Seurasi vaitiolo, joka täytti Helenin sydämen sanomattomalla pelolla,
kun hän katsoi Bon vaaleneviin kasvoihin. Hän luki sisarensa ajatukset.
Bo muisteli kertomuksia eksyneistä ihmisistä, joita ei milloinkaan oltu
löydetty.
"Minä ja Milt eksymme joka päivä", sanoi Roy. "Ette suinkaan luule
kenenkään miehen tuntevan perinpohjin tätä laajaa seutua? Tällainen
eksyminen ei merkitse mitään."
"Niin, minäkin eksyin kerran ollessani pieni", sanoi Bo.
"Olisi ollut parempi, etten olisi sanonut sitä teille niin suoraan",
sanoi Roy katuvasti. "Älkää olko pahoillanne nyt. Minun on vain saatava
Old Baldyn huippu näkyviin ja silloin olen taasen varma suunnasta. No
tulkaahan nyt."
Helenin luottamus palasi, kun Roy läksi johtamaan ratsastaen
nopeasti. Hän suuntasi kulkunsa laskeutuvaa aurinkoa kohti pysytellen
harjanteella, jolle he olivat juuri äsken kiivenneet, kunnes he kerran
vielä saapuivat eräälle kallioniemekkeelle. Siihen näkyi Old Baldykin
mustempana, korkeampana ja lähempänä kuin ennen. Sitä ympäröivässä
tummassa metsässä oli pyöreitä, keltaisia ja paljaita paikkoja kuin
puistoja.
"Emme ole poikenneet oikeasta suunnasta paljonkaan", sanoi Roy
kääntäessään hevosensa. "Ennätämme kyllä Miltin asuntoon illaksi."
Hän ratsasti harjanteelta muutamaan laaksoon ja sitten jälleen
korkeammalle seudulle, jossa metsän luonto muuttui. Puut olivat
täällä ohuita ja hyvin pitkiä honkia, joissa oli vain muutamia oksia
latvatupsun alapuolella. Niitä kasvoi niin tiheässä, että metsässä
oli aivan hämärä. Ratsastaminen muuttui vaivalloiseksi. Kaikkialla
oli tuulen kaatamia puita, jotka oli kierrettävä, eivätkä hevoset
voineet ottaa askeltakaan kohtaamatta sellaisia. Hitaasti kulkevat
hevoset vajosivat joskus polviaan myöten johonkin ruskeaan tomuun.
Puiden rungoissa kasvoi harmaata naavaa ja lahoavia runkoja peitti
ambranviheriä sammal paksuin kerroksin.
Helen mieltyi heti tähän aarniometsään. Se oli niin hiljainen, niin
pimeä, niin synkkä, niin täynnä varjoja ja haamuja, ummehtuneen
lahonneen puun hajua ja kuusten suloista tuoksua. Suuret murrot, joissa
oli tusinoittain kaatuneita puita, ilmaisivat myrskyjen voimaa. Mihin
joku yksinäinen suuri jättiläinen oli juurtunut, oli sen läheisyyteen
ilmestynyt kunnianhimoisia poikia, jotka olivat kateellisia toisilleen
taistellessaan paikasta. Puutkin sotivat toisiaan vastaan. Metsä oli
täynnä salaperäisyyttä, mutta jokainen ihminen voi huomata siellä
tapahtuvan taistelun. Salamat olivat halkaisseet puita juureen asti
tahi uurtaneet niihin syviä uria latvasta maahan asti.
Koitti kumminkin aika, jolloin metsän erinomainen villeys ja
kaatuneiden puiden paljous pakottivat Helenin kiinnittämään kaiken
huomionsa maahan ja läheisyydessä kasvaviin puihin. Siten kiellettiin
häneltä huvi katsella eteensä tuonne kauniiseen korpeen. Matkakin
muuttui nyt vaivalloiseksi ja tunnit äärettömän pitkiksi.
Roy johti ja Ranger seurasi varjojen tummetessa puiden juurilla. Helen
istui kumarruksissa satulassa melkein sokeana ja sairaana, kun Roy
huusi iloisesti, että oltiin jo melkein perillä.
Helen ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, sillä hän sai seurata Royta
vielä monta peninkulmaa pois tuosta suuripuisesta metsästä rinteille,
joilla kasvoi matalaa, ikiviheriää kuusikkoa ja jotka laskeutuivat
jyrkästi jollekin tasangolle, missä tummat, matalat joet virtasivat
hitaasti ja pyhään hiljaisuuteen sekoittui putoavan veden kohinaa.
Vihdoin loppui metsä ihmeelliseen puistoon, joka oli täynnä nopeasti
tapahtuvan auringonlaskun kullalta hohtavaa kirkasta valoa.
"Tunnetteko savun hajua?" sanoi Roy. "Koira vieköön, Milt on
luullakseni ehtinyt ennen meitä tänne!"
Hän jatkoi matkaansa. Helenin väsyneet silmät tarkastelivat tuota
pyöreätä puistoa, sitä ympäröiviä tummia rinteitä, jotka johtivat
kallioisille, nyt auringon viimeisten säteitten punaisiksi kultaamille
harjanteille. Silloin kaikki jäljellä oleva innostus hänessä puhkesi
ihmettelevään riemuun tämän erinomaisen, villin ja värikkään paikan
kiihoituksesta.
Hevoset kävivät laitumella pitkässä ruohokossa ja niiden joukossa oli
muudan antilooppikin. Roy ratsasti erään rajoittavan metsäniemekkeen
ympäri, ja hieman kauempana ilmavien puiden suojassa paloi iloinen
nuotio, Taustassa oli suuria harmaita kallioita ja sitten alkoi vuori
kohota penkereittäin kukkulan kyljessä olevaksi ahtaaksi solaksi, josta
suihkusi ohut pieni vesiputous. Kun Helen katsoi riemuissaan, muuttui
auringonlaskun kulta valkoiseksi ja kaikki amfiteatterin läntiset
rinteet tummenivat.
Dalen pitkä vartalo ilmestyi näkyviin.
"Olette melkoisesti myöhästyneet", sanoi hän tarkastellen heitä kaikkia
kolmea.
"Milt, satuin eksymään", vastasi Roy.
