Ensimmäiseksi työkseen irroitti Dale kuorman muutaman hevosen selästä,
aukaisi erään mytyn ja veti sieltä esille tervavaatteen ja muutamia
huopapeitteitä, jotka hän levitti erään männyn juurelle.
"Levätkää nyt, tytöt!" sanoi hän lyhyesti.
"Emmekö saa auttaa?" kysyi Helen, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa.
"Saatte kyllä tehdä kaikkea sitten kuin olette tottuneet tällaiseen."
"Tottuneetko tällaiseen?" toisti Bo naurahtaen. "Minä olen nyt ainakin
aivan rikkihakattu."
"Bo, näyttää siltä, että herra Dale aikoo pitää meidät luonaan metsässä
alituisesti."
"Niin hän tekeekin", vastasi Bo istuutuessaan hitaasti peitteille,
ojentautuessaan pitkäkseen huokaisten tyytyväisyydestä ja nojatessaan
päänsä satulaan. "Nell, eikö hän kieltänyt nimittämästä itseään
herraksi?"
Dale irroitti juuri kuormia hevosilta.
Helen paneutui Bon viereen ja tunsi kerrankin elämässään, miten
suloista lepo on.
"No niin, sisko, miksi sitten aiot sanoa häntä?" kysyi Helen uteliaasti.
"Miltiksi tietysti!" vastasi Bo.
Helenin oli pakko nauraa huolimatta väsymyksestä ja kivuistaan.
"Otaksun niin ollen, että kun tuo las vegasilainen paimenesi saapuu,
rupeat nimittämään häntä samoin kuin hän sinua."
Bo punastui, mikä oli hyvin harvinaista häneen nähden.
"Niin teenkin, jos vain haluan", hän vastasi. "Nell, aina siitä asti
kuin voin muistaa olet ikävöinyt tänne Länteen. Nyt olet päässyt tänne,
vieläpä sen syvimpiin komeroihin. Herää siis!"
Tällainen oli Bon lyhyt ja luonteenomainen keino Helenin
pintapuolisuuden karkoittamiseksi. Sanat sattuivatkin eikä Helen voinut
vastata niihin mitään. Hänen kiihkeään haluunsa päästä tänne Länteen
ei kumminkaan ollut sisältynyt tällaisia hurjia, ennen kuulumattomia
retkiä. Mutta ehkäpä tämän Lännen -- tämän päivästä päivään elämisen
-- muodostivatkin vain seikkailut, yritykset, koetukset, vaivat ja
työt? Oliko kaiken tarkoitus valmistaa tämä kaikki sellaiseksi, että
muut voivat elää sitten täällä mukavasti jolloinkin? Tarkoittiko
Bokin sellaista huomautuksellaan? Helen oli kumminkin liian väsynyt
ajatellakseen sitä tarkemmin nyt. Hänestä oli mielenkiintoista ja
huvittavaa katsella Dalea.
Hän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän
kirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien
valkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan
hakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa,
suoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta
jättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu.
Kirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni
kajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten
hän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen.
Ensin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen
väliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä
olevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen,
jonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty
ruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan
lyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen.
Liekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia
halkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.
Tehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli.
Helen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän
saapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn
tuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien
mäntyjen latvat alkoivat himmetä.
Astiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan
ja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön,
jonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä
oli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen
olisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti
sankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja
polvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti
kuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään
katselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen
loimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän
valmistaa ruokaa.
Äkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia
hänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän
luottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään,
joka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin
rajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen
persoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli
vienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti
häntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja
ystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että
Dale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen
miehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean
ystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä
oli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa
oli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa
vaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja
hän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista
vilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että
Dalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa
sille taholle.
"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa", sanoi Bo äreästi. "Mitä
sinä oikeastaan ajattelet?"
"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä
sanoitkaan?"
"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni."
"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen
kumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea
silmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi
nukuimme, Bo?"
"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme."
"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet
hieman."
"Varmasti otan vahinkoni takaisin tässä metsässä!" huudahti Bo
iloisesti. "Luuletko meidän nukkuvan hyvin tämän puun juurella ilman
mitään peittoa?"
