"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä
selkäni!" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.
Dale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli
kuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli
niin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota
lopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine
mustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään
oli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni
nuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun
surmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli
ruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa
hulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman
vertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki
helmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi
vetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen
solakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.
Bo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa
ratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt
ollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja
kujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon
tappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho
tarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon
jalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi
paljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska
sitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi
ratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin
samalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien
ja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt "Poniksi". Hän oli
selvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä
ja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta
kokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen
selkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli
lentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt
vähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen
intohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei
ollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin
peloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut
kokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.
Poni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.
"Vetäkää se jaloilleen!" huusi Dale.
Bo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja
vedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.
"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla
käsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen.
Pitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne
ratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan
ja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin
lujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!"
Ellei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut
tunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään,
kun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja
suoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti
jalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen
tahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.
"Te ratsastatte sillä!" huusi Dale. "Puristakaa nyt kovasti polvillanne
ja lyökää sitä turpaan nuorallanne. Kas niin. Jatkakaa siten, niin
saatte sen pian valtoihinne."
Mustangi laukkasi sinne tänne Dalen ja Helenin läheisyydessä heittäen
kavioillaan ruohoa ja sammalia ilmaan. Se lennätti Bon monta kertaa
korkealle ilmaan, mutta Bo putosi jälleen takaisin sen selkään ja
piteli niin lujasti kiinni jaloillaan, ettei se voinut heittää häntä
maahan. Äkkiä se nosti päänsä pystyyn ja läksi hurjasti laukkaamaan.
Dale vastasi Bon riemuhuutoon. Mutta Poni ei ennättänyt juosta
pitemmälti kuin noin viisikymmentä jalkaa, kun se kompastui ja kaatui
heittäen Bon päänsä yli kauaksi kentälle. Onneksi onnettomuudessa
-- Dale sanoi sitä jälkeenpäin oikein hyväksi onneksi -- lensi Bo
kumminkin muutamaan vetelään paikkaan sellaisella voimalla, että hän
liukui monta metriä suullaan tuossa märässä mutaisessa sammalikossa.
Helen huudahti ja juoksi eteenpäin. Bo oli juuri pääsemäisillään
polvilleen, kun Dale saapui paikalle. Hän auttoi Bon jaloilleen ja
puoleksi kantoi, puoleksi talutti hänet pois tuosta vetelästä paikasta
Tyttöä ei voitu ollenkaan tuntea, sillä tuo musta tippuva rapa oli
tahrinut hänet päästä jalkoihin asti.
"Ah, Bo, loukkaannuitko?" huudahti Helen.
Mutta Bon suu oli selvästi aivan täynnä rapaa.
"Hyi! Mitä? Minäkö?" syleksi hän. "Loukkautunutko? En! Ettekö
huomanneet, mihin putosin? Dale, tuo hurjimus ei onnistunut sittenkään
heittämään minua selästään. Se kompastui, jolloin lensin sen pään yli."
"Aivan niin. Ratsastitte sillä todellakin. Lopulta se kompastui ja
heitti teidät peninkulman päähän", vastasi Dale. "Onneksi putositte
tuohon lätäkköön."
"Onneksiko? Suuni ja silmänihän ovat täynnä rapaa. Voi, olen aivan
mudan peitossa. Sääli kaunista uutta ratsastuspukuani!"
Bon äänestä voitiin kuulla, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
Kun Helen huomasi, ettei Bo ollut loukkautunut, alkoi häntä naurattaa,
sillä Bo oli niin hullunkurisen näköinen, ettei hän muistanut sellaista
milloinkaan nähneensä.
"Nell Rayner, nauratko sinä minulle?" kysyi Bo hyvin hämmästyneenä ja
vihaisesti.
"Kuinka minä nyt sinulle nauraisin, Bo. Voit kai nähdä, että olen aivan
totinen?"
"Nähdäkö? Houkka, silmänihän ovat täynnä mutaa!" tiuskaisi Bo.. "Mutta
minä kuulen ja kyllä minä sinulle vielä näytän."
