Helen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo
neljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän
huomion.
Sisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias
tyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen
sanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin
lumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta
elämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne;
vaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä.
Velvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe
hoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon
tarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään
ja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka
vanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli
tämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa
rukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen,
kauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten
ja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan
tasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän
jonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa,
lampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan
tuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen
olivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt
jollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.
Huomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille
onnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku
hänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi
merkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs
oli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa.
Hänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka
hyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän
ei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä
mitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä
ja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas,
vaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja
huonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita,
joissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut
tarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet
ovat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla,
kun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti
Heleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.
Tämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt
muodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa
Lännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla
hänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka
mihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan,
tunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta.
Mutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus
koputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei
olisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt.
Ja kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa
ivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat
olleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä
häntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen
sykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi.
Tuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli
kirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän
aikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen
samanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo
Riggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti
Helen hänet mielestään.
Kun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia
maisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta
Bosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia
kallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.
Hän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien
harjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen
loiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään
liikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon
riemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja
väriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren
eväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.
He istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori
ylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko
maallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he
olivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan
heistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin
mielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita
ja käytännöllisiä pukuja.
Tytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät
katsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti
matkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli.
Jokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan
illallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt
tuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän
mielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja
tarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä,
naisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen
köyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan
koteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti
kumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista
katsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden
välissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman
yksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo
etäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman
toisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa
eikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat
hämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia
jokia, ei huomannut vettä ollenkaan.
Sitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa,
kylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet
alkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat
päänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.
Varhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi
pohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.
"Voi, katsohan!" huudahti Bo hurmaantuneena. "Lehmänpaimenia! Ah, Nell,
katsohan nyt!"
Helen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä
todellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa.
Hänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka
loistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.
Karkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia
ja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja
ja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja
tarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä
komeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine
huivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine
kannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän
sanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt
istuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei
hän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti.
Hän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja
rauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi
katsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän
tuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.
"Hyvää huomenta", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti.
"Mihin olette te matkalla?"
Hänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys
miellyttivät Heleniä uutuudellaan.
"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissa
Valkoisille vuorille", vastasi Helen.
Paimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt
ilme.
"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo
seudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?"
"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä", vastasi Helen.
"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista.
Menette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?"
"Hänen talostaan on tuleva vastainen kotimme."
"Suurenmoista, sillä täällä Lännessä tarvitaan tyttöjä. Niin, olen
kuullut Alista. Hän on muudan vanha arizonalainen karjankasvattaja,
joka on asettunut asumaan tuonne lammasmaahan. Sellainen on
taantumusta. Arvailen nyt, että jos sattuisin tulemaan sinnepäin ja
kysyisin häneltä työtä, niin mahtaisinko sellaista saada?"
Hänen tyyni hymynsä oli tarttuvaa ja hänen tarkoituksensa oli selvä
kuin kristallikirkas vesi. Katse, jonka hän oli kiinnittänyt Bohun,
miellytti jollakin tavoin Heleniä. Parin viimeisen vuoden kuluessa,
jolloin Bo oli vain kaunistumistaan kaunistunut, oli hän ollut
ihailevien katseiden magneetti. Tuon paimenenkin silmissä oli samassa
sekä kunnioittava että ihaileva ja huvitettu ilme. Se ei todellakaan
mennyt hukkaan, kun Bosta oli kysymys.
"Enoni mainitsi kerran kirjeessään, ettei hänellä milloinkaan ole
tarpeeksi miehiä kartanon hoitamiseen", vastasi Helen hymyillen.
"Tulen varmasti sinne. Vannon, että matkani olisikin nyt kaikissa
tapauksissa suuntautunut sinnepäin."
Hän tuntui niin lyhytsanaiselta, tyyneltä ja miellyttävältä, ettei
hänen puheeseensa voitu oikein suhtautua vakavasti, mutta kumminkin
Helenin terävä huomiokyky totesi hänessä olevan rohkeutta, jotakin
tuollaista, joka oli samalla kertaa sekä nopeaa että valpasta. Hänen
viimeiset sanansa olivat yhtä selvät kuin hänen Bohun suuntaamansa
hellä katsekin.
Helenin luonteessa oli vallaton piirre, joka, vaikka hän voikin
sen hillitä, joskus kumminkin sai vallan, ja Bo, joka nyt kerran
itsepäisessä elämässään oli joutunut sanattomaksi, tarjosi nyt sopivan
tilaisuuden.