"Näyttää ainakin siltä", vastasi Helen epäilevästi.
"Kuinka sanomattoman suloista! Voimme katsella tähtiä puiden oksien
välitse."
"Taivas näyttää menevän pilveen. Eikö sinustakin tuntuisi hirveältä,
jos myrsky alkaisi raivota?"
"En oikein tiedä", vastasi Bo miettiväisesti. "Lännen on annettava
raivota."
Jälleen tunsi Helen, että Bossa oli jotakin välttämättömyyden pakosta
johtuvaa. Se oli jotakin sellaista, joka oli ilmestynyt näkyviin
vain silloin tällöin kodin yksitoikkoisessa elämässä St. Josephissa.
Äkkiä juolahti Helenin mieleen ihmeellinen ajatus, jonkunlainen
huumaava tietoisuus siitä, että hän ja Bo olivat alkaneet jo tottua
tähän uuteen ja villiin ympäristöön. Kuinka omituista ja peloittavaa
oli kumminkin tuon kehityksen vahtiminen! Bo, joka oli nuorempi ja
vaikutuksille alttiimpi enemmän vaistomaisine kuin järjen aiheuttamine
tunteineen, sulautuisi varmaankin siihen paljon nopeammin. Helen
ihmetteli, voiko hän alistua itsessään tuntemalleen alkuperäisen elämän
viehättävyydelle. Mutta voiko kukaan ymmärtäväinen ja viisas ihminen
alistua siten? Ei suinkaan, vaan ainoastaan ajattelematon villi.
Helen huomasi Dalen suoristautuvan vielä kerran ja katsovan metsään.
"Royta ei kuulu vieläkään", sanoi hän ääneen. "Ja se onkin hyvä."
Sitten hän kääntyi tyttöihin päin ja lisäsi: "Ateria on valmis."
Tytöt vastasivat kutsuun vauhdikkaammasti kuin heistä olisi voitu
luullakaan. Ja he söivät kuin nälkiintyneet metsään eksyneet lapset.
Dale tarjoili heille miellyttävän hymyn kirkastaessa hänen tyyniä
kasvojaan.
"Huomenillalla saamme jo lihaa", hän sanoi.
"Millaista?" kysyi Bo..
"Villiä kalkkunaa tahi antilooppia. Ehkä molempia, jos vain haluatte.
On kumminkin hyvä totuttautua syömään metsänriistaa vain vähitellen. Ja
kalkkunan liha sulaa varmaankin suussanne."
"Uummm!" mumisi Bo ahneesti. "Olen kuullut puhuttavan villeistä
kalkkunoista."
Heidän lopetettuaan söi Dale illallisensa kuunnellen tyttöjen puhetta
ja vastaten silloin tällöin lyhyesti johonkin Bon kysymykseen. Oli jo
hämärä, kun hän alkoi pestä lautasia ja pannuja, ja melkein pimeä, kun
hän sai työnsä loppuun. Sitten hän viritti nuotion paremmin palamaan
ja istuutui muutamalle pölkylle katselemaan tuleen. Tytöt nojautuivat
mukavasti satuloita vasten.
"Nell, minä kellahdan varmasti minuutin kuluttua", sanoi Bo, "enkä
oikeastaan saisi heti nukkua niin vahvan illallisen jälkeen."
"En voi ymmärtää, miten voin nukkua, enkä sitäkään, miten voin valvoa",
vastasi Helen.
Dale kohotti päätään valppaasti.
"Kuunnelkaa!"
Tytöt jännittivät kuuloaan ja vaikenivat. Helen ei voinut erottaa
mitään ääntä, ellei hiljaista kavioiden kapsetta metsästä, joka näytti
vaipuneen uneen. Hän näki Bon silmistä, jotka loistivat avonaisina
nuotion valossa, ettei hänkään ollut ymmärtänyt Dalen tarkoitusta.
"Lauma arosusia lähestyy!" hän huudahti.
Hiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se
kuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi
kysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita
elukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin
ympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa.
Helenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti,
ja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä
haukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.
Hiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin
mieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä
suloiselta ja tavattoman kauniilta.
