Täällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia
kantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten
kuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua
junasta.
Laiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka
kanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:
"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseen
Länteen!"
Puhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin
tavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa
uteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon
aiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa,
jolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat
Heleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan
portailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän
metsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä
saadakseen Riggsin ottaman laatikon.
"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani", sanoi hän.
"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota", vastasi
Riggs tuttavallisesti.
"Haluan sen kaikissa tapauksissa!" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin
päättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko
heltisi Riggsin kourista.
"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?"
kysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.
"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani", vastasi Helen. "Sanoinhan
teille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne."
"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne
kotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua
pitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne
luo."
Helen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut
Bon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin
kasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.
"Oletteko Helen Rayner?" kysyi mies.
"Olen."
"Nimeni on Dale. Olen tullut teitä vastaan."
"Ah! Enoni on siis lähettänyt teidät?" lisäsi Helen tuntien samalla
huojennusta.
"Eikä ole! En voi juuri sanoa, että Al on minut lähettänyt", aloitti
mies, "mutta otaksun --"
Tässä keskeytti hänet Riggs, joka tarttuen Heleniä käsivarteen peräytti
tätä askeleen.
"Kuulkaahan, herra, onko Auchincloss lähettänyt teidät näitä nuoria
ystäviäni vastaan?" kysyi hän ylpeästi.
Dale käänsi katseensa Helenistä Riggsiin. Helen ei voinut ymmärtää
noiden tyynien harmaiden silmien ilmettä, joka kumminkin lumosi hänet.
"Ei! Olen tullut tänne omasta aloitteestani", vastasi metsästäjä.
"Silloin kai ymmärrätte jättää nämä neidit minun haltuuni", lisäsi
Riggs.
Nyt noiden vakavien vaaleanharmaiden silmien katse kohdistui Heleniin,
ja ellei niissä tahi niiden pohjalla ollut hymyä, oli Helen kumminkin
vielä hämmästynyt.
"Helen, muistaakseni kuulin teidän sanovan, ettette välitä tuon miehen
kohteliaisuuksista?"
"Niin sanoinkin", vastasi Helen nopeasti. Silloin juuri Bo livahti
hänen viereensä puristaen hänen käsivarttaan hieman. Luultavasti Bo
ajatteli samoin kuin hänkin, että tuossa oli todellinen Lännen mies.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli sellainen ja sen nopea seuraaminen
oli rauhoittuneiden hermojen aiheuttama tunne.
Riggs tepasteli lähemmäksi Dalea.
"Kuulkaahan, Pukinnahka, olen kotoisin Texasista ja --"
"Tuhlaatte vain aikaanne ja meidän on kiiruhdettava", keskeytti Dale.
Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä. "Jos olette elänyt tarpeeksi
kauan Texasissa, ette varmaankaan halua kiusata naisia ja puhua, kuten
olette puhunut."
"Mitä!" huudahti Riggs tulisesti. Hän laski oikean kätensä
merkitsevästi lannettaan koti.
"Älkää vetäiskö revolverianne esille, sillä se voi laueta", sanoi Dale.
Dalen käsivarsi heilahti niin nopeasti, ettei Helenin silmät voineet
seurata sen liikkeitä. Mutta hän kuuli läjähdyksen, kun lyönti sattui.
Revolveri lensi kaaressa sillalle ja hajoitti muutaman meksikolais- ja
intiaanijoukon.
"Voitte vielä loukata itsenne", sanoi Dale.
Helen ei ollut milloinkaan kuullut niin hidasta ja kylmää ääntä kuin
tämän metsästäjän. Olematta kiihtynyt, liikutettu tahi kiivas tuntui
siihen sisältyvän paljon sellaista, mitä sanat eivät tarkoittaneet. Bo
huudahti omituisesti ja riemuitsevasti.
Riggsin käsivarsi oli pudonnut hervotonna alas ja epäilemättä se oli
ihan tunnotonkin. Hän katsoa tuijotti ja hänen kasvonsa ilmaisivat
melkoista hämmästystä. Kun vetelehtijäin joukko alkoi nauraa hihittää
ja kuiskailla, katsoi Riggs Daleen pahansuovasti ja sitten samoin
Heleniin, alkaen lopulta hiipiä revolveriinsa päin.
Dale ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Koottuaan Helenin
matkatavarat hän sanoi: "No tulkaahan nyt!" ja aukaisi hartiavoimin
tien hölmistyneen joukon keskitse. Tytöt seurasivat aivan hänen
kintereillään.
"Nell, mitä minä sinulle jo sanoin!" kuiskasi Bo. "Voi sinähän aivan
vapiset."
Helen tiesi sen. Vihastuminen, pelko ja pelastuminen, jotka olivat
seuranneet toisiaan niin nopeasti, olivat heikontaneet häntä
melkoisesti. Kun he olivat päässeet tuon kirjavan laiskurijoukon läpi,
näki hän vanhat postivaunut ja niiden eteen valjastetut neljä laihaa
hevosta. Muudan harmaantunut ja päivettynyt mies istui ajajan paikalla
suitset ja piiska käsissään. Hänen vieressään oli nuorempi mies, jolla
oli pyssy polvilla. Toinen nuori, pitkä, laiha ja tumma mies piti
vaunujen ovea avoinna. Hän kohotti hattuaan tytöille. Hänen silmissään
oli tarkkaavainen ilme, kun hän puhutteli Dalea.
"Milt, koetettiinko sinua pidättää?"
"Ei, vaan muudan pitkätukkainen roikale koetti pidättää tyttöjä. Hän
aikoi ampua minua revolverillaan. Säikähdin hieman", vastasi Dale
asettaessaan matkatavaroita paikoilleen.
Bo nauroi ja hänen Daleen kohdistuneet silmänsä olivat kirkkaat
ja lämpimät. Oven vieressä seisova nuorukainen katsahti häneen
toistamiseen ja sitten hymy lievensi hänen kasvojensa tumman kovuuden.
Dale auttoi tyttöjä nousemaan korkeita portaita vaunuun ja sitten,
asetettuaan pienemmät tavarat heidän viereensä, hän sijoitti suuremmat
katolle.
"Joe, kiipeä paikoillesi!" hän sanoi.
"No, Milt", sanoi ajaja venytellen, "annanko jo mennä?"
Dale epäröi irroittamatta kättään ovesta. Hän katsoi joukkoon, joka oli
tunkeutunut jo hyvin likelle, ja sitten Heleniin.
