Seuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa
unissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja
punasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja
palmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.
Ja kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt
tunsivat Dalen äänen.
"Nell, Nell, herää jo!" huusi Bo hurjasti. "Tänne on tullut vieraita,
hevosia ja miehiä!"
Helen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen
suorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston
tuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja,
joita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi
Helen Roy Beemanin.
"Tuo ensimmäinen on Roy!" hän huudahti. "En unhota milloinkaan hänen
ratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa."
"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa
ja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita
paimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!"
lörpötteli Bo.
Dale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. "Teidän on jo aika
nousta!" huudahti hän. "Enonne on saapunut."
Vetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna,
sillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli
ymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen
aikomuksesta -- viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin
sydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi
koettanut hiljentää sen ääntä.
"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!" huusi Dale.
Bo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä
pärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat
niin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja
hän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli
näkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet
ja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.
"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen", kuuli Helen hänen sanovan.
"Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies."
Heidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia
ja miehiä.
"Eno, tuolta tulee Nell", sanoi Bo hiljaa.
"Niinkö?" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.
Helen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta
silmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin,
loistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa
ja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen
mieleensä.
Eno ojensi kätensä ottaakseen hänet vastaan.
"Nell Auchincloss kiireestä kantapäähän asti!" huudahti hän
suudellessaan Nelliä. "Olisin tuntenut sinut kaikissa tapauksissa."
"Eno Al", mumisi Helen, "muistan sinut, vaikka olinkin silloin vain
nelivuotias."
"Ah, muistatko! Muistan sinut istumassa hajasäärin polvellani, mutta
silloin oli tukkasi vaaleampi ja kiharampi. Kummatkin ominaisuudet ovat
nyt hävinneet... Kuusitoista vuotta! Olet siis kaksikymmenvuotias nyt.
Millainen hieno ja hartiakas tyttö sinusta on kasvanutkaan! Ja, Nell,
olet kaunein Auchincloss, mitä milloinkaan olen nähnyt!"
Helen tunsi punastuvansa ja irroitti kätensä, kun Roy lähestyi
tervehtiäkseen häntä. Hän seisoi avopäin, jäntevästi ja suorana, mutta
eivät hänen kirkkaat silmänsä, eivät hänen tyynet kasvonsa eikä hänen
ojennettu kätensä ilmaisseet mitään tuosta koetellusta uskollisuudesta
ja suoritetusta työstä, jonka Helen tunsi hänen tehneen.
"Kuinka voitte, neiti Helen? Entä te, Bo?" sanoi hän. "Olette molemmat
päivettyneet ja näytätte terveiltä. Olen todellakin viivytellyt
tuomasta enoanne tänne, mutta luulin teidän viihtyvän täällä Miltin
luona jonkun aikaa."
"Viihtyneet olemmekin", vastasi Bo viekkaasti.
"No istuutukaamme nyt!" sanoi Auchincloss hengittäen syvään.
Hän vei tytöt turvepenkille, jonka Dale oli valmistanut heille suuren
kuusen juurelle.
"Olet varmaankin väsynyt. Kuinka voit?" kysyi Helen levottomasti.
"Väsynytkö! Voin ehkä hieman ollakin juuri tällä hetkellä. Mutta kun
Joe Beeman ratsasti luokseni kertomaan teistä, unhotin heti, että olen
väsynyt vanha hevoskaakki. En ole ollut näin terve vuosikausiin. Ehkä
noin kauniit ja nuoret sisarentyttäret voivat tehdäkin minusta uuden
miehen."
"Eno Al, minusta sinä näytät voimakkaalta ja terveeltä", sanoi Bo. "Ja
niin nuoreltakin, että --"
"Niin, niin, kyllä tiedän", keskeytti Al. "Näen lävitsenne. Voitte
tehdä enonne hyväksi paljonkin. Niin, tytöt, tunnen voivani hyvin.
