Herätessään aamuisin kysyi Helen aina arvaillen itseltään, mitä alkava
päivä tuokaan mukanaan, erittäinkin eno Alilta mahdollisesti saapuviin
uutisiin nähden. Sillä niidenhän oli kumminkin joskus saavuttava ja hän
odotti niitä levottomasti. Jokin tässä yksinkertaisessa ja villissä
leirielämässä oli alkanut vaikuttaa häneen. Hän ei kiinnittänyt enää
päivittäisin niin suurta huomiota tänne Länteen tuomiinsa pukuihin.
Ne olivat kyllä sen tarpeessa, mutta hän huomasi, miten pintapuolisia
ne kumminkin olivat. Sitten alkoivat leiritehtävät toiselta puolen
häntä suuresti viehättää. Hän olikin oppinut suoriutumaan niistä
paljon paremmin kuin Bo. Ikävä ja pelko olivat aina väijyksissä hänen
ajatustensa pohjalla, ne olivat aina epämääräisesti läsnä, vaikkakin
harvoin kiusoittavat, ollen enemmän hämärien unien kaltaisia. Hän
halusi matkustaa enonsa maatilalle ja aloittaa uuden elämänsä
velvollisuudet, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voiko hän unhottaa
tämän vapaan elämän. Hänen oli erottava tästä voidakseen nähdä
selvästi, sillä hän alkoi epäillä itseään. Sillä välin jatkui tämä
vilkas ja rauhallinen ulkosalla eläminen jatkumistaan. Bo alkoi yhä
enemmän sulautua siihen. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti kuin
sinertävistä salamoista, hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja kädet
olivat kuin intiaaneilla.
Hän voi hypätä harmaan mustangin selkään ja kiepauttaa itsensä kokonaan
sen ylikin. Hän oppi ampumaan tarpeeksi hyvin voittaakseen Dalen
hyväksymisen ja uhkasi lähettää vielä luodin johonkin harmaaseen
karhuun tai Snake Ansonin kalloon.
"Bo, jos kohtaisit tuon harmaankarhun, jonka Dale sanoo kierrelleen
leiriämme viime aikoina, kiipeisit varmaankin puuhun", sanoi Helen
eräänä aamuna, kun Bo ei lopettanut kerskailemistaan.
"Älä luulekaan sellaista", vastasi Bo.
"Mutta olen nähnyt sinun pakenevan hiirtä!"
"Nell, enkö voi silti pelätä hiirtä, vaikka en pelkääkään harhaa?"
"En ymmärrä, miten."
"No niin, karhuja, panttereita ja muita villejä petoja on vain täällä
Lännessä, jossa mieleni on muuttunut", sanoi Bo harkitusti nyökäyttäen
päätään.
He väittelivät, kuten usein ennenkin, Helen syiden, terveen järjen ja
pidättymisen puolesta ja Bo siitä periaatteesta, että jos nyt kerran
taistelu on kysymyksessä, on paras lyödä ensimmäiseksi.
Sinä aamuna, jolloin tämä väittely tapahtui, viipyi Dale kauemmin
kuin tavallisesti hevosten kiinniotossa. Kun hän palasi, pudisti hän
vakavasti päätään.
"Jotkut pedot ovat ahdistaneet hevosia", sanoi hän ottaessaan satulansa
esille. "Kuulitteko niiden korskahtelevan ja juoksevan viime yönä?"
Kumpikaan tytöistä ei ollut kumminkaan ollut hereillään.
"Kaipaan erästä varsaa", jatkoi Dale, "ja aion senvuoksi ratsastaa
hieman kauemmaksi."
Dale liikkui nopeasti ja vakavasti. Oli merkityksellistä, että hän
valitsi suurireikäisimmän pyssynsä ja hypättyään satulaan huusi hän
Pedron mukaansa ja ratsasti matkaansa sanomatta sen enempää tytöille.
Bo katsoi hänen jälkeensä muutamia sekunteja ja alkoi sitten satuloida
mustangiaan.
"Aiotko seurata häntä?" kysyi Helen nopeasti.
"Aion. Hän ei ainakaan kieltänyt sitä."
"Mutta hän ei varmastikaan halua meitä mukaansa nyt."
"Ehkä hän ei halua sinua, mutta hän ei missään tapauksessa olisi
kieltänyt minua, olipa sitten kysymyksessä mikä tahansa", sanoi Bo
lyhyesti.
