Päästyään kerran hevosen selkään jälleen voi Helen onnitella itseään,
ettei hän ollutkaan niin vaivautunut kuin oli kuvitellut. Mutta Bo
valitti sensijaan kuuluvammin.
Molemmilla tytöillä oli aivan uudet pitkät vedenpitävät nutut, joilla
he melkoisesti ylpeilivät, sillä uusien vaatteiden saanti ei ollut
kuulunut heidän elämänsä tavallisiin tapahtumiin.
"Minun on luullakseni pitennettävä niiden halkoa", sanoi Dale tarttuen
suureen puukkoonsa.
"Miksi?" vastusteli Bo heikosti.
"Ne eivät ole valmistetut ratsastusta varten. Kastutte sittenkin
aivan tarpeeksi, vaikka teenkin sen. Mutta ellen sitä tee, kastutte
likomäräksi."
"No tehkää sitten halunne mukaan", sanoi Helen lopulta vastahakoisesti.
Siis halkaisi Dale heidän uusien nuttujensa selän puoliväliin saakka.
Teon tarpeellisuus selvisi Helenille, kun hän huomasi, miten ne nyt
ulottuivat satulannahan yli heidän kenkiensä kärkiin asti.
Aamu oli harmaa ja kylmä. Sataa tihuutti ja puista tippui vettä
alituisesti. Helen hämmästyi saapuessaan aukealle tasangolle jälleen ja
luuli ymmärtävänsä, etteivät he nyt pitkään aikaan tulekaan poikkeamaan
metsiin. Oikealla puolella oleva seutu oli aukeata ja tasaista, mutta
vasemmalla oleva oli mäkistä liittyen tummaan niemiseen metsänreunaan.
Tuon rajoittavan metsän yläpuolella leijaili matalalla pilviä,
jotka kätkivät vuoret näkyvistä. Tuuli puhalsi takaapäin ja tuntui
kiihtyvän. Dale ja Roy ratsastivat edellä hyvää vauhtia ajaen samalla
kuormahevosia edellään. Helenillä ja Bolla oli täysi työ pysytellä
heidän kintereillään.
Ensimmäisen tunnin matka ei tuonut suurta muutosta ilmaan eikä
maisemaan, mutta se antoi kumminkin Helenille vihjauksen, mitä hänen
oli kestettävä, jos matka tulisi jatkumaan koko päivän tällaista
vauhtia. Hänestä alkoivat tuntua sellaiset paikat mieluisilta, joissa
hevoset kävelivät, ja tasangot taasen vastenmielisiltä. Myötämäkiä
vihasi hän erityisesti. Ranger ei halunnut kulkea hitaasti ja ruumiin
hyppiminen ylös ja alas oli vastenmielistä. Ja lisäksi tuo virkku
musta hevonen koetti aina hypätä kuoppien ja lätäkköjen yli. Se
liukui niiden yli kuin lintu. Helen ei voinut saavuttaa taitoa istua
satulassa taitavasti, minkävuoksi ei ainoastaan hänen ruumiinsa
saanut kolahduksia noissa tilaisuuksissa, vaan kulku loukkasi myöskin
hänen kauneudenaistiaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tiennyt
olevansa turhamainen. Hän ei ollut ikinä kumminkaan iloinnut mistään
sopimattomuuksista ja joutuessaan nyt esittämään sellaista kärsi hän
hirveästi. Bo halusi aina ratsastaa edellä ja Helen oli iloinen, että
hän niin harvoin katsoi taakseen. Jonkun ajan kuluttua saapuivat he
leveälle kuraiselle tielle, jossa oli lukemattomia pienien sorkkien
jälkiä. Tämä oli siis tuo lammaslauman polkema tie, jota Roy oli
neuvonut seuraamaan. He seurasivat sitä kolme tahi neljä peninkulmaa
ja vihdoin, saavuttuaan erääseen harmaanviheriään laaksoon, näkivät
he siellä suuren lauman lampaita. Pian kajahteli ilma lammasten
määkinästä, kuului hiljaista lukemattomien sorkkien aiheuttamaa
kapsetta ja koko maailma tuntui tuoksuvan lampailta. Lauma pysyi hyvin
koossa, vaikka se syödessään peittikin maata monen aarin laajuudelta.
Sitä seurasi kolme ratsastavaa paimenta ja muutamia kuorma-aaseja.
Dale puhutteli erästä meksikolaista sanoen tälle jotakin ja viitaten
sitten pohjoiseen päin ja tiehen. Meksikolainen hymyili niin, että
suu leveni korvasta korvaan, ja Helen kuuli hänen nopeasti vastaavan:
"Kyllä herra! Kiitoksia, herra!" Tuo lammaslauma näytti suurenmoiselta
aaltoillessaan siinä tasangolla kuin tasainen harmaasta, ruskeasta ja
mustasta villasta kokoonpantu virta. Se kulki eteenpäin vain alavaa
maata pitkin. Dale poikkesi sinnepäin johtavalle tielle ja läksi
jatkamaan matkaa yhä nopeammin.
Äkkiä kiisivät pilvet korkeammalle ja hajautuivat paljastaen palasen
sinistä taivasta ja sallien auringon säteittenkin näyttäytyä. Sitä ei
kumminkaan kestänyt pitkää aikaa. Tuuli kiihtyi, ja suunnaton musta
pilvi vyöryi vuorilta ja toi mukanaan sellaisen sateen, että se näytti
valuvan kuin virta ylhäältä ja lähestyvän kuin nopeasti liikkuva seinä.
Pian olivat pakolaiset sen keskellä.
Kumarruksissa olevin päin ratsasti Helen eteenpäin tuossa kylmässä
harmaassa sateessa, joka tuli melkein suoraan sivulta tuntikausia kuten
hänestä tuntui. Lopulta tuo rankka vesitulva sivuutti heidät jättäen
jälkeensä hienoa sumua. Tummat pilvet kiisivät matalalla kätkien
vuoret kokonaan näkyvistä ja muuttaen tuon harmaan ja märän tasangon
hyvin alakuloisen näköiseksi. Helenin jalat ja polvet olivat niin
märät kuin olisi hän kahlannut vedessä. Niitä paleli myöskin. Hänen
sormikkaitaan ei oltu myöskään tarkoitettu sateessa käytettäviksi,
minkävuoksi nekin olivat läpimärät. Kylmä tarttui hänen sormiinsa niin,
että hänen oli lyötävä käsiään yhteen. Ranger käsitti tuon niin, että
sen oli parannettava vauhtiaan, mikä oli Helenistä vielä pahempaa kuin
paleleminen.
Hän näki toisen kiitävän pilvijoukon lähestyvän vuorilta sadetulvineen,
jossa oli jotakin valkoista seassa. Lunta! Tuuli oli nyt pistävän
kylmää. Helenin ruumis pysyi kyllä lämpimänä, mutta hänen jalkojaan,
käsiään ja korviaan alkoi palella hirveästi. Hän katsoi eteenpäin
vakavasti. Sieltä ei kumminkaan näyttänyt lähtevän mitään apua, joten
hänen oli vain pakko jatkaa. Dale ja Roy istuivat kumarassa satulassaan
luultavasti aivan läpimärkinä, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia
sadenuttuja. Bo pysytteli aivan heidän kintereillään, ja oli aivan
ilmeistä, että häntäkin paleli.