Dale nauroi myöskin, mutta äänettömästi, eikä Bo, ollen sokea juuri
silloin, voinut sitä huomata. Keskustellessaan olivat he vähitellen
päässeet asuntoonsa saakka.
Helen heittäytyi pitkäkseen ja nauroi sydämellisemmin kuin milloinkaan
ennen, ja kun Helen unhotti arvokkaisuutensa niin kokonaan, että hän
kieriskeli maassa, oli asia todellakin nauramisen arvoinen. Dalenkin
suuri ruumis vapisi, kun hän haettuaan pyyheliinan ja kasteltuaan
sen lähteessä alkoi sillä pyyhkiä mutaa Bon kasvoista. Mutta se ei
riittänyt. Bo halusi päästä lähteen vierelle, johon hän polvistui,
pesten aluksi silmänsä ja sitten kasvonsa ja lopuksi sotkeutuneet
kiharansa.
"Tuo mustangi ei taittanut kumminkaan niskaani, vaikka se onnistuikin
tahrimaan kasvoni rapaan. Mutta kyllä minä vielä sille näytän", mumisi
hän noustessaan. "Olkaa hyvä ja antakaa tuo pyyheliina minulle nyt.
Kuulkaahan, Milt Dale, uskallatteko nauraa minulle?"
"Suokaa minulle anteeksi, Bo. Minähän vain --" Dale laahusti nyt
tiehensä pidellen kylkiään.
Bo katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.
"Luullakseni nauraisitte, vaikka mustangi olisi potkinut minut
palasiksi ja tappanut", sanoi hän. Mutta sitten hän lauhtui. "Voi
minun kaunista ratsastuspukuani! Se on todellakin kamalassa kunnossa!
Olen totisesti hirveän näköinen. Nell, minä ratsastin kumminkin tuolla
villillä ponilla -- tuolla hurjimuksella. Ratsastin sillä, ja se
riittääkin minulle. Koeta sinäkin ja naura sitten niin paljon kuin
haluat. Hullunkurisen näköistä se mahtoi ollakin. Mutta jos haluat
päästä jälleen suosiooni, niin auta minua pukuni puhdistamisessa."
Samana iltana myöhään kuuli Helen Dalen kutsuvan ankarasti Pedroa. Hän
tuli hieman levottomaksi, mutta kun ei mitään kummempaa tapahtunut,
nukkui hän jälleen. Aamiaista syötäessä selitti Dale:
"Pedro ja Tom olivat levottomia viime yönä. Luultavasti liikuskelee
noilla harjanteilla muutamia panttereita. Kuulin niiden kiljuvankin."
"Kiljuvanko?" kysyi Bo uteliaasti.
"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette
varmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen,
kuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo
silloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin
kuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme
sinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen
tekee, niin uskallatteko ampua sen?"
"Varmasti", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.
Siitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle
ratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun
he saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan
sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan
katselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille
ja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi
näkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja
auringonpaisteessa kimaltelevia jokia.
Dalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin.
Koira vainusi nimittäin riistaa.
"Tässä on muudan vanha tappopaikka!" sanoi Dale pysähtyen erääseen
kohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita
karvatukkoja oli vielä siellä täällä.
"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?" kysyi Bo.
"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin
viime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan
voi sanoa, onko pantteri sen tehnyt."
Heleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se
olikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!
He ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota
kallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro
rupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen
niskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti
pysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.
"Pedro, sinun on pysyttävä syrjässä!" määräsi hän. "Lasken sinut sitten
taasen pian menemään. Tytöt, saatte pian nähdä jotakin, mutta pysykää
satulassa."
Koiran seuratessa häntä jännitettynä ja muristen käveli Dale niityn
päässä sinne tänne. Äkkiä hän pysähtyi muutamalle pienelle kummulle ja
viittasi tyttöjä tulemaan sinne.
"Katsokaas, miten ruoho on painettu maahan sievästi tässä ympyrän
muotoisessa alassa", sanoi hän viitaten. "Se on pantterin työtä. Se on
maannut siinä kyyrysillään tänä aamuna vahtien poroa. Tulkaa nyt, niin
katsotaan, voimmeko seurata sen jälkiä."