"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!" huudahti Dale. Hänen äänensä
värisi.
Jälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut
tarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä
ja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.
"Ah, Mitä tuo on?" kuiskasi Bo.
"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo", vastasi Dale. "Se on nyt
jossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät
eikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan
nälissään."
Kun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen
ruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia
yksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.
"Pidättekö siitä?" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan
kysymyksensä vaikutinta.
Dalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja
Helenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale
ollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.
"Luultavasti", vastasi hän sitten.
"Mutta sudethan tappavat antilooppeja, pieniä saksanhirven vasikoita ja
muita turvattomia eläimiä metsissä", huomautti Bo.
Metsästäjä nyökäytti päätään.
"Miten maailmassa sitten voitte pitää siitä?" kysyi Helen.
"Kun oikein ajattelen, tapahtuu se luullakseni monesta syystä", vastasi
Dale. "Se tappaa puhtaasti eikä syö raatoja. Se ei ole pelkuri, vaan
uskaltaa ryhtyä taisteluun ja kuolee rohkeasti. Sitten se rakastaa
yksinäisyyttä."
"Tappaa puhtaasti. Mitä sillä tarkoitatte?"
"Puuma esimerkiksi silpoo tappamansa antiloopin. Kun karhu tappaa
jonkun lehmän tahi vasikan, turmelee se sen kokonaan. Mutta susi tappaa
rehellisesti terävillä puraisuilla."
"Millaisia eläimiä puuma ja karhu ovat?"
"Puumaa sanotaan vuorileijonaksi ja pantteriksi. Karhu on tavallinen
harmaa karhu."
"Ovatko ne luonteeltaan niin julmia?" huudahti Helen väristen.
"Ovat varmasti. Olen usein ampunut susia niiden ahdistaessa
antilooppeja."
"Miten ne silloin menettelevät?"
"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun
ensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen
kolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät
ne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä
sen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi
kuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja
korpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat
sitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin
pedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja
toimivat järjen eikä vaiston avulla."
Helenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty.
Hän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta
luonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti
selvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut
huomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen
ihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi
tahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys
metsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden
olevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä,
sillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan
muuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma
oli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen
salaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen
surullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen
hänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin
kuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle
tuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella,
pahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän
sydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen
huomaamaan.
Dale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä
kerran.
"Odotatteko Royta vieläkin?" kysyi Helen.
"En, sillä ei ole luultavaa, että hän saapuu enää tänä iltana",
vastasi Dale, mennen sitten tutkimaan mäntyä, jonka juurella tyttöjen
makuupaikka oli. Hänen käyttäytymisensä ja tapa, jolla hän tarkasteli
puunlatvaa ja läheisyydessä kasvavia muita puita, lisäsivät vain tuota
mielenkiintoa, jota Helen tunsi häneen.
"Se on varmasti seisonut tuossa paikoillaan jo viisisataa vuotta,
minkävuoksi se ei luultavasti kaadu vielä tänäkään yönä", mumisi Dale.
Tuo mänty olikin siinä paikassa kasvavan ryhmän suurin.
"Kuunnelkaa jälleen", sanoi Dale.
Bo nukkui, mutta kuunnellessaan erotti Helen matalaa kaukaista jyrinää.
"Tuuli siellä vain ulvoo. Saamme myrskyn niskaamme", selitti Dale.
"Saatte kuulla jotakin arvokasta. Mutta älkää olko peloissanne. Olemme
varmasti turvassa. Männyt kaatuvat kyllä usein tuulessa, mutta tuo
puu kestää millaisen tuulen painon tahansa. Teidän on parasta ryömiä
huopapeitteiden alle, jotta voin levittää tervavaatteen ylimmäiseksi."
Helen liukui paikoilleen aivan sellaisessa puvussa kuin hän oli
riisumatta yltään muuta kuin kengät, jotka Bokin oli irroittanut
jaloistaan. Hän kallisti päänsä aivan Bon pään viereen, ja Dale levitti
tervavaatteen heidän ylleen niin, että heidän päänsä vain näkyivät sen
alta.
"Kun rupeaa satamaan, heräätte, jolloin voitte vetäistä laidan päänne
yli", sanoi hän.