Tämä toinen kuuro ei ollut niin hirveä kuin ensimmäinen, koska se toi
mukanaan vähemmän vettä. Kumminkin tunkeutui tuulen jäätävä kylmyys
luihin ja ytimiin asti. Sitä kesti tunnin, jonka kuluessa hevoset vain
jatkoivat tasaista juoksuaan. Harmaa kuuro kiisi vihdoin ohitse, sumu
haihtui, pilvet kohosivat korkeammalle ja hajautuivat sulkeutuakseen
jälleen uutta kuuroa varten. Nyt alkoi sataa lumisohjua. Kiitävät
hiutaleet pistelivät Heleniä niskaan ja poskiin, ja hetkisen putoili
niitä niin paljon ja nopeasti hänen selkäänsä, ettei hän luullut
voivansa kestää niiden aiheuttamaa painoa. Lumi kokoutui aukeihin
paikkoihin muodostaen niihin kimaltelevan jääpeitteen.
Siten sai Helen kestää kuuron kuuron jälkeen. Hänen jalkansa menivät
aivan tunnottomiksi ja niitä lakkasi palelemasta. Hänen sormiaan
kumminkin pisteli yhtä mittaa senvuoksi, että hän koetti alituisesti
lämmittää niitä. Tuuli puhalsi nyt aivan hänen lävitseen. Hän ihmetteli
kestävyyttään, ja sattui useammasti kuin kerran, että hän luuli
voimainsa loppuvan. Hän jatkoi kumminkin ratsastustaan. Kaikkien noiden
talvien kuluessa, jotka hän oli elänyt, ei ollut ollut ainoatakaan
tällaista päivää. Ankara ja kylmä, märkä ja tuulinen, yhä lisääntyvällä
ponnella -- sellainen juuri oli tämä päivä. Ilmassa ei ollut tarpeeksi
happea hänen verelleen.
Kumminkin kaikkien näiden äärettömän pitkien tuntien kuluessa
tarkasteli Helen seutuja, joiden läpi hän ratsasti, sillä hän halusi
tuntea tien, jos hän joskus maailmassa sattuisi sitä vielä kulkemaan.
Iltapäivä tuntui jo pitkälle kuluneen, kun Dale ja Roy poikkesivat
muutamaan äärettömän suureen syvennykseen, jossa punertava järvi oli
peittänyt maan alleen. He ratsastivat sen rantaa pitkin antaen hevosten
kahlata polviaan myöten vedessä. Kurjet ja haikarat läksivät raskaasti
lentoon ja suuria ankkaparvia liiteli nopeasti rannalta rannalle.
Tämän syvänteen toiselta puolelta kohosi maa melko äkkiä, kallioiset
penkereet kiersivät korkeamman maan laitaa ja jälleen ilmestyi tumma
metsä näkyviin.
"Kuinkahan monta peninkulmaa olemme mahtaneetkaan jo kulkea?" arvaili
Helen. Niitä tuntui jo kertyneen yhtä paljon kuin pitkiä tuntejakin.
Mutta vihdoin, kun uusi sade jälleen uhkasi, saavuttiin lopultakin
metsään. Siinä oli kuitenkin puita niin harvassa, etteivät ne voineet
suojella juuri ollenkaan sateelta.
Helen istui jo satulassaan melkein tajuttomana. Silloin kun Ranger
paransi vauhtiaan tahi hyppäsi jonkun kuopan yli, piti hän kiinni
satulannupista voidakseen olla putoamatta. Hänen mielensä ei kyennyt
käsittämään muuta kuin vaikeuksia ja hänen ajatuksissaan pyöri vain
yksi ainoa asia -- miksi hän milloinkaan läksi kotoa tänne Länteen?
Hänen huolensa Bon vuoksi olivat unhottuneet. Kuitenkin painui
hänen mieleensä tahi ehkä hänen muistinsa valokuvasi tämän matkan
kivuttavalla vilkkaudella jokaisen huomattavan muutoksen maan muodossa.
Metsä muuttui vähitellen tasaisemmaksi ja tiheämmäksi. Puiden juuret
olivat jo hämärän peittämät. Äkkiä Dale ja Roy katosivat näkyvistä
alkaessaan laskeutua jotakin mäkeä, ja samoin Bokin. Sitten kantautui
Helenin korviin nopeasti virtaavan veden kohinaa. Ranger rupesi
juoksemaan nopeammasti. Pian saapui Helen erään suuren laakson päähän,
mustan ja harmaan, jossa oli jo niin pimeä, ettei hän voinut nähdä sen
poikki eikä sen pohjaa. Mutta hän tiesi sen pohjalla virtaavan joen.
Sen aiheuttama kohina oli syvää, keskeytymätöntä, kovaa ja harvinaisen
sointuvaa. Tie laskeutui laaksoon jyrkästi, Helen ei ollut menettänyt
vielä kaikkea tuntoaan, kuten hän oli luullut ja toivonut. Hänen
ruhjoutunut ruumisraukkansa vastasi vielä kiusallisesti tärähdyksiin,
kolinaan, tempauksiin ja kaikkiin muihinkin hevosen juoksun
aiheuttamiin hirvittäviin liikkeihin.
Helen ei kohottanut pitkään aikaan katsettaan. Kun hän sen teki, lepäsi
hänen edessään viheriä, pajujen reunustama puuton aukeama, jonka poikki
ruskeanvalkoinen joki virtasi kohisten korviahuumaavasti.
Dale ja Roy ajoivat kuormahevoset joen poikki ja seurasivat sitten
niitä, jolloin heidän hevosensa upposivat kylkiään myöten veteen.
Bo ratsasti kuohuvaan veteen niin rohkeasti kuin hän ei olisi muuta
tehnytkään elämässään. Liukahdus ja putoaminen olisivat aiheuttaneet
sen, että Bo olisi hukkunut tuohon vuoristosta tulevaan virtaan.
Ranger käveli suoraan rannalle, mutta pysähtyi siihen totellen Helenin
vetäisyä suitsista. Joki oli viisikymmentä jalkaa leveä, matala siltä
rannalta, jolla Helen oli, mutta syvä toiselta, ja nopeasti virtaava
suurin lainein. Helen suorastaan pelkäsi niin, ettei hän uskaltanut
seurata.
"Antakaa sen vain tulla!" huusi Dale. "Lähde nyt vain, Ranger!"
Suuri musta hyppäsi sekaan niin että vesi pärskähti korkealle. Tuo
virta ei merkinnyt sille mitään, vaikka se tuntuikin ylipääsemättömältä
Helenistä. Hänellä ei ollut enää niin paljon voimaa jäljellä, että
hän olisi jaksanut nostaa jalustimiaan, ja senvuoksi virtasikin vesi
esteettömästi hänen jalkainsa yli. Hypättyään vielä pari kertaa kiipesi
Ranger toiselle rannalle ja laukkasi sitten niityn poikki paikalle,
missä muut hevoset seisoivat höyryten muutamien mäntyjen suojassa.
Silloin se pysähtyi raskaasti huoaten.
Roy tuli auttamaan häntä satulasta.
