Milt Dale nousi tyynesti istualleen katsellakseen ajattelevin silmin
pimeään.
Hän oli kolmikymmenvuotias. Neljäntoista vuotiaana poikasena oli hän
paennut Iowassa olevasta kodistaan ja koulusta yhtyäkseen erääseen
uudisasukkaiden vaunumatkueeseen, ja hän oli ensimmäisiä Valkoisten
vuorten rinteille rakennettujen hirsimökkien näkijöitä. Mutta hän ei
ruvennut maanviljelijäksi, ei lampaidenkasvattajaksi eikä suostunut
yksitoikkoiseen maalaiselämään, vaan oli asustanut nyt kaksitoista
vuotta metsissä tehden silloin tällöin matkoja Pineen, Show Downiin
ja Snowdropiin. Tämä hänen vaihteleva metsäelämänsä ei merkinnyt
kumminkaan sitä, ettei hän olisi välittänyt kylien asukkaista. Hän
välitti heistä päinvastoin paljonkin ja hän oli tervetullut kaikkialle,
mutta hän rakasti vapautta, yksinäisyyttä ja kauneutta villin
alkuperäisellä, vaistomaisella kiihkolla.
Ja tänä iltana oli hän saanut selville ilkeän suunnitelman juuri sitä
miestä vastaan, joka oli ainoa näillä seuduilla asuvista valkoisista,
jota hän ei voinut sanoa ystäväkseen.
"Tuo Beasley-konna!" mumisi hän. "Beasley toimii siis yhdessä Snake
Ansonin kanssa. Hän oli kumminkin oikeassa, sillä Al Auchincloss
on viimeisillään. Vanha mies-raukka! Kun kerron hänelle, ei hän
varmastikaan usko minua."
Tuon suunnitelman keksiminen merkitsi Dalelle, että hänen oli
kiiruhdettava Pineen.
"Muudan kaksikymmenvuotias Helen Rayner niminen tyttö", hän mietiskeli.
"Beasley haluaa saada hänet pois tieltä hinnalla millä tahansa. Siis
odottaa tyttöä kuolemaakin pahempi kohtalo."
Dale suhtautui elämään sellaisella tyyneydellä ja kohtaloonsa
alistuvaisuudella, jonka vain pitkäaikainen tutustuminen metsän
julmiin tapahtumiin suo. Ilkeät ihmiset tekevät pahoja töitään
samoin kuin villit sudet ahdistavat hirveä. Hän oli ampunutkin susia
tuon seikan vuoksi. Valkoisten miesten kanssa, olivatpa ne sitten
hyviä tahi pahoja, ei hän ollut vielä riidellyt. Vanhat naiset ja
lapset turvautuivat häneen, mutta hän ei ollut vielä ikinä kiintynyt
keneenkään tyttöön. Senvuoksi tuntuikin tämä kuvittelu Helen Rayneristä
oudolta Dalestä, ja hän totesi nopeasti, että hän aikoi jollakin
tavoin pettää Beasleyn auttaakseen vanhaa Al Auchinclossia ainoastaan
tuon tytön vuoksi. Ehkä tyttö olikin jo matkalla Länteen yksinään,
innokkaana ja toivehikkaana tulevasta kodista. Kuinka vähän ihmiset
tietävätkään, mikä heitä odottaa matkan päässä! Monen tie katkeaa äkkiä
metsässä, ja ainoastaan kokeneet metsästäjät voivat saada surunäytelmän
selville.
"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce
Swampista", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti
tuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen
menetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta
nähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman
selvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia.
Ja vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren
tavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten
välisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan,
kun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä
ansaa.
"Vanha Al ei halua kuunnella minua", mietti Dale. "Ja vaikka hän
suostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan
muukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä
haltuunsa."
Näillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman
suhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen.
Otettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta.
Yö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita
pilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa
sadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista
kohinaa.
"Minun on totisesti parasta pysyä täällä", hän sanoi mennen tulen luo.
Hiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille
pienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski
hetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä,
sitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen
metsästäjä, joka tyytyy vähään.
Hän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään
lämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä
kekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui
vähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän
ruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin
vesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen
hiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka
olivat omituisia kuin unet.
Äkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.
Kun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.
Yön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla
kasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin
puistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti,
missä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla
ja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten
kirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi
vastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.
Tämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin
auringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua
ja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta
kuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat
pitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa
hän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.
Dale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta
kiipeämisestä, mutta "senacat", kuten meksikolaiset lammaspaimenet
noita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät
ja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi
vastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille
harjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla
harjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu
ja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö
esine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki
tuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui
muutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa,
jonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät
lentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä.
Jokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon
siemeniä.
Hänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä
tuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset
saadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire,
ei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.
Vihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset
ja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen
erillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja
joustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä
kaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään -- pienet ruskeat ja
hieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat
tummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset
korvat.
Mäntyvyöhyke päättyi äkkiä avaraan, harmaaseen ja aaltoilevaan
aukeaan maahan, joka muistutti suuresti ruoho-aavikkoa. Sekä lähempää
että kauempaa näkyi kukkuloita ja haapaviidakoiden punakeltainen
väri kimalteli aamu-auringon valossa. Dale peloitti parven villejä
kalkkunoita, niitä oli siinä arviolta noin neljäkymmentä, ja niiden
harmaa höyhenpuku, jossa oli valkoisia pilkkuja, ja miellyttävät
solakat ruumiit ilmaisivat hänelle niiden olevan naaraita. Joukossa
ei ollut ainoatakaan kukkoa. Ne alkoivat juoksennella sinne tänne
ruohokossa niin että niiden päät vain vilahtelivat, ja lopulta ne
katosivat kokonaan. Dale huomasi vilahdukselta väijyviä arosusia,
jotka varmaankin olivat vaanineet kalkkunoita. Kun ne huomasivat hänet
ja pakenivat metsään, ampui hän nopeasti likimmäistä. Hänen luotinsa
sattui alas, kuten hän oli tarkoittanutkin, mutta liian alas, ja
susi sai vain naamaansa maata ja männynneulasia. Siitä se säikähti
niin, että se syöksyi syrjään sokeasti, törmäsi muutamaan puuhun,
hyppäsi taasen jaloilleen ja pelastui lopulta metsään. Dalea huvitti
tällainen. Hän taisteli kaikkia metsän ryösteleviä petoja vastaan,
vaikka hän olikin oppinut huomaamaan, että pantterit ja karhut, sudet
ja ketut olivat yhtä tarpeelliset luonnon suuressa järjestelmässä kuin
kaikki nuo villit, rauhalliset ja kauniit eläimetkin, joita nuo pedot
metsästelivät. Mutta hän piti kumminkin toisista enemmän kuin toisista
ja valitti selittämätöntä julmuutta.
Hän kulki tuon laajan ruohoisen tasangon poikki ja saapui toiselle
asteittaiselle alamäelle, jossa haavat ja männyt varjostivat matalaa
syvännettä ja lämpimät aurinkoiset aukiot reunustivat kimaltelevaa
puroa. Hän kuuli äkkiä kalkkunoiden kaakatusta, ja se oli merkki
hänelle, että hän muuttaisi suuntaansa ja kiertäisi kyyrysillään erään
haavikon ympäri. Muutamassa aurinkoisessa ruohoakasvavassa aukiossa
oli toistakymmentä suurta kalkkunakukkoa, jotka kaikki epäilevästi
katselivat häneen päin pystyssä päin ja niille ominaisin villeiltä
näyttävin ilmein. Vanhoja villejä kalkkunakukkoja on äärettömän vaikea
väijyä. Dale ampui kumminkin pari niistä. Toiset alkoivat juosta kuin
strutsit ponnahdellen maasta ja levittäen siipensä. Tämä juokseva
alku auttoi niiden raskaat ruumiit surisevaan lentoon. Ne lensivät
matalalla, noin miehen korkeudella ruohosta ja katosivat metsään.