"Minun on varmasti kerrottava teille", sanoi hän ja päättämättömyys
näytti kiusaavan häntä.
"Mitä sitten?" huudahti Helen.
"Huonoja uutisia. Mutta puhuminen vie aikaa eikä meillä ole varaa
tuhlata sitä ollenkaan."
"Onko meidän kiiruhdettava?" kysyi Helen suoristautuen nopeasti.
"On varmasti!"
"Ovatko nämä Snowdropiin menevät postivaunut?"
"Eivät. Ne lähtevät vasta huomenaamulla. Anastimme tämän vanhan
hökötyksen päästäksemme lähtemään tänään."
"Kuta pikemmin sitä parempi. Mutta en kumminkaan ymmärrä", sanoi Helen
hämmentyneenä.
"Teidän ei ole ollenkaan turvallista matkustaa huomisissa vaunuissa",
vastasi Dale.
"Eikö turvallista! Ah, mitä tarkoitatte?" huudahti Helen. Hän katsoi
pelokkaasti Daleen ja sitten Bohun.
"Selittäminen vie aikaa, ja tosiasiat voivat muuttaa mielenne. Mutta
jos voitte luottaa minuun, niin --"
"Luottaako teihin", keskeytti Helen empimättä. "Aiotteko viedä meidät
Snowdropiin?"
"Meidän on luullakseni parasta kiertää se eikä mennä sinne", vastasi
Dale lyhyesti.
"Onko tarkoituksenne sitten kuljettaa meidät Pineen enoni Al
Auchinclossin luo?"
"On. Aion ainakin koettaa parastani."
Helen huokaisi. Hän totesi, että joku vaara uhkasi häntä. Hän katsoi
vakavasti miehen kasvoihin keskittäen kaiken naisellisen terävyytensä
silmiinsä. Hetki muodosti erään tuollaisen kohtalokkaan tilanteen,
joita hän tiesi Lännen varanneen hänellekin. Hänen ja Bonkin
tulevaisuus oli nyt hänen päätöksensä vallassa. Hetki oli hyvin
jännittävä, ja vaikka hän vapisikin sisällisesti, lausui hän kumminkin
tämän ankaran ja välttämättömän askeleen tervetulleeksi. Tuo Dale oli
ainakin puvusta päättäen joko opas tai metsästäjä. Hänen kokonsa,
käyttäytymisensä ja hänen äänensä kaiku herättivät luottamusta. Mutta
Helenin oli päätettävä Dalen kasvojen ilmeen perusteella, voiko hän
luottaa Daleen vaiko ei. Ja nuo kasvot olivat heleästi kuparinväriset,
rypyttömät, varjostamattomat kuin tyyni naamio, puhtaat ja
voimakasleukaiset silmineen, jotka olivat ihmeellisesti läpikuultavan
harmaat.
"Tahdon luottaa teihin", sanoi hän sitten. "Nouskaa vaunuihin ja
kiiruhtakaamme. Sitten voitte selittää."
"Kaikki hyvin, Bill. Anna vain mennä!" huusi Dale.
Hänen oli kumarruttava päästäkseen vaunuihin, ja sijoituttuaan
paikoilleen näytti hän täyttävän koko sen puolen, missä hän istui.
Sitten heilautti ajaja piiskaansa, vaunut kallistuivat ja lähtivät
liikkeelle, ja kirjava katselijajoukko jäi jäljelle. Helen heräsi
todellisuuteen huomatessaan Bon tuijottavan suurin silmin metsästäjään
ja aavisti omituisimman seikkailun, jollaisesta hän ei milloinkaan
ollut osannut uneksiakaan, alkaneen näiden vanhojen postivaunujen
lähtiessä kolisten liikkeelle.
Dale otti hatun päästään ja kumartui eteenpäin pitäen pyssyään
polviensa välissä. Valo sattui nyt paremmin hänen kasvoihinsa, kun hän
oli avopäin. Helen ei ollun milloinkaan nähnyt tuollaisia kasvoja,
jotka ensi näkemältä näyttivät päivettyneiltä ja kovilta, mutta
sitten muuttuivat kirkkaiksi, kylmiksi, uneksiviksi, hiljaisiksi ja
tarkkaavaisiksi. Hän toivoi saavansa nähdä niiden hymyilevän. Ja
nyt kun arpa oli heitetty, ei hän olisi voinut sanoa, miksi hän oli
niihin luottanut. Noissa kasvoissa oli tavatonta voimaa, mutta hän ei
voinut sanoa, millaista tuo voima oli. Toisena hetkenä olivat ne hänen
mielestään ankarat, toisena taasen lempeät, mutta sitten ne eivät
taasen olleet kumpaakaan.
"Olen iloinen, että teillä on sisarenne mukananne", sanoi Dale hetken
kuluttua.
"Kuinka tiedätte, että hän on sisareni?"
"Hän on niin teidän näköisenne."
"Kukaan ei ole sanonut sitä ennen", vastasi Helen koettaen hymyillä.
Bon ei ollut ollenkaan vaikea hymyillä sanoessaan: "Toivoisin olevani
puoleksikaan niin kaunis kuin Nell."
"Nell. Eikö nimenne sitten olekaan Helen?" kysyi Dale.
"Kyllä, mutta omaiseni -- ja muutamat muutkin sanovat minua Nelliksi."
"Minustakin kuulostaa Nell sievemmältä kuin Helen. Entä teidän nimenne
sitten?" jatkoi Dale katsoen Bohun.
"Bo. Paljas Bo vain. Eikö se kuulostakin naurettavalta? Mutta minulta
ei ollenkaan silloin kysytty, kun tuo nimi minulle annettiin", vastasi
Bo.
"Bo. Se on sievä ja lyhyt. En ole kuullut sitä milloinkaan ennen, mutta
minä olenkin elänyt erillään muista ihmisistä vuosikausia."
"Voi, nyt olemme jo poistuneet kaupungista!" huudahti Bo. "Katsohan,
Nell, miten autiolta täällä näyttää! Aivan kuin erämaassa."
"Se onkin erämaata. Meidän on kuljettava neljäkymmentä peninkulmaa
sitä, ennenkuin saavumme ensimmäiselle kukkulalle ja näemme puita."
Helen katsoi ikkunasta. Tasainen tummanviheriä tasanko jatkui tiestä
kirkkaaseen ja tummaan taivaanrantaan asti, jonne aurinko juuri
laskeutui sateettomana kirkkaalta taivaalta. Ollen aivan suojaton,
autio ja eloton vaikutti maisema häneen jäähdyttävästi.