Dale kumartui nyt tutkimaan ruohoa pitäen samalla Pedroa kiinni. Äkkiä
hän suoristautui leimuavin silmin.
"Tästä se on hypännyt."
Helen ei kumminkaan nähnyt mitään merkkiä, josta Dale sen oli voinut
päättää. Metsien mies astui pitkän askeleen ja sitten toisen.
"Tässä paikassa on pantteri iskenyt kyntensä poron selkään. Onpa se
ollut aika loikkaus. Katsokaa noita poron kavioiden syviä jälkiä!" Dale
taivutti ruohon syrjään näyttääkseen tytöille poron tekemiä tummia,
syviä ja tuoreita jälkiä, selvästi toivottoman ponnistuksen aiheuttamia.
"Seuratkaa nyt minua", sanoi Dale kävellen nopeasti. "Saatte varmasti
nähdä piakkoin jotakin. Poro on laukannut tästä kantaen pantteria
selässään."
"Mitä!" huudahti Bo uskomatta korviaan.
"Poro on juossut tuosta kantaen pantteria selässään. Todistan sen
teille. Tulkaa nyt vain. Pedro, sinun on pysyttävä luonani. Tytöt, nämä
jäljet ovat aivan tuoreita." Dale jatkoi matkaansa taluttaen hevostaan
ja viitaten silloin tällöin ruohokkoon. "Kas tuolla. Näettekö? Nämä
ovat karvoja." Helen huomasi muutamia harmaita karvatukkoja maassa ja
luuli myöskin näkevänsä pieniä ja tummia pilkkuja ruohikossa, jossa
joku eläin oli juuri äsken juossut. Dale pysähtyi nyt kokonaan. Kun
Helen saapui paikalle, oli Bo jo siellä ja he molemmat katselivat
poljettua ruohikkoa. Heleninkin tottumattomat silmät voivat nähdä siinä
tapahtuneen taistelun. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli kaikkialla
maassa. Helenin ei tarvinnut nähdä enempää, mutta Dale viittasi
tyynesti muutamaan vesilammikkoon ja sanoi:
"Pantteri kaatoi poron tuohon ja tappoi sen siihen. Luultavasti
katkaisi se porolta niskan. Poro laukkasi sata metriä pantteri
selässään. Katsokaa, tuossa on jälki, jota pitkin pantteri on laahannut
poron pois."
Ruohokossa oli todellakin aivan selvä ura.
"Tytöt, saatte nähdä tuon poron hyvin pian", sanoi Dale mennen
eteenpäin. "Tuo teko on juuri tehty, ainoastaan muutamia minuutteja
sitten."
"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi Bo.
"Näen sen ruohosta. Pantterin kuljettaessa poroa pois painui se maahan,
mutta nyt se alkaa nousta jälleen."
Dale kumartui seuraavan kerran niityn toisessa päässä muutaman kuusen
juurelle, jolla oli hyvin pitkät laajalle ulottuvat oksat. Kun Helen
katsoi Pedroa, rupesivat hänen suonensa sykkimään nopeammasti. Se
koetti hurjasti riistäytyä irti. Helen katsoi peläten sinnepäin,
jonne Dale viittasi, odottaen näkevänsä pantterin. Mutta sen sijaan
huomasikin hän maahan isketyn poron, jonka kieli oli ulkona suusta,
silmät elottomat ja nahka verinen.
"Tytöt, pantteri kuuli tulomme ja poistui. Se ei ole kumminkaan
kaukana", sanoi Dale kumartuen tarkastamaan poron päätä. "Tämä on
vielä aivan lämmin. Sen niska on poikki. Katsokaa pantterin hampaiden
ja kynsien jälkiä. Tämä on naaras. Älkää nyt arastelko, tytöt. Tämä
on hyvin tavallinen tapaus metsien elämässä. Katsokaa, miten sievästi
pantteri on nylkenyt sen nahan. Minäkään en olisi voinut tehdä sitä
paremmin. Se alkoi juuri syödä sitä silloin kun se kuuli tulomme."
"Millainen kauhistuttava teko! Raadon katseleminen tekee minut
sairaaksi!" huudahti Helen.
"Tämä on vain luontoa", sanoi Dale vaatimattomasti.