"Sellaista pelkäsinkin. Te, tytöt, olette sen näköisiä kuin olisitte
tehneet viisaammasti lähtemällä minun mukaani", jatkoi Dale
ojentaessaan kätensä auttaakseen Bon satulasta. Tämä tarttui siihen,
koetti irroittaa jalkojaan jalustimista, mutta liukuikin samalla
satulasta Dalen syliin. Dale laski hänet seisomaan maahan ja kannattaen
häntä sanoi innokkaasti: "Sadan peninkulman ratsastus kolmessa päivässä
on jotakin sellaista, jota ei enonne Al tule milloinkaan uskomaan.
Kävelkää nyt, vaikka luulisitte kuolevannekin."
Sitten hän talutti Bota melkein kuin pientä lasta kävelemään
opetettaessa. Ettei puheliaalla Bolla ollut mitään sanottavaa, oli
merkityksellistä Helenistä, joka seurasi Royn avustuksella.
Eräs noista suurista kallioista muistutti meriraakkua, jossa oli
syvennys, minkä yli tuo leveä reunake ulottui. Se jatkui melkein
suurten kuusien oksiin asti. Kirkas lähde pulppusi muutamasta
kallionhalkeamasta. Nuotio räiskyi erään kuusen juurella ja sininen
savupatsas kohosi juuri tuon suojelevan kallionkielekkeen edustalta.
Maassa oli paljon myttyjä, joista muutamat oli avattu. Mitkään merkit
eivät ilmaisseet, että metsästäjä asui täällä tavallisesti. Mutta
kauempana oli toisia suuria kallioita, nojollaan olevia, halkinaisia ja
onkaloisia, jollaisen Dale oli ehkä valinnut asunnokseen.
"Asuntoni on aivan tuolla takana", sanoi Dale kuin vastaukseksi Helenin
lausumattomaan kysymykseen. "Huomenna järjestämme olon teille täällä
niin mukavaksi kuin suinkin."
Helenille ja Bolle valmistettiin niin mukava leposija kuin
huopapeitteistä ja satuloista suinkin voitiin saada, ja sitten
palasivat miehet töihinsä.
"Nell, eikö tämä olekin kuin unta?" mumisi Bo.
"Ei, tyttöseni, vaan todellisuutta -- peloittavaa todellisuutta",
vastasi Helen. "Nyt kun olemme saapuneet tänne kestettyämme tuon
kauhean ratsastuksen, voimme ajatella."
"Täällä on niin kaunista", huudahti Bo. "Tuntuu oikein helpotukselta,
ettei eno Al löydä nyt meitä hyvinkään nopeasti."
"Bo, hän on sairas. Ajattele, mitä tällainen ikävyys hänelle merkitsee."
"Lyön vaikka vetoa, että jos hän vain tuntee Dalen hyvin, ei hän ole
hyvinkään huolissaan."
"Dalehan kertoi eno Alin vihaavan häntä."
"Joutavia! Ja mitä se sitten voi vaikuttaa asiaan? Voi, en tiedä, mikä
minun oikeastaan on, olenko nälissäni vaiko väsynyt!"
"En voi syödä mitään tänä iltana", sanoi Helen väsyneesti.
Kun hän ojentautui pitkäkseen, tunsi hän epämääräisesti ja
miellyttävästi, että tämä oli entisen Helen Raynerin loppu, ja
hän iloitsi siitä. Ylhäältä, noiden pitsimäisten ja sananjalkoja
muistuttavien kuusten lehvien välistä näkyi palanen sinistä taivasta
ja muudan kalpea tähti. Hämärä alkoi levitä nopeasti seudulle.
Hiljaisuus oli miellyttävää eikä sitä putouksen pehmeä, hieno ja
uneksiva kohinakaan tuntunut juuri häiritsevän. Helen ummisti silmänsä
valmistautuen nukkumaan hänen ruumiillisen levottomuutensa vähitellen
rauhoittuessa. Toisissa paikoissa tuntuivat luut tunkeutuneen lihasten
läpi, toisissa taasen jäyti tuska syvällä, hänen lihaksensa olivat
vastahakoiset höltymään ja lientymään viiltävän tuskan värisyttäessä
niitä vuorotellen. Lihasten ja luiden, lyhyesti sanoen, koko ruumiin
läpi kohisi polttava virta.
Bon pää painui Helenin olalle. Kaikki muuttui pian epämääräiseksi
Helenillekin. Putouksen hiljainen kohina lakkasi kuulumasta eikä hän
enää käsittänyt, mitä nuotionkaan luona oikein tehtiin. Hänen viimeinen
tietoinen ajatuksensa oli, että hän koetti aukaista silmänsä, mutta ei
voinut.
Kun hän heräsi oli kaikki valoisaa. Aurinko paistoi melkein suoraan
ylhäältä. Hän hämmästyi. Bo nukkui vielä sikeästi, hänen kasvonsa
olivat punaiset, otsassa oli hikipisaroita ja kastanjanruskea tukka oli
aivan kostea. Helen heitti huopapeitteet yltään ja sitten rohkaisten
mieltään, sillä hänestä tuntui kuin hänen selkänsä olisi ollut poikki,
koetti hän nousta istualleen, mutta ei onnistunut. Hänen henkensä olisi
kyllä ollut altis, mutta lihakset kieltäytyivät tottelemasta. Hänen oli
tehtävä toinen suonenvedontapainen voimakas yritys. Hän ryhtyi siihen
suljetuin silmin ja onnistuttuaan hän istui siinä vapisten. Hänen
tekemänsä liikkeet huopapeitteiden alla herättivät Bon, joka tuijotti
nyt hämmästynein sinisin silmin aurinkoon.
"Halloo, Nell, onko minunkin noustava?" kysyi hän unisesti.
"Voitko?" kysyi Helen.
"Voinko mitä?" Bo oli nyt kokonaan hereillä ja tuijotti sisareensa.
"Nousta tietysti!"
"Haluaisin tietää, miksi en voisi", sanoi Bo koettaen samalla. Hän
saikin toisen käsivartensa ja olkansa kohoamaan vaipuakseen sitten
takaisin kuin raajarikko. Hän vaikeroi samalla hyvin surkeasti. "Olen
kuollut! Tiedän, että olen!"
"Jos aiot todella kehittyä todelliseksi Lännen tytöksi, on sinun
rohkaistava luontosi ja noustava."
