Tuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien
kuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.
"Nell, olet saanut väriä poskiisi!" huudahti hän. "Ja silmäsi
loistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja
ah, minulla on niin hirveän nälkä."
"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain
ruokahalusi pysyy muuttumattomana", sanoi Helen koettaen estää
tukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.
"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira."
Helen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman
suuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran.
Se juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen
pää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt
ystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.
"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle
mitään pahaa!" houkutteli Bo innostuksetta.
Kuullessaan sen nauroi Helen. "Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun
pelkäät tuota koiraa."
"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on."
Koira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion
ääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen
läheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli
maassa.
"Lähetin Pedron herättämään teitä", sanoi Dale tervehdittyään heitä
ensin. "Säikähdyttikö se teitä?"
"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan
säikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän
varovaisesti", vastasi Bo.
"Miten komeannäköinen koira se onkaan!" sanoi Helen välittämättä
sisarensa pilasta. "Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän
itselleen?"
"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää
tänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli
täällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron,
Tomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa."
Helen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli
tottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut
ihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin
sielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.
"Se näyttää hyvin viisaalta", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä
tummia korvia.
"Sillä onkin melkein ihmisen järki", vastasi Dale. "Ruvetkaa nyt
syömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta."
Dale oli saanut koiran penikkana eräältä meksikolaiselta
lampaidenpaimenelta, joka oli vannonut siinä olevan kalifornialaisen
verikoiran verta. Kasvaessaan oli se kiintynyt kovasti Daleen. Nuorena
ollessaan ei se ollut sopinut oikein hyvin Dalen muiden lemmikkien
kanssa, minkävuoksi Dale oli antanut sen eräälle laaksossa asuvalle
maanviljelijälle. Mutta Pedro oli tullut takaisin Dalen asuntoon
seuraavana päivänä. Siitä päivästä alkaen oli Dale ruvennut pitämään
enemmän koirasta, mutta ei ollut kumminkaan halunnut pitää sitä luonaan
erikoisista syistä, joista pääasiallisin oli ollut se, että Pedro oli
liian hieno koira ollakseen yksinään puolet ajasta omissa hoteissaan.
Dalella oli silloin ollut asiaa etäisimpään kylään, Snowdropiin ja
hän oli jättänyt Pedron sinne muutamalle ystävälleen. Sitten oli Dale
ratsastanut Show Downiin ja Pineen ja lopulta Beemanien leiriin.
Saatuaan ystävänsä mukaansa olivat he ajaneet takaa erästä villiä
hevoslaumaa noin sadan peninkulman matkan Uuteen Meksikoon. "Sateli
lunta, kun palasin asuntooni vuoristoon", jatkoi Dale kertomustaan.
"Pedro oli siellä minua vastassa, nääntyneenä ja laihtuneena, mutta
äärettömästi iloissaan saadessaan toivottaa minut tervetulleeksi
kotiin. Roy Beeman tuli luokseni sitten lokakuussa ja kertoi minulle,
ettei Snowdropissa asuva ystäväni ollut voinut pitää Pedroa luonaan.
Se oli katkaissut ketjunsa ja hypännyt kymmenen jalkaa korkean aidan
yli päästäkseen pakoon. Se oli tullut jälkiäni pitkin Show Downiin,
missä muudan ystäväni tunnettuaan sen oli ottanut sen kiinni ja aikonut
pitää sitä luonaan, kunnes minä olisin tullut takaisin. Mutta Pedro
oli kieltäytynyt syömästä. Sattui, että eräs rahtimies läksi juuri
silloin Beemanien leiriin ja ystäväni sulki Pedron laatikkoon ja
sijoitti laatikon vaunuihin muiden tavaroiden joukkoon. Mutta Pedro oli
murtautunut ulos laatikosta, palannut Show Downiin, seurannut jälkiäni
Pineen ja sitten Beemanien luo. Muut Pedron liikkeet ovat minulle
tuntemattomat. Mutta Roy luuli, kuten minäkin, että Pedro oli seurannut
meitä tuolla villien hevosten takaa-ajomatkallammekin. Seuraavana
keväänä kuulin enemmän muutamalta lampaidenpaimenelta, jonka nuotion
ääressä kerran lepäsimme matkallamme Uuteen Meksikoon. Pedro oli tullut
sinne lähtömme jälkeen ja toinen meksikolainen paimen oli varastanut
koiran. Mutta Pedro oli paennut."