"Tappakaamme tuo pantteri", lisäsi Bo.
Vastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi
sitten noustessaan selkään koiralle:
"Etsi se käsiimme, Pedro."
Koira kiisi metsään kuin nuoli.
"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!" huudahti Dale kääntäen hevosensa.
"No, annetaan mennä sitten!" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani
hevosensa laukkaamaan.
Helen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn
kulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa
ja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen
kintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta
se vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää
vauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa.
Bon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin.
Sellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi
hevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo
halusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä
kuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi
hänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama
kiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten
puunrunkojen yli -- parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli
kiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle
aivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä
ilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat
näihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten
oksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava,
etteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään
muutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin
ja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän
jatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti
melko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä
kipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa
haarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että
Dale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa
jäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin
suurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi
hoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä
tuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja
vauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua.
Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui
sen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen
mieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.
Sitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi
hänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä
muudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen
kaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä
nopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon
oikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen
seurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti
penkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.
Kun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion
toisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se
korskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen
olisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin
hengästyksissään.
Hänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui
pehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin
päänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen
loukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä
niin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen
Rayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi
odottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen
hyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin
tavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin
katosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään
pensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan
aukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta
mäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot
kuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle,
jossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan
muutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja
korkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.
Bon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni
kumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin
kokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä.
Laskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman
kannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin
hyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.
"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti", tervehti Bo häntä.
"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti", sanoi Dale. "Te molemmat
ratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin
laukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen
melko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin
silloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se
kiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo
keltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros."
Sanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi
odottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja
ihmetellen.
"Eikö se olekin kaunis?" huudahti hän. "Katsokaa, miten se sylkee!
Aivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista."
"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja
tasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt
sellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa."
Helenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli
pitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta
ja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli
ajettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun
se katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan.
Helenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei
voinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin
hentomielinen.
"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette
ampumaan", sanoi Dale.
Bo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi
surkeasti hymyillen Daleen.
"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en
voikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta."
Vastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, että
Helenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta.
Pistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle:
"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!" lisäsi hän tiukasti.
"Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa.
Ratsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaamme
siitä palanen omiksi tarpeiksemme."
"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?" kysyi Bo.
"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa
peräkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa
liiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen."
Tämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän
hitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale:
"Koska olette helläsydämisiä ettekä tunne metsien elämää, mikä
siellä on hyvää ja mikä pahaa, tuntui teistä hirveältä, että tuo
murhanhimoimen pantteri tappoi tuon peuraraukan. Mutta te olette
väärässä. Kuten jo olen sanonut teille, on pantteri aivan välttämätön
villien eläinten, tahi villien peurain, jos nyt niin haluamme sanoa,
terveydelle ja elämänhalulle. Kun peura luotiin tahi ilmestyi tähän
maailmaan, silloin luotiin varmasti pantterikin. Ne eivät voi elää
toisittaan. Susia ei voida erikoisesti sanoa peurojentappajiksi.
Ne tappavat hirviäkin ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ne vain
voivat saada kiinni. Samoin tekevät kyllä pantteritkin usein.
Tarkoitan kumminkin, että pantterit seuraavat peuroja kesälaitumilta
talvilaitumille ja päinvastoin. Siellä, missä ei ole peuroja, ei
ole panttereitakaan. Jos nyt peurat saisivat elää aivan rauhassa,
lisäytyisivät ne hyvin nopeasti. Muutamien vuosien kuluttua olisi
niitä satoja sellaisissakin paikoissa, joissa nyt on vain muutamia. Ja
aikojen kuluessa, kun sukupolvet vaihtuvat, menettäisivät ne pelkonsa,
vapautensa, nopeutensa ja voimansa, lyhyesti sanoen, tuon ikuisen
valppautensa, joka on sama kuin elämänrakkaus -- ne menettäisivät sen
ja alkaisivat huonontua ja taudit tappaisivat ne pian sukupuuttoon.
