Hevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli
muuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli.
Hänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi
hän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka
hänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa
Bota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi
tämä olevansa täydellisesti kunnossa.
Helen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun
hän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan
noustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän
oli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli
joustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka
oli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla,
suoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen
juolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi
ollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.
Vaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien.
Se oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi
tieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku
vaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset
seurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi
lopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina
tummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän
tultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia
surkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne
muuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen
kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen
pelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin
ajamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa
harmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö
myöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja,
että nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin
hänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta
kumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin
mahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja
armahtamaton.
Hänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen
rinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja
kuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.
"Mitä siellä on?" kuiskasi Helen.
"Olin kuulevinani suden ulvovan", vastasi Dale.
"Oliko tuo suden ulvomista?" kysyi Bo. "Kuulin sen. Se kuulosti
hurjalta."
"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille", sanoi Dale. "Kai
tunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?"
"Minun on lämmin nyt", vastasi Bo. "Luullakseni vaivasi minua äsken
vain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?"
"Minunkin on lämmin, mutta --" vastasi Helen.
"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai
kotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?" kysyi Bo.
"Bo!" huudahti Helen hämmästyneenä.
"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä",
sanoi Bo.
Dalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten
hän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.
Helen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten
vaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä
oleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein
huomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain
sulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin,
aamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan,
menetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan
sineen.
Päivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain
näkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu
vaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli
harmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi.
Idässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten
yhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin
rosoiselta.
"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin", sanoi Dale kannustaen
hevostaan.
Ei Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne
alkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset.
Tuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat
hänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen
tällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen.
Tätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.
"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun", huudahti Bo
hengästyneenä.
Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja punaiset, raikkaat kuin ruusu,
hänen silmänsä loistivat tummansinisinä ja hänen tukkansa hulmusi
tuulessa säännöttöminä kiharoina. Helen tiesi myöskin tuntevansa
samanlaista ruumiillista virkeyttä kuin Bokin, ja se tuntui hänestäkin
vastustamattomalta, vaikka se ei voinutkaan karkoittaa kaikkia synkkiä
ajatuksia.
Oli jo kirkas päivä, kun Roy kiersi muutaman kukkulan, josta alkaen
surkastuneet puut -- setrit, kuten Dale niitä nimitti -- muodostivat
saarekkeita alempien vuorten rinteille.
"Ne kasvavat pohjoisilla rinteillä, joilla lumi pysyy sulamatta
kauimmin", sanoi Dale.
He laskeutuivat erääseen laaksoon, joka näytti matalalta, mutta olikin
syvä ja laaja, ja alkoivat sitten kiivetä toiselle kukkulalle. Kun he
pääsivät sen laelle, näki Helen nousevan auringon, ja hänen eteensä
avautuva näköala oli niin suurenmoinen, ettei hän voinut vastata Bon
hurjiin riemuhuutoihin.
Paljaita keltaisia setrejä kasvavia rinteitä, jotka näyttivät melkein
tasangoilta, sillä niin asteittainen oli nousu, jatkui synkkään metsään
asti, joka kohosi mustana selänne selänteeltä loppuakseen vihdoin erään
suurenmoisen kukkulan paljaaseen lakeen, joka auringonnousun kultaamana
näkyi sinistä taivasta vasten.
"Ah, miten kaunista!" huudahti Bo. "Mutta noita vuoriahan pitäisi sanoa
Mustiksi vuoriksi."
"Old Baldy tuolla on valkoinen toisen puolen vuodesta", vastasi Dale.
"Katsokaa takaisinkinpäin ja sanokaa sitten, mitä ajattelette",
kehoitti Roy.
Tytöt kääntyivät katsomaan vaiti ollen. Helen luuli katselevansa koko
suureen avaraan maailmaan. Kuinka suunnattomasti erilainen olikaan
erämaa! Se näytti ammottavan aivan hänen jalkainsa juurella ollen
punainen ja keltainen lähempänä, mutta muuttuen kauempana pehmeästi
purppuran väriseksi ja muodostaen aution tyhjyyden, rajattoman ja
äärettömän, jossa tummanviheriät kaistaleet, mustat juovat ja kohoavat
harjanteet toimivat ainoastaan etäisyyksien ja tilavuuden tehostajina.
