat käsivarret puoleksi ojennettuina kuin hyökkäykseen. Mutta
hän ei hyökännytkään. En ole milloinkaan nähnyt Las Vegasin tekevän
sitä, mutta kun näin hänet nyt, ymmärsin sen.
"'Kyllä sen tiedät. Uhkasit häntä ja hänen sisartaan. Tartu
revolveriisi!' huusi Las Vegas tiukasti.
"Nyt ymmärsivät miehetkin, mitä oli tulossa, eikä kukaan
liikahtanutkaan. Riggs muuttui aivan viheriäksi. Säälin melkein häntä.
Häntä alkoi vapisuttaa niin, että hän olisi pudottanut revolverinsa,
jos hän olisi koettanut vetäistä sitä esille.
"'Olette varmasti erehtynyt. En ole nähnyt ketään tyttöä enkä --'
"'Tuki suusi ja ammu!' huusi Las Vegas. Hänen äänensä kaivoi kuin
reikiä kattoon ja tavasta, jolla Riggs kaatui, olisi voitu luulla,
että häneen oli sattunut luoti. Jokainen mies huomasi sekunnissa,
ettei Riggs uskaltanut eikä voinutkaan ampua. Hän pelkäsi henkeään.
Hän ei ollutkaan sellainen kuin hän oli sanonut olevansa. En tiedä,
onko hänellä täällä ystäviä. Mutta täällä lännessä eivät hyvät eivätkä
huonot miehet tarvitse Riggsin laista toveria. Tuon syvän hiljaisuuden
rikkoivat silloin kaikkialta kuuluvat halveksumisen huudot. Oli
säälittävä katsella Riggsiä, mutta sitä mukavampi Las Vegasia.
"Kun hän laski käsivartensa alas, tiesin, ettei ampuminen enää tule
kysymykseenkään. Las Vegas punastui hiusmartoa myöten. Hän löi Riggsiä
ensin toisella ja sitten toisella kädellään. Sitten hän alkoi haukkua
häntä. En olisi milloinkaan uskonut, että tuo siisti Las Vegas
Carmichael voi käyttää sellaisia sanoja. Hän latoi tulemaan pahimmat
täällä tunnetut haukkumanimet ja sitten vielä joukon sellaisia, joita
en ikinä ole kuullutkaan. Silloin tällöin kuulin jotakin sellaista
kuin: roikale, roisto, käärme, pitkäkarvainen haisunäätä, mutta
enimmäkseen käytti hän sellaisia nimityksiä, ettei niitä voida mainita.
Ja hän syyti niitä suustaan; kunnes hän oli aivan musta kasvoiltaan,
hänen suunsa vaahtosi ja hänen äänensä oli käheämpi kuin ammuvan lehmän.
"Kun hän oli haukkunut tarpeekseen, potki hän Riggsiä kapakan ympäri,
ajoi hänet ulos, löi hänet kumoon ja potki häntä sitten niin kauan,
kunnes Riggs jälleen nousi, ja jatkoi sitten potkimistaan kadulla tuon
huutavan miesjoukon seuratessa jäljessä. Ja hän ajoi Riggsin pois koko
kylästä."