XV.

Dale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti

pengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt

hänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka

ilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta,

joista hän oli aivan tietämätön.

Hän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin

tehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen

kotinsa eikä työkään.

"Tällainen on kai luonnollista", puheli hän itsekseen alistuvasti,

"mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä.

Nell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan

ennen ole huomannut."

Hän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden

tunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta

ystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen

aiheuttajat olivat poistuneet.

Ennenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän

muutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin

hän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni,

millaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli

ajatusten harhaillessa omituisesti muualla.

Pieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui

katselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili

sinne tänne kuin etsien jotakin.

"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä", sanoi Dale. "He ovat kumminkin

nyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun."

Jonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä

hämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi --

mielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita

kertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi

hän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli

järkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä

tunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni

hän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat

kuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät

nojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu,

oli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen

katseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän

menikin sinne aikoen hävittää sen.

Ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan,

meni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että

hän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt.

Huopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja

kiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen

vielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot

olivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi

neulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan,

riippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt

olivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten

huopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin

erikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään,

ettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin

kauan.

Sitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään.

Hänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset

sopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta

varuillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi

lopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi

hän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta

ruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden

alla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja

nääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa.

Siellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä

rinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen

eikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen,

jossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin

katseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.

"Olen hieman hajamielinen", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta

kasvoiltaan. "Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin

olevan. Mutta kyllä se haihtuu."

Mutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten

ennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion

ääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui

jyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa

karvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten

tummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän

kuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja

huomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys

olivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti

haihtuneen.

Suruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa

seuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun

hän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo

muutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli

humisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen.

Vaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret,

niityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui

autiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.

Hän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi

töihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.

Tämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa

jännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko

tunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.

Ollessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin

ja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta

kertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä

tarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen

elämässään.

Kerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle

harjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja

muodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän

suonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli

silloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: "Milt Dale, ette ole

mikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään

menettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä

yksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä

muiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi."

Siitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei

sillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä,

oli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen

nähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain

voimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt

niitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos

hän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten

taistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja

senvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut

pysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä

käsittämättömässä maailmassa.

Dale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen

yksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen,

haaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen,

velvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä

riemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet,

vartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta

paikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa

elämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä

heille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja

kaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä

halkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut

työnsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja

muutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi.

Jos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi

ollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään

omistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja

karjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja,

myydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi?

Itsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin

kasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia

ja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä

epärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle

joukolle niistä.

Mutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton

kuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen

vetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan

sitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän

oppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä.

Dale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja

juoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten?

Esimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön

nyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi

vihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen

omaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien

tyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä

ja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin

harrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen

asukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja

joita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.

Millainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska

ihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen

käännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko

hänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon

kilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä

kumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin

muukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon,

metsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa

arvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.

Siten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja

hiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain

taistelun alkuna.

Kului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta

luonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi

mahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä

näkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi

hyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa

hämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa -- lähestyä häntä

joskus vielä.

Silloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen

kaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten

mielikuvien valtaan.

Kun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen

järkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen

mieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: "Koeta saada tyttö

puolellesi!" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.

Vanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista.

Senvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti.

Tähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon

salaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa -- näitä teorioja

ei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on

luotu häntä varten.

Kumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut

sellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.

* * * * *

Hän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja

päättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään

seutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita

läikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä

milloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle

suunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät

kumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon

salaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja

katsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat

kirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi

mielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja

lepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä

peitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen

lehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen

valtimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten

ilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran

reunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen

ja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä

tummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin

kotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei

kumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet

tyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.

Myöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston

eteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja

kukkulat pysyivät valkoisina.

Dale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan

lihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla

puita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta

pääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä

myrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa

kymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu

asuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä

pitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt

tunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.

Marraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon

joka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi,

säilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi

peittävä tämänkin suojaisen kolkan.

Tuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale

huomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti

suunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti

hän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Tämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä

väsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään

henkisesti.

Auringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa

punertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon,

ja silloin hän käsitti totuuden.

"Rakastan tuota tyttöä!" sanoi hän ääneen noille kaukaisille

valkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja

rauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja

uskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa,

hämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen

muutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.

Dalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä

ymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista,

loppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta.

Mutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut

mitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.

Surullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt,

sellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä -- sytytti nuotion

aamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan,

korjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi

ja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä

töitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin

järkeään.

Dale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien

yksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen

villeyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.

Hänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä

ja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken

sellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti

kehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva

huomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu

ihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta -- kaikki tuo

osoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet

ymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen

joukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.

Helen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä

eikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut

hänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia

silmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen

niin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen

henki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla.

Jokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista

loistoa.

Luonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta,

mutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen.

Yksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen

tuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle

eristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei

oltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten

asumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista

-- ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen

olotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan

tyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin

saavuttamatonta.

Silloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta

yksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin

melkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja

jokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli

järkytetty ja hämmentynyt.

Öiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta

ulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein

sietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän

tuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa

yksinäisten puiden juurella.

Dalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti

häneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä

loi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.

Kun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja

päivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat

työtkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka

miellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi

tummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan

auttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka

kaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään

vaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan

lausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!

Dale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen

ja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut

tukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat

rajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen

milloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut

olleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä

hänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen

ja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla

rauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.

Kun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei

ollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen

Raynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi

riemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin

hän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia

tunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä

ei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa

haluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin

pyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan,

kunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.

Vihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja

kuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi

nuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on

eronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän

kaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli

selvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään

luonnon periaatteita sovitettuina elämään.

Rakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman

muun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä

viettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli

vain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista

ja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua

jokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää

oksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin

kehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi,

että se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys

ja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen

syntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa --

taistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin

sisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston

salaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen

rakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.