"Vai niin!" huudahti Bo. Sitten hän kääntyi vatsalleen vaikeroiden,
mutta päästyään kerran siihen asentoon nousi hän käsivarsiensa varaan
ja kääntyi istuvaan asentoon. "Missä kaikki muut ovat? Ah, Nell, miten
täällä onkaan kaunista! Kuin paratiisissa."
Helen katseli ympärilleen. Nuotio palaa loimusi, mutta ei ketään ollut
näkyvissä. Ihmeelliset kaukaiset värit sattuivat hänen silmiinsä, kun
hän koetti katsoa lähellä olevia esineitä. Kaunis pieni viheriä teltta
tahi katos oli rakennettu kuusen oksista. Sen katto aleni tasaisesti
muutamalta kallionkielekkeeltä maahan, puolet päädystä oli suljettu
samoin kuin sivutkin. Kaikki oksat oli nähtävästi asetettu samaan
suuntaan suoden majalle sellaisen sileän ja kiinteän muodon kuin se
olisi kasvanut siihen.
"Tuo turvapaikka ei ollut tuossa eilen", sanoi Bo.
"En minä ainakaan sitä nähnyt. Turvapaikka! Mistä olet saanut tuon
nimityksen?"
"Lännen kieltähän se on, kultaseni. Ne ovat varmaankin rakentaneet sen
meille."
"Varmasti, sillä näin matkatavarani siellä. Nouskaamme nyt, sillä on jo
varmaankin hyvin myöhäinen."
Tytöt nauroivat kuollakseen ja huudahtelivat tuskasta noustessaan ja
tukiessaan toisiaan, kunnes heidän jalkansa suostuivat kannattamaan
heitä lujasti. He olivat tyytyväisiä kuusenoksista rakennettuun
turvapaikkaansa. Sen pääty oli aukiolle päin ja se oli pystytetty juuri
tuon leveän kallionkielekkeen alle. Lähteestä alkava pieni puronen
lirisi juuri sen edustalla ja juoksutti kirkasta vettään erään kiven
yli pieneen lammikkoon. Tämän metsän asumuksen lattia oli myöskin
tehty kuusen oksista, joita oli levitetty samaan suuntaan sille noin
jalan paksuudelta. Se oli pehmeä ja joustava ja niin suloiselta
tuoksuva, että ilma tuntui aivan päihdyttävältä. Helen ja Bo avasivat
matkalaukkunsa ja laittoivat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin
sietämättömistä tuskista huolimatta peseytymällä kylmässä vedessä,
kampaamalla tukkansa ja pukemalla puhtaat puserot ylleen. Sitten he
menivät tulen luo.
Helen kiinnitti huomionsa läheisyydessä liikkuviin olioihin. Samalla
kun Bo huudahti riemusta, näki Helen kauniin naaraspeuran lähestyvän
puiden varjossa. Dale käveli sen rinnalla.
"Olette totisesti nukkuneet melko kauan", tervehti metsästäjä heitä.
"Näytättekin nyt paljon virkeämmiltä."
"Hyvää huomenta, vai onko nyt jo iltapäivä? Olemme juuri siinä
kunnossa, että voimme liikkua", sanoi Helen.
"Minä voisin ratsastaakin", sanoi Bo ylpeästi. "Ah, Nell, katso tuota
peuraa. Se tulee luokseni."
Peura oli jättäytynyt hieman jäljemmäksi, kun Dale lähestyi nuotiota.
Se oli harmaa solakka eläin, sileä kuin silkki suurine mustine
korvineen. Se seisoi hetkisen paikoillaan suuret korvat pystyssä, mutta
lähestyi sitten miellyttävästi juosten Bota ja ojensi sileän turpansa
Bon ojennettuun käteen. Kaikki siinä näytti villiltä, lukuunottamatta
sen kauniita lempeitä silmiä, ja kumminkin se oli niin kesy kuin
kissanpoikanen. Sitten äkkiä, kun Bo silitteli sen pitkiä korvia, se
säpsähti ja pyörähtäen ympäri poistui se juosten näkymättömiin puiden
varjoon.
"Mitä se säikähti?" kysyi Bo.
Dale viittasi kallionkielekkeen alle. Siellä parinkymmenen jalan
korkeudella maasta makasi käppyrässä eräällä penkereellä muudan suuri
ruskeankeltainen eläin, jolla oli samanlainen pää kuin koiralla.
"Se pelkää Tomia", vastasi Dale. "Pitää sitä luultavasti perinnöllisenä
vihollisenaan. En voi saada niitä ystäviksi."
"Ah, vai tuollainen siis on tuo Tom, kesy leijonanne!" huudahti Bo.
"Huh! En enää ihmettelekään, että peura juoksi tiehensä."
"Kuinka kauan on se maannut tuolla?" kysyi Helen katsoen lumottuna
Dalen kuuluisaa lemmikkiä.
"En voi sanoa. Tom tulee ja menee", vastasi Dale "Lähetin sen kumminkin
sinne viime yönä."
"Niinmuodoin oli se siis tuolla aivan vapaana meidän yläpuolellamme
nukkuessamme!" huudahti Bo.
"Niin olikin. Mutta sitä turvallisemmasti saitte te vain nukkua."
"No kaikkea sitä saa kuullakin! Nell, eikö sinustakin se näytä
hirveältä? Mutta se ei ole ollenkaan leijonan, ei ainakaan
afrikkalaisen leijonan näköinen."
"Se on pantteri. Näin sellaisen kerran sirkuksessa."
"Se on puuma", sanoi Dale. "Pantteri on pitkä ja solakka. Tom ei ole
ainoastaan pitkä, vaan myöskin paksu ja pyöreä. Se on ollut luonani nyt
neljä vuotta. Saadessani sen oli se vain nyrkkini kokoinen penikka."
"Onko se aivan kesy ja vaaraton?" kysyi Helen levottomasti.
"En ole milloinkaan sanonut kenellekään Tomia vaarattomaksi, vaikka
se sellainen onkin", vastasi Dale. "Voitte ehdottomasti uskoa
sanani. Villi puumakaan ei ahdista milloinkaan muulloin ihmistä kuin
joutuessaan hätään tai ollessaan nälissään. Tom on aivan suuren kissan
kaltainen."