"Eikö enonne Al ole milloinkaan kirjoittanut teille Beasley-nimisestä
miehestä?" kysyi Dale.
"Kyllä!" vastasi Helen hämmästyneenä. "Beasley! Tuo nimi on tuttu
meille ja inhoittava. Tuo mies syytti enoani jostakin vuosikausia,
mutta sitten enoni suuttui ja syytti Beasleytä. Kokonaiseen vuoteen
emme kumminkaan ole kuulleet hänestä sanaakaan."
"No niin, kuunnelkaahan nyt", aloitti metsästäjä innokkaasti, "että
suoriudumme näistä huonoista uutisista niin pian kuin suinkin. Olen
pahoillani, että minun on pakko aiheuttaa teille surua, mutta teidän
on opittava suhtautumaan Länteen oikein. Täällä on sekä hyvää että
pahaa, mutta ehkä kumminkin enemmän pahaa senvuoksi että asutus täällä
on vielä niin nuori. Ilmoitan sentähden mutkittelematta teille, että
Beasley palkkasi joukon roistoja pidättämään postivaunut, joissa
aioitte huomenna matkustaa Snowdropiin, ja ryöstämään teidät mukaansa."
"Ryöstämäänkö minut mukaansa?" toisti Helen huumautuneena.
"Aivan niin, mikä, kun otetaan huomioon, millaisia nuo roistot ovat,
olisi ollut pahempaa kuin suora tappaminen!" selitti Dale julmasti
puristaen suuren kouransa nyrkkiin polvellaan.
Helen hämmästyi sanattomaksi.
"Kuinka hirveää!" hän huohotti. "Ryöstää minut! Mutta miksi Herran
nimessä?"
Bokin huudahti vihaisesti.
"Syistä, jotka teidän pitäisi arvata", vastasi Dale kumartuen jälleen
eteenpäin. Ei hänen äänensä eivätkä hänen kasvonsa muuttuneet
ollenkaan, mutta kumminkin oli hänessä jotakin, joka lumosi Helenin.
"Olen metsästäjä ja asun senvuoksi metsissä. Muutamia päiviä sitten
yllätti minut myrsky, ja saadakseni suojaa poikkesin muutamaan vanhaan
tukkisaunaan. Heti sinne päästyäni kuulin hevosten kavioiden kapsetta,
jolloin kiipesin vintille. Muutamia ratsastajia pysähtyi saunan
edustalle ja tuli sisään. Oli niin pimeä, etteivät he huomanneet
minua. Ja he keskustelivat. Sain pian selville, että vastatulleet
kuuluivat lammasvarkaan Snake Ansonin joukkoon. He odottivat Beasleytä
saapuvaksi sinne ja pian hän tulikin. Hän kertoen Ansonille, että
vanha Al, enonne, on kuolemaisillaan ja lisäsi, että Al on lähettänyt
noutamaan teitä antaakseen teille kuoltuaan omaisuutensa perinnöksi.
Beasley vannoi Alin olevan hänelle velkaa ja sopi Ansonin kanssa, että
teidät toimitetaan pois tieltä. Hän mainitsi päivän, jolloin teidän
luultiin saapuvan Magdalenaan. Alin kuoltua ja teidän ollessa pois
tieltä olisi Beasleyn ollut helppo anastaa omaisuus. Sitten ei hän
sanonut välittävänsä vaikka tulisittekin vaatimaan sitä häneltä, sillä
silloin olisi se jo myöhäistä. No niin, sovittuaan asiasta poistuivat
he samana iltana, ja seuraavana päivänä menin minä Pineen. Kaikki muut
Pinen asukkaat ovat ystäviäni, paitsi vanha Al. Heidän mielestään
olen kumminkin omituinen. En nimittäin luota moneenkaan ihmiseen.
Beasleyllä on suuri vaikutusvalta Pinessä ja senvuoksi luulenkin,
että Snake Ansonilla on siellä muitakin ystäviä kuin Beasley. Menin
senvuoksi puhuttelemaan enoanne. Hän ei ole milloinkaan halunnut minua
työhönsä, koska hän luulee minua laiskaksi kuin intiaanit. Vanha Al
vihaa laiskoja miehiä. Sitten riitaannuimme, tahi hän suuttui minuun
senvuoksi että hän luulee kesyn puumani tappaneen muutamia hänen
lampaitaan. Uskon nyt Tomin kylläkin voineen tehdä sen. Koetin kertoa
hänelle tästä Beasleyn suunnitelmasta, mutta hän ei halunnut kuunnella.
Hän on niin hirveän äreä. Kun sitten koetin ilmoittaa, miten kaikki
tulee tapahtumaan, suuttui hän aivan silmittömäksi ja ajoi minut
tieheni talosta. Nyt luullakseni alatte jo ymmärtää millaiseen pulaan
olin joutunut. Lopulta käännyin näiden neljän ystäväni puoleen, joihin
voin luottaa. He ovat mormoneja ja veljeksiä. Joe istuu tuolla katolla
ajajan vieressä. Kerroin heille Beasleyn aikomuksen ja pyysin heidän
apuaan. Suunnittelimme tehdä tyhjiksi Ansonin ja hänen miestensä
aikomukset Magdalenassa. Asia on kumminkin niin, että Beasleyllä on
yhtä suuri vaikutusvalta Magdalenassa kuin Pinessäkin. Meidän oli
senvuoksi toimittava varovaisesti. Mutta veljeksillä on täällä muutamia
ystäviä, mormoneja nekin, jotka suostuivat auttamaan meitä. He omistavat
nämä vanhat vaunut, ja nyt olette matkalla niissä." Dale levitti suuret
kätensä katsoen vakavasti Heleniin ja sitten Bohun.
"Olette todellakin suurenmoinen!" huudahti Bo kaikuvasti. Hän oli aivan
kalpea, hänen sormensa olivat puristautuneet nyrkkiin ja hänen silmänsä
loistivat.
Dalen vakavuus näytti haihtuvan, hän hämmästyi ensin ja tuli sitten
hyvilleen. Hymy muutti hänen kasvonsa melkein poikamaisiksi.
Helen tunsi ruumiinsa jäykistyvän, vaikka se hieman vapisikin. Hänen
kätensä olivat kylmät. Tämän paljastuksen aiheuttama pelko muutti
hänet sanattomaksi. Mutta sydämessään toisti hän Bon ihmettelyä ja
kunnioitusta ilmaisevan huudahduksen.