"Näettekö tuota pientä viheriätä pilkkua?" kysyi Roy viitaten
sinnepäin. "Siellä on Snowdrop ja tuo toinen siitä hieman oikealla on
Show Down."
"Missä on Pine?" kysyi Helen kiihkeästi.
"Vielä kauempana tuolta metsän päästä alkavien kukkulain toisella
puolella."
"Silloinhan ratsastamme poispäin sieltä."
"Niin teemmekin. Jos olisimme ratsastaneet suoraa Pineen, olisivat nuo
roistot voineet meidät saavuttaa. Pineen on neljän päivän matka. Ja
poikkeamalla vuoristoon voi Dale peittää jälkensä. Sitten kun hän on
eksyttänyt Ansonin jäljiltä, on hänen aikomuksensa kiertää Pineen."
"Herra Dale, luuletteko voivanne viedä meidät sinne turvallisesti ja
pian?" kysyi Helen toivovasti.
"En voi luvata tehdä sitä nopeasti, vaan ainoastaan turvallisesti. Eikä
teidän tarvitse nimittää minua herraksi", vastasi hän.
"Emmekö aiokaan enää syödä?" kysyi Bo kainosti.
Kuultuaan tämän kysymyksen kääntyi Roy Beeman nauraen katsomaan Bohun.
Helen näki nyt hänen kasvonsa täydellisesti päivänvalossa. Ne olivat
laihat ja kovat, tummiksi päivettyneet silmineen, jotka olivat terävät
kuin haukalla, kulmikkaine leukoineen ja laihoine poskineen, joissa
kasvoi hieman vaaleata partaa.
"Aiomme varmasti!" vastasi hän. "Heti, kun saavumme metsään, eikä
siihen kulukaan enää pitkää aikaa."
"Voimme kiiruhtaa hieman ja levätä sitten kylliksemme", sanoi Dale
hoputtaen hevosensa tasaiseen hölkkään.
Tämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen
kestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa
näkyviä esineitä -- surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui
yhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin
osoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin
taikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan
leviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä
yksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja
sitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää
mutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä
mustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman
vuoren huipun.
Tämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty
lintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma
menetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa
korkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun
ensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin
epämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin
hän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa
sitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen
muistinsa.
Tämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi
kulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi
pieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen
paikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön.
Toisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.
"Luullakseni levähdämme nyt hieman", sanoi hän. "Olette varmaankin
hirveästi väsyksissä?"
"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt", vastasi Bo.
Helen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin
sellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin
horjahteli kummallisesti päästyään maahan.
Sitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi.
Roy näki hänen nopean katseensa.
"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten
ylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi
kylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti."
Huolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän
erittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä
täydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.
"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne", sanoi Dale.
"Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää
kumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on
valmis."
Hieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat
kävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui
ristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu
vaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa
vallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut
voinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten
ruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti,
ja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon
kuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti
tyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten
usein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli
huomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.
"Sanon!" huudahti Bo syötyään kyllikseen, "ettei tämä ole totta. Näen
varmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein
näkemäni elukka."
Ranger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat
ja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään
ilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua
levottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja
huolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei
nähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti
tarkoittanut.
"Levätkää tahi kävelkää", neuvoi hän tyttöjä. "Meidän on ratsastettava
neljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää."
Helenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne,
taputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.
Dale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan
niitä suureen hamppukangaspussiin.
"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?" kysyi
Dale.
"Luulen", vastasi Roy.
"Mistä tiedät sen näin pian?"
"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?" kysyi Roy
vastaukseksi.
"Se johtuu kokonaan tuosta Magdalenasta tulleesta ratsastajasta", sanoi
Dale vakavasti. "Luullakseni huomaisin kumminkin pyörien ja hevosten
jäljistä, missä käännyimme syrjään. Ehkä hänkin sen näkee."