"Kolmekymmentä peninkulmaa, neiti Helen", sanoi hän tavalla, joka
sisälsi kohteliaisuuden.
Hänen oli nostettava Helen maahan ja autettava hänet puun luo, johon
Bo nojautui. Dale oli irroittanut muutaman satulan ja levitteli juuri
huopapeitteitä puun juurelle.
"Nell, sinähän vannoit rakastavasi minua!" tervehti Bo pahoillaan. Hän
oli kalpea, sinihuulinen eikä hän voinut seisoa.
"Bo, aikomukseni ei ole milloinkaan ollut tehdä sinusta niin kurjaa
vaivaista kuin minä olen!" huudahti Helen. "Voi, millainen kauhea
retki!"
Satoi, puista tippui vettä ja taivas näytti uhkaavalta. Maa oli
likomärkä ja siinä oli lammikoita ja rapakoita kaikkialla. Helen
ei voinut kuvitella muuta kuin että tämä sydämetön, väsyttävä ja
jäädyttävä olotila tulee jatkumaankin. Juuri silloin muistui koti hänen
mieleensä elävästi ja merkityksellisesti. Hän oli todellakin niin
surkuteltavassa kunnossa, että tuo suuri nautinto, minkä tilaisuus
istuutua, liikunnon loppuminen ja tuosta kirotusta alituisesti
juoksevasta hevosesta vapautuminen hänelle tuotti, tuntui hänestä vain
pilkalta. Ei voinut olla mahdollista, että lepohetki oli koittanut.
Metsästäjät tahi paimenet olivat nähtävästi oleskelleet tässä paikassa
ennenkin, koska siinä oli nuotioiden pohjia. Dale kohotti muutaman
kekäleen ja paiskasi sen niin lujasti jälleen maahan, että se halkeili
palasiksi. Hän teki siten monta kertaa. Oli hämmästyttävää katsella
hänen voimaansa ja sitä helppoutta, millä hän kokosi kourallisen
lastuja. Hän kokosi ne yhteen kasaan ja kumartui niiden yli. Roy
hakkasi kirveellä toista pölkkyä ja jokainen lyönti irroitti siitä
pitkän palasen. Sitten alkoi Dalen hartioitten yli kohota ohut
savupilvi, kun hän seisoi kumarruksissa avopäin suojellen lastuja
hatullaan. Ne leimahtivat palamaan. Roy toi sylillisen pölkyn
sydämestä hakkaamiaan kuivia ja valkoisia halkoja. Ne asetettiin
rivittäin ristiin tuleen, joka pian alkoi humista. Sitten halko
halolta rakensivat miehet nuotion, johon he lisäsivät suurempiakin
puita, oksia, pölkkyjä ja kekäleitä, kunnes siitä syntyi jonkunlainen
pyramiidi, josta liekit kohosivat taivaalle. Siihen ei mennyt heiltä
kahta minuuttiakaan. Helen tunsi jo tulen lämmittävän jäykistyneitä
kasvojaan. Hän ojensi sitä kohti paljaat kontistuneet kätensä.
Vaikka Dale ja Roy olivatkin aivan märkiä ihoa myöten, eivät he
kumminkaan viivytelleet nuotion ääressä. He riisuivat kuormat
hevosilta. Parin männyn väliin sidottiin suopunki ja sen yli heitettiin
tervavaate niin, että se muodosti A-muotoisen majan sitten kuin
sen kulmat oli kiinnitetty maahan. Tyttöjen matkatavarat, eväät ja
vuodehuovat sijoitettiin sitten tuohon katokseen.
Helen arveli siihen kuluneen viisi minuuttia. Tämän lyhyen ajan
kuluessa oli tuli kiihtynyt niin, että se nyt muodosti suuren ja kuuman
nuotion. Sade valui virtanaan kaikkialle muualle, mutta tuon humisevan
nuotion läheisyydessä ja yläpuolella ei ollenkaan satanut. Vesi
haihtui. Maa alkoi höyrytä ja kuivaa. Helen kärsi alussa, kun kuumuus
alkoi karkoittaa kylmyyttä, mutta nuo tuskat lakkasivat kumminkin pian.
"Nell, en ole milloinkaan ennen tiennyt, miten suloiselta tuntuu istua
nuotion lämmössä", huomautti Bo. Siinä oli jälleen Helenille hieman
miettimistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän kuiva ja kuumissaan.
Pimeys kietoi tuon surullisen näköisen märän metsän vaippaansa, mutta
tuo suuri nuotio muutti sen aivan erilaiseksi kuin Helen oli odottanut.
Tuli räiskyi ja humisi, paukahteli kuin pistooli, sihisi ja pihisi,
lennätti säkeniä kaikkialle ja lähetti yläilmoihin paksun, keltaisen ja
kiemurtelevan savupilven. Nuotioon alkoi ilmestyä kultainen sydän.
Dale tarttui pitkään keppiin ja veti siitä esille punaisia hiiliä,
joille asetetut kahvipannu ja uuni alkoivat pian höyrytä.
"Roy, lupasin tytöille kalkkunaa tänään illalliseksi", sanoi Dale.
"Ehkä huomenna, jos tuuli kääntyy. Näissä seuduissa on kalkkunoita."
"Roy, perunat kelpaavat kyllä minulle!" huudahti Bo. "En milloinkaan
enää halua kakkua enkä piirakoita. En ole milloinkaan osannut antaa
arvoa tuollaisille herkuille. Olen ollut sellainen pieni porsas aina.
En ole milloinkaan ennen kuin nyt tiennyt, miltä tuntuu olla oikein
nälissään."
Dale katsahti häneen nopeasti.
"Luullakseni kannattaa siihenkin asiaan tutustua", sanoi hän.
Helenin ajatukset olivat niin syvät, ettei hän voinut pukea niitä
sanoiksi. Niin lyhyessä ajassa oli kaikenlainen surkeus muuttunut
mukavuudeksi.
Sade ei lakannut, vaikka se tuntuikin vähenevän sitä mukaa kuin yökin
pimeni. Tuuli tyyntyi ja metsä muuttui hiljaiseksi, lukuunottamatta
virran tasaista kohinaa. Kaksinkerroin käännetty tervavaate sijoitettiin
nuotion ja männyn väliin niin valoisaan ja lämpimään paikkaan kuin
suinkin ja sille katettiin höyryäviä pannuja, lautasia ja kuppeja,
joista kohoava tuoksu oli herkullinen ja viekoitteleva.
"Ottakaa nyt huopapeitteenne ja istuutukaa selin tuleen", sanoi Roy.
Myöhemmin, kun tytöt jo lepäsivät mukavasti huopapeitteisiinsä
kääriytyneinä suojassa sateelta, valvoi Helen; vielä kauan Bon
vaivuttua uneen. Suuren nuotion loimu muutti tilapäisen teltan
valoisaksi kuin päivä. Hän voi nähdä savun, suuren taivasta kohti
kohoavan männynrungon ja palasen taivasta. Virta hyräili laulua,
joka silloin tällöin kuulosti sointuvalta, mutta muuttui sitten
särähteleväksi ja surulliseksi, milloin hiljaiseksi, milloin kovaksi,
mutta alituisesti vyöryväksi, lorisevaksi, sorisevaksi, aaltoilevaksi
ja hankautuvaksi nopeassa juoksussaan.
