"Mutta kai sinä tulet mukaamme maatilalleni?"
"Miksi?"
Al raapi päätään ja katsoi hämmästyneenä metsästäjään. "Onhan
tavallista, että käydään tuttavia tervehtimässä."
"Kiitoksia, Al. Kun ensimmäisen kerran tulen Pineen, joskus keväällä
kenties, käyn ehkä katsomassa, miten voitte."
"Keväälläkö!" huudahti Auchincloss. Sitten hän pudisti päätään
surullisesti ja hänen silmiinsä ilmestyi ennustava ilme. "Kunpa et
tulisi silloin liian myöhään!"
"Al, tulette nyt terveeksi. Nämä tytöt parantavat teidät. En ole
milloinkaan nähnyt teitä reippaampana kuin nyt."
Auchincloss ei jatkanut keskustelua tästä asiasta tällä haavaa, mutta
aterian jälkeen, kun muut miehet tulivat katsomaan Dalen asuntoa ja
lemmikeitä, kuulivat Helenin terävät korvat keskustelun uudistuvan.
"Kysyn sinulta vielä kerran, tuletko?" sanoi Auchincloss hiljaa ja
kiihkeästi.
"En. En sovi sellaisiin oloihin", vastasi Dale.
"Milt, puhu nyt järkeä. Et voi koko ikääsi metsästellä karhuja ja
kesyttää puumia", vastusti vanhus.
"Miksi en?" kysyi metsästäjä miettiväisesti.
Auchincloss nousi ja pudisteli itseään kuin hillitäkseen äreää
luontoaan ja laski sitten kätensä Dalen käsivarrelle.
"Ensiksikin senvuoksi, että sinua tarvitaan Pinessä."
"Mitä? Kuka minua siellä tarvitsee?"
"Minä. Olen pian loppuun kulunut. Ja Beasley on vihamieheni. Nell
perii maatilani ja kaiken muunkin omaisuuteni. Maatilan hoitajan
täytyy kumminkin olla mies eikä kukaan muu kuin mies voi pitää sitä
hallussaankaan. Ymmärrätkö nyt? Työ on suurenmoinen. Haluan sinut
tilanhoitajakseni nyt heti."
"Ah, saatat minut aivan sanattomaksi", vastasi Dale. "Olen sinulle
hyvin kiitollinen. Mutta asia on nyt kumminkin niin, että vaikka
voisinkin hoitaa tuon toimen, en luullakseni haluaisi."
"Koeta sitten innostua asiaan. Siihen ei mene pitkää aikaa.
Mielenkiintosi herää kyllä. Nämä seudut kehittyvät vielä. Huomasin sen
jo vuosia sitten. Hallitus karkoittaa apachit pian täältä, jolloin
uudisasukkaat rientävät tänne. Tulevaisuus näyttää suurenmoiselta,
Dale. Sinun on ryhdyttävä toimeen nyt ja --"
Auchincloss epäröi hieman ja sanoi sitten hiljempaa: "-- ja koetettava
saada tyttö omaksesi. Olen sinun puolellasi."
Dalen suuri ruumis näytti hätkähtävän. "Ah, oletteko aivan pyörällä
päästänne!" hän huudahti.
"Minäkö pyörällä päästäni?" huudahti Auchincloss. Sitten hän kirosi.
"Sanon sinulle minuutissa, millainen olet."
"Mutta, Al, puhutte todellakin kuin vanha houkka."
"Miksi niin?"
"Senvuoksi, ettei tuo ihmeellinen tyttö halua milloinkaan katsoa minuun
päinkään", vastasi Dale vaatimattomasti.
"Huomaan hänen jo kiintyneen sinuun", sanoi Al töykeästi.
Dale pudisti päätään kuin väitteleminen vanhan tilanomistajan kanssa
olisi ollut toivotonta.
"No viis siitä", jatkoi Al. "Ehkä olen vanha houkka, erittäinkin siinä
suhteessa, että kiinnyn sinuun. Toistan kumminkin vieläkin -- haluatko
tulla Pineen luokseni työnjohtajakseni?"
"En."
"Milt, minulla ei ole poikaa ja minä pelkään Beasleytä", kuiskasi Al
liikutettuna.
"Al, pakotatte minut häpeämään", sanoi Dale käheästi. "En voi tulla. En
uskalla."
"Etkö uskalla?"
"Al, en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta pelkään paljastavani
itseni, jos tulen sinne."
"Silloin olet sinäkin kiintynyt tuohon tyttöön."
"En tiedä, mutta pelkään kumminkin. Senvuoksi en haluakaan tulla."
"Kyllä sinä tulet ja --"
Helen nousi sykkivin sydämin ja kuumennein korvin ja poistui niin
kauaksi, ettei hän voinut kuulla. Hän oli kuunnellutkin liian kauan
sellaista, jota ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, mutta hän ei
ollut kumminkaan pahoillaan. Hän käveli muutamia kymmeniä metrejä puron
rantaa pitkin puiden alta niityn aukean päähän ja seisoessaan siellä
tunsi hän kauniin näköalan tyynnyttävän hänen mielenliikutuksensa.
Seuraavat hetket muodostuivat sitten onnellisimmiksi hänen Paratiisissa
viettämistään ja sisällysrikkaimmiksi hänen elämästään.
Hänen enonsa huusi hänet kumminkin pian luokseen.
"Nell, Dale haluaa lahjoittaa sinulle mustan hevosensa. Suostuin jo
siihen sinun puolestasi."