"Ah, luuletko niin?" huudahti Helen loukkautuneena. Hän puri kieltään
voidakseen olla vastaamatta terävästi, sillä hän tunsi suuttuneensa
äärettömästi. Oliko hän sitten sellainen pelkuri? Luuliko Dale tuota
hänen hurjaa ja oikullista sisartaan voimakkaammaksi naiseksi kuin
häntä? Hetken kestävä hiljainen taistelu ilmaisi hänelle, että Dale
ajatteli epäilemättä niin ja olikin kieltämättä oikeassa. Sitten hän
suuttui itseensä niin, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt itseään eikä
luottanut itseensä.
Vihan puuska aiheutti harkitsemattoman teon. Helen alkoi nimittäin
satuloida hevostaan. Hän oli saanut työnsä jo melkein tehdyksi, kun Bon
huuto pakotti hänet katsomaan sinnepäin.
"Kuuntele!"
Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti.
"Pedrohan se on", sanoi hän säpsähtäen!
"Varmasti. Se ajaa jotakin takaa. Emme ole kuulleet sen milloinkaan
haukkuvan noin kauheasti."
"Missä Dale on?"
"Hän poistui näkyvistäni tuolla", vastasi Bo viitaten. "Ja Pedro
laukkaa juuri meitä kohti tuota rinnettä pitkin. Se on varmasti
peninkulman ellei parinkin päässä Dalesta."
"Mutta Dale kai seuraa sitä."
"Varmasti. Mutta hänellä pitäisi olla siivet päästäkseen lähestymään
koiraa nyt. Pedro ei ole voinut laukata tuonne hänen mukanaan.
Kuuntelehan vain."
Koiran hurja haukunta kannusti Bon vastustamattomaan toimintaan. Ottaen
Dalen kevyemmän pyssyn tukki hän sen satulastaan riippuvaan huotraan
ja hypättyään selkään ohjasi hän mustangin pensaikkojen ja purojen yli
suoraan sinne, josta Pedron haukunta kuului. Helen hämmästyi hetkeksi
sanattomaksi. Kun Bo hyppäytti hevosensa muutaman suuren kannon yli
kuin esteratsastaja, vastasi Helen tuntemattomaan mielijohteeseen
kiinnittämällä satulansa niin nopeasti kuin suinkin. Ottamatta takkia
ylleen ja lakkia päähänsä hän nousi hevosensa selkään. Hermostunut
ratsu läksi laukkaamaan melkein ennenkuin hän ennätti satulaankaan.
Omituinen viiltävä vapistus värisytti kaikkia hänen suoniaan. Hän
halusi huutaa Bota odottamaan, mutta Bo oli jo näkymättömissä. Syvät
mutaiset kosteihin paikkoihin painuneet jäljet ja korkeaan ruohoon
murtautunut vako näyttivät kumminkin tien, jota oli helppo seurata.
Hänen hevosensa ei tarvinnutkaan todella mitään ohjausta. Se juoksi
puiston päässä olevien kuusten välitse ja kierrettyään muutaman
metsikön seisahtui se paikoillaan olevan harmaan mustangin viereen. Bo
katsoi rinteelle ja kuunteli.
"Tuolla se nyt on!" huusi Bo, kun koira haukkui kaikuvasti lähempänä
heitä nyt kuin ennen. Bo kiiruhti matkaansa.
Helenin hevonen seurasi kehoittamatta. Se oli kiihoittunut ja heristi
korviaan. Jotakin oli ilmassa. Helen ei ollut milloinkaan ennen
ratsastellut puiston tässä epätasaisessa päässä eikä Bota ollut helppo
seurata. Hän johti rämeiden, purojen, notkojen, kallioisten matalien
harjanteitten ja niin tiheitten kuusi- ja haapametsikköjen läpi, että
Helen voi tuskin tunkeutua niiden läpi. Sitten saapui Bo suuren puiston
aukioon, joka sijaitsi juuri rinteen juurella. Hän pysähtyi sinne
hevosen katsellessa ja kuunnellessa. Helen ratsasti hänen luokseen
kuvitellen kuulevansa koiran haukuntaa.
"Katso, voi katsohan!" Bon huuto säikähdytti mustangia niin, että se
nousi takajaloilleen.
Helen katsoi rinteelle ja huomasi suuren harmahtavan karhun
tallustelevan kömpelösti erään rinteellä olevan aukeaman poikki.
"Harmaakarhuhan se onkin? Se tappaa Pedron! Voi, missä Dale viipyy?"
huusi Bo hyvin kiihkeästi.