Peto kohotti suurta kissamaista päätään ja katsoi heihin ensin puoleksi
ummessa olevin silmin.
"Kutsunko sen tänne?" kysyi Dale.
Kerrankaan ei Bo saanut sanaa suustaan.
"Sallikaa meidän ensin tottua siihen näin kauempaa", vastasi Helen
naurahtaen.
"Jos se tulee luoksenne, niin silitelkää vain sen päätä nähdäksenne,
miten kesy se on", sanoi Dale. "Olette kai hirveästi nälissänne?"
"Emme suinkaan", vastasi Helen tuntien Dalen harmaiden läpitunkevien
silmien kohdistuvan itseensä.
"Minä ainakin olen", myönsi Bo.
"Saatte ruokaa heti kun kalkkunat ovat paistuneet. Asuntoni on noiden
kallioiden toisella puolella. Huudan teidät sitten sinne."
Vasta sitten kun Dale oli kääntänyt Helenille leveän selkänsä, huomasi
tämä metsästäjän näyttävän erilaiselta. Hän näki Dalen pukeutuneen
kevyempään ja puhtaampaan peurannahkaiseen pukuun, jossa ei ollut
takkia ollenkaan. Korkeakantaisten ratsastussaappaiden asemesta oli hän
vetänyt mokkasiinit ja säärystimet jalkoihinsa. Tämä puku muutti hänet
solakammaksi.
"Nell, en tiedä, mitä ajattelet, mutta minusta hän on kaunis", selitti
Bo.
Helenillä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oikeastaan ajatteli.
"Koettakaamme kävellä hieman", hän ehdotti.
He ryhtyivät niin ollen tuohon tuskalliseen hommaan ja menivät
muutamien kymmenien metrien päässä leiristä kasvavien puiden luo. Tämä
paikka oli melkein puiston toisessa päässä, josta oli rajoittamaton
näköala.
"Herra varjelkoon, millainen paikka!" huudahti Bo suurin ja pyörein
silmin.
"Ah, miten kaunista!" huohotti Helen.
Hänen katseensa kiintyi aluksi odottamattomaan väriloistoon.
Kaukaisissa tummissa kuusikkometsissä oli haapalehtoja, loistavan
punaisia ja kullanvärisiä, ja metsänlaidassa kasvoi niitä sitten
puistoon asti, ollen kumminkin täällä väriltään himmeämpiä kuin
ylempänä, mutta kuitenkin punertavia, keltaisia ja valkoisia
auringonpaisteessa. Puiston reunoilla oli paljon hopeakuusia kuin
kuunvalossa kylpeviä puita. Niiden joukosta kohosi sieltä täältä
joku erillään oleva puu, terävä kuin keihäs, jonka alimmaiset
oksat viilsivät maata. Pitkää keltaisen viheriätä ruohoa, joka
muistutti puoleksi joutunutta vehnää, kasvoi kaikkialla puistossa
heiluen miellyttävästi tuulessa. Ylempänä mutkittelivat nuo
tummat haapalehtoiset rinteet jyrkkinä ja luoksepääsemättöminä,
kohoten mustiksi raudanvärisiksi kalliohuipuiksi. Idässä kiersivät
kalliopenkereitten muodostamat jonot harmaina, vanhoina ja
pykälöityneinä, halkaisten huipun, josta tuo pitsimäinen, uneksiva
putous kuin valkoinen savu syöksyi syvyyteen ja katosi ilmestyäkseen
jälleen leveämpänä pitsipäärmeenä ainoastaan pudotakseen ja kadotakseen
taasen viheriöihin syvyyksiin.
Tämä viheriöitsevä laakso sijaitsi syvällä vuorten välissä, ollen
villin, surullisen ja aution näköinen. Putous sopi hyvin sen
aiheuttamaan tunnelmaan uneksivine, unisine ja tyynine kohinoineen. Se
saattoi hymistä suloisesti tuulen henkäyksissä ja laulaa nukuttavasti
toisinaan. Joskus lakkasi sen kohina kokonaan kuulumasta palatakseen
jälleen miellyttävänä ja omituisena jyrinänä.
"Paratiisi!" kuiskasi Bo itsekseen.
Dalen huuto herätti haaveilijat. Käännyttyään nilkuttivat he innokkain,
mutta tuskallisin askelin suurta nuotiota kohti, joka oli sytytetty sen
suuren kiven oikealle puolelle, joka suojeli heidän majaansa. Siellä
ei ollut telttaa eikä minkäänlaista majaakaan, eikä sellaista siellä
tarvittukaan Siellä olevien kivien välisissä onkaloissa olisi ollut
kätköpaikkoja ja koteja sadoillekin metsästäjille. Lohkareet olivat
vuosituhansien kuluessa putoilleet ylempänä olevasta vuorenseinämästä.
Muutamia komeita kuusia kasvoi kallioiden juurella ja lorisevan
puron rantaa kaunistivat kauniit hopeakuusilehdot. Tämä paikka
oli vain muutamien askelien päässä tyttöjen majasta erään suuren
kallionlohkareen takana siten, ettei sitä tyttöjen majasta voitu nähdä.
Täällä todellakin oli metsästäjän kodin välineitä -- taljoja, nahkoja
ja sarvia, sievä pino pilkottuja halkoja, muutamalla pitkällä hyvin
suojassa olevalla kalliolla kuin ruokakaapin hyllyillä olevia kääröjä,
myttyjä, köysiä ja satuloita, työvälineitä ja aseita. Muutamalla
kuivista risuista valmistetulla paalujen varaan kiinnitetyllä lavalla
oli suuri varasto kaikenlaisia keittoastioita.
"Kuulehan, sinä veitikka!" huudahti Dale heittäen puupalikalla jotakin.
Muudan karhunpenikka livisti tiehensä nopeasti. Se oli pieni, ruskea
ja villainen elukka, joka murahteli juostessaan. Pian se kumminkin
pysähtyi.
"Tuo on Bud", sanoi Dale tytöille näiden saapuessa. "Luultavasti on se
ollut melkein kuolemaisillaan nälkään poissa ollessani. Ja nyt haluaa
se kaikkea, erittäinkin sokeria. Meillä ei nimittäin ole sokeria usein
täällä."
"Eikö se olekin herttainen! Minä pidän siitä!" huudahti Bo. "Tule
takaisin, Bud. Tule nyt, Bud-pienokainen."
