Ratsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja
purppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen
päivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin
metsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään
huimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen
Rayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.
Roy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui
hänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista
kuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian
jälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin
ajan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen
mieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.
Bo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja
ratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia,
puumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan
kieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren
päänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri
mitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.
Dalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka,
jota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku
Budille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu,
joka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun
Dale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja
joskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon
tulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten
seurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi.
Senvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään.
Bosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan
karhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin
raskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa
joutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli
hyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan
purrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä
lyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin
ja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän
tavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo
leikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää
ja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli
heitä kapein kiiluvin silmin.
Kun Bo ja Muss tarttuivat toisiinsa syliksi ja alkoivat kieriskellä
ruohokossa, kiinnitti Dale Helenin huomion puumaan.
"Tom on mustasukkainen. On omituista, miten eläimet ovat ihmisten
kaltaisia. Minun on vietävä Muss pian aitaukseen, muuten rupeavat ne
tappelemaan."
Helen ei huomannut Tomissa muuta kuin sen, ettei se näyttänyt leikkiin
taipuvaiselta.
Heidän syödessään illallista katosivat sekä karhu että puuma, vaikka
he huomasivatkin sen vasta jälkeenpäin. Dale vihelsi ja kutsui, mutta
kilpailijat eivät palanneet. Seuraavana aamuna oli Tom leirissä nukkuen
mukavasti Bon jaloissa, ja kun Bo nousi, seurasi se häntä kuten
ennenkin. Mutta Mussia ei kuulunut eikä näkynyt.
Nämä seikat tekivät Dalen levottomaksi. Hän poistui leiristä ottaen
Tomin mukaansa. Palattuaan kertoi hän seuranneensa Mussin jälkiä niin
kauaksi kuin suinkin ja koettaneensa sitten usuttaa Tomin sen jäljille,
mutta puuma ei ollut halunnut tahi ei ollut voinut seurata niitä. Dale
kertoi, ettei Tom pitänyt karhun jäljistä, mikä onkin luonnollista,
koska puumat ja karhut ovat luonnollisia vihamiehiä keskenään. Siten
menetti Bo joko sattumalta tahi tarkoituksesta yhden lemmikeistään.
Metsästäjä etsi sitä seuraavana päivänä likimmäisiltä rinteiltä,
kiipesipä eräälle vuorellekin. Hän ei löytänyt kumminkaan jälkeäkään
Mussista, mutta kertoi nähneensä jotakin muuta.
"Haluatteko, tytöt, vieläkin kokea jotakin hyvin jännittävää?" kysyi
hän.
Helen hymyili myöntymyksensä ja Bo vastasi omaan innostuneeseen
tapaansa.
"Ettekö välitä, vaikka pelästyisittekin?" jatkoi Dale.
"Ette voi pelästyttää minua ollenkaan!" väitti Bo, mutta Helen näytti
epäilevältä.
"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni -- nilkuttavaan
kimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin
ajoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena
tuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri
koskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään.
Mutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan
ja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en
haluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi."
"Otatteko Tominkin sinne?" kysyi Bo.
"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään
luotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin."
Kun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset
leiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten
huippujen loistaessa vielä kirkkaina.
Tie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä
meni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle
päästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa
jatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä
oli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä
metsikköjä kuin saaria.
Noin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä
yö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut
näyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa.
Kaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät
suurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut
vielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta
taivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka
sulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin
katsoa ihmetellen ja ihaillen.
Dale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat
sitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi,
mutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja
korskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien
metsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan
länteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui
selvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli
puhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin
kuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat
tuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää
kumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa
kapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle,
kunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui
Dale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat
laskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.
"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin",
kuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä
valossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen
omituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi
pujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan
kapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää
metsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä.
Mutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita
surkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli
pehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki
niin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja
pimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin
kulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista
vaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään
vähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle.
Helen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja.
Toinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata
niittyä vasten näkyviä puunrunkoja.
Dale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui
jännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä,
kun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin
puunrunko.
"Se ei ole vielä tullut", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti.
Helen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei
voitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen
painuvan maahan.
"Teidän on ryömittävä", kuiskasi hän.
Kuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se
olikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli
oli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin
tarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan
päästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin
suuri käärme.
Metsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä.
Helen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää.
Iltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten
kokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä
kasvavan parin puun väliin.
"Tulkaa tänne viereeni", hän kuiskasi.
Helen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän
huohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina,
että ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.
"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei
ole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa." Dale viittasi
aukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka
oli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.
"Tuolla on hevosenraato", kuiskasi hän. "Ja jos katsotte tarkemmin,
voitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö
voi kuulla niiden läähätystä?"
Helenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä,
erottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi
hänen käsivarttaan.
"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!" huohotti hän huokaisten syvään
kuvaamattomasta jännityksestä.
"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!" sanoi Dale.
Tuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä
mustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun
näkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas
kirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi
näkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.
Puitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä,
rupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti
jälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin,
irtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä
mukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty
ja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.
"Voi katsokaa nyt!" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.
"Älkää puhuko niin kovasti", kuiskasi Dale.