"Bo, tuo karhu tulee tännepäin! Meidän on siirryttävä syrjään sen
tieltä", huohotti Helen suunniltaan kauhusta.
"Dale ei ole ennättänyt saapua vielä läheisyyteen. Toivon hänen tulevan
pian, sillä en ymmärrä, mitä meidän on tehtävä."
"Peräydyttävä ja odotettava sitten häntä."
Juuri silloin haukahteli Pedro vihaisesti ja sitten kuului äänekästä
murinaa ja ritinää pensaikosta. Nämä äänet tuntuivat kuuluvan melkein
rinteen juurelta.
"Nell, kuuletko? Pedro tappelee karhun kanssa!" huudahti Bo. Hänen
kasvonsa kalpenivat ja hänen silmänsä loistivat kuin sininen teräs.
"Peto tappaa sen pian!"
"Sellainen olisi hirveätä!" vastasi Helen toivottomasti. "Mutta mitä
maailmassa me voimme tehdä?"
"Halloo, Dale!" huusi Bo niin kovasti kuin suinkin.
Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Pensaitten kova ritinä, vyöryvien
kivien kolina ja rinteeltä kuuluva murina ilmaisivat Helenille, että
Pedro ahdisti karhua kovasti.
"Nell, aion lähteä sinne", sanoi Bo päättäväisesti.
"Ei mitenkään! Oletko hullu?" vastasi Helen.
"Karhu tappaa muuten Pedron."
"Mutta sehän voi tappaa sinutkin."
"Ratsasta sinä tuonnepäin ja huuda Dalea."
"Mitä sinä sitten aiot tehdä?"
"Aion ampua tuota petoa peloittaakseni sitä. Jos se lähtee jälkeeni, ei
se saa minua kiinni myötämäessä. Dale on sanonut niin."
"Olet aivan mieletön!" huusi Helen nähdessään Bon tarkastelevan
rinnettä ja etsivän aukeata paikkaa. Sitten veti Bo pyssyn huotrasta.
Mutta Bo ei kuullut tahi ei välittänyt. Hän kannusti vain mustangiaan,
joka hurjassa menossaan lennätti ruohoa ja multaa korkealle ilmaan.
Mitä Helen silloin olisi tehnyt, ei hän tiennyt, sillä hänen
hevosensa läksi laukkaamaan mustangin jälkeen. Bo näytti katoavan
silmänräpäyksessä metsäisen rinteen vehreyteen. Helenin ratsu
kiipesi ja juoksi korskahdellen ja huohottaen pensaikkojen, haapa-
ja kuusimetsikköjen läpi ja saapui lopulta muutamaan pitkittäin
mäenrinteessä olevaan kapeaan aukeamaan.
Kauempaa kuuluva äkkinäinen ja pitkäaikainen ritinä säikähdytti Heleniä
ja pysähdytti hevosen. Hän näki haapojen taipuvan, ja sitten hyökkäsi
metsästä suuri ruskea peto kuin kissa. Se oli äärettömän suuri karhu.
Helenin sydän pysähtyi ja hänen kielensä liimautui kitalakeen kiinni.
Karhu kääntyi. Sen punainen suu oli avoinna ja siitä valui kuolaa,
sen turkki oli pörröinen ja harmahtava, ja se murisi hirveästi.
Helenin jokainen jänne jäykistyi. Hänen hevosensa nousi pystyyn
hyppien sivullepäin ja pyörähti melkein ilmassa hirnuen pelosta. Hän
putosi kuin kivi satulasta eikä nähnyt hevosen pakoa metsään, vaikka
hän sen kuuli. Helenin silmät eivät kääntyneet pois karhusta hänen
pudotessaankaan ja hän liukui maahan istuvaan asentoon selkä muudatta
pensasta vasten, joka kannatti häntä. Karhu huojutti suurta päätään
sinne tänne. Sittenkuin koiran haukunta alkoi kuulua lähempää, se
kääntyi ja alkoi juosta vastamäkeen pois aukeamalta.
Karhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon
jäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä
ajatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli
aivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta
sisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut
halvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin,
jolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas
jäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet
valtoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko
ruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen
sydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa
jäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen
tietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli
hurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä
eikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen.
Muistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet
alkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.
Hän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan
ja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin
Dale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen
hevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui
hänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen
hellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui
erilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti
hänessä omituisia tunteita.
"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?" kysyi Dale.