"Ja se oli täällä tullessani kotiin", sanoi Dale hymyillen. "En ole
sitten enää halunnut milloinkaan luopua siitä. Se osoittautuikin sitten
olevan paras koira mitä minulla milloinkaan on ollut. Se ymmärtää
sanani ja osaa melkein puhua. Ja vannon sen osaavan itkeä. Kun lähden
jonnekin ottamatta sitä mukaani, itkee se."
"Miten ihmeelliseltä tuo kuulostaakaan!" huudahti Bo. "Eivätkö eläimet
olekin suurenmoisia? Mutta minä pidän kumminkin hevosista enimmän."
Helenistä näytti, että Pedro ymmärsi heidän keskustelevan siitä, sillä
se tuntui häpeävän, nieleskeli kovasti ja katsoi maahan. Helen oli
kuullut jotakin koirien osoittamasta rakkaudesta isäntiään kohtaan.
Tämä Dalen kertoma juttu oli kumminkin omituisin, mitä hän milloinkaan
oli kuullut.
Nyt ilmestyi Tom näkyviin ja sen Pedroon kiinnittämissä
kastanjanruskeissa silmissä oli tuskin rakkautta. Mutta koira ei
ollut sitä kumminkaan näkevinäänkään. Tom kaarsi Bon luo, joka istui
tervavaatteen tuonnimmaisella laidalla, ja halusi nähtävästi päästä
osalliseksi Bon aamiaisesta.
"Katselen niin mielelläni sitä", sanoi Bo, "mutta kun se tulee noin
lähelle, kulkevat kylmät väreet selkääni pitkin."
"Eläimet ovat yhtä omituisia kuin ihmisetkin", huomautti Dale. "Ne joko
pitävät tahi eivät pidä jostakin. Luullakseni alkaa Tom kiintyä teihin
ja Pedro näyttää alkavan tuntea mielenkiintoa sisartanne kohtaan.
Voisin kertoa teille --"
"Missä Bud on?" keskeytti Bo.
"Se nukkuu tahi on maleksinut jonnekin. Kun saan työni tehdyksi, niin
mihin te, tytöt, haluaisitte sitten ryhtyä?"
"Haluan ratsastaa!" huudahti Bo innoissaan.
"Eikö ruumiinne ole vielä kipeä ja kankea?"
"On kyllä, mutta välipä nyt tällä. Sitäpaitsi, kun oleskelin enoni
maatilalla lähellä St. Joea, huomasin ratsastamisen aina parantavan
pakotuksen."
"Varmasti, jos vain voitte sen kestää. Entä sisarenne, mitä hän haluaa
tehdä?" vastasi Dale kääntyen Heleniin päin.
"Levähdellä, katsella teitä muita ja haaveilla", sanoi Helen.
"Mutta levähdettyänne on teidän ryhdyttävä johonkin", sanoi Dale
vakavasti. "Teidän on tehtävä jotakin, mitä vain, kunhan ette ole
joutilaana."
"Miksi?" kysyi Helen hämmästyneenä. "Miksi en saa laiskoitella
ollessani tässä kauniissa villissä paikassa? Haluaisin vain kuluttaa
tunnit ja päivät unelmoiden. Voisin tehdä sen."
"Mutta te ette saa. Kului vuosia, ennenkuin opin huomaamaan, miten
vaarallista se oli minulle. Enkä nytkään pitäisi vielä mistään niin
paljon kuin siitä. Haluaisin unhottaa työni, lemmikkini, hevoseni ja
kaiken muunkin saadakseni vain katsella ja unelmoida."
"Katsella ja unelmoida. Tarkoitan kai juuri sellaista. Mutta miksi en
saa antautua sellaiseen? Miksi en saa ihailla rajattomasti tämän seudun
kauneutta ja väriloistoa, noita villejä varjoisia rinteitä, harmaita
kallioita, humisevaa tuulta, veden tuudittavaa kohinaa, noita pilviä
ja tuota taivasta? Miksi tämä hiljaisuus, yksinäisyys ja kaiken tämän
suloisuus ovat minulle vaaralliset?"
"Senvuoksi, että se on taantumusta. Haluan antautua sellaiseen kaikista
mieluimmin, mutta pelkään sitä kumminkin enimmän. Sellainen muuttaa
juuri miehen yksinäiseksi metsästäjäksi. Ja tuo intohimo voi kasvaa
niin voimakkaaksi, että se sitoo ihmisen metsiin."
"Kuinka omituista", mumisi Helen. "Mutta se ei voi kuitenkaan
milloinkaan sitoa minua. Minunhan on elettävä ja täytettävä
velvollisuuteni ja työni sivistyneessä maailmassa."