"Rupeaako satamaan?" kysyi Helen ajatellen kumminkin, että tämä hetki
oli hänen elämänsä omituisin. Nuotion valossa näki hän Dalen kasvot.
Ne olivat samanlaiset kuin ennenkin, tyynet, vakavat ja ilmeettömät.
Hän oli ystävällinen, mutta hän ei suhtautunut sisaruksiin kuin
tyttöihin, jotka olivat nyt hänen kanssaan täällä säkkipimeässä
metsässä avuttomina ja voimattomina puolustautumaan. Hän ei näyttänyt
ajattelevan ollenkaan. Helen ei ollut kumminkaan ollut milloinkaan
ennen elämässään näin herkkä vaikutteille.
"Olen tässä läheisyydessä ja pidän tulta vireillä koko yön", sanoi Dale.
Helen kuuli hänen poistuvan pimeyteen. Äkkiä alkoi metsästä kuulua
laahaamista ja kolinaa ja sitten rätinää kun uusi pölkky heitettiin
nuotioon. Säkeneet leijailivat ilmassa ja monet sammuivat sihisten
kostealla maalla. Savu alkoi kiemurrella ylöspäin pitkin suurta
rosoista puunrunkoa, ja liekit räiskyivät ja rätisivät.
Helen kuunteli jälleen tuulen huminaa. Tuntui kuin ilma olisi
hengittänyt sivellen hänen poskeaan ja pehmeästi heilutellen Bon
kiharoita. Se oli kumminkin voimakkaampaa nyt, mutta heikkeni sitten
alkaakseen taasen jälleen vielä voimakkaampana. Helen totesi silloin,
että tuon äänen aiheutti lähenevä myrsky. Hänen raskaat luomensa
kieltäytyivät melkein pysymästä auki, ja hän tiesi, että jos hän
sulkisi ne, nukkuisi hän silmänräpäyksessä. Hän halusi kumminkin
kuunnella myrskyn huminaa puissa.
Muutamia kylmiä sadetippoja putosi hänen kasvoilleen ilmoittaen
hänelle, ettei hänen ja luonnonvoimien välillä ollut minkäänlaista
kattoa. Sitten kantoi tuuli palaneen puun hajua hänen sieraimiinsa,
ja jollain tavoin hänen vilkas mielikuvituksensa vei hänet takaisin
lapsuusaikoihin, jolloin hän poltti oksia ja lehtiä pienten veljiensä
kanssa. Mutta nuo muistot haihtuivat kumminkin pian. Tuo humina, joka
äsken oli kuulostanut niin kaukaiselta, lähestyi nyt nopeasti tullen
kovemmaksi. Se syöksyi eteenpäin kuin tulviva vesi. Helen hämmästyi ja
säpsähti. Kuinka voimakas, nopea ja kova tuo myrskytuuli olikaan! Hän
vertasi sen tuloa armeijan marssiin. Sitten täytti tuo humina metsän,
vaikka se vielä kuuluikin kaukaa takaapäin. Ei männynneulanenkaan
liikahtanut nuotion valossa, vaikka ilma tuntuikin olevan voimakkaasti
ladattu. Humina koveni, kunnes se muuttui sellaiseksi hirmuiseksi
jyrinäksi kuin meren valtaavien tyrskyjen pauhu, kun ne murskautuvat
rantaa vasten. Bo heräsi tarrautuen peloissaan Heleniin. Kuuroksi
tekevä myrskytuuli oli heidän kimpussaan. Helen tunsi päänsä alla
olevien satulain liikahtelevan. Suuri puu vapisi juuriaan myöten.
Tuulen voimakkain raivo painoi vain puiden latvoja ja pitkäksi ajaksi
taivutti se metsän voimakkaan painonsa alle. Sitten muuttui tuo
kuuroksi tekevä jyrinä huminaksi, jota jatkui vähän aikaa, jolloin se
hiljenemistään hiljeni ja muuttui kumeammaksi, kunnes se lopulta kuoli
etäisyyteen.