"Mutta minä näen jotakin."
"Hss!" komensi Dale.
Katsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta
kuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi
kukkulaksi.
"Olkaa nyt hiljaa", kuiskasi Dale. "Ryömin tuonne voidakseni katsella
paikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti."
Hän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen
sydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.
"No voi sinua! Nell, katsohan toki!" kuiskasi Bo peloissaan. "Näin
varmasti jotakin."
Tuon pyöreän kummun laella liikuskeli joku pyöreä esine hitaasti tullen
lähemmäksi valoon. Helen katsoi siihen pidättäen hengitystään. Se
kuvastui nyt selvästi taivasta vasten, ollen näköjään suuri, pyöreä
ja julma harmahtava eläin. Toisen kerran näytti se suurelta, toisen
kerran taas pieneltä, väliin tuntui se olevan aivan lähellä, väliin
taas kaukana. Se näytti vihdoin tulevan suoraan heitä kohti. Helen
totesi nopeasti, ettei peto ollut enää kahdenkaantoista metrin päässä.
Hänen kokemuksensa alkoivat juuri lisäytyä taasen uudella, hän tunsi
todellista kauhistuttavaa pelkoa, hänen verensä tuntui hyytyvän, hänen
sydämensä jyskytti kovasti pysähtyäkseen sitten kokonaan ja hän olisi
mielellään paennut, mutta oli kuin kiinnikasvanut paikoilleen, kun Dale
palasi hänen viereensä.
"Tuolla on muudan suuri siili", kuiskasi hän. "Se oli ryömimäisillään
teidän ylitsenne, jolloin olisitte tullut täyteen piikkejä."
Sanottuaan sen heitti hän puukalikalla eläintä. Se hyppäsi suoraan ylös
ja pyörähti hämmästyttävän ketterästi, jolloin kuului ratisevaa ääntä.
Sitten se ryömi näkymättömiin.
"Siili!" kuiskasi Bo huohottaen. "Yhtä hyvin olisitte voinut sanoa sitä
norsuksikin!"
Helen huokaisi hyvin syvään merkityksellisesti. Hän ei halunnut kertoa,
millaisia tunteita tuon vaarattoman siilin näkeminen oli hänessä
herättänyt.
"Kuunnelkaa!" varoitti Dale hiljaa. Hänen suuri kätensä tarttui Helenin
sormikoituun. "Tuo on totisesti jotakin erämaahan kuuluvaa."
Yön rauhallisuuden rikkoi suden ulvonta terävästi ja kylmästi, mutta
se kuului kaukaa, ihmeellisen kaukaa. Kuinka hurjalta, surulliselta
ja nälkäiseltä se kuulostikaan, ja kuinka ihmeteltävän selvältä! Sen
sointu värisytti Helenin koko ruumista herättäen hänessä hurjia,
kuvaamattomia ja syviä tunteita. Jälleen muudan tämän metsän ääni
vei hänen ajatuksensa kauas hämärään menneisyyteen, josta hänkin oli
peräisin.
Ulvonta ei uudistunut. Arosudetkin olivat hiljaa. Seurasi äänettömyys,
jota ei mikään häirinnyt.
Dale töykkäsi Heleniä ja ojentautui sitten taputtamaan Bota. Hän
katseli tarkkaavaisesti niitylle ja hänen jännityksensä voitiin tuntea.
Helen jännitti katsettaan niin paljon kuin suinkin ja näki harmaitten
arosusien luikkivan tiehensä kuunvalosta metsän pimentoon, jonne ne
katosivat. Ei ainoastaan Dalen tarkkaavaisuus, vaan hiljaisuuskin ja
hetken ja paikan aiheuttama kiihko tuntuivat olevan täynnä ihmeellistä
voimaa. Bo tunsi kai sen myöskin, koska hänen ruumiinsa vapisi. Hän
painautui aivan Heleniin kiinni ja hengitti nopeasti ja syvään.
"Kas niin!" murahti Dale hiljaa.
Helen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden
ja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut
metsästäjästä.
Sitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä
ilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta
ei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli
varjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija
oli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli
hevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen,
joka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta.
Kosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan.
Hänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä.
Bon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat,
että hänkin oli huomannut karhun.
Peto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty
tummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin
joustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli
vielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun
kuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.
Karhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen,
ennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen,
kiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli
nähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu
voitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri.
Se oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä
kuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se
sitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.
"Katsokaahan sitä!" kuiskasi Dale. "Eikö se olekin voimakas? Mutta minä
pysähdytän sen varmasti."
Karhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan.
Siten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja
repiä.
"Jess oli mainio hevonen", mumisi Dale julmasti. "Liian hyvä tuollaisen
harmaakarhu-ryökäleen syötäväksi."
Sitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja
katseli viereisen puun alempia oksia.
"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi
tehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti."
Sanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä
polveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun
valossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen
pidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn
alas. "En voi nähdä jyvää selvästi", kuiskasi hän pudistaen päätään.
"Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan."
Jälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen
ei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa
polviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä
hänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.
Tulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli
luodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan
suonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä
napsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä
ei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli
taasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen
kuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas
jaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti
tuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta
puiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden
kiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni
metsään.