Helenistä tuntui, että Dale melkein huomaamattomasti säpsähti
kuullessaan hänen vakavat sanansa.
"Luonnon tiet ovat omituiset", sanoi hän. "Suhtaudun siihen eri tavalla
kuin te. Luonto on yhtä voimakas muuttamaan teidät jälleen villiksi
kuin teillä muissa olosuhteissa on halu tulla sivistyneeksi. Ja jos
luonto voittaa, näkyvät sen merkit teissä sitä paremmin."
Tämä metsästäjän puhe järkytti Heleniä, mutta virkisti kumminkin
samalla hänen mieltään.
"Minutko villiksi? Ah ei!" hän huudahti. "Mutta jos sellainen nyt olisi
mahdollista, niin miten nuo luonnon merkit esiintyisivät?"
"Puhuitte elämäntehtävästänne", vastasi Dale. "Naisen tehtävä on
synnyttää lapsia. Jokaisen eläinlajin naarailla on ainoastaan yksi
tehtävä -- jatkaa sukuaan. Ja luonnolla on ainoastaan yksi tehtävä --
nimittäin enentää voimaa, miehuutta, käyttökelpoisuutta lopullista
täydellisyyttä kohti, jota ei voida saavuttaa."
"Entä sitten miehen ja naisen sielullinen ja henkinen kehitys, mitä ne
ovat?" kysyi Helen.
"Molemmat ovat suoranaisia esteitä luonnon tarkoitukselle. Luonto on
aineellinen. Se tahtoo luoda sellaista, minkä pysyväisyydellä ei ole
rajoja, mikä elää iankaikkisesti. Se on varmasti luonnon tutkimaton
tarkoitus."
"Entä sielu sitten?" kuiskasi Helen.
"Ah! Kun puhutte sielusta ja minä puhun elämästä, tarkoitamme kumpikin
samaa. Ollessanne täällä voimme keskustella asiasta vielä lähemmin.
Teidän on elvytettävä tietojani."
"Näyttää ainakin siltä kuin minun pitäisi", sanoi Helen hymähtäen.
Keskustelu oli muuttanut hänet vakavaksi ja miettiväiseksi. "Mutta
luullakseni uskallan kumminkin ruveta unelmoimaan puiden varjossa."
Bo oli katsellut heitä terävillä sinisillä silmillään.
"Nell, kuluu ainakin tuhat vuotta, ennenkuin sinusta tulee villi",
sanoi hän. "Mutta minulle riittää viikko."
"Bo, olit jo sellainen ennen lähtöäsi Saint Joesta. Muistat kai vielä
tuon opettajan, Barnesin, joka sanoi sinua villikissan ja intiaanin
sekasikiöksi? Hän löi sinua viivoittimella."
"Ei milloinkaan, sillä hypähdin syrjään", sanoi Bo punastunein poskin.
"Nell, haluan, ettet kerro minun lapsuuden aikojeni tyhmyyksistä."
"Eihän siitä ole vielä kulunut kuin pari vuotta", huomautti Helen
hämmästyneenä.
"Ehkä ei, mutta olin silloin kumminkin lapsi. Lyön vaikka vetoa --"
Bo keskeytti äkkiä ja nyökäyttäen päätään taputti hän Tomia selkään
ja juoksi sitten tiehensä kallion niemekkeen toiselle puolelle. Helen
seurasi häntä hitaasti.
"Kuulehan, Nell", sanoi Bo, kun Helen saapui heidän pieneen viheriään
majaansa, "tiedätkö, että tuo metsästäjä kumoo vielä jonkun noista
sinun teorioistasi?"
"Ehkä. Myönnän hänen hämmästyttävän, ehkäpä loukkaavankin minua",
vastasi Helen. "Mutta ihmettelen, että hän huolimatta selvästä
kouluutuksen puutteestaan ei ole raaka eikä karkea. Hän on hyvin
alkuperäinen."
"Sisko kulta, herää jo! Mies on aivan ihmeellinen. Voit oppia enemmän
häneltä kuin milloinkaan ennen elämässäsi. Minä ainakin tunnen sen.
Olen aina vihannutkin kirjoja."
Kun Dale hetkistä myöhemmin ilmestyi näkyviin kantaen muutamia suitsia,
juoksi Pedro hänen kintereillään.
"Teidän on mielestäni parasta ratsastaa tuolla entisellä hevosellanne",
sanoi hän Bolle.