Dale heitti ampumansa kalkkunat olalleen ja jatkoi matkaansa. Pian
saapui hän muutamaan metsässä olevaan aukioon, josta hän voi katsella
peninkulman pituisen, mäntyjä ja setrejä kasvavan rinteen yli autioon
ja kimaltelevaan erämaahan, jota jatkui yhtämittaa hämärästi näkyvälle
tummalle taivaanrannalle asti.
Pinen pieni kylä oli viimeisellä harvaa metsää kasvavalla penkereellä.
Tummavetisen ja nopeasti virtaavan joen suuntaan viepä tie jakoi
tuon puisen rakennusryhmän kahtia, josta kohosi hitaasti sinisiä
savupatsaita. Auringonpaisteessa keltaiselta näyttävät maissi- ja
kaurapellot ympäröivät kylää, ja viheriät kedot, joilla hevoset ja
karja kävivät laitumella, jatkuivat tiheään metsänreunaan saakka. Kylän
paikka näytti luonnolliselta aukeamalta, sillä ei mikään osoittanut,
että siitä olisi kaadettu puita. Maisema oli ehkä liian villi
näyttääkseen ihanalta, mutta se oli rauhallinen ja tyyni ja vaikutti
katsojaan etäiseltä yhteiskunnalta, hyvinvoivalta ja onnelliselta,
sijaitessaan siinä eristettyjen asukkaittensa rauhallisena tyyssijana.
Dale pysähtyi erään sievän, pienen puurakennuksen edustalle, jonka
ympärillä oli auringonkukkien reunustama pieni kasvitarha. Hänen
huutoonsa vastasi muudan vanha, harmaatukkainen ja kumara vaimo, joka
kumminkin oli huomattavasti reipas ilmestyessään ovelle.
"No mutta, eikö siellä olekin Milt Dale!" huudahti hän tervetuliaisiksi.
"Varmasti, rouva Cass", hän vastasi. "Olen tuonut teille kalkkunan."
"Milt, olet niin hyvä poika, ettet milloinkaan unhota leski Cassia.
Millainen kaunis kukko! Ensimmäinen, jonka näen tänä syksynä.
Mieheni Tom toi joskus kotiin samanlaisia kukkoja, ja ehkä hän vielä
ilmestyykin kotiin jolloinkin."
Hänen miehensä, Tom Cass, oli mennyt vuosia sitten metsään milloinkaan
enää sieltä palaamatta. Mutta tuo vanha vaimo odotti häntä vielä eikä
milloinkaan lakannut toivomasta.
"Ihmisiä on eksynyt tuonne metsään ja he ovat tulleet kumminkin
takaisin", vastasi Dale nytkin, kuten usein ennenkin.
"Tule suoraan sisään. Tiedän sinun olevan nälissäsi. Milloin söit,
poikaseni, tuoreita munia ja omenapiirakoita viimeksi, sanopa se?"
"Luultavasti te sen muistatte", vastasi Dale nauraen seuratessaan
emäntää pieneen puhtaaseen keittiöön.
"Herra siunatkoon, siitähän on kuukausia!" vastasi emäntä pudistaen
harmaata päätään. "Milt, sinun on lopetettava tuo villi elämä, mentävä
naimisiin ja perustettava koti."
"Annatte minulle aina saman neuvon."
"Niin annankin ja vielä sinä sen teetkin, saadaanpa vain nähdä.
Istuuduhan nyt siihen, niin piakkoin saat sellaista syötävää, että
sylki valuu suuhusi."
"Oletteko kuullut mitään uutisia, täti?" Dale kysyi.