Eräänä vuonna raivosi rutto niiden keskuudessa. Se tappoi niitä
joukoittain, ja luullakseni se on liiallisen lisääntymisen aiheuttama
tauti. Pantterit seuraavat aina peurojen kintereillä. Niille on se
synnynnäistä. Peura on jo vaistomaisesti varovainen. Varovaisuus tekee
sen valppaaksi, nopeaksi, vilkkaaksi ja säikkyväksi, ja siten se kasvaa
voimakkaaksi ja terveeksi muodostuakseen lopulta tuollaiseksi solakaksi
peuraksi, jota te, tytöt, niin mielellänne katselette. Mutta ellei
panttereita olisi olemassa, eivät peuratkaan menestyisi. Ainoastaan
väkevimmät ja nopeimmat jäävät eloon. Luonnon tarkoitus on sellainen
ja se pitää aina täydellisen tasapainon voimassa. Se voi kyllä olla
erilainen eri vuosina, mutta suuremmassa mittakaavassa kaikkien vuosien
kuluessa muuttuu se kumminkin tasaiseksi."
"Kuinka ihmeelliseksi sen kuvailettekaan!" huudahti Bo kiihkeästi. "Ah,
miten iloinen olenkaan, etten ampunut tuota pantteria!"
"Sananne järkyttävät minua jollakin tavoin!" sanoi Helen miettiväisesti
metsästäjälle. "Näen ja ymmärrän nyt, miten välttämätöntä sellainen on,
mutta tuollainen järkyttää kumminkin tunteitani. Haluaisin melkein olla
tietämätön tuollaisesta. Tuollainen luonnon voimassapitämä tasapaino on
järkyttävää ja surullista."
"Mutta miksi?" kysyi Dale. "Pidätte linnuista, vaikka linnut
tappavatkin kaikkein enimmän muita eläimiä."
"Älkää sanoko minulle niin älkääkä koettakokaan sitä todistaa", pyysi
Helen. "Minua eivät järkytä niin paljon peuran tahi muiden eläimien
elämänrakkaus eikä niiden kauhea kuolemanpelko, vaan niiden kärsiminen.
En voi katsella tuskia. Voin kärsiä sellaista itse, mutta en voi
katsella enkä ajatella sellaista."
"Hyvä", vastasi Dale miettiväisesti. "Masennatte minut kokonaan. Olen
oleskellut hyvin kauan täällä metsissä, ja kun ihminen on yksinään,
ajattelee hän paljon. En ole kumminkaan milloinkaan voinut ymmärtää
tuskan tarkoitusta enkä syytä. Kaikista elämässä esiintyvistä
hämmästyttävistä seikoista on sitä vaikein käsittää ja anteeksi antaa."
Sitten illalla, kun he istuivat mukavasti nuotion ääressä, kysyi Dale
vakavasti tytöiltä, mitä he ajattelivat päivällisestä takaa-ajosta.
Hänen kysymyksensä johtui paljosta miettimisestä. Molemmat tytöt
vaikenivat hetkeksi.
"Suurenmoistahan se oli!" kuului Bon lyhyt ja kaunopuheinen vastaus.
"Miksi?" kysyi Dale uteliaasti. "Olettehan tyttö. Olette tottunut
kotiin, ihmisiin, rakkauteen, mukavuuteen, turvallisuuteen ja
rauhallisuuteen."
"Ehkä se juuri senvuoksi tuntuikin niin suurenmoiselta", sanoi Bo
vakavasti. "En osaa oikein selittää sitä. Pidin hevosen liikkeistä,
tuulen lietsomisesta kasvoihini, pihkan hajusta, rinteistä,
metsäisistä aukioista, murroista, kallioista ja kuusten tummista
varjoista. Valtimoni sykkivät ja polttivat. Purin hampaani yhteen ja
hermoni jännittyivät. Vaarallisissa tilanteissa oli sydämeni melkein
tukehduttaa minut ja koko ajan se löi kovasti. Ihoani joskus paleli
ja joskus sitä poltti, mutta tuon takaa-ajon paras nautinto oli kai
minulle se, että ratsastin nopealla hevosella ohjaten ja hilliten sitä.
Se oli niin vireä ja sen juoksu tuntui minusta niin mukavalta."