"Milt, kuulehan nyt. Kerroin sinulle jo, että Snake Anson näki meidät,
pojat, toissapäivänä Show Downissa, ja hän näytti hyvin uteliaalta."
"Mutta hän ei nähnyt minua eikä kuullut minusta mitään", vastasi Dale.
"Ehkä ja ehkä ei. Mitä se sitten vaikuttaa asiaan, jos hän huomaa sen
vasta tänä iltana aamun asemesta?"
"Etkö siis luule tapahtuvan mitään taistelua, vaikka Anson
pysähdyttäisikin postivaunut?"
"Hänen on silloin ammuttava ensin, mikä ei ole luultavaa. John ja
Hal käsittelevät nyt hieman varovaisemmasti revolverejaan tuon
viimevuotisen kahakan jälkeen. Joe voi kumminkin suuttua. Mutta
taistelun lykkäytyminen on kumminkin mielestäni parasta meille.
Viisainta on kumminkin, ettemme ota sitä lukuun."
"Silloin on sinun jäätävä tänne vahtimaan Ansonin miehiä, sanokaamme
niin pitkäksi aikaa, kunnes he tulevat näkyviin, jos he nyt ovat
löytäneet jälkemme tänä aamuna. Sinun on saatava varmuus asiasta
tavalla tai toisella ja ratsastettava sitten suoraan Big Springille,
jossa aion viettää yön."
Roy nyökäytti hyväksyvästi tälle ehdotukselle. Tuhlaamatta sitten
enempi sanoja ottivat molemmat miehet suitset ja menivät ottamaan
hevosia kiinni. Helen katseli Dalea niin tarkkaavaisesti, että kun
Bo huudahti riemusta, kääntyi hän katsomaan ja näki muutaman pienen
keltaisen villin mustangin seisovan suorana takajaloillaan ja pieksävän
ilmaa etukavioillaan. Roy oli heittänyt suopungin sen kaulaan ja veti
sitä nyt leiriin.
"Nell, katsohan tuota villiä ponia!" huusi Bo.
Helen kiiruhti heti etemmäksi hurjistuneen mustangin tieltä. Roy
kiinnitti sen muutamaan lähellä olevaan puuhun.
"Tulehan nyt, Pukinnahka", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään
hitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin
muutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti
valkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy
irroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen
mutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.
"Tätä sanotaan surmansilmukaksi", sanoi hän tarkoittaen solmua. "Sillä
ei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule
sellaisia sietämäänkään."
"Uskallatteko ratsastaa sillä?" kysyi Helen.
"Joskus sattumalta", sanoi Roy hymyillen. "Haluaisitteko te, tytöt,
koettaa?"
"En ainakaan minä", vastasi Helen.
"Olkoon menneeksi!" huudahti Bo. "Se on kyllä aivan paholaisen
näköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette
minun voivan."
Lännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.
"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään
aikaan", vastasi Roy kuivasti. "Se hyppii joskus aivan vimmatusti."
"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?"
"Niin."
Seuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin
milloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla.
Lukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut
hevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin,
satuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden
miesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia
kouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus
muuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä
puolituntinen kertoi paljon.
Kun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi
merkityksellisesti: "Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon,
ettet tule ennen."
"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja
uutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on
sinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme."
Dale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja
seurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet
näkyvistä erään metsikön taakse.
Suitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä
ja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset
juoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja
alas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään,
ja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen
mukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi
tuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia
peninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne
ratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.
Helen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä
ylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen
vaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut
huomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat
nyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja
kriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt
oppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia,
arpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä
yhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana
toisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden
juurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä
kasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli
se ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi
noita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku
kaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa
metsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset
kulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan
astumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän
huomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten
kavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi,
palasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä
pinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin
he olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen
seuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta
Helenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja
sydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin
niistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen
ratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.