"Kuten haluatte. Mutta toivoakseni sallitte minun ratsastaa niillä
kaikilla vuorotellen."
"Varmasti. Minulla on siellä eräs mustangi, josta varmasti tulette
pitämään. Mutta se potkii hieman", vastasi Dale poistuen puistoon päin.
Koira katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.
"Kuule, Pedro, jää tänne minun luokseni", sanoi Helen.
Kuultuaan hänen sanansa käski Dale koiran palata takaisin. Pedro
tuli kuuliaisesti Helenin luo, mutta arasti ja niin varuillaan kuin
se ei olisi ollut vielä oikein varma Helenin tarkoituksista. Se oli
kumminkin ystävällisempi kuin äsken. Helen löysi pehmeän ja mukavan
paikan auringonpaisteesta juuri puistoa vastapäätä ja sijoittautui
siihen moneksi toimettomaksi tunniksi. Pedro kiertyi hänen viereensä.
Dalen pitkä vartalo etäytyi puistoon päin laitumella käyviä hevosia
kohti. Jälleen hän huomasi peuran niiden joukossa. Kuinka valppaana
ja liikkumattomana se seisoikaan katsellessaan Dalea! Äkkiä se
läksi laukkaamaan metsän laitaa kohti. Muutamat hevoset hirnuivat
ja juoksivat potkien korkealle ilmaan. Kimeät hirnumiset kaikuivat
selvästi hiljaisuudessa.
"Voi, katsohan toki niitä!" huudahti Bo iloisesti tullen Helenin
luo. Hän heittäytyi pitkäkseen tuoksuville havunneulasille
ojentautuen veltosti suoraksi kuin laiska kissa. Hänen joustavassa ja
miellyttävässä vartalossaan olikin jotakin kissamaista. Hän makasi
selällään ja katseli puiden oksien välitse.
"Eikö olisikin suurenmoista nyt", mumisi hän haaveillen itsekseen,
"jos tuo las vegasilainen paimeneni sattuisi jotenkin tulemaan tänne
ja maanjäristys sulkisi meidät tänne Paratiisiin niin, ettemme ikinä
pääsisi täältä pois?"
"Bo, mitähän äiti mahtaisikaan sanoa, jos hän vain voisi kuulla nuo
puheesi?" kysyi Helen hämmästyneenä.
"Mutta, Nell, eikö se olisikin suurenmoista?"
"Kauheatahan sellainen olisi."
"Sinussa ei ole milloinkaan ollut minkäänlaista romanttisuutta,
Nell Rayner", vastasi Bo. "Tuollaista on kuulemma joskus tapahtunut
tässä villien paikkojen muodostamassa ihmeellisessä maassa. Sinun ei
tarvitse väittää vastaan, sillä varmasti on sellaista tapahtunut.
Ensiksi luolaihmisille, sitten intiaaneille ja viimeiseksi valkoisille.
Jokainen näkemäni paikka sanoo minulle sen. Nell, saat ehkä katsella
kuussa asuvia ihmisiä kiikarilla, ennenkuin osaat sellaista
odottaakaan."
"Olen, Jumalalle kiitos, käytännöllinen ja järkevä."
"Mutta juuri todistelun vuoksi", vastusti Bo leimuavin silmin,
"otaksukaamme, että sellaista tapahtuisi. Tehdäksesi minulle vain
mieliksi voit kuvitella, että meidät teljetään tänne Dalen ja tuon
junasta näkemämme paimenen kanssa. Luovu kaikista toiveista milloinkaan
päästä täältä pois. Mitä silloin tekisit? Luopuisitko ponnisteluista
vain riutuaksesi ja kuollaksesi? Vai rupeaisitko taistelemaan elämän ja
siihen mahdollisesti sisältyvien ilojen vuoksi?"
"Itsensä puolustaminen on ensimmäinen vaisto", vastasi Helen hämmästyen
vieraita sydämensä sisimmässä liikkuvia tunteita. "Tietysti ryhtyisin
taistelemaan elämäni puolesta."
"Aivan niin. Mutta todellisuudessa, kun ajattelen asiaa tarkemmin,
en halua kumminkaan ollenkaan, että sellaista tapahtuisi. Mutta jos
kumminkin sellaista sattuisi tapahtumaan, kerskailisin siitä."
Heidän keskustellessaan palasi Dale hevosten kanssa.
"Osaatteko panna suitset hevosenne suuhun ja satulan sen selkään?"
kysyi hän Bolta.
"En. Taitamattomuuteni tunnustaminen hävettää minua."