"Tällaisen kuolleen paikan uutiset on pian kerrottu, erittäinkin nyt,
kun ei kukaan ole käynyt Snowdropissa pariin viikkoon!... Sara Jones
kuoli, tuo vanha raukka. Hänelle se kyllä olikin parasta -- ja muudan
lehmistäni karkasi. Milt, ne tulevat hulluiksi, kun ne saavat olla
vapaina metsässä. Sinun on etsittävä se ihmisten ilmoille, koska ei
kukaan muu osaa. Pantteri tappoi John Dakkerin hiehon ja Lem Hardenin
nopean hevosen, sinähän tunnet tuon hänen lemmittynsä, varastivat
hevosvarkaat. Lem on melkein suunniltaan. Ja siitä juolahtaa mieleeni
kysyä sinulta, missä sinun suuri oriisi on, jota et milloinkaan myy
etkä lainaa?"
"Hevoseni ovat metsässä, täti, varmassa turvassa hevosvarkailta."
"Hyvä, sehän tuo kuulostaa joltakin. Meiltä on varastettu hieman karjaa
tänä kesänä, Milt, sitä ei voida kieltää."
Siten valmistaessaan ruokaa Dalelle tuo vanha vaimo kertoi kaikki, mitä
oli tapahtunut tuossa pienessä kylässä Dalen viimeisen käynnin jälkeen.
Dalea huvittivat hänen juorunsa ja hänen omituinen filosofiansa, ja
tädin pöydän ääressä oli niin mukava istua. Hänen mielestään ei missään
ollut niin hyvää voita eikä kermaa, ei sellaista kinkkua eikä munia.
Sitäpaitsi oli tädillä aina varastossa omenapiirakkaa, milloin hän
vain sattui tulemaankaan, ja omenapiirakatta oleminen oli yksi Dalen
harvoista kieltäytymisistä hänen oleskellessaan metsissä.
"Kuinka vanha Auchincloss voi?" kysyi Dale sitten.
"Huonosti, hyvin huonosti", huokaisi rouva Cass. "Mutta hän kuljeskelee
ja ratsastelee samoin kuin ennenkin. Al ei ole enää pitkäaikainen
tässä maailmassa. Ja, Milt, nyt muistankin, että minulla on sinulle
kerrottavana hyvin merkillisiäkin uutisia."
"Älkäähän nyt!" huudahti Dale rohkaistakseen innostunutta vanhusta.
"Al on kutsunut tänne Saint Joesta sisarentyttärensä Helen Raynerin.
Hän saa periä koko Alin omaisuuden. Olemme kuulleet hänestä paljonkin
- - hän on kuulemma komea tyttö. Nyt, Milt Dale, on sinun otettava
tilaisuudesta vaari. Lähde sieltä metsästäsi ja ala työskennellä. Voit
mennä naimisiin tuon tytön kanssa!"
"Minulla ei luullakseni ole mitään mahdollisuuksia, täti", vastasi Dale
hymyillen.
Vanhus tuhautti nenäänsä. "Paljonkin, kultaseni! Jokainen tyttö ottaa
sinut, Milt Dale, jos vain suostut kosimaan."
"Minutko? Miksi, täti?" kysyi Dale sekä iloisesti että
ajattelevaisesti. Kun hän palasi muiden ihmisten joukkoon, täytyi hänen
aina pakottaa ajatuksensa mukautumaan muiden ihmisten mielipiteihin.
"Miksikö? Selitän sen sinulle, Milt. Eläessäsi tuolla metsässä olet
joskus kuin kymmenvuotias poika ja joskus taasen niin vanha kuin
nuo vuoret. Näissä seuduissa ei ole ainoatakaan sinuun verrattavaa
nuorukaista. Ja tuo tyttö on kerran saapa kaikki Auchinclossin
rikkaudet."
"Silloin ei hän ehkä olekaan niin helposti otettavissa", vastasi Dale.
"Niin, sinulla ei todellakaan ole mitään syytä rakastua hänen
rikkauksiinsa. Mutta, Milt, Auchinclossin naisista on aina tullut hyviä
vaimoja."
"Rakas täti, haaveilet nyt joutavia", sanoi Dale vakavasti. "En halua
vaimoa, sillä olen muutenkin onnellinen metsissäni."