Mutta omituista tämä sittenkin on! Ehkä iloni saada nähdä teidät
turvassa silloin, kun tuo kirottu Beasley-roisto --"
Helenin katsoessa häneen vakavasti hänen kasvonsa muuttuivat nopeasti
-- ja kaikkien näiden tukalien työn, taistelun ja tappioiden vuosien
uurtamiin vakoihin yhtyi jotakin, joka ei ollut ikää eikä alistumista,
vaan molempien aiheuttamaa surua.
"Viis hänestä kumminkin nyt!" lisäsi Al hitaasti ja lämmin hohde palasi
jälleen hänen kasvoihinsa. "Dale, tulehan tänne."
Metsästäjä tuli lähemmäksi.
"Olen sinulle velkaa enemmän kuin milloinkaan voin maksaa", sanoi
Auchincloss puristaen sisarentyttäret syliinsä.
"Ei, Al, ette ole velkaa minulle mitään", vastasi Dale miettiväisesti,
katsoen muualle.
"Joutavia", murahti Al. "Siinä sen nyt kuulitte, tytöt. Kuuntelehan
kumminkin, sinä villi metsästäjä, kun sanon. Ja te tytöt myöskin.
Milt, en ole milloinkaan uskonut sinun osaavan tehdä mitään muuta
kuin metsästää, mutta minun on kai nieltävä väärä luuloni sinusta
nyt. Ja niin minä teenkin. Tulosi luokseni, kuten teit, vaikka sitten
karkoitinkin sinut talostani, suunnitelmassasi pysyminen ja tyttöjeni
suojeleminen tuolta yllätykseltä ovat suurimmat palvelukset, mitä
minulle kukaan mies milloinkaan on tehnyt. Minua hävettää väärä
tuomioni, ja tässä on käteni."
"Kiitoksia, Al", vastasi Dale hymähtäen ja tarttui ojennettuun käteen.
"Haluatteko leiriytyä nyt tänne?"
"Emme suinkaan. Lepäämme vain hieman, jolla aikaa saat kiinnittää
tyttöjen matkatavarat aasien selkään, ja sitten lähdemme. Lähdet kai
kanssamme?"
"Huudan sitten tytöt aamiaiselle", sanoi Dale poistuen vastaamatta
Auchinclossin kysymykseen.
Helen, ymmärsi, ettei Dale aikonut tulla heidän kanssaan Pineen, ja
tämä huomio hämmästytti häntä suuresti. Oliko hän toivonut Dalen
tulevan?
"Tule tänne, Jeff!" huusi Al eräälle miehelleen.
Muudan lyhyt vääräsäärinen mies, jolla oli pölyiset vaateet ja auringon
paahtamat kasvot, erosi joukosta. Hän ei ollut enää nuori, mutta hän
hymyili poikamaisesti ja hänellä oli pienet kirkkaat silmät. Tullessaan
otti hän omituisesti ränsistyneen hatun päästään.
"Jeff, tervehdi sisarentyttäriäni", sanoi Al. "Tämä on Helen ja
isäntäsi tästä päivästä alkaen. Ja tämä tässä on Bo, kuten hänen
nimensä nyt lyhennettynä kuuluu. Hänen nimensä on oikeastaan Nancy,
mutta kun hän lepäsi vielä kätkyessään, sanoin häntä Bo-Peepiksi, ja
se nimi hyväksyttiin. Tytöt, tässä näette työnjohtajani, Jeff Mulveyn,
joka on ollut luonani parikymmentä vuotta."
Esitteleminen hämmästytti kaikkia noita kolmea, erittäinkin Jeffiä.
"Jeff, irroita kuormat ja satulat, sillä meidän on levähdettävä
hieman", sanoi Al työnjohtajalleen.
"Nell, saat kyllä tekemistä ohjatessasi tuota joukkoa", nauroi Al.
"Heillä ei ole vielä kenelläkään vaimoa. Mutta he ovatkin sellaisia
veitikoita, ettei kukaan nainen heistä huolisikaan."
"Eno, toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse ruveta heidän
isännäkseen", vastasi Helen.
"Kuinka? Sinun on ryhdyttävä siihen toimeen nyt heti", selitti Al.