"Silloin on teidän opittava tuo taito. Tulkaa tänne ja katsokaa, miten
minä satuloin omani."
Bo katsoi hyvin tarkkaavaisesti, miten Dale irroitti suitset
hevoseltaan ja sitten hitaasti ja selvästi asetti ne paikoilleen.
Sitten hän silitteli hevosensa selkää, levitti huopapeitteen ja
käännettyään sen kaksinkerroin sijoitti hän sen paikoilleen selittäen
samalla perusteellisesti, millainen sen oikea asento oli. Hän nosti
satulan maasta erikoisella tavalla pannessaan sen selkään, ja kiinnitti
vihdoin remmit.
"Koettakaa nyt tekin", sanoi hän.
Helenin arvostelusta päättäen olisi voitu luulla, että Bo oli asunut
Lännessä koko ikänsä. Mutta Dale pudisti päätään ja pani hänet tekemään
sen uudestaan.
"No, tuo onnistui jo paremmin. Satula on tietysti teille liian raskas
saadaksenne sen kunnollisesti paikoilleen. Voitte opetella temppua
kevyemmällä. Kiinnittäkää suitset nyt sen päähän uudestaan. Älkää
pelätkö käsiänne. Ei se pure. Pujottakaa kuolaimet sivultapäin. Kas
niin. Näyttäkää nyt, miten nousette satulaan."
Kun Bo oli päässyt satulaan, lisäsi Dale: "Nousitte nopeasti ja
kevyesti, mutta sittenkin aivan väärin. Katsokaa minua."
Bon oli uudistettava temppu monta kertaa, ennenkuin Dale oli
tyytyväinen. Sitten hän käski Bon ratsastaa vähän matkaa. Kun hän oli
poistunut niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla heidän sanojaan, sanoi
Dale Helenille: "Hänestä tulee pian niin hyvä ratsastaja kuin ankka on
uija." Sitten noustuaan satulaan ratsasti hän Bon jälkeen.
Kun Helen katseli, miten he ratsastivat, milloin juoksua, milloin
laukkaa ajaessaan hevosia puiston ympäri, oli hän melko pahoillaan,
ettei ollut mennyt heidän mukaansa. Vihdoin Bo ratsasti takaisin
laskeutuakseen satulasta ja heittäytyäkseen pitkäkseen punaisin poskin
ja loistaen ilosta, epäjärjestykseen mennein hiuksin ja ohimoilta
kostein kiharoin. Kuinka reippaalta hän näyttikään! Helenin tunteet
kuohahtelivat nähdessään tämän hämmästyttävän sisarensa sulon,
notkeuden ja elämänhalun, ja hän tunsi todellista ruumiillista iloa
hänen läsnäolostaan. Bo lepäsi, mutta hän ei levännyt kauan. Hän nousi
pian pois leikkimään Budin kanssa. Sitten hän houkutteli kesyn poron
syömään kädestään. Hän vei Helenin kanssaan poimimaan villejä kukkia
välittämättä ollenkaan okaiden pistoksista. Sitten lopulta hän nukahti
niin nopeasti, että se muistutti Heleniä lapsuudesta, tuosta nyt
ainaiseksi menneestä.
Dale huusi heidät päivälliselle noin neljän korvissa, kun aurinko
punasi puiston läntistä reunaa. Helen ihmetteli, mihin päivä oli
mennyt. Tunnit olivat kuluneet nopeasti ja tyynesti tuoden tuskin hänen
mieleensä ajatustakaan enosta tahi pelkoa pakollisesta olostaan täällä
tahi otaksumista noiden roistojen mahdollisesta ilmestymisestä tänne,
joiden luultiin etsivän häntä. Kun hän oli todennut näiden tuntien
kulun, oli hänellä koskematon ja kuvaamaton tunne siitä, mitä Dale
oli tarkoittanut tuntien poisunelmoimisella. Tämän paratiisin luonto
oli vihamielinen hänen tavallisille ajatuksilleen. Hänestä tuntuivat
nämä uudet ajatukset valtaavilta, mutta kun hän koetti nimittää
niitä, tiesi hän ainoastaan tunteneensa. Syödessä oli hän tavattoman
hiljainen. Hän näki Dalen huomaavan sen ja koettavan huvittaa häntä ja
kiinnittää hänen tarkkaavaisuutensa johonkin. Hän onnistuikin, mutta
Helen ei halunnut näyttää sitä hänelle. Hän harhaili yksinään kuusten
juurella olevalle paikalleen. Bo meni kerran hänen ohitseen ja huudahti
kiusoittavasti:
"Mutta, Nell, sinähän olet muuttua romanttiseksi!"