"Aiotko sitten elää kuin intiaani koko ikäsi, Milt Dale?" kysyi vanhus
tiukasti.
"Toivoakseni."
"Sinun pitäisi hävetä. Mutta joku tyttö saa kyllä mielesi muuttumaan,
poikaseni, ja ehkä tuo Helen Rayner juuri onkin tuo valittu. Toivon ja
rukoilen sitä."
"Täti, jos nyt otaksummekin, että hän voi muuttaa minut, ei hän
kumminkaan voi muuttaa vanhaa Alia. Tiedät hänen vihaavan minua."
"En ole siitä ollenkaan varma, Milt. Puhuttelin Alia tässä eräänä
päivänä. Hän kyseli sinua ja sanoi sinua villiksi, mutta myönsi
kumminkin, että sinunlaisesi miehet ovat hyvin tarpeelliset tällaisissa
uudisasutuksissa. Jumala ainoastaan tietää, miten paljon hyvää olet
tehnyt tälle kylälle. Milt, vanha Al ei hyväksy sinun villiä elämääsi,
mutta hänellä ei ollut mitään kaunaa sinua kohtaan, ennenkuin kesy
puumasi tappoi niin paljon hänen lampaitaan."
"Täti, en usko Tomin milloinkaan tappaneen Alin lampaita", selitti Dale
varmasti.
"Al kumminkin luulee niin ja monet muutkin", vastasi rouva Cass
pudistaen ajattelevasti harmaata päätään. "Et ole milloinkaan vannonut,
ettei se ole sitä tehnyt. Ja nuo molemmat paimenethan vannoivat
nähneensä sen."
"He näkivät vain jonkun puuman. Ja he olivat niin peloissaan, että
juoksivat pakoon."
"Kukapa sitten ei juoksisi? Tuo suuri peto säikähdyttää jokaisen.
Älä Herran nimessä kuljeta sitä enää milloinkaan tänne. En unhota
ikinä sitä hetkeä, jolloin sen teit. Kaikki Pinessä olevat ihmiset,
sekä aikuiset että lapset, vieläpä hevosetkin säikähtivät silloin ja
juoksivat pakoon."
"Niin, mutta Tomia ei voida syyttää, täti, sillä se on kesyin
lemmikeistäni. Sehän koetti tukkia päänsä syliinne ja nuolla kättänne."
"No niin, Milt, en halua sanoa, ettei tuo puuma-lemmikkisi käyttäydy
paremmin kuin moni tuntemani ihminen, sillä niin se juuri teki. Mutta
sen ulkomuoto ja mitä siitä sanotaan riittävät minulle."
"Mitä kaikkea siitä sitten puhutaan, täti?"
"Silloin kun se ei ole sinun näkyvissäsi, sanotaan sen olevan villin.
Se voi kuulemma vainuta ja tappaa jokaisen eläimen, jonka jäljille sen
vain päästät."
"Olen opettanut sen sellaiseksi."
"Jätä senvuoksi Tom kotiisi metsään silloin kun tulet käymään luonamme."
Dale lopetti herkullisen ateriansa ja kuunteli vielä hetkisen vanhuksen
puhetta. Sitten otti hän pyssynsä ja toisen kalkkunan ja sanoi
jäähyväiset. Vanhus seurasi häntä tielle.
"Kai sinä tulet piakkoin jälleen, etkö tulekin? Haluat varmaankin
tutustua Alin sisarentyttäreen, joka saapuu tänne viikon kuluttua?"
"Tulen varmasti jonakin päivänä. Täti, oletteko tavannut ystäviäni,
noita mormonipoikia?"
"En ole nähnyt heitä enkä haluakaan", vastasi vanhus. "Milt Dale,
elleivät muut saa sinua vangituksi, niin tekevät sen varmasti mormonit."