"Ehkä pieni sisareni suostuu puhumaan puolestanne eno Alille", sanoi
Helen. Juuri silloin juna liikahti ja lähti hitaasti liikkeelle. Paimen
astui pari pitkää askelta sen rinnalla, jolloin hänen kuumenneet
poikamaiset kasvonsa olivat melkein ikkunan tasalla. Hänen silmänsä,
jotka nyt näyttivät ujoilta ja hieman toivovilta, mutta kumminkin
rohkeilta, olivat yhä kiintyneet Bohun.
"Hyvästi -- lemmittyni!" hän huudahti.
Sitten hän pysähtyi häviten näkyvistä.
"Kas niin!" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi
iloissaan. "Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan."
Bo oli punastunut kauniisti.
"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?" huudahti hän loistavin silmin.
"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän
kumminkin oli", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut
häneen.
Oli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos
ikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi
pettymyksekseen.
"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?" kysyi Bo.
"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä."
"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä
tuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon
Harve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin."
Helen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja
senkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen.
Helenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen
tytön sekä äiti että suojelija.
Kerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään
ja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja
kertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet
espanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään.
Bo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua
tarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta
junailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun
juna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja
jossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat
villeillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.
"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!" huudahti hän kerran
pahoittelevasti.
"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä
vihamielisiä intiaaneja?" kysyi Helen.
"Haluaisin varmasti", kuului suora vastaus.
"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo."
"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista."
He saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä
merkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli
ollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella
suurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä
meksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja
makailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein
mahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta,
kannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei
tuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi
auttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen -- palvelus josta
Helen oli hänelle hyvin kiitollinen.
"Albuquerque on huono paikka", sanoi jarrumies. "Teidän on parasta
pysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain
matkallenne!"
Vaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka
olivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli
vain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty
tavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että
hän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa
epäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään,
oli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt
kiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi
hämmästyksestä samoin kuin suukin.
"Nell, tuolla on Riggs!" hän kuiskasi. "Hän on tulossa tähän junaan."
"Bo, näin hänet jo eilen", vastasi Helen vakavasti
"Hän siis seuraa sinua, tuo -- tuo --"
"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän
suhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin
seurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa."
"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen
kanssaan?"
"En, ellei minun ole pakko."
Vaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä
miehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn
uuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja
puhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.
Sitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus
mukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla
oli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä
kun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut
oli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi,
liehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat
silmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet
tekivät huomautuksiaan.
Kun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän
suoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa
penkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin
käsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat
tirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka
ja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin
kotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.
"Halloo, Nell!" hän sanoi. "Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne
minut?"
"En ollenkaan", vastasi Helen kylmästi.
"Lyön vaikka vetoa, että olette."
"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona,
ettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne."
"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan,
on kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen."
"Silloin olette te seurannut minua tänne?" kysyi Helen, ja huolimatta
hänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.
"Niin olenkin", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä
paljon itseään kuin Heleniäkin.
"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan
toivotonta?"
"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei
kukaan muukaan teitä saa", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa
äänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden
janoakin. "Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa
tapauksissa ennemmin tahi myöhemmin."
"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?" änkytti Helen heltyen hetkeksi.
"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä", selitti Riggs.
Silloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.
"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha", tiuskaisi hän
sointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. "Sanon teille ja vannonkin sen,
että jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen
karkoittaa teidät ainaiseksi seudulta."
"Halloo, Pippuri!" vastasi Riggs kylmästi. "Huomaan, ettei käytöksesi
ole muuttunut, ja kuulen, että olet yhtä hullautunut paimeniin kuin
ennenkin."
"Ihmisten ei ole pakko olla kohteliaita --"
"Bo, ole vaiti!" keskeytti Helen nuhtelevasti. Oli vaikeata moittia
Bota juuri silloin, sillä tuo nuori neiti ei pelännyt ollenkaan
Riggsiä. Hän näytti todellakin aivan siltä kuin hän olisi voinut lyödä
miestä korvalle. Ja Helen totesi, että vaikka hän oli ymmärtänytkin,
mitä kodin vaihtaminen tähän villiin maahan merkitsi, ja vaikka hän
oli päättänytkin pysyä urhoollisena, jätti kumminkin itseluottamuksen
todellinen alkukoe hänen mielensä heikoksi. Mutta juuri nyt tuntui
hän saaneen pienestä tulisilmäisestä sisarestansa suojelijan. Helen
luuli Bon helposti mukautuvan Lännen tapoihin, Bo kun oli niin nuori,
levollinen ja vaikutteille altis.
Bo käänsi nyt selkänsä Riggsille ja katseli ikkunasta maisemaa. Mies
nauroi, nousi ja kumartui Heleniin päin.