"Niin pitkällä siis olemme!" sanoi Dale huoahtaen syvään helpotuksesta.
"En ihmettele ollenkaan, että olette järkytettyjä. Puhuin niin
kaunistelematta. Nyt on meidän matkustettava kolmekymmentä peninkulmaa
tätä Snowdropin tietä, ennenkuin voimme poiketa syrjään. Johonkin
aikaan tänään lähtevät muut pojat, Roy, John ja Hal, Show Downista,
muutamasta Snowdropin tuolla puolella olevasta kylästä. Heidän
hallussaan ovat, paitsi heidän omiaan, myöskin minun hevoseni ja
matkatavarani. Kohtaamme heidät jossakin kohden tiellä joko tänä
yönä tahi aamulla. Toivon, ettei se tapahdu tänä yönä, koska silloin
varmasti Ansoninkin miehet ovat matkalla Magdalenaan."
Helen väänteli käsiään avuttomasti. "Voi, eikö minulla ole ollenkaan
rohkeutta?" hän kuiskasi.
"Nell, olen aivan yhtä peloissani kuin sinäkin", sanoi Bo lohduttavasti
syleillen sisartaan.
"Mielestäni tuo onkin aivan luonnollista", sanoi Dale, kuin pyytäen
anteeksi heidän puolestaan. "Mutta olkoon nyt asian laita miten
tahansa, on teidän rohkaistava luontonne. Olemme tukalassa asemassa,
mutta olen kumminkin tehnyt parhaani. Olette paremmassa turvassa
minun ja Beemanin poikain luona kuin Magdalenassa ja missä muuallakin
tahansa, paitsi tietysti enonne luona."
"Herra Dale", änkytti Helen kyyneleet silmissä, "älkää luulko minua
pelkuriksi ja kiittämättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen vain niin
järkytetty. Kaiken sen jälkeen, jota toivoimme ja odotimme, tuntuu
tällainen peloittavalta."
"Viis siitä, Nell kultaseni. Suhtautukaamme vain tyynesti kaikkeen",
mumisi Bo.
"Tuo on oikeaa puhetta", sanoi Dale. "Katsokaa, luullakseni olemme jo
päässeet pahimmasta. Ehkä suoriudumme lopustakin helposti. Kun tapaamme
pojat, otamme hevoset ja poikkeamme syrjään. Osaatteko ratsastaa?"
"Bo on käsitellyt hevosia koko ikänsä ja minäkin ratsastan melko
hyvin", vastasi Helen. Tietäessään saavansa ratsastaa virkistyi hänen
mielensä.
"Hyvä! Saamme luultavasti ratsastaa melkoisen matkan, ennenkuin
pääsemme Pineen. Halloo, mitä tämä on?"
Kitisevien ja kallistelevien vaunujen aiheuttamasta kolinasta
huolimatta kuuli Helen nopeata kavioiden kapsetta. Muudan hevonen
vilahti ohi laukaten kovasti.
Dale aukaisi oven ja kurkisti ulos. Vaunut pysähtyivät hetken kuluttua.
Hän laskeutui maahan ja katsoi eteenpäin.
"Joe, kuka tuo ratsastaja oli?"
"En tiedä eikä Billkään häntä tuntenut. Huomasin hänet jo pitkän matkan
päästä. Hän ratsasti kovasti, mutta hiljensi vauhtiaan sivuuttaessaan
meidät. Nyt hän antaa taas mennä täyttä vauhtia."
Dale pudisti päätään kuin tapaus olisi ollut hänestä vastenmielinen.
"Milt, hänen on mahdoton sivuuttaa Royta tällä tiellä", sanoi Joe.
"Mutta ehkä hän sivuuttaa Royn ennenkuin Roy saapuukaan tielle."
"Se ei ole luultavaa."
Helen ei voinut tukahduttaa pelkoaan.
"Herra Dale, luuletteko tuota miestä sanansaattajaksi, joka ratsasti
viemään ilmoitusta Ansonin miehille?"
"Ehkä hän oli sellainen", vastasi Dale lyhyesti.
Sitten tuo Joe-niminen nuorukainen kumartui istuimeltaan ja huudahti:
"Neiti Helen, älkää olko millännekään. Tuolla miehellä on suurempi
mahdollisuus pysähdyttää luoti kuin kenelläkään muulla."
Hänen sanansa, joiden tarkoitus oli ystävällinen ja lohduttava,
olivat melkein yhtä kammottavat Helenille kuin uhkaus hänen omaa
elämäänsä kohtaan. Hän oli jo kauan aikaa tiennyt, miten halpa-arvoinen
ihmishenki on Lännessä, mutta hän oli tiennyt sen vain epämääräisesti
eikä ollut sallinut tuon seikan milloinkaan vaivata mieltään. Mutta
nyt puhui tuo iloinen nuorukainen tyynesti veren vuodattamisesta
hänen hyväkseen. Sen aiheuttamat ajatukset olivat surulliset,
sillä verenvuodatusta ei hän voinut sietää; ja ajatuksia seuraavat
tunteet olivat niin uusia, vieraita, rohkeita ja lumoavia, että ne
olivat syvästi järkyttäviä. Helen tuli tietoiseksi mittaamattomista
syvyyksistä ja vaistoista, jotka hämmästyttivät ja mykistyttivät häntä.
"Joe, ojenna minulle eväskori -- tuo pienempi, jonka rivassa killuu
kenttäpullo", sanoi Dale ojentaen pitkän kätensä. Sitten hän työnsi
tuon vaatteella päällystetyn korin vaunuun. "Tytöt, syökää nyt niin
paljon kuin jaksatte."
"Oma korimmekin on vielä puolillaan evästä", vastasi Helen.
"Se tulee kyllä tarvituksi, ennenkuin olemme Pinessä. Nousen nyt tuonne
katolle poikain luo syömään illallistani. Tulee pian aivan pimeä ja
meidän on pysähdyttävä usein kuuntelemaan. Älkää kumminkaan olko
peloissanne."
Sanottuaan sen tarttui hän pyssyynsä ja suljettuaan oven kiipesi hän
ajajan istuimelle. Sitten kallistuivat vaunut jälleen alkaen vyöryä
eteenpäin.
Tämän tapahtumista rikkaan illan kuluessa sattuneista seikoista ei
herättänyt vähimmän ihmettelyä tapa, jolla Bo tarttui eväskoriin. Helen
aivan yksinkertaisesti tuijotti häneen.