Penikka pysytteli kumminkin kauempana katsellen Dalea kirkkailla
pienillä silmillään.
"Missä Roy on?" kysyi Helen.
"Roy on jo poistunut. Hän oli pahoillaan, ettei hän voinut sanoa
jäähyväisiä. Mutta hänen oli välttämättä lähdettävä etsimään Ansonin
jälkiä. Hän tulee seuraamaan noita roistoja ja siinä tapauksessa, että
he menevät lähelle Pineä, ratsastaa hän kylään katsomaan onko enonne
siellä."
"Mitä luulette?" kysyi Helen vakavasti.
"Melkein mitä tahansa", vastasi Dale. "Al tietää nyt varmasti kaiken.
Ehkä hän varustautuu lähtemään tänne vuoristoon juuri nyt. Jos hän
kohtaa Ansonin, on se hyvä, sillä ei Roykaan silloin ole kaukana. Jos
hän taasen kohtaa Royn, ovat he silloin pian täällä. En kumminkaan
kehoita teitä odottamaan enoanne hyvinkään pian. Olen pahoillani, mutta
olen koettanut tehdä parhaani. Tämä on totisesti hyvin ikävä asia."
"Älkää luulko minua kiittämättömäksi", vastasi Helen nopeasti. Kuinka
selvästi Dale olikaan ilmoittanut hänelle, että pakko hyväksyä Dalen
vieraanvaraisuus aiheutti Helenille vain kieltäytymyksiä ja vahinkoa.
"Olette niin äärettömän hyvä, että tulen olemaan teille ikuisesti
kiitollinen."
Dale suoristautui katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli tarkkaavainen
ja terävä. Hän näytti suhtautuvan Helenin sanoihin kuin johonkin outoon
tahi tavattomaan enteeseen. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ilmoittaa,
ettei hänelle oltu milloinkaan puhuttu siten.
"Teidän on ehkä oltava täällä luonani viikkokausia, -- ehkäpä
kuukausiakin, jos onnenne on niin huono, että lumi sulkee meidät
tänne", sanoi hän hitaasti kuin säpsähtäen tällaista olettamusta.
"Olette turvassa täällä. Ei ainoakaan lampaidenvaras voi milloinkaan
löytää tätä paikkaa. Haluan viedä teidät turvallisesti Alin luo ja
olen melkein varma aikeeni onnistumisesta. Muuten on tässä kauniissa
paikassa paljon ruokaa."
"Kauniissako? Tämähän on vallan suurenmoinen!" huudahti Bo. "Olen
nimittänyt tätä paratiisiksi."
"Paratiisiksiko?" toisti Dale punniten sanaa. "Olette antanut sille
oikean nimen samoin kuin purollekin. Paratiisin joki! Olen ollut täällä
kaksitoista vuotta löytämättä sopivaa nimeä kodilleni, ennenkuin te sen
sanoitte."
"Ah, miten se minua ilahduttaakaan!" vastasi Bo loistavin silmin.
"Syökää nyt", sanoi Dale. "Tulette varmasti pitämään tuosta
kalkkunasta."
Puhtaalle tervavaatteelle oli asetettu höyryäviä ja hyvältä tuoksuavia
astioita -- paistettua kalkkunaa, kuumia keksiä ja kastiketta,
perunamuhennosta, joka oli yhtä valkoista kuin kotona, muhennettuja
kuivattuja omenoita, voita ja kahvia. Tämä runsas ateria hämmästytti ja
ilahdutti tyttöjä. Maistettuaan paistettua villiä kalkkunaa puhkesivat
he sellaisiin ylistyksiin, että Milt Dale punastui.
"Toivottavasti ei eno Al tule tänne vielä kuukauteen", sanoi Bo
koettaessaan saada henkeään takaisin. Hänen nenässään ja kummassakin
poskessa hyvin lähellä suuta oli ruskeita pilkkuja.
Dale nauroi. Oli miellyttävää kuunnella sitä, sillä hänen naurunsa
kuulosti niin harvinaiselta ja syvältä kuin se olisi pulpunnut tyynistä
syvyyksistä.
"Ettekö halua syödä kanssamme?" kysyi Helen.
"Kyllä. Siten säästyy aikaa ja kuuma ruoka maistuu paremmalta."
Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Dale äkkiä rikkoi.
"Tuolta tulee Tom."
Helen huomasi väristen, että puuma oli komea seisoessaan kaikilla
neljällä jalalla yhtaikaa. Se lähestyi hitaasti miellyttävästi
kaartaen. Sen turkki oli kastanjanruskea vaaleanharmaine pilkkuineen.
Sen jalat olivat väärät, pitkät, pyöreät ja karvaiset, ja suuressa
päässä oli suuret kastanjanruskeat silmät. Se näytti hirveän villiltä,
vaikka sitä oli sanottukin kesyksi. Se tuli suoraan kuin koira heidän
luo ja sattui niin, että se oli juuri Bon takana käden ulottuvilla, kun
Bo kääntyi.
"Herra Jumala!" huusi Bo nostaen molemmat kätensä korkealle ilmaan
huomaamatta, että toisessa oli suuri palanen paistettua kalkkunaa. Tom
sieppasi sen suuhunsa, ei pahantapaisesti, mutta kumminkin puraisten
siten, että Helen hypähti kauhusta. Palanen katosi kuin taikavoimasta,
ja Tom astui vielä askeleen lähemmäksi Bota. Hänen pelkonsa muuttui
hämmästykseksi.
"Se varasti minun paistini!"
"Tom, tule tänne", sanoi Dale tiukasti. Puuma pyörähti ympäri melko
alistuvaisesti. "Pane nyt siihen kiltisti makaamaan."
Se paneutui pitkäkseen nojaten päätään etukäpäliinsä ja katsoen
metsästäjään kauniilla kastanjanruskeilla silmillään tutkivasti.
"Älä sieppaa", sanoi Dale ojentaen sille palasen kalkkunaa. Tom totteli
ja otti palasen suuhunsa melko sievästi ahnehtimatta.
Sattui, että tuo pieni karhunpoikanen huomasi tämän kaiken, ja se
osoitti selvästi, mitä mieltä se oli tästä Tomin suosimisesta.