Pian palasi metsästäjä ystävineen hevosia laitumelle viemästä. He
istuutuivat tulen viereen keskustelemaan matalalla äänellä.
"Tämän päiväisiä jälkiämme on kenenkään mahdoton löytää", sanoi Roy
tyytyväisesti.
"Mitä eivät lampaat kätke, sen tekee sade. Meitä on onnistanut. En
olekaan enää ollenkaan huolissani", vastasi Dale.
"Huolissasiko? Olet luullakseni tuntenut sellaista ensimmäisen kerran
elämässäsi."
"Minulla ei ole milloinkaan ollutkaan tällaista tehtävää", vastusti
metsästäjä.
"Olet oikeassa."
"Kuulehan, Roy, kun vanha Al Auchincloss saa selville tämän, kun sinä
tahi veljesi palaatte Pineen, raivostuu hän suunniltaan."
"Luuletko ihmisten rupeavan hänen puolelleen Beasleytä vastaan?"
"Ainakin muutamat. Mutta Al, pidettäköönpä hänestä tahi ei, käskee
ihmisten mennä erääseen kuumaan paikkaan. Hän kokoo miehensä ja lähtee
vuoristoon etsimään sisarensatyttäriä."
"Sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää tyttöjä piilossa, kunnes voin
opastaa hänet leiriisi. Ellei sellainen käy päinsä, niin ainakin niin
kauan, kunnes itse voit tuoda tytöt Pineen."
"Eivät ketkään muut, paitsi sinä ja veljesi, ole milloinkaan käyneet
asunnossani. Mutta se voidaan kumminkin helposti löytää."
"Anson koettaa ehkä sellaista. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa."
"Miksi ei?"
"Senvuoksi että minä aion seurata tuon lampaiden varkaan jälkiä
kuin susi haavoittunutta hirveä. Ja jos hän joskus tulee leirisi
läheisyyteen, riennän tänne ennen häntä."
"Hyvä", sanoi Dale. "Otaksuin kumminkin, että menet Pineen ennemmin
tahi myöhemmin."
"En, ellei Ansonkin tee samoin. Sanoin Johnille, että jollei
postivaunujen pidättämistilaisuudessa tapahdu mitään taistelua, hän
kiertäisi jotakin sivutietä takaisin Pineen. Käskin hänen kertoa Alille
kaiken ja tarjoutua tämän palvelukseen Joen ja Halin kanssa."
"Olkoonpa asian laita nyt miten tahansa, vuodatetaan tämän asian vuoksi
vielä verta."
"Varmasti, ja onpa siihen jo aikakin. Toivon vain, että saisin merkitä
tuon Beasley-roiston vanhalla neljälläkymmenelläneljälläni'."
"Siinä tapauksessa toivon sinun tähtäävän tarkemmin kuin muutamissa
näkemissäni tilaisuuksissa."
"Milt Dale, olen melkoinen ampuja", sanoi Roy ylpeästi.
"Et ainakaan liikkuvaan maaliin."
"Ehkä en. Mutta tavatessani Beasleyn ei minulla olekaan liikkuvaa
maalia edessäni. Olen hevosmies enkä mikään metsästäjä. Sinä olet
tottunut ampumaan kärpäsiä hirvien sarvista harjoituksen vuoksi."
"Roy, luuletko meidän voivan saapua leiriini huomenaamulla?" kysyi Dale
vakavammasti.
"Kyllä, jos kumpainenkin otamme tytön satulaamme. Mutta he tekevät sen
tahi kuolevat. Oletko milloinkaan nähnyt reippaampaa tyttöä kuin tuo
lapsukainen Bo on?"
"Missä minä nyt olisin nähnyt tyttöjä?" huudahti Dale.
"Muistan muutamia lapsuudestani, mutta olin silloin ainoastaan
neljätoistavuotias. Minulla ei ole ollut heistä milloinkaan juuri
minkäänlaista hyötyä."
"Haluaisin tuollaisen vaimon kuin tuo Bo on", sanoi Roy tulisesti.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
"Roy, olet mormoni ja sinulla on jo vaimo", vastasi Dale.
"Kuulehan, Milt, oletko elänyt niin kauan metsässä, ettet ole
milloinkaan kuullut puhuttavan mormoneista, joilla on kaksikin vaimoa?"
vastasi Roy nauraen sitten sydämellisesti.
"En ole milloinkaan voinut sulattaa tuota, että miehellä on useampia
vaimoja."
"Ystäväni, sinun on aluksi otettava vain yksi. Sitten tulet ehkä
huomaamaan, että haluat toisenkin."
"Luullakseni on yhdessäkin enemmän kuin tarpeeksi Milt Dalelle."
"Milt, vanha veikko, anna minun sanoa sinulle, että olen aina
kadehtinut vapauttasi", sanoi Roy vakavasti "Mutta sellainen ei ole
elämää."
"Tarkoitatko, että naisen rakastaminen on vasta elämää?"
"En, mutta se on sen osa. Tarkoitan lapsia, sinun näköistäsi poikaa,
jonka tiedät jatkavan elämääsi kuolemasi jälkeen."
"Olen miettinyt sitä perin pohjin katsellessani lintujen ja muiden
eläinten elämää metsissä. Ellei minulla ole poikaa, loppuu elämäni
minuun."
"No niin", vastasi Roy epäröiden, "en halua mennä niin pitkälle.
Tarkoitan vain, että poikasi voi jatkaa sukuasi ja työtäsi."
"Aivan niin. Ja, Roy, kadehdin saavutuksiasi, koska sellaista ei voi
milloinkaan sattua Milt Dalen osalle."
Nämä surulliset ja syvämietteiset sanat lopettivat keskustelun. Jälleen
hallitsi tuo kohiseva ja virtaava joki metsää. Muudan huuhkaja rääkkyi
kamalasti. Eräs hevonen tuli hyppien lähemmäksi, ja siltä suunnalta
alkoi kuulua hampaiden narskumista, kun ne katkoivat ruohoa. Joku
ääni häiritsi Helenin syvää unta, ja kun hän heräsi, tunsi hän Bon
pudistelevan ja huutavan häntä nimeltä.
"Oletko kuollut?" kuuli hän iloisen äänen sanovan.
"Melkein. Selkäni on aivan poikki", vastasi Helen. Liikkumisen halu
tuntui olevan jollakin tavoin tukahdutettu, ja jos hän olisi sellaista
tuntenutkin, luuli hän ponnistusta mahdottomaksi.
"Roy huusi meitä", sanoi Bo. "Hän käski meidän kiiruhtaa. Luulin
kuolevani noustessani istualleni ja annan sinulle miljoonan dollaria,
jos suostut nauhoittamaan kenkäni. Odotahan, sisko, kunnes koetat vetää
jalkoihisi näitä kankeita kenkiä."
Ponnistaen tahtoaan nousi Helen rohkeasti istualleen huomatakseen, että
sitä tehdessä tuskat ja pistokset tuntuivat aivan sietämättömiltä.
Saatuaan kenkänsä käsiinsä huomasi hän ne kylmiksi ja koviksi.