"Bo, et suinkaan voi syödä?" huudahti hän.
"Voinpa hyvinkin", vastasi tuo käytännöllinen nuori neiti. "Sinun on
syötävä myöskin, vaikka minun olisi pakko tukkia ruokaa suuhusi. Missä
sinun järkesi nyt on, Nell? Hänhän käski meidän syödä. Ymmärrän sen
siten, että voimamme tullaan pian panemaan melko suurille koetuksille
alttiiksi. Tämä on suurenmoista, aivan kuin jossakin sadussa. Tuo
odottamaton suojelijamme on kuin metsästäjäksi muuttunut prinssi, pitkä
ja tumma, ja sitten tämä postivaunuissa matkustaminen, pidättäminen,
taistelu, pako, hurja ratsastus hevosilla, metsät, leirit, asumattomat
seudut, takaa-ajo, kätkeytyminen metsiin, enemmän voimia kysyvä
ratsastus ja lopuksi turvallinen saapuminen maatilalle tuntuivat
hurmaavilta. Ja tietysti rakastuu tuo metsästäjä hurjasti minuun, ei
kuin sinuun, sillä haluan olla uskollinen Las Vegas rakastajalleni
ja --"
"Ole nyt jo vaiti! Sano minulle, Bo, oletko peloissasi?"
"Peloissaniko? Olen aivan jäykistynyt kauhusta. Mutta jos nyt Lännen
tytöt voivat sietää tällaista, niin voimme kai mekin. Ei kukaan Lännen
tyttö voi kilpailla kanssani."
Tämä pani Helenin toteamaan, millaisia nämä hurjat seudut ovat, joista
hän oli haaveillut. Hän häpesi silloin itseään ja oli hyvin ylpeä
pienestä sisarestaan.
"Bo, kiitän Jumalaa, että otin sinut mukaani!" hän huudahti lämpimästi.
"Aion syödä, vaikka tukehtuisinkin ruokaan."
Sen sanottuaan tunsikin hän olevansa todellakin nälissään, ja
syödessään katseli hän vaunujen ikkunoista, ensin toiselle ja sitten
toiselle puolelle. Ikkunoissa ei ollut ollenkaan ruutuja ja kylmä
yöilma tunkeutui senvuoksi esteettömästi vaunuihin. Aurinko oli
jo aikoja sitten laskenut. Kaukana lännessä, jossa suora ja musta
taivaanranta jatkui loppumattomiin, oli taivas kirkas ja kullanvärinen
muuttuen ylempänä keltaiseksi ja siniseksi. Tähdet alkoivat tuikkia
tummina ja himmeästi, mutta kirkastuivat kirkastumistaan. Maa näytti
paljaalta ja aaltoilevalta kuin tyyni meri. Tuulen mukana kantautui
Helenille aivan vieraita tuoksuja, katkeran suloisia ja puhtaita, ja se
oli muutenkin niin kylmää, että Helenin kädet olivat aivan kohmeessa.
"Kuulin jonkun eläimen haukkuvan", sanoi Bo nopeasti kuunnellessaan pää
pystyssä.
Mutta Helen ei kuullut muuta kuin kavioiden säännöllisen kapseen,
vetoketjujen kilinän, vanhojen vaunujen ratinan ja räminän ja joskus
katolla istuvien miesten matalat äänet.
Kun tytöt olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, oli yö jo pimennyt.
He kietoutuivat paremmin viittoihinsa, ja painautuen hyvin lähelle
toisiansa he nojautuivat istuimen nurkkaukseen ja puhuivat kuiskaillen.
Helenillä ei ollut paljon sanottavaa, mutta Bo oli puhetuulella.
"Tämä voittaa kaikki odotukseni!" sanoi hän kerran lyhyen väliajan
jälkeen. "Missä me nyt olemme, Nell? Nuo miehet tuolla katolla ovat
mormoneja. Jos he ovatkin ryöstäneet meidät."
"Herra Dale ei ole mikään mormoni", vastasi Helen.
"Kuinka sen voit tietää?"
"Tiedän sen tavasta, jolla hän puhui ystävistään."
"No niin. Toivon vain, ettei nyt olisi niin pimeä. En pelkää miehiä
päivänvalossa. Nell, oletko milloinkaan nähnyt niin ihmeellisen
näköistä miestä? Miksi he häntä taasen sanovatkaan? Milt -- Milt
Daleksiko? Hän kertoi asuvansa metsissä. Ellen olisi rakastunut tuohon
paimeneen, joka tervehti minua, olisin nyt mennyttä kalua."
Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kuiskasi Bo säpsähtäen:
"Ihmettelenpä, seuraako Harve Riggs meitä nyt."
"Tietysti", vastasi Helen toivottomasti.
"Hänen olisi parasta olla varuillaan. Kuulehan, Nell, hän ei
varmaankaan ymmärtänyt sitä. Riggs ei käsittänyt ollenkaan metsästäjää.
Mutta minäpä käsitin, siitä saat olla aivan varma."
"Käsittänyt? Mitä tarkoitat, Bo?"
"Tarkoitan, ettei tuo pitkätukkainen roikale lainkaan ymmärtänyt,
millainen vaara häntä uhkasi. Mutta minä tunsin sen. Jokin valkeni
minulle sisässäni. Dale ei viitsinyt käsitellä häntä vakavasti
ollenkaan."
"Riggs tulee eno Alin luo yhtä varmasti kuin olen syntynyt", sanoi
Helen.
"Anna hänen vain tulla", vastasi Bo halveksivasti. "Nell, sinun ei
tarvitse enää milloinkaan vaivata päätäsi hänen vuokseen. Lyön vaikka
vetoa, ettei täällä ole muita kuin miehiä. Enkä haluaisi olla Harve
Riggsin kengissä suurestakaan summasta."
Sitten alkoi Bo puhua enostaan ja tämän kohtalokkaasta sairaudesta
siirtyäkseen sen jälkeen kotiin jääneihin rakkaihin omaisiin, jotka nyt
tuntuivat olevan maailman toisessa laidassa. Sitten hän murtui, itkeä
tuhersi ja nukkui lopulta Helenin olkapäätä vasten.
Helen ei kumminkaan voinut nukkua, vaikka hän olisi halunnutkin.
Hän oli aina niin kauan kuin hän voi muistaa ikävöinyt liikkuvaa
ja toimeliasta elämää, ja paremman puutteessa oli hän haaveillut
mustalaisista. Ja nyt hämmästytti se häntä julmasti, että jos nämä
hänen Länteen tulonsa ensimmäiset tunnit ennustivat vain samanlaista
tulevaisuutta, oli hän saapa ikävänsä enemmänkin kuin tyydytetyksi.