"Älkää olko huolissanne, täti. Pidän noista pojista. He tapaavat
minut usein metsässä ja pyytävät minua auttamaan heitä jonkun hevosen
hakemisessa tahi riistan tappamisessa."
"He ovat nyt Beasleyn palveluksessa."
"Niinkö?" huudahti Dale säpsähtäen. "Mitä he tekevät?"
"Beasley on rikastunut niin, että hän rakennuttaa aitauksen eikä
hänellä ole kuulemma tarpeeksi miehiä."
"Beasleykö rikastunut?" toisti Dale miettiväisesti. "Hänellä on siis
enemmän hevosia, lampaita ja karjaa kuin milloinkaan ennen."
"Herra siunatkoon, Milt! Beasleyllä ei ole aavistustakaan paljonko hän
omistaa. Niin, hän on nyt näiden seutujen mahtavin mies sitten kuin
vanha Al on alkanut heikontua. Beasleyn onnistuminen ei totisesti ole
parantanut Alin terveyttä. Heillä on kuulemma ollut katkeria riitoja
viime aikoina. Al ei ole enää sama kuin ennen."
Dale toisti jäähyväisensä vanhalle ystävälleen ja poistui miettiväisenä
ja vakavana. Beasleytä ei ollut ainoastaan vaikea pettää, vaan häntä
oli myös vaarallinen vastustaa. Ei ollut ollenkaan epäilemistäkään,
ettei hän toimisi häikäilemättömästi saavuttaakseen valta-aseman
Pinessä. Kulkiessaan tiellä alkoi Dale tavata tuttuja, jotka lausuivat
hänet niin tervetulleeksi ja osoittivat sellaista mielenkiintoa hänen
hommiinsa, että hänen mietiskelynsä keskeytyi joksikin ajaksi. Hän vei
kalkkunan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, ja poistuttuaan hänen
talostaan poikkesi hän kylän kauppaan. Se sijaitsi suuressa hienosti
salvetussa rakennuksessa, joka oli karkeasti vuorattu. Sen edustalla
oli tilava lankuista rakennettu kuisti ja tien vieressä aita hevosten
kiinnittämistä varten.
"Minut saadaan hirttää, ellei tuo ole Milt Dale!" huudahti muudan.
"Päivää, Milt, sinä vanha pukinnahka! Olenpa oikein mielissäni
saadessani puhutella sinua!" tervehti toinen.
"Halloo, Dale! Olet kuin lääke kipeille silmille!" huudahti kolmas.
Oltuaan kauan poissa Dale tunsi aina samanlaista lämpöä tavatessaan
nämä ystävänsä. Se haihtui kumminkin pian jälleen metsien
kätköissä, ja senvuoksi juuri Pinen asukkaat, muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, vaikka he pitivätkin hänestä ja suuresti ihailivat
hänen metsissä saavuttamaansa viisautta, suhtautuivat häneen kuin
johonkin olemattomaan. Koska hän rakasti vapautta ja piti sitä kylä-
ja maalaiselämää parempana, eivät ihmiset lukeneet häntä heihin
kuuluvaksi. Toiset luulivat häntä laiskaksi, toiset oikulliseksi,
muutamat otaksuivat, että hän mieleltään ja tavoiltaan oli täydellinen
intiaani, ja olipa olemassa sellaisiakin, joiden mielestä hän oli
hidasjärkinen. Sitten oli tuossa heidän suhtautumisessaan häneen
toinenkin puoli, joka aina soi hänelle hyväluontoista iloa. Pari
joukosta pyysi häntä tuomaan heille muutamia kalkkunoita ja muutakin
riistaa, ja toiset halusivat tulla metsästämään hänen kanssaan.
Lem Harden tuli kaupasta pyytäen Dalea etsimään hänen varastettua
hevostaan. Lemin veli halusi saada muutaman vapaana juoksevan
tamman pyydystetyksi ja tuoduksi kotiin. Jesse Lyons pyysi häntä
kesyttämään erään varsan, ja kesyttämään sen kärsivällisesti eikä niin
kovakouraisesti kuin Pinen häikäilemättömillä ratsastajilla oli tapana.