Hän aukaisi toisen nauhat ja levittäen varren suun niin suureksi
kuin suinkin koetti hän pistää kipeän jalkansa siihen. Mutta jalka
olikin joko ajettunut tahi sitten oli kenkä kutistunut. Hän ei
saanut mahtumaan sitä puoleksikaan, vaikka hän ponnistikin kipeiden
käsivarsiensa kaikki jäljellä olevat voimat. Hänen oli pakko vaikeroida.
Bo nauroi kiusoittavasti. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, silmät
loistivat ja posket punoittivat.
"Ole rohkea!" sanoi hän. "Nouse seisoallesi kuin todellinen Lännen
tyttö ja vedä kengät jalkoihisi."
Muuttiko Bon iva vai neuvo tehtävän helpommaksi, ei Helen tullut
ajatelleeksi, mutta niin kumminkin kävi, että hän sai kengät
jalkoihinsa. Lyhyt kävely ja liikkuminen tuntui pehmittävän kankeita
päällisiä ja huojentavan väsymyksen tunnetta. Joen vesi, jolla tytöt
pesivät kasvonsa, oli kylmempää kuin mikään Helenin ennen näkemä
jää. Se melkein kangisti hänen kätensä. Bo napisi ja puhalteli kuin
pyöriäinen. Heidän oli juostava tulen luo, ennenkuin he voivat kammata
tukkansa. Ilma oli ihmeellisesti kirkas. Auringonnousu oli pilvetön
ja selvä idästä näkyvine punaisine ruskoineen, josta auringon kirkas
kiekko alkoi näkyä.
"Aamiainen on valmis, tytöt!" huusi Roy. "Luullakseni voitte itse
palvella itseänne. Miltillä tuntuu olevan täysi työ hevosten
kiinniottamisessa. Riennän auttamaan häntä. Meillä on vaivalloinen
päivä edessämme. Eilinen ei ollut vielä mitään siihen verrattuna."
"Mutta aurinkohan näyttää rupeavan paistamaan", huomautti Bo.
"Kyllä varmasti", vastasi Roy poistuessaan.
Helen ja Bo saivat puolituntisen aamiaisen syömiseen ja hiustensa
kampaamiseen, sitten tulivat hevoset laukkaa leiriin Dalen ja Royn
ratsastaessa satulatta.
Kun kaikki oli saatu kuntoon lähtöä varten, oli aurinko jo noussut
sulattaen kuuraa ja jäätä niin, että loistavaa sumua, joka oli täynnä
sateenkaaria, ilmestyi puiden juurille.
Dale tarkasti Rangerin satulan ja koetteli Bon hevosen remmejä.
"Kummanko valitsette -- pitkän ratsastuksen kuormahevosten kintereillä
kanssani, vaiko lyhyen matkan vuorten yli Royn kanssa?" kysyi hän.
"Valitsen helpomman noista kahdesta", vastasi Helen hymyillen.
"Siinä teettekin mielestäni viisaimmasti, mutta tulette kumminkin
huomaamaan, millaista ratsastaminen voi olla", sanoi Dale
merkityksellisesti.
"Miksi sitten eilistä kulkuamme nimitetään?" kysyi Bo viekkaasti.
"Ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta märässä ja kylmässä
ilmassa. Tänään on mainio ratsastussää."
"Milt, otan huopapeitteen ja hieman evästä siltä varalta, ettet
tarvitse niitä tänä iltana", sanoi Roy. "Mielestäni meidän on erottava
vasta siellä, mistä minun on lähdettävä oikaisemaan."
Bo nousi satulaan avutta, mutta Helenin jalat olivat niin kankeat,
ettei hän voinut kiivetä korkean Rangerin selkään omin avuin.
Metsästäjä läksi ratsastamaan solaa ylöspäin valiten loivasti kohoavan
tien. Se mutkitteli ruskean mäntymetsän kautta, jossa oli siellä täällä
tummia läikkiä jotakin ikiviheriää kasvia, jota Roy sanoi salviaksi.
Kun he saapuivat rinteen huipulle, ei Helenin ruumis ollut enää niin
kipeä. Satula oli nyt hänestä mukavampi ja hevosen kulku tuntui jo
tutummalta. Hän muisti kumminkin, että hän oli aina suoriutunut hyvin
ylämäistä. Täällä kasvoivat ne kaunista, eripitkää ja villiä metsää. He
seurasivat harjannetta jonkun matkaa valkoisen virtaavan joen näkyessä
kaukaa kukkulan juurelta ja sen sointuvan kohinan kantautuessa selvästi
heidän korviinsa.
Dale pysähdytti hevosensa ja katseli neulasmattoa.
"Täällä on tuoreita antiloopin jälkiä kaikkialla", sanoi hän viitaten
niihin.
"Huomasin ne jo aikoja sitten", sanoi Roy.
Helenin tarkastelun tuloksena oli, että hänkin huomasi muutamia pieniä
kuoppia neulasmatossa, tummia väriltään ja selvästi näkyviä.
"Emme milloinkaan saa parempaa tilaisuutta", sanoi Dale. "Nämä eläimet
kulkevat samaan suuntaan kuin mekin. Irroita pyssysi."
Lähdettiin jälleen matkalle, mutta Roy ratsasti nyt kuormahevosten
edellä. Hän laskeutui äkkiä satulasta, heitti ohjakset hevosen
kaulalle ja katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi heiluttaen hattuaan.
Kuormahevoset pysähtyivät yhteen joukkoon. Dale viittasi tyttöjä
seuraamaan ja ratsasti Royn hevosen rinnalle. Helen huomasi tämän
paikan olevan muutaman poikkipäin kulkevan solan reunalla. Dalekin
laskeutui maahan irroittamatta pyssyään satulasta riippuvasta tupesta
ja lähestyi Royta.
"Hirvas ja pari vaadinta", sanoi tämä hiljaa. "Ne ovat vainunneet
meidät jo, mutta ne eivät ole vielä nähneet meitä. Tytöt, tulkaa vain
lähemmäksi."
Seuraten Dalen pitkän käsivarren viittausta katseli Helen rinteelle.
Se oli melko aukea siellä täällä kasvavine pitkine mäntyineen,
salviapensaikkoineen ja haapoineen, jotka näyttivät kullanvärisiltä
aamuauringon valossa. Äkkiä Bo huudahti: "Ah, katso, minä näen ne jo!"
Silloin Heleninkin tarkasteleva katse huomasi jotakin viheriästä,
kullanväristä ja ruskeasta eroavaa. Kiinnitettyään katseensa siihen
näki hän komean uroshirven jalosti kaareutuvine sarvineen seisovan kuin
patsaan pää pystyssä valppaana ja villissä asennossa. Se oli harmaa
väriltään. Sen vieressä oli pari hennompaa ja miellyttävämpää eläintä,
joilla ei ollut sarvia.
"Ne ovat alempana meitä", kuiskasi Dale. "Ja sinä ammut varmasti yli."
Silloin Helen huomasi Royn ojentaneen pyssynsä.
"Voi, älkää!" huudahti hän.
Dalen huomautus ärsytti nähtävästi Royta. Hän otti pyssyn poskeltaan.
"Milt, minähän tätä pyssyä suuntaan. Kuinka voit seisoa siinä ja sanoa
minun ampuvan yli? Minulla oli varma tähtäin siihen."