Äkkiä alkoivat vaunut kulkea hitaammin ja hitaammin, kunnes ne
lopulta kokonaan pysähtyivät. Sitten kuului hevosten huountaa,
valjaat narisivat ja miehet kuiskailivat. Muuten oli kaikki
äärettömän rauhallista. Helen kurkisti ulos luullen, että siellä oli
säkkipimeä. Ja pimeä siellä olikin, mutta pimeys oli läpikuultavaa.
Hämmästyksekseen voi hän nähdä pitkän matkan päähän, Kiitävä tähti
virkisti hänen mieltään. Miehet kuuntelivat. Hänkin kuunteli, mutta hän
ei voinut kuulla muuta kuin vaunujen hiljaista narinaa. Äkkiä hoputti
ajaja hevosiaan ja niin lähdettiin uudestaan eteenpäin.
Hetkisen vyöryivät vaunut nopeasti eteenpäin selvästi jotakin alamäkeä,
heiluen puolelta toiselle ja ritisten kuin kappaleihin hajoamaisillaan.
Päästyään tasangolle hiljensivät hevoset jälleen vauhtiaan, vaunut
pysähtyivät taasen hetkiseksi, läksivät jälleen liikkeelle ja sitten
alkoi vaivalloinen kiipeäminen. Helen kuvitteli, että he olivat
kulkeneet jo peninkulmittain. Erämaa näytti muuttuvan aaltoilevaksi,
kallioisemmaksi ja tummia pyöreitä pensaita näkyi siellä täällä. Tie
muuttui kuoppaiseksi ja kallioiseksi, ja kun vaunut alkoivat vieriä
toista rinnettä alas, sen hurja heiluminen herätti Bon ja heitti hänet
melkein pois Helenin sylistä.
"Missä minä nyt olen?" kysyi Bo hämmentyneenä.
"Bo, sydämesi toiveet näyttävät toteutuvan. En kumminkaan voi
ilmoittaa sinulle, missä nyt olet."
Bo heräsi nyt kokonaan, mitä ei voida ihmetelläkään, kun otetaan
huomioon vanhojen vaunujen heiluminen.
"Pidä minusta kiinni, Nell. Hevoset ovat pillastuneet."
"Mielestäni olemme jo tulleet tuhannen peninkulmaa tällä tavoin",
vastasi Helen. "Minulla ei ole enää ehyttä luuta ruumiissani."
Bo kurkisti ikkunasta.
"Ah, miten siellä on pimeää ja autiota! Kaikki olisi kumminkin hyvin,
ellei olisi niin kylmä. Minua palelee."
"Muistaakseni pidät kylmästä ilmasta", pilkkasi Helen.
"Kuulehan, Nell, luullakseni rupeat jo puhumaan entiseen tapaasi",
vastasi Bo.
Oli vaikeata pysytellä istuimella lähellä toisiaan ja pidellä
vielä vaippoja tiukasti ympärillä, mutta he onnistuivat kumminkin,
lukuunottamatta kuoppaisimpia paikkoja, joissa he hypähtelivät sinne
tänne. Bo kolhaisi kovasti päänsä.
"Voi, voi!" hän vaikeroi. "Nell Rayner, en anna sinulle milloinkaan
anteeksi, että otit minut mukaasi tälle kauhealle matkalle."
"Ajattele vain kaunista las vegasilaista paimentasi", vastasi Helen.
Joko tämä huomautus vaimensi Bon tahi vihjaus riitti saamaan hänet
suhtautumaan myötämielisesti matkan aiheuttamiin vaivoihin.
Sillä aikaa kuin he puhuivat, vaikenivat ja koettivat nukkua, hoiti
vaunujen ajaja tointaan sellaisten Lännen miesten tapaan, jotka
tietävät, miten hevosista on saatava kaikki irti huonoilla teillä
matkan jatkamiseksi.
Silloin tällöin pysähtyivät vaunut ja olivat niin kauan aikaa
paikoillaan miesten kuiskaillessa, että Helen ja Bo rupesivat
pelkäämään.
Äkkiä kuului etempää tieltä pimeästä kimakka vihellys.
"Roy siellä on", sanoi Joe Beeman hiljaa.
"Varmasti! Ja hänen tulonsa luoksemme näin pian ennustaa pahaa", vastasi
Dale. "Aja vain, Bill!"
"Ehkä se tuntuu nopealta sinusta", mumisi ajaja, "mutta ellemme ole
jo tulleet kolmeakymmentä peninkulmaa ja ellei tuo kukkula tuolla ole
poikkeamispaikkamme, en tiedä mitään."
Vaunut vierivät vielä vähän matkaa Helenin ja Bon painautuessa likelle
toisiaan ja arvaillessa hengitystään pidättäen, mitä ensimmäiseksi
tulee tapahtumaan.
Sitten seisahtuivat vaunut jälleen kokonaan. Helen kuuli, miten miesten
kengät kolisivat heidän astuessaan ja miten hevoset korskahtelivat.
"Nell, näen hevosia", kuiskasi Bo kiihkeästi. "Katso! tuolla tien
vieressä, ja tuolta tulee muudan mies. Voi, ellei hän olekaan joku
noista saattajiemme odottamista miehistä!"
Helen kurkisti ulos ja huomasi pitkän tumman rauhallisesti liikkuvan
hahmon ja sen takana himmeästi näkyviä hevosia, ja sitten vaaleampia
esineitä, joita hän luuli tavaroiksi.
Nyt tuli Dalekin näkyviin ja kohtasi tulijan tiellä.
"Päivää, Milt. Sait varmaankin tytön heti mukaasi, sillä muuten et
olisi vielä täällä", sanoi tulija hillitysti.
"Roy, sain sieltä mukaani parikin tyttöä -- sisaruksia", vastasi Dale.
Roy vihelsi hiljaa. Sitten ilmestyi pimeästä toinenkin pitkä
metsästäjä, jota Dale tervehti.
"Nyt pojat, mitä tiedätte Ansonin miehistä?" kysyi Dale.
"He ovat nyt parhaillaan Snowdropissa. Juovat ja riitelevät.
Luullakseni lähtevät he sieltä auringon noustessa", vastasi Roy.
"Oletko jo odottanut meitä kauankin?"
"Ehkä pari tuntia."
"Sivuuttiko muudan ratsastaja teidät?"