"Voi, sitä raukkaa!" huudahti Bo. "Sen mielestä emme menettele
tasapuolisesti. Bud, kuule, tule nyt tänne."
Mutta Bud ei halunnut lähestyä ryhmää, ennenkuin Dale kutsui sitä.
Sitten se laahusti heidän luokseen näyttäen olevan hyvin iloissaan.
Bo unohti melkein omat tarpeensa syöttäessään sitä ja tutustuessaan
siihen. Tom osoitti selvästi kateutensa Budia kohtaan, ja Bud näytti
pelkäävän tuota suurta petoa.
Helen ei tahtonut oikein uskoa silmiään, että hän oli metsässä tyynesti
ja nälkäisesti syömässä hyvältä maistuvaa villiltä tuoksuvaa lihaa
täysikasvuisen vuoristoleijonan maatessa hänen toisella puolellaan ja
ruskean karhunpenikan istuessa toisella. Hän oli ihmeissään, että tuo
vieras metsästäjä, tuo metsien mies, oleskellessaan täällä yksinäisessä
ja eristetyssä linnassaan, vetosi hänessä olevaan romanttisuuteen ja
kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kukaan muu ennen.
Kun tämä ihmeellinen ateria vihdoinkin loppui, houkutteli Bo
karhunpenikan omaan majaansa ja tuli siellä sen kanssa hyvin hyväksi
ystäväksi. Huomatessaan Bon leikkivän kadehti Helen melkein häntä.
Sillä ei ollut mitään väliä, missä Bo milloinkin oleskeli, koska hän
aina löysi jotakin tehtävää. Hän mukautui kaikkeen niin helposti.
Hänestä, joka voi saada olonsa mukavaksi melkein vaikka missä ja kenen
kanssa tahansa, kuluisivat varmaankin tunnit suloisesti ja pian tässä
villien ihmeitten muodostamassa kauniissa puistossa.
Mutta pelkkä ulkonainen puuhailu, pelkät ruumiilliset liikkeet eivät
olleet milloinkaan tarpeeksi tyydyttäneet Heleniä. Hän voi juosta,
kiivetä, ratsastaa ja leikkiä sydämensä pohjasta, mutta sellainen ei
tyydyttänyt häntä ajan oloon, sillä hänen henkensäkin kaipasi ravintoa.
Helen oli ajattelija. Muudan syy, miksi hän oli halunnut muuttaa
kotinsa Länteen, oli se, että hänellä aloittaessaan siellä elämänsä
uudestaan toimintahaluisena oli silloin vähemmän aikaa ajattelemiseen,
haaveilemiseen ja mietiskelemiseen. Ja nyt hän oli täällä villissä
Lännessä kolmen mitä vaivalloisimman ja ankarimman päivän jälkeen,
jollaisia hän ei ennen milloinkaan ollut kokenut, ja kumminkin tuo sama
vanha halu kiusasi hänen mieltään kääntäen sen pois todellisuudesta ja
kaikesta, mitä hän näki.
"Mitä minä tekisin?" kysyi hän Bolta melkein avuttomasti.
"Mitäkö? Levähdä, veikkonen!" vastasi Bo. "Kävelet kuin vanha
raajarikkoinen nainen vain toisella jalallasi."
Helen toivoi, että vertaus oli ansaitsematon, mutta neuvo oli kumminkin
hyvä. Ruoholle levitetyt huopapeitteet näyttivät viekoittelevilta ja
ne tuntuivat mukavan lämpimiltä auringon paisteessa. Tuuli oli heikko,
herpaiseva ja tuoksuva. Sen mukana kantautui tuon kohisevan putouksen
hiljainen kohina hänen korviinsa kuin mehiläisten surina. Helen käänsi
toisen huovan pielukseksi ja paneutui pitkäkseen lepäämään. Viheriät
kuusen neulaset näkyivät selvästi sinistä taivasta vasten huolimatta
niiden muodostamasta ristiin rastiin kulkevasta verkkokudoksesta. Hän
etsi katseellaan turhaan lintuja. Sitten hän käänsi silmänsä ihmetellen
suuren amfiteatterin ilmavaan rosoiseen laitaan, ja sitä katsellessaan
alkoi hän ymmärtää sen suuruutta ja käsittää miten kaukana sen laidat
olivat tässä ohuessa kirkkaassa ilmassa. Musta liitelevä kotka näytti
hyvin pieneltä, ja kumminkin oli se paljon matalammalla ylempiä
kukkuloita. Kuinka tuolla ylhäällä mahtoikaan olla hauskaa! Uninen
mielikuva tuuditti hänet vihdoin uneen.
Helen nukkui koko iltapäivän ja herätessään melkein auringonlaskun
aikana huomasi hän Bon nukkuvan vieressään. Dale oli huomaavasti
peittänyt heidät huopapeitteellä ja sitten sytyttänyt nuotion palamaan.
Ilma alkoikin muuttua pistäväksi ja kylmäksi.
Myöhemmin, kun he olivat vetäneet nutut ylleen ja istuutuneet mukavasti
tulen viereen, tuli Dale nähtävästi vieraisille heidän luokseen.
"Ette voi luullakseni nukkuakaan koko aikaa", sanoi hän. "Ja koska
olette kaupunkilaistyttöjä, tulee teistä pian tuntumaan täällä
yksinäiseltä."
"Yksinäiseltäkö", toisti Helen. Ajatus, että täällä tulisi tuntumaan
yksinäiseltä, ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.
"Olen ajatellut sitä perinpohjin", jatkoi Dale istuutuessaan intiaanein
tapaan tulen ääreen. "Ja luonnollista onkin, että teistä tulee aika
tuntumaan täällä pitkältä, tottuneet kun olette ihmisten seuraan,
rientoihin, työhön ja kaikkeen tuollaiseen, josta tytöt pitävät."
"Minulle ei tule milloinkaan ikävä täällä", vastasi Helen kiihkeällä
tavallaan.
Dale ei näyttänyt hämmästyvän, mutta hän oli sen näköinen kuin hänen
erehdystään olisi kumminkin kannattanut miettiä.