"Roy, et ole tottunut ampumaan myötämäkeen. Kiiruhda nyt, sillä se on
huomannut meidät jo."
Roy ojensi pyssynsä ja otettuaan samanlaisen jyvän kuin äskenkin hän
laukaisi. Hirvi seisoi kumminkin aivan liikkumatonna kuin kivestä
veistetty patsas. Naaraat sitävastoin hypähtivät pelosta ja katselivat
säikähtyneinä kaikille suunnille.
"Sanoinhan sen sinulle jo. Näin, että luotisi sattui mäntyyn puoli
jalkaa sen lautasten yläpuolelle. Koeta jälleen ja tähtää sen
jalkoihin."
Roy tähtäsi nyt nopeammasti ja vetäisi liipaisinta. Hirven jalan
oikealta puolelta nouseva pölähdys ilmaisi, mihin Royn luoti nyt
sattui. Yhdellä laukalla, joka näytti ihmeelliseltä, katosi hirvi
metsään puiden ja pensasten taakse. Vaatimet seurasivat sitä.
"Koira vieköön!" huudahti Roy muuttuen punaiseksi kasvoiltaan, kun hän
aukoi pyssynsä vipua. "En opi milloinkaan ampumaan myötämaahan, en
totisesti!"
Hänen pahoitteleva anteeksipyyntönsä tytöille onnistumattomuutensa
vuoksi pani Bon iloisesti nauramaan.
"En mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut, että olisitte
onnistunut tappamaan tuon kauniin elukan!" hän huudahti.
"Emme missään tapauksessa saa nyt enää paistia siitä, se nyt on aivan
varmaa", huomautti Dale kuivasti. "Ja ehkä emme milloinkaan mistään
hirvestä, jos Roy vain saa ampua."
He jatkoivat matkaansa poiketen oikealle ja kulkien pitkin solan
reunaa. Lopulta laskeutuivat he solan pohjalle, jossa pieni puro
kiemurteli pajupensaiden suojassa. He seurasivat sitä noin peninkulman,
kunnes se yhtyi muutamaan suurempaan virtaan. Siitä näytti alkavan eräs
ruohon peittämä epäselvästi näkyvä tie.
"Tässä me nyt eroamme", sanoi Dale. "Saavutte luultavasti ennen minua
perille leiriini, mutta minäkin tulen varmasti sinne jolloinkin pimeän
aikaan."
"Kuulehan, Milt, unhotin kokonaan tuon sinun kirotun kesyn puumasi ja
muunkin eläinkokoelmasi. Luuletko niiden voivan olla peloittamatta
tyttöjä, erittäinkin vanhan Tomin?"
"Ette näe Tomia ennen minun tuloani sinne", vastasi Dale.
"Eikö se sitten olekaan missään aitauksessa tahi nuorassa?"
"Ei. Se saa juoksennella vapaana siellä."
"Hyvä sitten. Hyvästi nyt ja koeta kiiruhtaa."
Dale nyökäytti päätään tytöille ja kääntäen hevosensa ajoi hän
kuormahevoset edellään metsää kasvavan rinteen ja joen väliseen aukkoon.
Roy pysähdytti hevosensa tuolla yksinkertaisella tavalla, joka näytti
niin merkilliseltä tempulta Helenistä.
"Luullakseni on parasta, että kiinnitän satulani remmejä", sanoi hän
heittäen toisen jalustimensa satulannupin yli. "Saatte nyt, tytöt,
kerrankin nähdä villiä luontoa?"
"Kuka vanha Tom on?" kysyi Bo uteliaasti.
"Se on Miltin kesy puuma."
"Puumako? Siis jonkunlainen pantteri eli vuorileijona, kuten hän sanoi?"
"Niin. Tom on kaunis eläin. Ja jos se suopuu teihin, rupeaa se
rakastamaan teitä, leikkii kanssanne ja jauhaa teidät melkein
kuoliaaksi."
Bo muuttui hetkeksi sanattomaksi hämmästyksestä.
"Onko Dalella muitakin kesyjä eläimiä?" kysyi hän kiihkeästi.
"En ole milloinkaan ollut hänen asunnossaan, mutta luullakseni on
siellä paljon lintuja, oravia ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, jotka
ovat niin kesyjä kuin lehmät. Liiankin kesyjä, sanoo Milt. En voi
kumminkaan uskoi sitä. Ette varmaankaan milloinkaan halua poistua
tuolta hänen senacastaan, kun kerran vain sinne pääsette."
"Mikä tuollainen senaca on?" kysyi Helen siirtäessään jalkaansa niin
että Roy voi kiinnittää hänen satulansa remmejä.
"Luullakseni nimittävät meksikolaiset puistojaan siten. Tässä
vuoristossa on paljon tuollaisia paikkoja, enkä milloinkaan haluakaan
nähdä kauniimpia seutuja, ennenkuin tulen taivaaseen. Kas niin, Ranger,
vanha veikko, nyt ne kyllä pitävät."
Hän taputteli hevosta hellästi ja mentyään omansa luo hän hypähti ja
keikautti pitkän ruumiinsa satulaan.
"Kahlaamo ei ole syvä. Tulkaa vain jäljessä!" hän huudahti ja kannusti
kimoaan.
Joki oli tässä kohden leveä, mutta ei syvä, vaikka näytti sellaiselta.
"Nyt, tytöt, alkaa toinen oppitunti!" sanoi Roy iloisesti. "Ratsastakaa
peräkkäin, pysytelkää kintereilläni, tehkää kuten minäkin ja pysähtykää
silloin kun haluatte levähtää tahi jotakin menee hullusti."
Sanottuaan sen ratsasti hän tiheikköön. Bo seurasi häntä ja sitten
Helen. Pajut tarttuivat häneen niin kovasti, että hänen oli mahdotonta
katsella Royta, ja seuraus oli sellainen, että muudan puunoksa löi
häntä kovasti takaraivoon. Se koski kipeästi, säikähdytti ja suututti
häntä. Roy ratsasti tuollaista hölkkää, joka jouduttaa matkaa niin
hyvin, ja suuntasi kulkunsa vastamäkeen aukeaan mäntymetsään. Siellä
voivat he ratsastaa useita peninkulmia aivan suoraan tasaista ja
aukeata kangasta pitkin. Helen piti tänään metsästä. Se oli ruskea ja
viheriä kullanvärisine läikkineen siellä, mihin auringonsäteet pääsivät
tunkeutumaan. Hän näki nyt ensimmäiset linnutkin. Suuri sinertävä metso
pyrähti lentoon juuri hevosen edestä ja pieni kirjavanharmaa viiriäinen
liiteli omituisesti etemmäksi. Usein kohdisti Roy heidän huomionsa
hirviin, jotka kiisivät jonkun aukeaman poikki, mutta monesti sattui
niin, ettei Helen ennättänyt niitä ollenkaan huomatakaan.
Helen totesi, että tämä ratsastus korvasi tuon eilisen hirveän
matkan. Tähän asti oli hän vain ollut tietoinen kipeistä paikoista ja
pakottavista luista. Nyt hän voi kestää nuo tuskat hyvin. Hän rakasti
kaunista villiä luontoa, jonka mahtavuus yhä vain eneni sitä mukaa kuin
matka kului. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma oli raitis ja tuoksuva,
taivas oli aivan kirkkaansininen ja niin läpinäkyvä, että hän kuvitteli
voivansa nähdä sen pohjaan asti.