"Ei."
"Roy, eräs vieras ratsastaja sivuutti meidät ennen pimeää. Hän ratsasti
kovasti ja on sivuuttanut tämän paikan ennen tuloamme."
"En pidä tuosta uutisesta", sanoi Roy jyrkästi. "Kiiruhtakaamme.
Saatuanne tytöt hevosen selkään tarvitsette niin pitkän etumatkan kuin
suinkin. Hei, John!"
"Snake Anson osaa kyllä seurata hevostenkin jälkiä", vastasi kolmas
mies.
"Milt, sano nyt sinäkin mielipiteesi", jatkoi Roy katsellen tähtiä.
"Aamu alkaa jo pian sarastaa. Tässä on tienhaara, täällä ovat myös
hevosesi ja varusteet. Voit olla jo metsässä auringon noustessa."
Seuraavan vaitiolon kestäessä voi Helen kuulla oman sydämensä sykinnän
ja pienen sisarensa huohottavan hengityksen. Molemmat katselivat ulos
pitäen toisiaan käsistä kiinni ja vahtivat ja kuuntelivat jännittyneinä
ja tarkkaavaisesti.
"On mahdollista, ettei tuo öinen ratsastaja ollutkaan mikään
sananviejä Ansonille", sanoi Dale. "Siinä tapauksessa ei Anson voi
saada vaunujemme pyörien eikä hevostemme jäljistä mitään selvää. Hän
menee suoraan oikeita postivaunuja vastaan. Bill, voitko saavuttaa nuo
tulevat vaunut ennen Ansonin tuloa?"
"Kyllä, luullakseni se ei ole ollenkaan vaikeatakaan", vastasi Bill.
"Hyvä sitten", jatkoi Dale heti. "John, sinä Joe ja Hal ratsastatte
takaisin noita oikeita postivaunuja vastaan. Kun tapaatte ne, seuraatte
niitä, kunnes Anson ne pysähdyttää."
"Se on minusta mieluista hommaa", sanoi John venytellen.
"Mielelläni sekautuisin siihen minäkin", sanoi Roy julmasti.
"Ei ollenkaan. Tarvitsen sinua, kunnes olen päässyt turvaan metsiin.
Bill, ojenna matkatavarat tänne. Roy, auta sinä minua niiden
kiinnisitomisessa. Saitko kaikkea, mitä halusin?"
"Varmasti. Elleivät nuo nuoret neidit ole hyvin vaateliaita, voit
elättää heitä vallan hyvin pari kuukautta."
Dale kääntyi ja tultuaan vaunujen luo avasi hän oven.
"Tytöt, koska olette hereillänne, niin tulkaa ulos!" huudahti hän.
Bo totteli häntä ensin.
"Nukuin, kunnes nämä ajopelit olivat vähällä kaatua", vastasi hän.
Roy Beemanin hiljainen nauru oli kuvaavaa. Hän otti hatun päästään
seisoen vaiti ollen. Vanha ajaja tukahdutti äänekkään naurunhohotuksen.
"Ajopelit! Onko nyt kuultu mokomaa? Kuulitko, Joe, nimityksen? Kaikki
sukkelat tytöt eivät ole syntyneet Lännessä."
Kun Helen seurasi viittoineen ja koreineen, auttoi Bo häntä, ja Helen
tunsi tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan. Roy näytti sekä
ystävälliseltä että kunnioittavalta, ja Helen tunsi, miten huolestunut
Roy oli. Kun hän laskeutui vaunusta, kiinnitti hän huomionsa Royn
suureen, alhaalla riippuvaan revolveriin.
Dale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja,
jotka hän asetti hiekalle.
"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian
jäljessä", määräsi Dale.
"Niin, tytöt", sanoi Bill katsoen heihin, "olen hyvin iloinen saatuani
tutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia
ja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin
olette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan
seuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja
muuttaaksenne uskontoanne, ja --"
"Vaikene jo, sinä vanha karhu!" keskeytti Dale tuimasti.
"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!" lopetti Bill
ruvetessaan selvittelemään ohjaksia.
Bo lausui jäähyväiset hyvin selvästi, mutta Helen voi ainoastaan
mumista omansa. He näyttivät saaneen vanhasta ajajasta ystävän.
Sitten hevoset kääntyivät ja korskahtelivat, vaunut läksivät
risahdellen liikkeelle ja katosivat lopulta pimeään.
"Tehän aivan värisette vilusta", sanoi Dale katsahtaen Heleniin. Hän
tunsi Dalen suuren ja kovan käden puristavan omaansa. "Kylmä kuin jää."
"Minun onkin kylmä", vastasi Helen. "Luullakseni emme pukeutuneet
tarpeeksi lämpimästi."
"Nell, saatuamme paistua koko eilisen päivän palelee meitä nyt",
selitti Bo. "En tiennyt ollenkaan, että täällä on öisin talvi."
"Neiti, eikö teillä ole lämpimiä sormikkaita ja päällystakkia?" kysyi
Roy huolissaan. "Kylmät tunnit eivät ole vielä oikeastaan alkaneetkaan."
"Nell, meillä on paksuja sormikkaita, ratsastuspukuja ja kenkiä, kaikki
uusia ja hienoja, tässä mustassa laatikossa", sanoi Bo potkaisten
innoissaan erästä läheisyydessä olevaa laatikkoa.
"Niin meillä onkin, ja ne tulevatkin meille hyvään tarpeeseen tänä
yönä", vastasi Helen.
"Neiti, menettelette viisaasti, jos vaihdatte pukuanne nyt heti",
sanoi Roy innokkaasti. "Silloin ette tuhlaa aikaa sellaiseen pitkällä
matkallanne ja säästytte monilta vaivoilta ennen auringonnousua."
Helen tuijotti tuohon nuorukaiseen, jonka luonnollisuus hämmästytti
hänet kokonaan. Häntä pyydettiin vaihtamaan matkapuku ratsastuspukuun
jossakin täällä ulkona kylmässä ja tuulisessa erämaassa keskellä yötä
vieraiden nuorten miesten joukossa.
"Bo, mitä laatikkoa tarkoitatte?" kysyi Dale kuin sisareltaan. Kun Bo
näytti sen hänelle, tarttui hän siihen ja sanoi: "Tulkaa kauemmaksi
tiestä."
Bo seurasi häntä ja Helen tunsi koneellisesti seuraavansa heitä. Dale
ohjasi heidät muutamien askelten päähän tiestä matalien pensasten
taakse.