"Saamanne vaikutelmat tuntuvat minusta luonnollisilta, sillä
kokemukseni ovat samanlaiset", sanoi Dale. "Ihmettelen teitä, sillä
olette kuin tulikipinä. Entä Helen, mitä te sanotte?"
"Bo on kertonut teille tunteistaan", vastasi Helen. "En voi tehdä
samoin ja olla rehellinen. Tuo, ettei Bo halunnut ampua pantteria,
sitten kun olimme ajaneet sen puuhun, vapauttaa hänet. Hänen
vastauksensa on kumminkin aivan fyysillinen. Muistatte kai, Dale, miten
olette puhunut kaikesta ruumiillisesta. Minä sanoisin, että sisareni
oli tuossa tilaisuudessa sukunsa nuori, hurja, herkkätunteinen ja
kuumaverinen edustaja. Hän riemuitsi tuosta ajosta kuin intiaani.
Hänen tunteensa olivat perittyjä eivätkä suinkaan kasvatuksen suomia.
Bo on aina vihannut lukemista. Ratsastus soi minullekin paljon uutta.
Tunteeni olivat usein samanlaiset kuin Bonkin, mutta eivät niin
voimakkaat. Mutta niitä vastaan taistelivat järkeni ja tietoisuuteni.
Luonteeni uusi puoli tuntui minusta omituiselta, hämmästyttävältä,
voimakkaalta ja vastustamattomalta. Tuntui kuin henkilöllisyyteni
toinen puoli olisi sanonut: 'Tässä nyt olen, saat ottaa minutkin
nyt lukuun!' Ja sillä hetkellä ei ollut mitään hyötyä tuon uuden
puolen vastustamisesta. Minä -- tuo ajatteleva Helen Rayner -- olin
voimaton. Niin juuri! Ajattelin sellaista silloinkin, kun oksat löivät
kasvoihini ja kun kuuntelin lumottuna koiran haukuntaa. Hevoseni
kompastui kerran ja heitti minut satulasta. Teidän ei tarvitse
näyttää ollenkaan levottomilta, sillä se kävi sievästi. Putosin
pehmeälle mättäälle loukkautumatta ollenkaan. Mutta kiitäessäni
ilmassa ajattelin säikähtyneenä: 'Nyt on loppuni tullut!' Kun putoo
tuolla tavoin kamalasti, tapahtuu se kuin unessa. Useimmat tuon
ajon kestäessä mielessäni pyörivät ajatukset johtuivat luultavasti
entisistä opinnoistani ja ajatuksistani. Sen todellisuus, vaikutus ja
nopeus olivat suurenmoiset. Mutta vaaran aiheuttama pelko, sääli tuota
ahdistettua pantteria kohtaan, tarkoitukseton vaaraan antautuminen
ja ottamani vakavan vastuunalaisuuden tyystin unhottaminen painoivat
mieltäni ja vähensivät tuon hurjan hetken muuten ehkä paljasta
ruumiillista iloa."
Dale kuunteli tarkkaavaisesti, ja Helenin lopetettua katseli hän tuleen
ja siirteli miettiväisesti kepillään hehkuvia kekäleitä. Hänen kasvonsa
olivat tyynet ja vakavat, huolettomat ja sileät, mutta Helenistä
näyttivät hänen silmänsä surullisilta ja ajattelevilta ilmaisten
tyydyttämätöntä ikävää ja ihmettelyä. Helen oli puhunut huolellisesti
ja vakavasti, koska hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Dale vastaisi.
"Ymmärrän sananne", sanoi Dale sitten, "ja olen hyvin hämmästynyt
voidessani sanoa sen. Olen lukenut kirjani moneenkin kertaan, mutta
niistä ei ole ainoakaan puhunut minulle noin. Selitän puheenne
näin: Teillä on samaa verta suonissanne kuin Bollakin, ja veri on
voimakkaampi kuin järki. Muistakaa, että veri on elämää. Olisi hyväksi
teillekin, jos antaisitte sen virrata, sykkiä ja polttaa, kuten Bokin
tekee. Verenne on tehnyt sitä tuhat tahi kymmenentuhatta vuotta,
ennenkuin esivanhempanne alkoivat sivistyä. Vaisto ei voi kylläkään
olla voimakkaampi kuin järki, mutta se on kumminkin miljoonia vuosia
vanhempi. Älkää taistelko vaistoanne vastaan niin kovasti. Ellei se
olisi hyvä, ei Luoja olisi sitä teille milloinkaan antanutkaan. Tänään
olette koettanut hillitä itseänne, onnistumatta siinä kumminkaan
täydellisesti. Ette voinut unhottaa itseänne ettekä vain tuntea, kuten
Bo. Ette voinut olla uskollinen todelliselle luonteellenne."