"En, olin vain niin hirveästi peloissani."
"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään."
"Heitti kyllä ja oikein komeasti."
"Mitä tapahtui?"
"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme
tuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja --"
"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne.
Kiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?"
"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti
suoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta
me eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni
heitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua
-- pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten
poistui karhu tuonne ja te tulitte."
"Bo seuraa koiraa!" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen
päästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin
kallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti
kuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto,
kimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja
kuoli lopulta kuiluihin.
"Hän on sen jäljillä!" selitti Dale julmasti.
"Bolla on teidän pyssynne", sanoi Helen. "Voi, meidän on kiiruhdettava."
"Te palaatte leiriin", määräsi Dale kääntäen hevosensa.
"Enkä palaa!" vastasi Helen tiukasti.
Dale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli
hänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku
ylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.
"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä", sanoi hän kumartuessaan
tarkastamaan niitä. "Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten
hevosiamme ja ehkä aikaakin."
"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.
"On varmasti." Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan.
Helen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän
oli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi
ja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli
Helen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä
kumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja
karhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he
pääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.
"Katsokaahan noita", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin,
jotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. "Nuo ovat hirven jälkiä.
Olemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa
tarkasti, niin näette ehkä sen."
Helen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he
saapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta
kuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea
sen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen
oli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle
jyrkänteelle.
Helen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja
kyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat
leveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi
siinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun
se kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan
miellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.
Dale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen
huomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet
värisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.
Nopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä
vuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat
aivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin
katse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta
sitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli
metsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan
pengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.
"Ratsastakaa nopeasti nyt!" huudahti Dale. "Näen Bon ja haluan
tavoittaa hänet."
Dale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen
kintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän
tunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen
jätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä,
ja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa
jalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi
sattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa
kuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin
huomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä
näki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon
tukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja
kiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä
silloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei
enää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai
hänet valtoihinsa.
Hän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut
pehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean
poikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa
humisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa
omituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä
ja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin
jäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja
peläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan
hypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta
se olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen
poikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän
välittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan,
jokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana
toisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä
mustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä
halu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja
näyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.
Hän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen
kunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman
pituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina
hänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.
Aukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian
metsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen
päätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen
välitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken
järkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja
muutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.
Hänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi
vielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen
koetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja
puidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa
eikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin
sitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä,
sai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa
poiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi
tiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin
vaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää
hänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei
väitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen.
Muudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei
lannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla
paikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.
Vihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen
laidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja
riemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran
aiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.
Tässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti
läpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten
vasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat
kaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta
askelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli,
oli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut
suoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi
Helenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran
koiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se
korskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan.
Sitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän
vesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään.
Se kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä
niin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat
kuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan
ilmaan.
Ennenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa
kapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden
kohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun
hän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti
hiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut
Pedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki
karhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.
Virran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia.
Tasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan
puronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen
saavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan
ja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen
sivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten
pahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi
vastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.
Dale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.
"Kohtasitteko karhun jälleen?" hän kysyi heti.
"En. Ettekö ole ampunut sitä?" huohotti Helen taipuen hitaasti
satulassaan.
"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton
seurata."
Helen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi
olevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä
ja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan
riekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut
tuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun
näki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.
"Nell Rayner!" huohotti Bo.
"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä",
huohotti Helen, "en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani
tänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin."
"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?" kysyi Dale.
"Tulinpa hyvinkin", vastasi Helen hymyillen.
"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne
sitenkin", sanoi Dale vakavasti. "Tänne ei mielestäni voida ratsastaa
millään hevosella. Se kai liukui koko matkan?"
"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä."
Bon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen
harvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.
"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan
kotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen,
heräsittekö tänään?"
Helen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä
katseesta.
"Ehkä hieman", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan
Dalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata
tarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman
häpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.
"Ajo oli suurenmoinen", sanoi hän. "En tuntenut itseäni. Olitte
oikeassa."
"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?" kysyi Dale.
"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni", vastasi Helen nauraen ja
väristen. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen
Bolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja
tiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa
aivan kokonaan. Muuta en muista."
Nyt voi Bokin jo puhua. "Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut
hurjasti."
"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin
kokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on", vastasi Helen
kainosti.
Metsästäjä kääntyi. "Lähtekäämme", sanoi hän vakavasti.