Heti kun se oli lakannut kuulumasta, alkoi pohjoisesta kuulua jälleen
matalaa jyrinää, joka lakkasi alkaakseen taasen jälleen. Helen lepäsi
siinä kuiskaillen Bolle, ja kuuli jälleen tuulen voimakkaiden puuskain
tulevan, rytisevän ja lakkaavan. Sellaista oli tämän vuoriston metsän
myrskyn toiminta.
Tervavaatteelle putoilevien sadepisaroiden pehmeä rapina varoitti
Heleniä muistamaan Dalen ohjeet, ja vetäistyään tuon raskaan vaatteen
ylemmäksi laittoi hän siitä jonkunlaisen kojun satulain yläpuolelle.
Sitten vetäen lämmittävän Bon lähemmäksi itseään sulki hän silmänsä,
ja synkän metsän, tuulen ja sateen aiheuttamat tunteet haihtuivat.
Viimeinen kaikista vaikutelmista oli savun haju, jota tunkeutui
tervavaatteen alle.
Kun hän avasi silmänsä, muisti hän kaiken niin hyvin kuin ainoastaan
hetkinen olisi kulunut noista tapahtumista. Päivä oli kumminkin jo
valjennut, vaikkakin harmaana ja pilvisenä. Puista tippui vettä.
Nuotio palaa roihusi iloisesti, sininen savu kiemurteli ylöspäin ja
herkullinen kahvin tuoksu sekoittui ilmaan. Hevoset seisoivat aivan
lähellä purren ja potkien toisiaan. Bo nukkui vielä raskaasti. Dale
puuhasi ahkerasti nuotion ääressä. Kun Helen katseli metsästäjää, näki
hän tämän keskeyttävän työnsä, kääntävän päätään kuunnellakseen ja
sitten katsovan odottavasti. Silloin juuri kuuluikin huuto metsästä.
Helen tunsi Royn äänen. Sitten hän kuuli veden loiskuntaa ja lähenevää
kavioiden kapsetta. Hetken kuluttua ilmestyikin vaalea mustangi
näkyviin kantaen Royta selässään.
"Huono aamu ankoille, mutta hyvä meille!" huudahti tämä.
"Huomenta, Roy!" tervehti Dale ja hänen iloisuudestaan ei voitu
erehtyä. "Odotin juuri sinua."
Roy näytti laskeutuvan mustangin selästä ponnistuksetta, ja nopein
liikkein aukaisi hän remmit irroittaessaan satulan. Mustangi oli märkä
hiestä ja vaahtoon sekoittuneesta sadevedestä. Se huohotti ja höyrysi.
"Olet näemmä ratsastanut kovasti", huomautti Dale
"Niin olenkin", vastasi Roy. Sitten hän huomasi Helenin, joka oli
noussut istualleen sukien käsillään tukkaansa ja tuijottaen Royhin.
"Hyvää huomenta, neiti. Minulla on teille hyviä uutisia."
"Jumalalle kiitos", mumisi Helen pudistellen samalla Bota. Tuo nuori
neiti heräsikin, mutta oli kumminkin haluton nousemaan. "Bo, Bo, herää
nyt. Roy on saapunut."
Silloin nousi Bokin puku epäjärjestyksessä ja unisin silmin.
"Voi, miten minun ruumistani pakottaa!" vaikeroi hän. Huomattuaan
kumminkin, mitä tulen ääressä tehtiin lisäsi hän: "Onko aamiainen jo
valmis?"
"Melkein. Saatte nyt omenapiirakoita", vastasi Dale.
Tavassa, millä Bo nauhoitti kenkänsä, ilmeni jo todellisia
tervehtymisen merkkejä. Helen nouti heidän matkalaukkunsa ja avattuaan
sen pukeutuivat he lähteen vieressä muutamalla litteällä kivellä niin
lähellä miehiä että näiden puhe kuului sinne asti.
"Kuinka kauan aiot lorvailla täällä leirissä, ennenkuin kerrot
minulle?" kysyi Dale.