"Nell, aion matkustaa sinne, minne tekin", sanoi hän vakavasti. "Voitte
suhtautua siihen ystävällisesti tahi vihamielisesti, miten vain
haluatte. Mutta jos teillä on vielä sen verran järkeä jäljellä, niin
älkää usuttako ketään kimppuuni. Voi nimittäin sattua, että kohtelen
tuota henkilöä huonosti. Mielestäni olisi parempi, että olisimme
ystäviä, sillä aion pitää teitä silmällä huolimatta siitä, annatteko
siihen suostumuksenne vai ettekö."
Tuo mies oli ennen vaivannut Heleniä ja sitten uhannut, mutta nyt oli
hänen pakko julistautua miehen vilpittömäksi viholliseksi. Kuinka
vastenmielinen tuo ajatus, että mies piti itseään hänen uuteen
elämäänsä kuuluvana olikin, oli se kumminkin tosi. Hän oli olemassa
ja hän voi seurata Helenin hommia. Helen ei voinut sille mitään. Hän
vihasi pakkoa kiinnittää niin suurta huomiota mieheen, ja äkkiä tunsi
hän vihaavansa Riggsiä kuumasti ja leppymättömästi.
"Ei teidän tarvitse pitää minusta huolta, sillä osaan sen taidon jo
itsekin", sanoi hän kääntäessään Riggsille selkänsä. Hän kuuli Riggsin
mumisevan jotakin partaansa ja poistuvan kauemmaksi vaunuun. Silloin
tarttui Bo hänen käteensä.
"Viis hänestä, Nell", kuiskasi hän. "Muistat kai, mitä vanha sheriffi
Haines sanoi Riggsistä? 'Tuollainenko pöyhkeilijä olisi revolverilla
ampuja! Jos hän joskus joutuu todelliseen Lännen kylään, karkoitetaan
hänet kyllä sieltä.' Toivon, että tuo punakka paimeneni olisi tullut
mukaamme tähän junaan."
Helen tunsi olevansa iloinen, että hän oli suostunut Bon kiihkeihin
pyyntöihin ottaa hänet mukaan Länteen. Luonne, joka oli tehnyt Bon
parantumattomaksi kotona, tekisi ehkä hänen elämänsä hyvin onnelliseksi
tässä vapaassa maassa. Kumminkin nauroi Helen sisarelleen hyvin
lämpimästi ja kiitollisesti.
"Sinun punakka paimenesiko? Bo-raukka, olithan aivan jäykkä pelosta, ja
kumminkin haluat nyt saada hänet."
"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen", vastasi Bo haaveillen.
"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen
nähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään
heistä."
"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän
tulee Pineen."
"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen
ulkonäöstään, Bo."
"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi ja
viimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi... Ah, nyt lähtee juna!
Hyvästi, Albuker-- Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan?
Nell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään."
Silloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja
kuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin
loppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria
tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.
Rio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä
muutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä
suuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi
kimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti
katsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat
säikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti
riemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin,
jotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen
näki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi
kumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja
tuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän
häneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita
eikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala
synnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä
hän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli
kiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia
peloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa.
Ja tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla
tuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren
järkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys
tuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten
jyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen.
Hänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen
kuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.
Lopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään
elämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi
hän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin
tuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien
tuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja
lämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui
häilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen
ruumiillinen vastaanottavaisuutensa -- hänen silmiensä ja aistiensa
suhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.
Naisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään.
Niin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta
kuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä
milloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan
maan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa
tehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan
ulospäin.
Hän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan
kulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat
korvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla
kalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla
tasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla
kuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa,
kimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa
keltaiset ja siniset kukat kukkivat.
Hän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen
väri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän
Arizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä
ylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen
laitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia,
susia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika,
tuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle
nimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka
olivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen
kaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli
salattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä
oli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut
syntynyt pojaksi.
Aika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi
aina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan
muuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta.
Bo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli
junailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän
oli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja
mitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen,
josta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan
tietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän
päästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja
ivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli
kumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei
ollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä
muuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa
tulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä
Snowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä
Magdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän
pitkän matkan pahin ja peloittavin osa.
"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!" huudahti Bo iloissaan.
"Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle."
"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin", sanoi Helen
miettiväisesti.
"Varmasti!" vastasi vastustamaton Bo.
Juna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä
lentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain
taakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin
sydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja
kävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja
pumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa.
Kuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa
seinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia
tiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten
juoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän
rakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli
kömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.
Helen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi
hän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja
juttelivat.
Juna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon
intiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin
tyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi.
Hän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi
jonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä,
harteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen
toistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun
pukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.