Ei milloinkaan Helenin elämässä ollut iltatähden kauneus tuntunut niin
viehättävältä, hämärä niin liikkuvalta ja varjoisalta ja pimeys niin
yksinäisyydellä ladatulta. Siihen oli syynä tämä ympäristö -- villien
susien surullinen ulvonta, putouksen kohina, tämä metsien mies ja nämä
tavattoman alkuperäiset olot, joihin hän oli laatinut kotinsa.
Seuraavana aamuna, kun hänen tarmonsa oli jo palautunut, oli Helen
mukana, kun Bota opetettiin suitsittamaan ja satuloimaan hevosia ja
ratsastamaan. Bo ratsasti kumminkin niin nopeasti ja kovasti, ettei
Helen voinut pysyä hänen mukanaan. Ja Dale, ollen innostunut ja
huvitettu, mutta kumminkin levoton, kulutti suurimman osan ajastaan
Bon seurassa. Senvuoksi joutuikin Helen ratsastelemaan kaikkialla
laaksossa yksinään. Hän hämmästyi sen suuruutta, koska se melkein
miltä suunnalta tahansa katsottuna näytti hyvin pieneltä. Ilma petti
hänet. Kuinka selvästi hän voi nähdäkään! Ja hän alkoi arvostella
etäisyyksiä telttojen esineiden perusteella. Puiston toisessa päässä
laitumella oleva hevonen näytti todellakin hyvin pieneltä. Siellä ja
täällä kohtasi hän pieniä, tummia ja vuolaita puroja, joiden vesi
oli hyvin kirkasta ja merenpihkan väristä ja jotka olivat melkein
piilossa korkeassa ruohossa. Ne virtasivat kaikki samalle suunnalle
yhtyen lopulta suuremmaksi puroksi, joka nähtävästi katosi läntisessä
päässä olevien kallioiden alle ja pursusi sitten jälleen näkyviin
kapeissa solissa. Kun Dale ja Bo tulivat hänen luokseen kerran, sai hän
hämmästyksekseen kuulla Dalelta, että tuo puro katosi muutamaan kallion
reikään ja ilmestyi jälleen näkyviin vuorten toisella puolella. Dale
aikoi opastaa heidät joskus sen muodostamalle järvelle.
"Vuorienko yli?" kysyi Helen muistaen jälleen, että äänen oli pidettävä
itseään pakolaisena. "Onko turvallista poistua piilopaikastamme?
Unhotan niin usein miksi olemme täällä."
"Olisimme paremmin piilossa siellä kuin täällä", vastasi Dale.
"Tuonpuoleiseen laaksoon voidaan päästä ainoastaan tuon vuoren yli.
Älkää olko ollenkaan huolissanne, että teidät löydettäisiin. Kerroinhan
teille jo, että Roy Beeman pitää Ansonia ja tämän miehiä silmällä. Roy
pysyttelee kyllä heidän ja meidän välillämme."
Helen tyyntyi, vaikka hänen mielensä takimmaisessa sopukassa aina
olikin pelon tunne. Huolimatta siitä päätti hän kumminkin käyttää
tilaisuutta niin paljon hyväkseen kuin suinkin. Bon seura kannusti
-- Helen kuluttikin senvuoksi lopun päivästä ratsastamalla ja
seurailemalla sisartaan.
Seuraava päivä ei ollut enää niin kova Helenille. Toimeliaisuus, lepo,
syöminen ja nukkuminen muodostuivat hänelle ihmeellisiksi uusiksi
nautinnoiksi. Hän ei ollut todellakaan milloinkaan tiennyt niiden
voivan olla sellaisia ilonaiheita. Hän ratsasti ja käveli, hän kiipeili
hieman ja torkkui puunsa juurella, hän auttoi Dalea ruoan laitossa,
ja kun yö saapui, ei hän tuntenut enää itseään. Tämä tosiasia ahdisti
häntä epämääräisissä syvissä unissa. Herättyään unhotti hän kumminkin
päätöksensä tutkia itseään. Sekin päivä meni menojaan. Ja monta muuta
päivää meni yhtä nopeasti, ennenkuin hän mukaantui tilanteeseen,
jonka hän täydellä syyllä voi uskoa saattavan kestää viikkoja, ehkäpä
kuukausiakin.