"Mitään roistoja eivät he kumminkaan ole. Olen sitäpaitsi saanut
oivallisen uuden miehen."
Sanottuaan sen kääntyi hän Bohun päin ja tarkasteltuaan tämän sieviä
kasvoja kysyi hän nähtävästi hyvin tosissaan: "Lähetitkö erään
Carmichael-nimisen paimenen kysymään minulta työtä?"
Bo näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Carmichael! En ole milloinkaan kuullut tuota nimeä ennen", vastasi Bo
hämillään.
"No, sanoinhan sen jo, että tuo nuori veitikka valehteli", sanoi
Auchincloss. "Mutta pidin tuon pojan näöstä ja annoin hänen jäädä."
Sitten kääntyi tilanomistaja laiskoittelevien paimenien puoleen.
"Las Vegas, tulehan tänne!" huusi hän kovasti.
Helen hurmaantui katsoessaan erästä pitkää ja solakkaa paimenta, joka
vastahakoisesti erosi joukosta. Hänellä oli ruskeiksi ahavoittuneet
kasvot, nuoret kuin pojan. Helen tunsi hänet, muisti tuon liehuvan
punaisen kaulahuivin, heiluvan revolverin ja tuon hitaan, kannusten
kilinän säestämän käynnin. Mies ei ollut kukaan muu kuin Bon ihailija,
tuo las-vegasilainen paimen.
Sitten Helen katsahti Bohun ja nähtyään hänet oli hänen melkein
mahdoton pidättää nauruaan. Tämäkin nuori neiti tunsi tuon
vastahakoisesti ja luonteenomaisesti lähestyvän paimenen. Bo katsoi
maahan punastunein poskin, ja Helen totesi ensimmäisen kerran,
että Bokin voi joutua neuvottomaksi. Hän kalpeni ja muuttui sitten
punaiseksi kuin ruusu.
"Kuulehan, sisarentyttäreni ei sano milloinkaan kuulleensa
Carmichael-nimeä", sanoi Al vakavasti paimenen seisahtuessa hänen
eteensä. Helen tiesi enon kohtelevan miehiään ankarasti, mutta
nähdessään nyt hänen silmiensä ilmeen rauhoittui hän ja kuunteli
huvitettuna.
"En voi sille mitään, isäntä", sanoi paimen hitaasti. "Vanha ja hyvä
texasilainen nimi se kumminkin on."
Hän ei näyttänyt olevan ollenkaan hämillään, vaan oli yhtä tyyni,
vapaa, kirkassilmäinen ja hidas kuin tuonakin päivänä, jolloin
Helen oli mieltynyt hänen lämpimiin nuoriin kasvoihinsa ja terävään
katseeseensa.
"Texas! Te tuolta Pan Handlesta kotoisin olevat miehet kerskailette
aina tuolla Texasillanne. En ole nähnyt milloinkaan teidän
texasilaisten voittavan ketään, ei ainakaan missourilaisia", vastasi Al
äreästi.
Carmichael vaikeni kunnioittavasti ja karttoi huolellisesti katsomasta
tyttöihin.
"Tulemme kaikki nimittämään sinua Las Vegasiksi kumminkin", jatkoi Al.
"Etkö sanonut sisarentyttäreni lähettäneen sinut luokseni?"
Nyt haihtui Carmichaelin tyyneys.
"Kuulkaahan, isäntä, muistini on melko huono", vastasi hän. "Sanoin
vain --"
"Älä ollenkaan kieräile. Minun muistini ei ole huono", vastasi Al
matkien toisen pitkäveteistä puhetta. "Sanoit, että sisarentyttäreni on
luvannut sanoa hyvän sanan puolestasi."
Tässä katsoi Carmichael pelokkaasti Bohun ja tulos masensi hänet
nähtävästi kokonaan. Hän luuli varmaankin Bon ilmeen tarkoittavan
jotakin, jota se ei tarkoittanut, sillä Helen oli näkevinään siinä
vain hämmennystä ja pelkoa. Tytön silmät olivat suuret ja loistavat
ja kumpaankin poskeen alkoi ilmestyä punaa, kun hän koetti toipua
hämmennyksestään.