Äkkiä pysähdytti Roy hevosensa niin tiukasti, että kimo nousi pystyyn.
"Katsokaa!" huudahti hän kovasti.
Bo karjaisi.
"Ei sinnepäin, vaan tuonne! Nyt se jo katosi."
"Nell, siellä oli karhu! Näin sen! Se ei ollut ollenkaan sirkuksessa
näytettävien karhujen näköinen!" huusi Bo riemuissaan.
Nell oli menettänyt tilaisuutensa.
"Luullakseni se oli harmaakarhu, ja olen melko iloinen, että se juoksi
tiehensä", sanoi Roy. Muuttaen suuntaansa hieman opasti hän tytöt erään
lahonneen puunrungon hio, jota karhu oli kaivanut. "Se hakee syötävää.
Katsokaa sen jälkiä. Se oli varmasti aika suuri veijari."
Ratsastaessaan eteenpäin saapuivat he muutamalle korkealle kunnaalle,
josta voitiin katsella solia ja metsiä, kuiluja ja harjanteita, jotka
jatkuivat viheriöinä ja mustina niin kauaksi kuin Helen voi nähdä.
Harjanteet olivat jylhiä ja pitkiä kohoten keskustaa kohti, jossa
muutamat terävät vuoret kohottivat huippujaan Old Baldyn paljasta lakea
vasten. Kaukana oikealla aivan silmänkantamattomissa näkyi aaltoileva
mäntymetsä, kaunis ja rauhallinen. Jossakin sen takana oli varmaankin
erämaa, vaikka sitä ei voitu nähdä.
"Tuolla on kalkkunoita", sanoi Roy peräyttäen hevostaan.
"Laskeutukaamme täältä kiertotietä, niin ehkä saan ampua jonkun niistä."
Laskeutuessaan muutaman kiviröykkiön taakse oli heidän kuljettava
tiheän viidakon läpi. Rinteellä oli monta penkerettä, joilla kasvoi
pensaikkoa, harvaa mäntymetsää ja tammia. Helen ihastui nähdessään tuon
tutun puun, vaikka nämä olivatkin erilaisia kuin Missourin tammet.
Ollen kyhmyisiä ja rosoisia, mutta ei pitkiä, levittivät nämä puut
leveälle oksansa, joissa olevat lehdet olivat kellertäviä. Roy suuntasi
kulkunsa muutamaan ruohoakasvavaan metsäaukioon ja laskeuduttuaan
satulasta, pyssy kourassa valmistautui hän ampumaan jotakin. Jälleen
Bo huudahti, mutta tällä kertaa ilosta. Silloin huomasi Helen
äärettömän suuren parven kalkkunoita, jotka olivat melkein sen
näköisiä kuin kesytkin kalkkunat, paitsi että nämä olivat ruskean- ja
valkoisenkirjavia ja näyttivät villeiltä. Niitä oli varmaankin tuossa
parvessa melkein sata, enimmäkseen naaraita. Muutamat etäisimmässä
laidassa olevat uroot aloittivat paon juosten nopeasti. Helen kuuli
selvästi niiden jalkojen kumahdukset. Roy ampui kerran, sitten taasen
ja vielä kerran. Sitten seurasi hirveätä hälinää ja tömähtelyä, ja
monien siipien aiheuttamaa äänekästä suhinaa. Tomu ja lehdet liehuivat
vain tuulessa siinä paikassa, josta kalkkunat olivat lähteneet lentoon.
"Sain kumminkin pari", sanoi Roy mennessään sinne päin hakemaan
saalistaan. Palattuaan sitoi hän kaksi kimaltelevaa lihavaa
kalkkunakukkoa satulaansa ja hyppäsi sitten itsekin hevosen selkään.
"Saamme kalkkunaa illalliseksi, jos vain Milt ehtii leiriin ajoissa."
Jatkettiin matkaa. Helen ei olisi milloinkaan väsynyt näiden
tammilehtojen läpi ratsastamiseen. Ne olivat jo ruskeita, lakastuneita
ja keltaisia ja pudottelivat lehtiään ja terhojaan.
"Karhut ovat jo käyneet saalistamassa täällä", sanoi Roy. "Näen
niiden jälkiä kaikkialla. Ne syövät mielellään tammenterhoja niiden
putoamisaikana. Ehkä vielä kohtaamme jonkun niistä."
Kauempana poikkesi hän villimpään ja tiheämpään metsään, jossa oksien
lyöntien varominen ei ollut mikään helppo asia. Ranger ei näyttänyt
välittävän, miten läheltä se sivuutti puun tahi oksan, kunhan se ei
vain raapaissut niihin itseään. Helen kumminkin sai osakseen muutamia
kovia iskuja. Puita sivuuttaessa oli vaikeinta saada polvensa ajoissa
suojaan.
Roy pysähtyi seuraavan kerran paikalle, joka näytti suurelta
kasvia täynnä olevalta lammikolta siellä täällä olevine suurine
vaahtokuplineen. Se poreili kumminkin ja siitä lähti pieni puronen,
joten se osoittautuikin olevan suuri lähde. Roy viittasi erääseen
mutaiseen kohtaan.
"Karhu on piehtaroinut tuossa. Se kuuli tulomme. Katsokaa näitä pieniä
jälkiä. Sillä on penikka mukanaan. Näette kai nuo naarmut tuossa puussa
hieman pääni yläpuolella. Vanha naaraskarhu seisoi sitä vasten ja iski
kyntensä siihen."
Istuen satulassaan ojentautui Roy ylettyäkseen koskemaan noihin
tuoreihin naarmuihin puussa.
"Metsät ovat täynnä suuria karhuja", sanoi hän hymyillen. "Minusta
käyttäytyi tämä vanha rouva erittäin ystävällisesti mennessään
penikkoineen tiehensä. Kun naaraskarhuilla on penikoita, ovat ne hyvin
vaarallisia."
Seuraavan kerran innostui Helen saapuessaan solan pohjalla olevaan
notkoon. Pyökit, vaahterat, haavat ja ilmavat männyt varjostivat puroa,
jonka ruskeissa nopeissa pyörteissä taimenet polskahtelivat, lehdet
seurasivat mukana ja eksyneet kultaiset auringonsäteet valaisivat
hämärää metsää. Täällä oli ratsastaminen vaikeaa, kun oli aina tämän
tästä kahlattava puron poikki, tunkeuduttava suurten sammalta kasvavien
kallioiden välitse ja läpäistävä niin tiheitä haavikoita, että Helen
tuskin sai polvensa pujotelluksi läpi.
Roy ratsasti vielä kerran pois tästä solasta muutaman harjanteen
yli toiseen, sitten metsäisiä rinteitä pitkin ja pensaikkojen ja
viidakkojen läpi. Aurinko paistoi koko ajan korkealta taivaalta.
Sitten hän pysähtyi hetkeksi lepäämään, irroitti satulat antaakseen
hevosten piehtaroida ja tarjosi tytöille jotakin kylmää haukattavaa,
jota hän oli ottanut mukaansa. Sitten hän läksi pyssyineen jonnekin
kauemmaksi ja palattuaan satuloi hevoset antaen merkin matkan uudelleen
aloittamiseksi.