"En voi myöntää väitteitänne oikeiksi", vastasi Helen nopeasti. "Minun
ei ole pakko olla intiaani ollakseni uskollinen itselleni."
"Mutta onpahan!" sanoi Dale.
"Minusta ei kumminkaan milloinkaan voisi tulla intiaania", selitti
Helen kiihkeästi. "En voisi edes tuntea niin, kuin sanotte Bon
tekevän. En voi palata takaisin kuoreeni kuten vihjaisitte. Olisiko
sivistykselläni, jota Jumala paratkoon ei minulla olekaan juuri paljon,
silloin mitään arvoa, ellen voisi hillitä minussa sattumalta syntyneitä
alkuperäisiä vaistojani?"
"Voitte vain hillitä niitä hieman tahi ette ollenkaan, kun oikea aika
koittaa", vastasi Dale. "Suojeltu elämänne ja sivistyksenne ovat
tukahduttaneet luonnolliset vaistonne. Mutta ne ovat kumminkin teissä
ja varmasti tulette sen täällä ollessanne vielä huomaamaankin."
"Ei! En, vaikka eläisin sata vuotta Lännessä!" vannoi Helen.
"Mutta, tyttöseni, tiedättekö, mistä oikeastaan puhutte?"
Tässä purskahti Bo iloiseen nauruun.
"Herra Dale!" huudahti Helen melkein loukkautuneena. Hän oli
liikutettu. "Luulen tuntevani itseni kumminkin."
"Erehdytte. Ette tiedä ollenkaan, millainen olette. Olette
sivistynyt, mutta ette tunne luontoa ettekä elämää vielä ollenkaan.
Ne ovat kaikissa tapauksissa todellisuuksia. Vastatkaa nyt minulle
rehellisesti. Tahdotteko?"
"Varmasti, jos vain voin. Muutamiin kysymyksiinne on hyvin vaikea
vastata."
"Oletteko milloinkaan ollut kuolemaisillanne nälkään?" kysyi Dale.
"En."
"Oletteko milloinkaan ollut eksyksissä?"
"En."
"Oletteko milloinkaan katsonut kuolemaa -- todellista alastonta
kuolemaa, silmästä silmään?"
"En todellakaan."
"Oletteko milloinkaan halunnut tappaa jonkun paljain käsin?"
"Ah, herra Dale, hämmästytätte minua. En!"
"Tiesin jo vastauksenne viimeiseen kysymykseeni, mutta tein sen
kumminkin. Oletteko milloinkaan rakastanut ketään miestä niin hurjasti,
ettette ole luullut voivanne elää ilman häntä?"
Bo heittäytyi pitkäkseen hurjasti nauraen. "Voi, miten hullunkurisia te
molemmat olette!"
"Jumalalle kiitos, en milloinkaan", vastasi Helen lyhyesti.
"Sitten ette tiedä mitään elämästä", selitti Dale lopullisesti.
Mutta Helen ei tyytynyt ainoastaan siihen, sillä Dalen kysymykset
epäilyttivät ja huolestuttivat häntä.
"Oletteko te sitten kokenut kaikkea tuollaista?" kysyi hän
taipumattomasti.
"Kaikkea muuta, mutta en tuota viimeistä. Rakkautta ei ole sattunut
tielleni milloinkaan. Ja kuinka se olisi voinut ollakaan mahdollista,
sillä elänhän yksinäni? Menen harvoin kyliin, joissa on tyttöjä. Kukaan
tyttö ei sitäpaitsi milloinkaan rakastuisikaan minuun. Minulla ei ole
hänelle mitään tarjottavaa. Ymmärrän kuitenkin rakkauttakin hieman
vertaamalla sitä muihin voimakkaihin kokemuksiini."