"Se on varmasti hurjana raivosta", sanoi Dale nousten seisoalleen, "ja
vaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä."
Tytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi
olevansa viluissaan.
"Eikö se ollutkin ihmeellistä?" huudahti Bo.
"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?" kysyi Dale.
"Minulla on vilu."
"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell,
luullakseni teitäkin vilustaa?"
Helen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin
milloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen
lämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä
syytä hän ei ruvennut ottamaan selville.
"Kiiruhtakaamme", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen
nokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan
metsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.
Tuuli alkoi nyt puhaltaa kovemmasti, ei kumminkaan metsässä, vaan
aukeilla paikoilla. Se oli hirveän kylmää. Dale auttoi Bon satulaan ja
sitten Helenin.
"Olen aivan jäykistynyt", sanoi tämä. "Putoan varmasti."
"Ettekä putoa. Lämpiätte tuossa tuokiossa", vastasi Dale, "sillä aiomme
ratsastaa takaisin melkoista vauhtia. Antakaa Rangerin kulkea vapaasti
ja pysytelkää vain satulassa."
Rangerin ensimmäiset laukat panivat jo Helenin veren kiertämään.
Se kiisi kuin nuoli sen kaunismuotoisen tumman pään pysyessä Dalen
hevosen rinnalla. Kuu valaisi niityn selvästi ja kirkkaasti muuttaen
sen ruohon omituisesti hopeanväriseksi. Metsäsaarekkeet, jotka olivat
kuin teräviä mustia saaria kuun valaisemassa järvessä, näyttivät olevan
täynnä varjoja ja karhujen piilopaikkoja, joista nuo pedot olivat
valmiit hyökkäämään kimppuun. Kun Helen lähestyi tuollaista metsikköä,
sykkivät hänen valtimonsa ja sydän jyskytti. Puolen peninkulman
pituinen ratsastus kartoitti vilun. Kaikki näytti ihmeellisen
kauniilta, taivaalla kulkeva kuu, joka näytti aivan valkoiselta tuon
tumman sinen keskellä, kalpeat tyynet tähdet, jotka näyttivät niin
juhlallisilta suuressa etäisyydessään, nuo houkuttelevat samalla kertaa
sekä ystävälliset että salaperäiset metsäniemekkeet, nopeat hevoset,
jotka juoksivat pehmeästi ja tahdikkaasti ruohokossa hypellen ojien
ja kuoppien yli ja pannen kovan tuulen pistämään ja leikkaamaan.
Kun he olivat tullessaan ratsastaneet tämän niityn poikki, oli se
tuntunut pitkältä, mutta nyt takaisin tullessa oli se yhtä lyhyt kuin
lumoavakin. Helenille selvenivät kokemuksien vaikutukset hitaasti.
Mutta tämä nopea ratsastus, jolloin hevoset kulkivat vierekkäin, ja
kaikki tämä villi kauneus, täydensivät vuosien hitaan sisäisen työn.
Hurmion aiheuttamat kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen ja hänen
sydämensä oli täynnä riemua. Kaikki tämän yön vaikutelmat menivät hänen
vereensä. Hänen ei tarvinnut nyt muuta kuin tuntea ja elää, mutta hän
voi ymmärtää nämä vaikutelmat ja muistaa ne ikuisesti jälkeenpäin.
Dalen hevonen ollen hieman edellä hyppäsi muutaman ojan yli. Ranger
teki kauniin hypyn, mutta putosi ruohoiseen mättäikköön ja kompastui.
Helen lensi sen pään yli maahan. Hän liukui suulleen käsivarret
ojennettuina saaden niin kovan kolahduksen, että hän pyörtyi.
Hän kuuli Bon huudon, tunsi märän ruohon sivelevän kasvojaan ja
voimakkaiden käsivarsien kosketuksen, kun ne nostivat häntä. Dale oli
kumartunut hänen ylitseen katsoen häntä kasvoihin. Bo syleili häntä
kiihkeästi. Helen voi ainoastaan huohottaa, sillä hänen rintansa tuntui
painuneen sisään. Ilman puute tuntui hyvin tuskalliselta.
"Nell, ette suinkaan ole vahingoittunut? Putositte keveästi kuin
höyhen. Tämä on ruohokkoa. Ette voi olla loukkaantunut", sanoi Dale
vakavasti.
Hänen levoton äänensä tunkeutui Helenin korviin tunnottomuudesta
huolimatta, ja hänen voimakkaat kätensä tunnustelivat nopeasti Helenin
käsivarsia ja hartioita etsien katkenneita luita.
"Olette vain menettänyt hengityskykynne hetkiseksi", sanoi Dale.
"Sellainen tuntuu hirveältä, mutta ei ole ollenkaan vaarallista."
Helen sai jo hieman ilmaa keuhkoihinsa, jolloin tuntui kuin niihin
olisi pistetty neuloilla, sitten voi hän jo hengittää syvempään ja
vihdoin täydellisesti.
"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut", huohotti hän.
"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan
nähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme
liian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?"
Mutta tähän vastasi Bo. "Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman
peloissani."
Dale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen
katsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia
oli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista,
mutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja
ihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen
tunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan
erottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.