"Kiiruhtakaa ja vaihtakaa pukuanne täällä. Sidomme matkatavaranne
hevosten selkään unohtamatta jättää paikkaa tällekin."
Sitten hän poistui häviten näkyvistä otettuaan muutamia askelia.
Bo istuutui alkaen aukoa kenkäinsä nauhoja. Helen voi juuri nähdä hänen
kalpeat kauniit kasvonsa ja loistavat silmänsä tähtien valossa. Hänelle
selveni silloin, että Bo onnistui heti suhtautumaan paljon paremmin
Lännen hämään kuin hän.
"Nell, nuo miehet ovat hyvin kilttejä", sanoi Bo miettiväisesti. "Onko
sinun kylmä? Hänhän pyysi meitä kiiruhtamaan."
Helen ei voinut ollenkaan ymmärtää, miten hän milloinkaan tuli
aloittaneeksi riisuutumista tuolla aukeassa ja tuulisessa erämaassa,
mutta sitten kun hän ryhtyi työhön, huomasi hän siihen tarvittavan
enemmän päättäväisyyttä kuin rohkeutta. Kylmä tuuli puhalsi suoraan
hänen lävitseen. Hän voi melkein nauraa tavalle, millä Bo käsitteli
vaatekappaleitaan.
"U-hu-hu-huu!" kalisivat Bon hampaat. "Minun ei ole elämässäni ollut
näin kylmä. Nell Rayner, antakoon hyvä Jumala sinulle anteeksi."
Helenillä oli tarpeeksi työtä pukeutumisessaan voidakseen puhua. Hän
oli kyllä voimakas ja terve tyttö, nopea ja kätevä töissään, mutta
tämä ruumiillinen kidutus, jollaiseen hän ei milloinkaan ennen ollut
joutunut, melkein tainnutti hänet. Bo joutui valmiiksi ennen häntä,
auttoi häntä napittamisessa ja nauhoitti hänen toisen kenkänsä. Sitten
sulloi Helen matkapuvut laatikkoon kylmästä kihelmöivin käsin.
"Kas niin! Mutta millainen kauhea sekasotku tuolla laatikossa onkaan!"
huudahti Helen. "Ah, Bo, meidän kauniit matkapukumme."
"Silitämme ne huomenna jollakin pölkyllä", vastasi Bo kalisevin hampain.
He läksivät tielle päin. Omituista kyllä ei Bo kantanut osaansa
taakasta eikä kävellyt vakavastikaan.
Miehet odottivat hevosineen, joista muudan kantoi tavaroita.
"Jouduitte melko nopeasti", sanoi Dale ottaen laatikon Heleniltä. "Roy,
auta heidät satulaan sillä aikaa kuin sidon tämän laatikon kiinni."
Roy talutti joukosta pari hevosta.
"Nouskaa nyt satulaan", sanoi hän tarkoittaen Bota. "Tämän satulan
jalustimet ovat lyhyet."
Bo oli kyllä taitava tuohon hommaan, mutta tällä hetkellä liikkui hän
niin hitaasti ja omituisesti, ettei Helen tahtonut uskoa silmiään.
"Miltä jalustimet tuntuvat?" kysyi Roy. "Nouskaa niihin seisomaan.
Luullakseni pitäisi niiden sopia. Olkaa varovainen nyt, sillä hevonen
on hieman arka. Hillitkää sitä."
Bo ei ollut nyt ollenkaan sen maineen arvoinen, jollaiseksi Helen oli
häntä sanonut.
"Nyt, neiti, on teidän vuoronne", sanoi Roy Helenille. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tunsi Helen istuvansa mustan virkun hevosen selässä.
Vaikka hän olikin aivan jäykkä vilusta, tunsi hän kumminkin veren
virtaavan nopeasti suonissa.
Roy laittoi jalustimet kuntoon nopeasti.
"Olette pitempi kuin luulinkaan", sanoi hän. "Nouskaa nyt, mutta
nostakaa jalkojanne. Kas niin. Olen iloinen, että teillä on tuollaiset
paksut pehmeät kengät. Ehkä ratsastammekin yhtä kyytiä Valkoisten
vuorten yli."
"Bo, kuulitko hänen sanansa?" huusi Helen.
Mutta Bo ei vastannut, vaan istui melko luonnottomasti satulassa. Helen
tuli levottomaksi. Juuri silloin palasi Dale heidän luokseen.
"Onko kaikki kunnossa, Roy?"
"On."
Dale tuli Helenin viereen. Kuinka pitkä hän olikaan! Hänen leveät
hartiansa näyttivät olevan satulannupin korkeudella. Hän taputteli
hellästi hevosta.
"Sen nimi on Ranger ja se on tämän seudun nopein ja paras hevonen."
"On varmasti, ellei raudikkoani oteta lukuun", vahvisti Roy.
"Roy, jos ratsastaisit Rangerilla, voittaisi se varmasti suosikkisi",
sanoi Dale. "Voimme lähteä nyt. Roy, sinun on ohjattava kuormahevosia."
Hän tarkasti vielä Helenin satulaa ja meni sitten katsomaan Bota.
"Oletteko kunnossa?" kysyi hän nopeasti.
Bo nojautui satulassaan.
"Olen melkein kuolemaisillani viluun", vastasi tämä heikosti. Hänen
kasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta tähtien valossa. Helen huomasi, että
Bo oli enemmänkin kuin viluissaan.
"Ah, Bo!" huudahti hän levottomasti.
"Nell, älä ole milläsikään nyt!"
"Sallikaa minun kantaa teitä", ehdotti Dale.
"Ei. Aion ratsastaa tällä hevosella tahi kuolla", vastasi Bo kiihkeästi.
Miehet katsoivat hänen kalpeihin kasvoihinsa ja sitten toisiinsa.
Sitten meni Roy tiellä olevan tumman hevosjoukon luo ja Dale hyppäsi
likimmäisen hevosen selkään.
"Pysytelkää aivan minun kintereilläni!" sanoi hän.
Bo seurasi häntä ja Helen ratsasti jälkimmäisenä.
Helen kuvitteli olevansa juuri heräämäisillään jostakin unesta. Äkkiä
hän kai havahtuisi hätkähtäen nähdäkseen kodissaan olevan pienen
huoneensa vaaleat seinät ja kuullakseen kirsikkapuiden oksien kahinan
ikkunaa vasten ja vanhan kimeä-äänisen kukon ilmoituksen aamun jo
alkavasta sarastuksesta.