Tämä oli viimeinen levähdys tytöille ja siihen loppui myöskin helppo
matka. Metsässä, johon Roy nyt poikkesi, oli kuin pesulaudassa uria,
jotka olivat niin syviä ja jyrkkiä, että ratsastaminen niiden poikki
oli hyvin vaarallista. Enimmäkseen pysytteli Roy jonkun sellaisen
pohjalla, missä kuivuneet rämeet tarjosivat jonkunlaisen tien. Mutta
noiden kuilujen poikki oli pakko kulkea silloin kun ne olivat liian
pitkiä kierrettäviksi ja tuollainen ylimeno oli vaikeata.
Näiden rinteiden viidakkojen luonteenomaisimmat kasvit olivat
jonkunlaiset piikkiset ja sotkuiset pensaat. Ne repivät, raatelivat ja
pistelivät sekä hevosia että ratsastajia. Ranger osoittautui olevan
viisain hevosista ja kärsi senvuoksi vähimmin. Bon valkoinen mustangi
vei Bon useamman kuin yhden risukon läpi. Toiselta puolen taasen olivat
nämä jyrkät rinteet melko vapaat tuollaisesta pensaikosta. Suuria
mäntyjä ja kuusia kasvot kaikilla suunnilla. Maa oli niin pehmeä, että
kaviot vajosivat siihen syvälle. Melkein rinteen juurella nojautui
Ranger etujalkoihinsa ja liukui alas istualleen. Tällainen helpotti
kulkua, mutta se peloitti Heleniä. Kiipeämisen seuraavalle rinteelle
täytyi sitten tapahtua jalan.
Kun puoli tusinaa rinteitä oli sivuutettu sillä tavoin, olivat
Helenin voimat lopussa eikä hän voinut enää juuri hengittääkään.
Häntä pyörrytti eikä hän voinut saada tarpeekseen ilmaa. Hänen
jalkansa tuntuivat lyijynraskailta ja ratsastuskaapu tuntui oikealta
kuormalta. Hänen oli pakko pysähtyä satoja kertoja lämmön, hiostumisen
ja hengästymisen vuoksi. Hän oli aina ennen ollut hyvä kävelijä ja
kiipeilijä, ja täällä vaihteeksi tähän pitkään ratsastusmatkaan oli hän
iloinen saadessaan kävellä. Mutta hän voi vain vetää jalkoja perässään.
Sitten kun hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ymmärsi hän, että syynä
tähän kaikkeen oli vain tämän korkealla olevan seudun ohut ilma. Hänen
sydäntään ei kumminkaan pakottanut, vaikka hän tunsikin jonkunlaista
painoa rinnassaan.
Vihdoin Roy johti heidät niin syvään, laajaan ja tiheätä metsää
kasvavaan kuiluun, että sen poikki tuntui mahdottomalta kulkea.
Kumminkin läksi hän laskeutumaan sinne laskeutuen satulasta vähän
ajan kuluttua. Helen tunsi, että Rangerin taluttaminen sinne oli
vielä vaikeampaa kuin sillä ratsastaminen. Se käveli niin nopeasti,
että se oli polkea hänen kantapäänsä rikki. Helen ei ollut tarpeeksi
nopea päästäkseen ajoissa pois sen tieltä. Kahdesti astui se hänen
kantapäilleen ja silloin painoi sen leveä rinta Helenin aivan maahan
asti. Kun se alkoi liukua lähellä rinteen juurta oli Helenin pakko
juosta henkensä edestä.
"Ah, Nell, eikö tämä olekin suurenmoista?" huohotti Bo jostakin edeltä.
"Bo, olet tullut hulluksi", läähätti Helen vastaukseksi.
Roy koetti monta paikkaa päästäkseen kuilusta, mutta ei onnistunut.
Kuljettuaan kuilun pohjaa pitkin noin sata metriä tahi hieman enemmän
koetti hän uudestaan. Siinä kohden oli lumivyöry paljastanut maan
monesta paikasta. Kun hän oli päässyt laelle, pysähtyi hän ja huusi:
"Vaikea kohta! Pysytelkää hevosten sivulla!"
Se oli kumminkin helpommin sanottu kuin tehty. Helen ei voinut pitää
silmällä Bota, koska Ranger ei suostunut odottamaan. Se veti ohjaksista
ja korskui.
"Kuta nopeammin tulette, sitä parempi!" huusi Roy heille.
Helen ei voinut ymmärtää sen hyötyä, mutta hän koetti. Roy ja Bo olivat
muodostaneet syvän polvitellen kulkevan tien tuohon peloittavaan
jyrkänteeseen. Helen teki sen erehdyksen, että hän alkoi seurata heidän
jälkiään, ja kun hän huomasi Rangerin kiipeävän niin nopeasti, että se
melkein veti häntä, oli myöhäistä mennä sitä korkeammalle. Helen alkoi
ponnistella, mutta liukuikin suoraan Rangerin eteen. Tuo ymmärtäväinen
eläin hyppäsi korskahtaen syrjään voidakseen olla astumatta hänen
ruumiilleen. Samalla sivuutti se hänet.
"Olkaa varuillanne siellä!" huusi Roy varoittavasti. "Koettakaa päästä
sen yläpuolelle!"
Se ei ollut kumminkaan mahdollista. Maa alkoi vyöryä Rangerin alta
ja se esti Helenin kulun. Ranger pääsi häntä korkeammalle ja veti
suitsista.
"Päästäkää irti!" huusi Roy.
Helen irroitti suitset käsistään juuri kun suuri vyöry aikoi tempaista
Rangerin mukaansa. Se korskahti hurjasti ja nousten takajaloilleen
pääsi se lujalle maalle mahtavalla hypyllä. Helen hautautui polviaan
myöten, mutta vapautettuaan itsensä ryömi hän turvalliseen paikkaan ja
lepäsi, ennenkuin läksi jatkamaan kiipeämistä.
"Tuo on paha paikka", sanoi Roy, kun Helen lopulta yhtyi häneen ja
Bohun rinteen laella.
Roy näytti nyt olevan ymmällä, mihinpäin heidän oli lähdettävä.
Hän ratsasti muutamalle korkeammalle paikalle ja katseli sieltä
kaikille suunnille. Helenistä näytti toinen suunta yhtä villiltä ja
luoksepääsemättömältä kuin toinenkin. Länteen painuva aurinko muutti
seudut keltaisiksi, viheriöiksi ja mustiksi. Roy ratsasti lyhyen matkan
toiseen suuntaan ja kääntyi sitten toisaallepäin.
Äkkiä hän pysähtyi.
"Olen varmasti pyörtänyt ympäri", sanoi hän.
"Ette suinkaan ole eksynyt?" huudahti Bo.
"Olen varmasti ollut jo eksyksissä pari tuntia", vastasi Roy iloisesti.
"En ole milloinkaan ratsastanut suoraan tänne. Minulla on kyllä suunta
selvillä, mutta minut voidaan hirttää nyt, jos tiedän, mihin päin
meidän on mentävä."
Helen katsoi häneen hämmästyneenä.
"Eksyksissä!" hän huudahti.