"Etkö sanonutkin niin?" kysyi Al tiukasti.
Katseesta, jonka vanhus siirsi paimenesta tyttöihin, huomasi Helen,
että hän aikoi huvitella Carmichaelin kustannuksella.
"Kyllä, isäntä", vastasi paimen nopeasti.
"No niin! Tuossa on nyt sisarentyttäreni. Toimi nyt niin, että hän
sanoo tuon sanan."
Carmichael katsoi Bohun ja Bo häneen. Heidän katseensa olivat
omituiset, ihmettelevät, ja muuttuivat vihdoin ujosteleviksi. Bo
tuijotti lopulta maahan ja paimen unhotti nähtävästi kokonaan saamansa
käskyn.
Helen laski kätensä enonsa käsivarrelle.
"Eno, tuosta kaikesta saatte syyttää minua", sanoi hän. "Kun juna
pysähtyi Las Vegasissa, näki tämä nuorukainen meidät avoimessa
ikkunassa ja arvasi varmaankin, että olemme orpoja ja ikävöiviä
tyttöjä, jotka olemme eksyneet tänne Länteen, koska hän puhutteli meitä
kauniisti ja ystävällisesti. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja
kysyi, kuten otaksuin, piloillaan, luulimmeko teidän antavan hänelle
työtä. Ja minä vastasin kiusoitellakseni Bota, että Bo varmaankin
suostuu suosittelemaan häntä."
"Vai niin se olikin!" vastasi Al katsoen Bohun iloisesti. "Otin tämän
Las Vegasin palvelukseeni hänen sanojensa perusteella. Sano nyt
suosituksesi, ellet halua nähdä hänen menettävän paikkaansa."
Bo ei käsittänyt enonsa leikkiä, koska hän katsoi vakavasti paimeneen.
Mutta hän oli kumminkin käsittänyt jotakin.
"Hän oli ensimmäinen, joka puhutteli meitä ystävällisesti täällä
Lännessä", sanoi hän katsoen enoaan silmiin.
"Tuo on kyllä melko hyvä suositus, mutta riittämätön", vastasi Al.
Kuuntelijat nauraa hihittivät ja Carmichael nojasi vuoroin kumpaankin
jalkaansa.
"Hän on, hän on mainion ratsastajan näköinen", jatkoi Bo epäröiden.
"Paras, mitä milloinkaan olen nähnyt", myönsi Al sydämellisesti.
"Varmaankin on hän hyvä ampujakin", sanoi Bo toivovasti.
"Bo, hänen revolverinsa riippuu yhtä matalalla kuin Jim Wilsonin ja
kaikkien noiden muidenkin texasilaisten ampujien. Tuo ei ollut mikään
suositus."
"Silloin menen minä takuuseen hänen puolestaan", sanoi Bo lopullisesti.
"Se riittääkin." Auchincloss kääntyi nyt paimeneen päin. "Las Vegas,
olet muukalainen parissamme, mutta olet tervetullut miesteni joukkoon,
ja toivon, ettet milloinkaan petä meitä."
Auchinclossin ääni muuttuessaan leikillisestä vakavaksi ilmaisi
Helenille, miten kipeästi vanha tilanomistaja tarvitsi uusia
luotettavia miehiä, ja vihjaisi samalla tulevista kovista päivistä.
Carmichael seisoi Bon edessä hattu kädessään pyörittäen sitä yhtämittaa
ympäri ja nähtävästi täynnä sanoja, joita hän ei saanut sanotuksi.
Tyttö puolestaan näytti hyvin sievältä punaisine poskineen ja
loistavine silmineen. Helen näki sillä hetkellä enemmän kuin hänen
mykän hämmennyksensä.
"Neiti Rayner, olen teille hyvin kiitollinen", änkytti paimen hetken
kuluttua.
"Olette hyvin tervetullut", vastasi Bo hiljaa.