Siten kertoivat he kaikki Dalelle omista itsekkäistä tarpeistaan
aavistamatta ollenkaan näiden ehdotusten imartelevaa laatua. Lopulta
sattui tulemaan kauppaan pari naista, joiden huomautukset muodostivat
oivallisen todistuksen Dalen kunnollisuudesta.
"Mutta onhan täällä Milt Dalekin!" huudahti vanhempi heistä. "Miten
onnellinen sattuma! Lehmäni on kipeä eikä näissä miehissä ole sen
parantajaa. Pyydän Miltiä tulemaan sinne."
"Kukaan ei ole Miltin veroinen!" huudahti toinen vaimo sydämellisesti.
"Hyvää päivää, Milt Dale!" tervehti ensimmäinen puhuja. "Kun pääsette
erillenne noista laiskoista miehistä, niin tulkaa sitten meille."
Dale ei kieltäytynyt milloinkaan palvelemasta toisia, ja senvuoksi
hänen harvoin tapahtuvat käyntinsä Pinessä tahtoivatkin muuttua hänelle
vastenmielisen pitkiksi.
Hetkistä myöhemmin näyttäytyi Beasley kadulla ja ollessaan juuri
astumaisillaan kauppaan hän huomasi Dalen.
"Halloo, Milt!" huudahti hän sydämellisesti tullen Dalea kohti
ojennetuin käsin. Hänen tervehdyksensä oli vilpitön, mutta välähtävä
katse, jonka hän loi Daleen, ei ollut hänen iloisuutensa aiheuttama.
Päivänvalossa näytti Beasley suurelta, rohkealta ja jyrkältä mieheltä,
jolla oli voimakkaat tummaveriset kasvot. Hänen taistelunhaluinen
esiintymisensä osoitti, että hän oli luotettava ystävä ja paha
vihollinen.
Dale puristi hänen kättään.
"Kuinka voitte, Beasley?"
"En halua valittaa, Milt, vaikka minulla onkin enemmän työtä kuin voin
suorittaa. Et halua varmastikaan ruveta paimenieni johtajaksi?"
"En todellakaan!" vastasi Dale. "Kiitoksia kumminkin tarjouksesta."
"Mitä sinne metsiin muuten kuuluu?"
"Siellä on paljon kalkkunoita ja hirviä ja kosolti karhujakin.
Intiaanit ovat palanneet etelään varhain tänä syksynä. Talvi tulee
kumminkin varmasti myöhään ja on lauha."
"Hyvä! Mistä päin sinä muuten tulet?"
"Poikkimaisin kämpältäni", vastasi Dale välttelevästi.
"Kämpältäsikö? Kukaan ei ole sitä vielä löytänyt", vastasi Beasley
töykeästi.
"Siellä se kumminkin on."
"Luullakseni on sinulla tuo puuma kiinnitettynä oveesi?" kysyi Beasley,
ja tuskin huomattava vapistus värisytti hänen jäntevää ruumistaan.
Hänen kovien ruskeiden silmiensä terät laajenivat myöskin.
"Tom ei ole kiinni. Minulla ei ole sille mitään majaa, Beasley."
"Aiotko sanoa minulle, että tuo suuri peto kulkee vapaana leirissäsi
olematta edes missään aitauksessakaan?" sanoi Beasley tiukasti.
"Aivan niin."
"No sillä tavalla! En pidä kumminkaan puumista. Moni sellainen ahdisti
minua viime yönä. En sano tätä senvuoksi, että pelkään, mutta en halua
kumminkaan olla tuollaisten petojen kanssa missään tekemisissä...
Aiotko viipyä täällä kauankin?"
"Vähän aikaa kumminkin."
"Tule käymään tilallani. Olen iloinen saadessani sinut vieraakseni
milloin tahansa. Muutamat vanhat metsästystoverisi ovat nyt
palveluksessani."