Bo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja
liian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain
nykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki
seikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito
Auchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista
painostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta
viimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen
täytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui
hänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.
Bo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei
ollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään
niitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu
huomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi
tuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen
tarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.
Tämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan
luonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti
enimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien
ääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut
ollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä
ja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta.
Ainoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista
juovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat
hänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset
haukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin
turvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri
ollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.
Kerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan.
Helen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita
antilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne
olivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin
joustavin hypyin.
Metsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi
kumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen
säännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain
muuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa
huomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten,
että maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.
Hän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet
metsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin
tahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta
äkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas
pihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju
oli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja
keuhkojaankin tuntui polttavan.
Kun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön,
tapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää
voinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään
tuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska
aivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten
yläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut
yhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi
hirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa
hieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli
erehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti
ja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo
ratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija
joutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä.
Metsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki
muukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi
helpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun
Ranger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän
hevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo
ja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun
tavoittaakseen toiset.
Niin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen
kultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui
kirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni
hitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.
Hän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle,
missä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä
sammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä
erääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat
tavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi
muudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle.
Jostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.
"Tämä on Big Spring", ilmoitti Dale. "Leiriydymme tähän. Tytöt, olette
todellakin kunnostautuneet."
Tarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet
purot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.
"Olen kuolemaisillani janoon!" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan
tapaansa.
"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä
ottamianne kulauksia", huomautti Dale.
Bo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi
seisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista
tehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.
"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" kysyi hän suuresti hämmästyneenä.
"Olette vain kangistunut", vastasi Dale tukien häntä, kun hän astui
muutamia horjuvia askelia.
"Bo, onko ruumiisi kipeä mistään paikasta?" kysyi Helen, joka yhä istui
satulassa ollen haluton laskeutumaan siitä, vaikka hän ei mitään niin
hartaasti toivonutkaan kuin päästä alas.
Bo katsoi häneen kaunopuheisesti.
"Nell, onko kyljessäsi sellainen tunne kuin pitkä parsinneula
työnnettäisiin siihen silloin kun vähimmän osaat sellaista odottaa?"
"Se ei kyllä milloinkaan enää lakkaa!" huudahti Helen hiljaa. Sitten
ottaen huomioon Bon kokemukset hän laskeutui varovaisesti satulasta
ja onnistuikin pysymään seisoallaan. Hänen jalkansa tuntuivat aivan
puukapuloilta.
Hetken kuluttua menivät tytöt lähteelle.
"Juokaa varovaisesti!" huusi Dale heille.
Big Springillä oli juurensa jossakin syvällä tuon harmaan rapautuneen
kivikasan alla. Sieltä kuului veden kumeaa maanalaista kohinaa.
Alkulähde oli varmaankin hyvin voimakas, koska se oli voinut tunkeutua
tuon kylmän kiven läpi.
Helen ja Bo paneutuivat pitkäkseen sammalreunalle ja näkivät kasvonsa
lähteestä kumartuessaan. He imaisivat suunsa täyteen Dalen neuvon
mukaan, ja koska he olivat niin kuumissaan ja janoissaan, halusivat he
odottaa hetkisen sopivaa tilaisuutta.
Vesi oli niin kylmää, että se värisytti Heleniä ja särki hänen
hampaitaan. Merkillinen elähdyttävä vapistus värisytti hänen ruumistaan
ollen ihmeellinen kylmässä ruumiin kuivan kuumuuden huojentamisessaan
ja vastustamaton janoon vetoamisessaan. Helen kohotti päätään ja katsoi
tuohon veteen, joka oli yhtä väritöntä kuin mautontakin.
"Nell, juo!" huohotti Bo. "Muistele hedelmäpuutarhassamme olevaa vanhaa
lähdettämme, jonka laidoilla kasvaa niin kaunista sammalta."
Ja silloin Helen alkoi juoda ahneesti suljetuin silmin muistellen
kotiaan, jonka Bon sanat olivat palauttaneet hänen mieleensä.