"Lähdin heti seuraavassa junassa", lisäsi paimen.
Kun hän sanoi tämän, katsoi Bo suoraan häneen, mutta ei näyttänyt
kuulevan.
"Miksi teitä sanotaan?" kysyi Bo sitten nopeasti.
"Carmichaeliksi."
"Kuulin sen. Mutta eikö eno nimittänyt teitä Las Vegasiksi?"
"Nimitti kyllä, mutta minun vikani se ei ole. Nuo paimentoverini
rupesivat nimittämään minua niin heti. He eivät tiedä sen parempaa.
Onpa niin ja näin, vastaanko siihen nimeen. Mutta, neiti Bo, oikea
nimeni on Tom."
"En mitenkään voi sanoa teitä muuksi kuin Las Vegasiksi", vastasi Bo
melko suloisesti.
"Mutta suokaa nyt anteeksi, en pidä siitä ollenkaan",, vastusti
Carmichael.
"Ihmisiä nimitetään usein nimillä, joista he eivät pidä", vastasi Bo
hyvin merkityksellisesti.
Paimen punastui hiusmartoa myöten. Helen ymmärsi yhtä hyvin kuin
hänkin, että Bo vihjaisi tuohon viimeiseen rohkeaan nimitykseen,
jonka paimen oli ylpeästi singonnut suustaan silloin kun juna lähti
Las Vegasista. Helen aavisti myöskin hieman niitä vaikeuksia, joita
Carmichael vielä saisi kestää. Dale huusi nyt tyttöjä aamiaiselle, ja
niin säästyi tuo hämmästynyt nuorukainen enemmiltä pistelyiltä.
Tämä Helenin viimeinen ateria Paratiisissa aiheutti omituista ja
selittämätöntä pidättyväisyyttä. Hänellä ei ollut juuri mitään
sanomista. Bo oli vallattomimmalla tuulellaan, kiusoitteli
lemmikeitään, laski leikkiä enonsa ja Royn kanssa, härnäsipä vielä
Daleakin, joka näytti hieman vakavalta. Roy oli tavallinen kuiva ja
järkevä oma itsensä. Ja Auchincloss, joka istui läheisyydessä, oli
tarkkaavainen kuuntelija. Kun Tom ilmestyi näkyviin hiipien niin
kissamaisen miellyttävästi leiriin kuin se olisi tiennyt olevansa
kaikkien suosikki, voi tilanomistaja tuskin hillitä itseään.
"Dale, onko tuo se kirottu puuma?" hän huudahti.
"Kyllä. Sanomme sitä Tomiksi."
"Se olisi suljettava aitaukseen tahi kiinnitettävä ketjuun. En voi
sietää puumia", vastasi Al.
"Tom on niin kesy ja vaaraton kuin kissa."
"Joutavia! Voit kertoa tuollaista tytöille, jos haluat, mutta et
minulle. Olen vanha tekijä, kuten tiedät."
"Eno, Tom nukkuu käppyrässä vuoteeni jalkopäässä", sanoi Bo.
"Mitä?"
"Aivan varmasti. Eikö nukukin?"
Helen nyökäytti hymyillen myöntymykseksi. Sitten kutsui Bo Tomin
luokseen, houkutteli sen nojaamaan päänsä etukäpäliin ja kerjäämään
suupaloja.
"En olisi milloinkaan voinut uskoa tuollaista mahdolliseksi!" huudahti
Al pudistaen suurta päätään. "Nuo suuret kissat ovat seuranneet
jälkiäni metsissä sekä kuutamolla että pimeässä ja olen kuullut niiden
kauhean huudonkin. Maailmassa ei ole mitään niin villiä ääntä kuin
puuman. Vaikeroiko tämä Tom milloinkaan niin?"
"Joskus öisin", vastasi Dale.
"No hyvänen aika! Toivoakseni et kuljeta tuota keltaista veitikkaa
Pineen."
"En mitenkään!"
"Mihin aiot panna tämän suuren eläinkokoelmasi?"