Helen katseli metsästäjää ihmetellen tämän vaatimattomuutta. Dalen
surullinen ja läpitunkeva katse oli kohdistunut tuleen kuin lukeakseen
sen valkoisesta sydämestä tuon hänelle tuntemattoman salaisuuden.
Hänhän oli sanonut, ettei ainoakaan tyttö milloinkaan rakastuisi
häneen. Helen kuvitteli, että Dalen tiedot tyttöjen luonteesta olivat
melkoisesti pienemmät kuin hänen tietonsa metsistä.
"Puhuakseni itsestäni", sanoi Helen tahtoen jatkaa keskustelua,
"sanoitte äsken, etten ole selvillä luonteestani, ja väititte, etten
voi hillitä tunteitani. Mutta luullakseni kumminkin voin."
"Tarkoitin vain elämän suuria tapauksia", sanoi Dale kärsivällisesti.
"Millaisia tapauksia?"
"Sanoin ne teille jo. Tiedustelemalla sellaista, mitä ei teille
milloinkaan ole tapahtunut, sain selville, mitä teille joskus tulee
tapahtumaan."
"Luuletteko minun saavan kokea kaikkea tuollaista?" kysyi Helen
epäillen. "Ei milloinkaan!"
"Nell sisko, varmasti saat, ainakin mitä tuohon viimeksimainittuun --
hurjaan rakkauteen -- tulee", sanoi Bo vallattomasti, mutta kuitenkin
varmasti.
Ei Dale eikä Helenkään tuntuneet kuulleen keskeytystä.
"Sallikaa minun selittää se hieman yksinkertaisemmasti", aloitti Dale
koettaen selvästi keksiä jotakin vertausta. Hänen neuvottomuutensa
näytti tuntuvan hänestä tuskalliselta, koska hän ei voinut oikein
selittää suurta uskoaan eikä vakaumustaan. "Tässä näette minun,
yksinkertaisen metsissä elävän luonnollisen miehen, ja siinä olette
te, monipuolinen järkevä nainen. Muistakaa nyt. väitteeni vuoksi,
että olette täällä, ja otaksukaa, että olosuhteet pakottavat teidät
jäämäänkin tänne. Teidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan kanssani
ja työskenneltävä kanssani elämänne ylläpidoksi. On luonnollista,
että jommassakummassa meistä tapahtuu silloin suuri muutos toisen
vaikutuksesta. Ettekö voi nyt huomata, että juuri te olette
muuttuva, ei sen vuoksi, että olisin teitä jollakin tavoin etevämpi,
koska todellisuudessa olen paljon mitättömämpi, vaan ympäristömme
vaikutuksesta? Te menetätte monipuolisuutenne ja muututte vuosien
kuluessa luonnolliseksi aineelliseksi naiseksi, koska teidän on
eläminen vain aineen varassa."
"Ah, eikö sitten sivistys voi ollakaan miksikään avuksi Lännen
naiselle?" kysyi Helen melkein toivottomasti.
"Voi kyllä", vastasi Dale heti. "Länsi tarvitsee naisia, jotka voivat
synnyttää ja kasvattaa lapsia. Mutta te ette ymmärrä minua ettekä
halua tutkia itseänne syvemmältä. En voi saada teitä ymmärtämään
johtopäätösteni oikeutta. Mutta voitte varmasti uskoa sanani, että
ennemmin tai myöhemmin heräätte unhottaaksenne itsenne. Muistakaa se."
"Nell, lyön vaikka vetoa, että teet sen vielä kerran", sanoi Bo
hyvin vakavasti. "Tuo voi kyllä tuntua sinusta omituiselta, mutta
minä ymmärrän Dalen tarkoituksen ja tunnen sen ruumiissani. Tuo on
jonkunlaista järkytystä. Nell, emme ole sellaisia, jollaisilta näytämme
ja jollaisia mielellämme kuvittelemme olevamme. Olemme eläneet liian
kauan ihmisten joukossa ja liian erillämme maasta. Tiedäthän raamatussa
olevan jotakin tällaistakin: 'Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää
sinun jälleen tuleman.' Mistä olemme oikeastaan kotoisin?"