"Kiitoksia, Beasley. Pistäydyn siellä varmasti."
Beasley aikoi poistua ottaen jo muutamia askelia, mutta sitten hän
kääntyi jälleen muisteltuaan nähtävästi jotakin.
"Otaksun sinun kuulleen, että vanha Auchincloss on melkein
viimeisillään?" kysyi hän näyttäen hyvin miettiväiseltä. Dale huomasi,
että Beasley kyllä sanoo enemmänkin, kun hän vain antaa jonkun
vihjauksen.
"Leski Cass kertoi minulle kaikki uutiset. Liian ikävä juttu vanhalle
Alille", vastasi Dale.
"Varmasti! Hänen päivänsä ovat luetut. Surkuttelen häntä, vaikka hän ei
ole ollutkaan rehellinen minua --"
"Beasley", keskeytti Dale nopeasti, "et voi sanoa tuota minulle, sillä
Al Auchincloss on aina ollut tämän seudun valkoisin ja rehellisin mies."
Beasley vilkaisi Daleen synkästi.
"Dale, mielipiteesi eivät voi muuttaa muiden ajatuksia hänestä",
vastasi Beasley harkitusti. "Elät tuolla metsissä etkä --"
"Vaikka elänkin metsissä, osaan kumminkin ajatella ja tiedän koko
joukon asioita", vastasi Dale yhtä harkitusti. Kuuntelevat miehet
katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Tämä Milt Dale erosi suuresti
entisestä eikä Beasleykään voinut olla näyttämättä hämmästystään.
"Mitä sitten tiedät?" kysyi hän töykeästi.
"Tiedän mitä täällä Pinessä tapahtuu", vastasi Dale.
Muutamat miehet nauroivat.
"Täällä tapahtuu varmasti paljonkin, sitä ei voida kieltää", pisti Lem
Harden vähin.
Ehkä ei terävänäköinen Beasley ennen ollut pitänyt Dalea minään
tärkeänä henkilönä, ei ainakaan sellaisena, joka voi tehdä tyhjäksi
hänen aikeensa. Mutta tällä hetkellä vainusi hän ehkä jotakin tahi
huomasi saaneensa Dalesta sellaisen vastustajan, joka sekä hämmästytti
että kiusasi häntä.
"Dale, olen riidellyt Al Auchinclossin kanssa jo vuosikausia", sanoi
Beasley. "Suurin osa hänen omaisuudestaan kuuluu minulle ja varmasti
olen sen ottavakin haltuuni. Luultavasti kylän asukkaat jakautuvat
kahteen puolueeseen, toiset rupeavat puolustamaan Alia ja toiset minua.
Mutta otaksuttavasti on minun puolueeni suurempi. Kumpaanko sinä yhdyt?
Al Auchincloss ei ole milloinkaan ollut sinulle miksikään hyödyksi ja
sitäpaitsi on hän kuolemaisillaan. Aiotko yhtyä häneen?"
"Varmasti!"
"Olen iloinen, että ilmaisit kantasi", vastasi Beasley lyhyesti
poistuen sellaisen miehen voimakkain askelin, joka on valmis
musertamaan kaikki esteet tieltään.
"Milt, teit tyhmästi hankkiessasi Beasleystä vihollisen itsellesi",
sanoi Lem Harden. "Hänestä tulee vielä tämän seudun mahtavin mies."
"Hän on varmasti astuva Alin tilalle", sanoi toinen.
"Milt menetteli reilusti puolustaessaan vanhaa Al-raukkaa", sanoi Lemin
veli.
Dale erosi heistä lähtien miettiväisenä kulkemaan eteenpäin. Hänen
Beasleystä tietämänsä seikat painoivat nyt vähemmän hänen mieltään,
ja hänen valitsemansa suorasukainen käyttäytyminen tuntui hänestä nyt
viisaimmalta. Hänen oli ajateltava, ennenkuin hän meni tapaamaan vanhaa
Al Auchinclossia, ja senvuoksi meni hän tunniksi metsään.