"Suokaa minulle anteeksi", sanoi hän katsoen harmailla silmillään
Heleniin. "Muistan vain omat kokemukseni. Sellaisena kuin tytöt
muistuvat mieleeni, eikä siitä tunnu niin pitkä aika olevankaan kuin
poistuin kotoa, niin useimmat heistä kuolisivat ikävään täällä." Sitten
hän sanoi Bolle: "Mitä mieltä te olette? Olen ollut nimittäin siinä
luulossa, että te tulette viihtymään täällä sisarenne ikävystyessä
näihin oloihin."
"Ei minulle tule ikävä ainakaan pitkään aikaan", vastasi Bo.
"Olen iloinen kuullessani sen. Olin hieman huolissani, koska en
milloinkaan ennen ole seurustellut tyttöjen kanssa. Ja päivän
tahi parin kuluttua, kun olette tarpeeksi levänneet, opetan teitä
kuluttamaan aikaa."
Bon silmät näyttivät hyvin uteliailta ja Helen kysyi Dalelta: "Miten
sitten?"
Kysymys oli hänen vilpittömän uteliaisuutensa ilmaus eikä mikään
sivistyneen naisen epäilevä tai ivallinen haaste metsien miehelle.
Mutta Dale suhtautui siihen kumminkin kuin haasteeseen.
"Mitenkö?" hän toisti ja omituinen hymy kirkasti hänen kasvojaan.
"Sallimalla teidän ratsastaa ja kiivetä kauniille paikoille. Ja sitten,
jos teitä sellainen miellyttää, näyttämällä teille, miten vähän nuo
niin sanotut sivistyneet ihmiset tietävät luonnosta."
Helen totesi silloin, että olipa Dale mikä tahansa, metsästäjä, kulkija
tahi erakko, ei hän ollut tietämätön, vaikka hän ei tuntunutkaan
lukeneelta.
"Olen iloinen saadessani oppia teiltä", sanoi hän.
"Niin minäkin!" yhtyi Bo häneen. "Ette voi kertoa liikaa kenellekään
Missourista kotoisin olevalle."
Dale hymyili ja se kiinnitti Helenin mieltä lämpimästi häneen, sillä
silloin ei Dale tuntunut niin muista ihmisistä eroavalta. Helen alkoi
nähdä tuossa metsästäjässä jotakin tuosta samasta luonnosta, josta hän
puhui, jotakin hiljaista, kaukaista ja rikkomatonta tyyneyttä, jotakin
tuollaista kylmää ja kirkasta kuin vuoristoilma, jotakin samanlaista
kuin hänen lemmikkiensä kesytetty viileys tahi suurten kuusten
voimakkuus.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että voin kertoa teille enemmän kuin
jaksatte muistaa", sanoi hän.
"Mitä panette vetomme pantiksi?" kysyi Bo.
"Enemmän paistettua kalkkunaa esimerkiksi jotakin kaunista vastaan
sitten kuin olette päässeet turvallisesti enonne luo ja hoidatte hänen
maatilaansa."
"No olkoon menneeksi. Nell, kuulitko?"
Helen nyökäytti päätään.
"Hyvä. Luovuttakaamme päätösvalta Nellille", aloitti Dale melkein
vakavasti. "Nyt ilmoitan teille, että saadaksemme aikamme kulumaan
harjoitamme aluksi hevosia ja ratsastamme niillä puistossa. Sitten
kalastamme puroista ja metsästämme. Täällä on muudan vanha harmaakarhu
jossakin ja saatte katsella, miten minä sen tapan. Joskus kiipeämme
vuorille katselemaan ihmeellisiä näköaloja. Se siitä. Nyt, jos
todellakin haluatte oppia jotakin tahi jos vain tahdotte minut saada
kertomaan, on se minulle aivan yhdentekevää. Haluan vain voittaa tuon
vedon. Saatte nähdä, miten tämä puisto sijaitsee muutaman sammuneen
tulivuoren aukossa, joka on ollut kerran aivan täynnä vettä, ja kuinka
lunta keräytyy talvisin sadan jalan paksuudelta toiselle puolelle
silloin kun toisella puolella ei ole mitään. Sitten kerron teille
puista, miten ne kasvavat, taistelevat toisiaan vastaan, miten ne
ovat riippuvaisia toinen toisistaan ja miten ne suojelevat metsiä
myrskyiltä. Saatte tietää, miten ne kokoavat vettä muodostaen niistä
suurten jokien lähteitä, miten niissä elävät eläimet ja kasvit
hyödyttävät niitä, niiden kumpienkaan tulematta toimeen toisittaan.
Sitten näytän teille lemmikkini, sekä kesyt että kesyttämättömät,
kerron teille, miksi ne ovat villejä, kuinka helppo niitä on kesyttää
ja kuinka pian ne oppivat rakastamaan hoitajaansa. Metsässä vallitseva
elämä ja siellä tapahtuvat taistelut ovat myöskin keskustelemisen
arvoiset. Saatte kuulla miten karhut, puumat, sudet ja hirvet
elävät. Ymmärrätte pian, kuinka julma luonto on, kuinka hurjasti ja
säälimättömästi susi tahi puuma hyökkää hirven kimppuun, kuinka susi
rakastaa höyryävää kuumaa verta ja kuinka puuma nylkee nahan tappamansa
hirven selästä, Ja te tulette pian käsittämään, että tämä luonnon
julmuus, tuo suden ja puuman suorittama työ, juuri muodostaakin hirven
niin kauniiksi, terveeksi, nopeaksi ja taiteelliseksi. Ellei hirvellä
olisi tuollaisia verivihollisia, huonontuisi se ja kuolisi pian
sukupuuttoon. Näette, miten tämä periaate soveltautuu kaikkiin metsän
eläimiin. Taistelu on kaiken luomisen ja vapautumisen tarkoitus. Jos
olette nopeat huomaamaan, opitte pian näkemään, että näiden erämaiden
luonto on aivan samanlainen kuin ihmisten, eivätkä ihmiset ole enää
mitään raakalaisia. Puut taistelevat saadakseen elää, samoin linnut,
eläimet ja ihmisetkin. Kaikki elävät he toistensa kustannuksella.
Ja tuo taistelu kehittää niitä yhä täydellisemmiksi. Lopullista
täydellisyyttä ei kumminkaan milloinkaan saavuteta."
"Entä uskonto sitten?" keskeytti Helen innokkaasti.
"Luonnolla on oma uskontonsa, nimittäin elää, kasvaa, ja lisätä kukin
omaa lajiaan."