"Olen juuri aloittamaisillani. Milt", vastasi Roy. "Tuo ratsastaja,
joka sivuutti meidät, vei sanan Ansonille. Hän miehineen joutui
jäljillemme pian. Näin heidän tulevan jo kymmenen aikaan. Silloin
vetäydyin metsään ja pysyttelin siellä niin lähellä kumminkin, että
näkisin, mistä kohden he poikkeaisivat metsään. Hetken kuluttua
eksyivät he jo jäljiltäsi. Sitten he levittäytyivät ketjuun kulkien
etelää kohti ajatellen tietysti, että aiot kiertää Pinen Old Baldyn
eteläpuolelta. Snake Ansonin miehissä ei ole ainoatakaan hevosten
jälkien etsijää. Se on nyt aivan varmaa. Seurasin heitä sitten noin
tunnin, kunnes he olivat poikenneet muutamia peninkulmia syrjään
jäljiltämme. Sitten palasin siihen paikkaan, josta te poikkesitte
metsään. Olin siellä koko iltapäivän pimeään asti odottaen heitä
palaaviksi. Mutta heitä ei kuulunutkaan. Lähdin silloin ratsastamaan
suoraan tänne ja leiriydyin metsään viipyen siellä päivän sarastukseen
asti."
"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", huomautti Dale.
"Varmasti. Baldyn eteläpuolella olevat seudut ovat vaikeasti
kuljettavia, ja nuo muutkin pari kolme tietä, joita Anson miehineen voi
kulkea, ovat samanlaisia."
"Sellaista emme siis voi edellyttääkään", mumisi Dale jonkun asian
juolahtaessa hänen mieleensä.
"Mitä emme voi edellyttää?"
"Että he kiertävät Baldyn pohjoispuolelta."
"Emme ollenkaan!" vastasi Roy lyhyesti.
"Silloin aion kätkeä jälkemme vielä paremmin, kiiruhtaa asuntooni
ja oleskella siellä, kunnes tulet ilmoittamaan, että tytöt voidaan
turvallisesti viedä Pineen."
"Milt, puhut viisaasti kuin profeetat."
"En ole aivan varma, voimmeko kätkeä jälkemme täydellisesti. Jos
Ansonilla olisi ollut hiemankaan enemmän taitoa kuljeskella metsässä,
ei hän olisi eksynyt jäljiltämme niin pian."
"Ei kyllä, mutta hän luulee voivansa katkaista tiesi."
"Jos voisin päästä parikymmentä peninkulmaa kauemmaksi ja kätkeä
jälkemme varmasti, olisin aivan varma takaa-ajon epäonnistumisesta",
sanoi metsästäjä miettiväisesti.
"Sellainen on yhtä varmaa kuin helppoakin", vastasi Roy nopeasti.
"Kohtasin tullessani muutamia meksikolaisia lammaspaimenia, jotka
ajoivat edellään suurta lauhaa. Ne tulivat etelästä ja aikovat jäädä
oleskelemaan Turkey Senacan tienoille. Sitten he palaavat etelään
viedäkseen lauman Phenixiin. Maa on hyvin pehmeätä nyt. Nyt on sinun
lähdettävä nopeasti liikkeelle ja kiiruhdettava suoraan tuolle
lammaslauman polkemalle tielle ikäänkuin aikomuksesi olisi kulkea
etelään. Mutta sensijaan ratsastatkin sinä tuon lauman edelle. Se tulee
pysyttelemään näiden metsäniemekkeiden läpi kulkevilla avonaisilla
paikoilla ja teillä. Ja kulkiessaan teidän jäljissänne kätkee se
jälkenne."
"Mutta otaksukaamme nyt, että Anson pyörtää takaisin ja löytää tämän
leirin. Silloin hän voi seurata helposti jälkiämme tuonne lauman
polkemalle tielle. Mitä luulet silloin tapahtuvan?"
"Silloin toteutuvat juuri toivosi. Tuo lampaiden polkema tie on
viettävä ja mutkainen. Pian rupeaa satamaan kovasti. Jälkenne häviävät,
vaikka ette menisikään etelään. Ja Anson pysyttelee kyllä tuolla
tiellä, kunnes hän häipyy kokonaan jäljiltä. Jätä tuo minun huolekseni,
Milt. Olet metsästäjä, mutta minä olen hevostenetsijä."
"No olkoon menneeksi. Meidän on niin ollen kiiruhdettava."
Sitten hän kehoitti tyttöjä joutumaan.