Iltapäivä oli Helenille rakkain osa päivästä. Auringonnousu oli
kyllä virkistävä ja kaunis, aamu tuulinen ja tuoksuva, auringonlasku
oli rusottava ja viehättävä, hämärä surullinen ja muuttuvainen, ja
yö tuntui äärettömän miellyttävältä tähtineen, hiljaisuuksineen ja
unineen, mutta iltapäivä, jolloin ei mikään muuttunut, jolloin kaikki
oli tyyntä ja jolloin aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, oli hänen
hetkensä ja hänen lohdutuksensa.
Erään sellaisen kuluessa oli hän leirissä yksinään. Bo oli
ratsastamassa. Dale oli kiivennyt vuorille katsomaan, näkyisikö mitään
epäilyttäviä jälkiä tahi nuotion savua. Budia ei näkynyt missään eikä
muitakaan Dalen lemmikeistä. Tom oli kiivennyt jollekin aurinkoiselle
penkereelle, jossa se voi paistattaa päivää samalla tavalla kuin sen
villitkin veljet tekevät. Pedroa ei oltu nähty vuorokauteen, seikka,
joka hyvin pahoitti Helenin mieltä. Hän oli kumminkin unhottanut sen
ja hämmästyikin senvuoksi kovin nähdessään sen nilkuttavan leiriin
kolmella jalalla.
"No, Pedro, oletko ollut tappelemassa? Tule heti tänne!" huusi Helen.
Koira ei näyttänyt kumminkaan syylliseltä. Se nilkutti Helenin luo ja
ojensi tälle oikean etujalkansa. Tarkoituksesta ei voitu erehtyä. Helen
tutki tuon loukkautuneen jäsenen ja löysikin pian varpaiden välistä
simpukan kuorta muistuttavan palasen, joka oli tunkeutunut syvälle
lihaan. Haava oli ajettunut, verinen ja selvästi hyvin tuskallinen.
Pedro vinkui. Helenin oli ponnistettava kaikki sormiensa voimat
saadakseen sen irroitetuksi. Silloin Pedro ulvoi, mutta näytti heti
kiitollisuuttaan nuolemalla hänen kättään. Helen hautoi sen jalkaa ja
sitoi sen.
Kun Dale palasi, kertoi Helen tapauksen hänelle ja näyttäessään hänelle
kuoren kappaletta hän kysyi: "Mistä tällainen on näille maille eksynyt?
Onko noissa vuorissa simpukankuoria?"
"Tämä seutu on kerran ollut veden alla", vastasi Dale. "Olen löytänyt
täältä sellaisia esineitä, että ihmettelisitte, jos saisitte nähdä ne."
"Vedenkö alla?" toisti Helen. Oli aivan toista lukea tuommoisesta
omituisesta tosiasiasta, toista todeta sellaisten olojen vallinneen
näiden ilmavien huippujen keskellä. Dale näytti hänelle aina jotakin
tahi puhui jostakin sellaisesta, joka hämmästytti häntä.
"Katsokaahan tuonne", sanoi hän muutamanakin päivänä. "Mitä tuo pieni
haapametsikkö teille kertoo?"
He olivat puiston tuonnimmaisessa päässä ja lepäsivät juuri erään
kuusen juurella. Metsä ulottui täällä puistoon asti mutkittelevine
kuusi- ja haapaniemekkeineen. Tuo pieni haaparyhmä ei eronnut ollenkaan
sadoista muista samanlaisista.
"Ei juuri mitään erikoista", vastasi Helen epäröiden, "Tuohan on vain
pieni metsikkö, jossa on muutamia pienempiä ja muutamia suurempia
puita, mutta ei ainoatakaan kookasta. Mutta se on kaunis tuulessa
lepattavine viheriöine ja kellertävine lehtineen."
"Eikö se tuo mieleenne millään tavalla taistelua?"
"Taisteluako? Ei ollenkaan!"
"Mutta kumminkin on se hyvä esimerkki, miten metsissäkin taistellaan,
riidellään ja ollaan itsekkäitä", sanoi Dale. "Tulkaa nyt mukaani, te
ja Bo, niin näytän teille mitä tarkoitan."
"Tule mukaamme, Nell!" huusi Bo innostuneena. "Hän aikoo avata silmäsi
hieman enemmän."
Helen ei ollut ollenkaan vastahakoinen seuraamaan heitä tuohon pieneen
haapametsikköön.