"Ranger on paremman hoidon tarpeessa kuin minä voin antaa sille", sanoi
Dale. "Se juoksentelee vapaana metsissä suurimman osan ajastaan. Olisin
hyvin kiitollinen, jos ottaisitte sen. Ja Pedron myöskin."
Bo siirsi kostean katseensa Dalesta sisareensa.
"Tietysti hän haluaa Rangerin. Koettakaapas tarjota sitä minulle."
Dale seisoi siinä odottaen huopapeite käsissään valmiina satuloimaan
hevosen. Carmichael kiersi Rangeria arvostellen sitä terävästi, kuten
paimen ainakin.
"Las Vegas, tiedättekö oikeastaan mitään hevosista?" kysyi Bo.
"Minäkö? Jos joskus ostatte tahi myytte hevosia, on teidän kutsuttava
minut siihen tilaisuuteen", vastasi Carmichael.
"Onko Ranger mielestänne hyvä?" jatkoi Bo.
"On! Ostaisin sen heti, jos vain voisin."
"Las Vegas, olette myöhästynyt", sanoi Helen lähestyessään ottaakseen
hevosen haltuunsa. "Ranger on minun."
Dale käänsi huopapeitteen kaksinkerroin ja heitti sen hevosen selkään.
Sitten hän heilautti voimakkaalla nykäisyllä satulan paikoilleen.
"Kiitoksia teille hyvin paljon lahjastanne", sanoi Helen hiljaa.
"Ei ansaitse. Olen vain iloinen saadessani antaa sen teille", vastasi
Dale ja lisäsi hetken kuluttua vetäistyään remmejä ja hihnoja vielä
muutamia kertoja. "Kas niin. Se on nyt valmis käytettäväksenne."
Sanottuaan sen nojautui hän satulaan ja katsoi Heleniä, kun tämä
taputteli ja hyväili Rangeria. Helen, ollen nyt voimakas ja tyyni
naisellisessa tietoisuudessaan omastaan ja Dalen salaisuudesta ja
voiden täydellisesti hillitä itsensä, katsoi suoraan ja vakavasti
Dalea silmiin. Dalekin näytti voivan hillitä itsensä, vaikka hänen
päivettyneet poskensa olivatkin hieman kalpeammat.
"En voi kumminkaan kiittää teitä tarpeeksi enkä milloinkaan korvata
teille sisarelleni ja minulle osoittamianne palveluksia", sanoi Helen.
"Ei teidän tarvitsekaan. Ja palvelukseni, kuten niitä nimitätte, ovat
tehneet minulle vain hyvää."
"Tuletteko Pineen kanssamme?"
"En."
"Mutta tulette kai kumminkin pian?"
"En luullakseni", vastasi Dale katsoen syrjään.
"Milloin vasta?"
"Ehkä sitten keväällä."
"Keväälläkö? Sinne on vielä niin pitkä aika. Ettekö halua tulla
katsomaan minua jo ennen?"
"Kyllä, jos vain voin päästä Pineen."
"Olette ensimmäinen Lännessä saamani ystävä", sanoi Helen vakavasti.
"Saatte kyllä useampia, ja luullakseni pian unhotatte hänet, jota
sanoitte metsien mieheksi."
"En unhota milloinkaan ketään ystävääni. Ja parempaa kuin te ei minulla
milloinkaan ole ollut."
"Olen ylpeä muistaessani sen."
"Mutta muistatteko te -- lupaatteko tulla Pineen?"
"Lupaan."
"Kiitos sitten. Kaikki on nyt hyvin. Hyvästi ystäväni."
"Hyvästi", sanoi Dale puristaen hänen kättään. Hänen katseensa oli
tyyni, lämmin ja kaunis, mutta kumminkin surullinen.
Auchinclossin sydämellinen ääni rikkoi lumouksen. Silloin Helen
huomasi, että muut olivat jo nousseet satulaan. Bo oli ratsastanut
aivan heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, iloiset ja
surulliset, kaikkea samalla kertaa, kun hän sanoi jäähyväiset Dalelle.
Kuorma-aasit olivat jo matkalla viheriälle rinteelle päin. Helen nousi
viimeiseksi satulaan, mutta Roy erosi kumminkin Dalesta viimeiseksi.
Pedro seurasi mukana vastahakoisesti.
Matkue, joka kiipesi ruskeata ja tuoksuvaa tietä ylöspäin tummien
kuusien varjossa, oli iloinen ja laulut kajahtelivat. Helenkin
tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, vaikka eron aiheuttama tuska ei
haihtunutkaan hänen rinnastaan.
Hän muisti, että rinteen puolivälissä oli tiessä mutka, ennenkuin se
poikkesi aukealle mäelle. Matka sinne tuntui pitkältä, mutta vihdoin
kumminkin päästiin sinne. Hän pysähdytti Rangerin voidakseen viimeisen
kerran katsoa laaksoon.
Se näkyi alempaa tummanviheriänä ja kirkkaan keltaisena niittynä,
joka nukkui länteen painuvan auringon valossa kauniina, villinä ja
eristettynä. Sitten huomasi hän Dalen seisovan kuusien ja mäntyjen
välisessä aukossa ja heiluttavan hänelle kättään. Helen vastasi
tervehdykseen.
Roy tavoitti hänet silloin ja pysähdytti myöskin hevosensa. Hän
heilutti hattuaan Dalelle ja huudahti niin kimakasti, että se herätti
nukkuvan kaiun, joka kiersi omituisesti kalliosta kallioon.
"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee,
mutta kyllä hän sen nyt käsittää", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.
Ranger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä
painautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä.
Tuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin
ihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden
kohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista
ja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että
metsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta
ja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen,
vaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet
hänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.