"Mutta se ei ole jumalallista eikä sielun kuolemattomuutta", selitti
Helen.
"Se on kumminkin niin lähellä Jumalaa ja kuolemattomuutta kuin luonto
ikinä voi päästä."
"Ah, haluatteko riistää minulta uskontoni?"
"En, vaan puhun sen mukaan, millaiseksi olen elämän huomannut",
vastasi Dale miettiväisesti heittäessään puukalikan nuotion punaisille
kekäleille. "Ehkä minullakin on uskontoni. En kumminkaan tiedä. Se ei
ole ainakaan samanlainen kuin teidän, ei tuollainen raamatun mukainen,
joka ei voi estää Pinessä, Snowdropissa eikä muuallakaan asuvia miehiä
-- lampaiden- ja karjankasvattajia, maanviljelijöitä ja kulkureita,
ainakaan sellaisia kuin minä tunnen -- valehtelemasta, pettämästä,
varastamasta ja tappamasta. Vannon, ettei kukaan minun tavallani elävä
mies -- jollainen elämä kenties onkin uskontoni -- halua valehdella,
pettää, varastaa tai tappaa, ellei hän tapa puolustaakseen itseään
tahi kuten minä nyt tekisin, jos Snake Anson ratsastaisi tänne.
Uskontoni en ehkä rakkautta elämään -- villiin elämään, sellaista
kuin se oli aikojen alussa -- ja tuuleen, joka huokuu salaisuuksia
joka paikkaan, ja veteen, joka laulaa päivät ja yöt, ja tähtiin,
jotka tuikkivat alituisesti, ja puihin, jotka puhuvat jotenkin, ja
kallioihin, jotka ovat elottomia. En ole milloinkaan yksinäni täällä
enkä matkoillani. Kanssani on aina jotakin näkymätöntä. Ja sellainen
on juuri tuota tarkoittamaanne. Sanokaa sitä Jumalaksi, jos haluatte.
Mutta minua ihmetyttää, missä tuo henki oli silloin kun tämä maa oli
tulinen kaasupallo? Mihin tuo henki siiloin joutuu, kun kaikki elämä on
jäätynyt tahi palanut tältä pallolta ja se kulkee elottomana rataansa
kuin kuu? Tuo aika on vielä koittava. Luonnossa ei mitään huku. Ei
pieninkään atomi häviä olemattomiin, vaan muuttuu joksikin toiseksi
aineeksi, kuten näette noiden halkojen muuttuvan savuksi ja tunnette
jotakin, jota sanotaan kuumuudeksi. Mihin tuo kaikki menee? Se ei
katoa. Ei mikään katoa. Kaunein ja ymmärrettävin ajatus on, että ehkä
kaikki kalliot ja puut, vesi, veri ja liha hajautuvat vain alkuaineiksi
tullakseen jälleen jolloinkin elämään jonnekin."
"Sanomanne kuulostaa ihmeelliseltä, mutta se on kauhistuttavaa!"
huudahti Helen. Dale oli järkyttänyt häntä syvästi.
"Niin, kauhistuttavaa todellakin!" vastasi Dale surullisesti.
Nyt vaikenivat kaikki hetkeksi.
"Milt Dale, myönnän hävinneeni tuon vedon", selitti Bo leikillisesti,
mutta kumminkin vakavasti.
"Unhotin sen kokonaan. Puhuin varmasti paljon", sanoi Dale
anteeksipyytävästi. "Minulla on niin harvoin tilaisuutta puhua, paitsi
itsekseni ja Tomille. Vuosia sitten kun huomasin tottuvani täydelliseen
vaitioloon, rupesin ajattelemaan ääneen ja puhumaan olemattomille
ihmisille."
"Voisin kuunnella teitä koko yön", vastasi Bo haaveilevasta
"Luetteko -- onko teillä kirjoja?" kysyi Helen nopeasti.
"Kyllä. Luen melko hyvin, paljon paremmin kuin puhun tahi kirjoitan",
vastasi Dale. "Kävin koulua viidenteentoista ikävuoteeni asti. Olen
aina vihannut läksyjä, mutta, pitänyt lukemisesta. Vuosia sitten muudan
Pinessä asuvaa vanha ystäväni -- leski Cass -- lahjoitti minulle paljon
vanhoja kirjoja. Toin ne tänne. Luen tavallisesti talvisin."
Keskustelu taukosi nyt vähitellen lukuunottamatta hajanaisia
huomautuksia. Dale sanoi pian tytöille hyvää yötä ja poistui.
Helen katsoi hänen pitkän vartalonsa katoamista puiden varjoon, ja
vielä sittenkin kuin hän jo oli hävinnyt näkyvistä hän yhä tuijotti
sinnepäin.
"Nell!" huudahti Bo kimeästi. "Olen jo kolmasti maininnut nimeäsi.
Haluan mennä nukkumaan."
"Ah, olin niin ajatuksissani", vastasi Helen hämmästyneenä ja
ihmetellen itseään. "En kuullut sinun sanovan mitään."
"Minua naurattikin, kun et kuullut", vastasi Bo. "Toivon vain, että
olisit nähnyt omat silmäsi. Nell, haluatko, että sanon sinulle jotakin!"
"Miksi?" kysyi Helen melko heikosti. Hän ei voinut olla aivan tyyni,
kun Bo puhui tuolla tavoin.
"Olet rakastumaisillasi tuohon villiin metsästäjään", selitti Bo
tiukukirkkain äänin.
Helen ei ainoastaan hämmästynyt, vaan raivostuikin. Hän huokaili syvään
valmistautuen antamaan parantumattomalle sisarelleen vakavat nuhteet.
Mutta Bo jatkoi vain tyynesti:
"Tunnen sen luissani."
"Bo, olet pieni houkka -- hentomielinen, romanttinen ja hellätuntoinen
houkka!" vastasi Helen. "Sinulla ei nykyään näytä olevan mielessäsi
muuta kuin jotakin roskaa rakkaudesta. Kun kuulee sinun puhuvan, ei
voisi luulla maailmassa muuta olevankaan kuin rakkautta."
Bon silmät olivat kirkkaat, omituiset, hellät ja nauravat, kun hän
kiinnitti ne vakavasti Heleniin.
"Nell, arvasit oikein. Maailmassa ei olekaan muuta."