"Näitä on tässä suunnilleen sata kappaletta", sanoi Dale. "Kuuset
varjostavat niitä melko hyvin, mutta ne saavat kumminkin auringonvaloa
idästä ja etelästä. Kaikki nämä pienet puut ovat kasvaneet samasta
siemenestä ja ovat samanikäisiä. Niiden joukossa on neljä kymmenen
jalan korkuista ja käsivarteni paksuista puuta, Tässä on muudan vielä
suurempi. Katsokaa, miten se on täynnä lehtiä, miten se on muita paljon
korkeampi, lukuunottamatta noita neljää sen vieressä kasvavaa, joita
se on vain hieman pitempi. Ne kasvavat kaikki hyviä likekkäin, kuten
näette. Useimmat niistä eivät ole peukaloani paksumpia. Katsokaa,
miten vähän niissä on oksia, joista ei ainoakaan ole juuressa. Niissä
on hyvin vähän lehtiäkin. Näette kai, miten oksat ojentautuvat itää
ja etelää kohti ja miten lehdet tietysti ovat myöskin sinne päin?
Katsokaa miten toisen puun oksa työntää toisen puun oksan syrjään. Tuo
on taistelua auringonvalon saamiseksi. Tässä on pari kolme kuivunutta
puuta. Minä voin nykäistä ne maasta. Katsokaa nyt niiden juurille.
Täällä on viiden, neljän ja vain jalan korkuisiakin puita. Katsokaa,
miten kalpeita, hentoja, hauraita ja sairaita ne ovat. Ne saavat liian
vähän auringonvaloa osakseen. Ne syntyivät samalla kertaa kuin nuo
muutkin puut, mutta ne eivät lähteneet kasvamaan samaa vauhtia. Asema
noilla toisilla on ehkä edullisempi."
Dale kuljetti tyttöjä metsikön ympäri vilkastuttaen esitystään
kädenliikkeillä. Hän näytti hyvin vakavalta.
"Ymmärrätte kai nyt niiden taistelevan veden ja auringonvalon
saamiseksi, mutta pääasiallisesti kumminkin auringonvalon, sillä
silloin kun lehdet saavat tarpeekseen auringonvaloa, kasvavat puu ja
sen juuret tarpeeksi saadakseen tarvittavan kosteuden. Varjo merkitsee
kuolemaa -- hidasta kuolemaa useimmille puille. Nämä pienet haavat
taistelevat sijasta saadakseen aurinkoa, ja taistelevatkin säälittä. Ne
työntävät ja taivuttavat toisiensa oksia sivulle ja tukahduttavat ne.
Ehkä vain noin puolet noista haavoista jäävät elämään muodostaakseen
tuollaisen suuremman ryhmän kuin nuo täysikasvaneet puut tuolla.
Tämä vuosi suosii ehkä tätä suurta vesaa ja seuraava tätä. Muutamat
edulliset vuodet suovat jollekin vallan muiden yli. Mutta se ei ole
kumminkaan milloinkaan varma tuosta vallastaan. Ja elleivät tuulet,
myrskyt tahi joku voimakkaasti kasvava kilpailija tapa sitä, kuolee se
ennemmin tahi myöhemmin vanhuuttaan. Sillä tuo taistelu ei milloinkaan
lopu. Mikä on merkityksellistä näille haavoille, on merkityksellistä
metsän kaikille muillekin puille, sanalla sanoen metsän kaikelle
kasvillisuudelle. Kaikkein ihmeellisimmältä minusta tuntuu niiden
elämän sitkeys."
Seuraavana päivänä näytti Dale huomattavamman esimerkin tällaisesta
luonnon salaperäisyydestä. Hän opasti heitä ratsain muutamalle tiheää
metsää kasvavalle ikiviheriälle rinteelle kiinnittäen heidän huomionsa
aina tämän tästä erilaisiin kasveihin, kunnes he saapuivat kukkulan
laelle, jossa kasvoi vain surkastuneita ja kääpiömäisiä puita. Puurajan
laidassa näytti hän heille erästä kyhmyistä ja väärää kuusta, joka
näytti aikoinaan olleen kaunis puu, mutta joka oli nyt taipunut ja
myrskyjen pieksämä melkein paljaine samalle suunnalle ojentautuvine
oksineen. Puu toimitti siinä vahdin virkaa. Se kasvoi yksinään ja
siinä oli hyvin vähän viheriää. Sen vääntyneessä rungossa oli jotakin
surullista. Mutta se oli vielä elinvoimainen ja voimakas. Sillä ei
ollut kilpailijoita auringonpaisteesta eikä kosteudesta. Sen vihollisia
olivat vain lumi ja tuulet, kylmyys ja sen korkea asema.
Helenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen
sellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä
kuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän
kovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä
oudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet
toisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne
kumminkin tervetulleiksi.