Auringonlaskun aikana oli metsässä hiljaista ja yksinäistä mäntyjen
ja kuusten tuoksuessa suloiselta ja koko metsän loistaessa kullalta,
punaiselta ja viheriältä. Suurten puitten oksien alitse kulkevat miehet
näyttivät sulautuvan yhteen värien kanssa, ja sitten kuin he olivat
hävinneet näkyvistä, tuntuivat he muodostuneen tuon villin metsämaan
osaksi.
Valkoisten vuorten korkein huippu Old Baldy oli pyöreä ja paljas
laskeutuvan auringon viimeisen hehkun kirkkaan kullan sitä
reunustaessa. Sitten kuin valaistus häipyi kupolimaisen huipun taakse,
tapahtui muutos, ja kylmät ja tummenevat varjot levenivät tuon
vuorimaailman mustille metsäisille rinteille.
Monien purojen kostuttamat villit ja synkät korkeakasvuiset metsät ja
ruohoiset puistot muodostavat tämän kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa
korkeammalla olevan, joka puolelta Etelä-Arizonan erämaan eristämän
seudun -- tämän hirvien ja antilooppien, karhujen ja puumien, susien ja
kettujen rauhaisan kodin, joka samalla myös saa toimia hurjien apachien
asuntona ja piilopaikkana.
Syyskuisin puhaltaa noissa seuduissa kova ja kylmä, vähän jälkeen
auringonlaskun alkava yötuuli. Se näyttää tuovan hämärän mukanaan
siipiensä varassa samoin kuin kaikki sellaiset heikot äänetkin, joita
ei oltu voitu ennen vallinneessa hiljaisuudessa erottaa.
Metsien mies, Milt Dale, pysähtyi erään korkeata metsää kasvavan
kukkulan huipulle kuuntelemaan ja vahtimaan. Hänen alapuolellaan oli
aukea ja ruohoinen kapea laakso, josta kuului juoksevan veden hiljaista
lorinaa. Sen keskeytti silloin tällöin muutaman metsästävän arosuden
hurja katkonainen haukunta. Korkeista mäntyjen latvoista kuului levolle
asettautuvien metsälintujen ääntelyä ja kahinaa, ja laakson toiselta
puolelta kantautui yöpuulleen sijoittautuneiden villien kalkkunain
viimeiset hiljaiset kirkunat Dalen korviin.
Nämä äänet tuntuivat Dalen herkistä korvista sellaisilta kuin niiden
pitikin, ne kun ilmaisivat metsäseudun varmuuden olevan ennallaan. Hän
oli iloinen, sillä hän oli luullut saavansa kuulla valkoisten miesten
hevosten kavioiden kapsetta, jota hän näissä luonnon muodostamissa
varustuksissa oli oppinut vihaamaan. Hän ja intiaanit olivat ystäviä
keskenään. Nämä hurjat viholliset eivät olleet vihamielisiä tätä
yksinäistä metsästäjää kohtaan, mutta jossakin tuolla metsässä
piileskeli joukko pahantekijöitä, lampaiden varkaita, joita Dale ei
halunnut tavata.
Kun hän läksi laskeutumaan rinnettä, levisi auringonlaskun aiheuttaman
iltaruskon kajastus Old Baldylta laaksoon täyttäen sen valolla ja
varjoilla, keltaisella ja sinisellä, samalla tavalla kuin loistavan
taivaan. Puron mutkiin muodostuneet lammikot kimaltelivat kirkkaasti.
Dalen katse mittaili laakson päästä päähän ja koetti sitten tunkeutua
puron toisella puolella oleviin tummiin varjoihin, missä kuusimetsän
muodostama keihäsmäinen ja terävä harjanne kuvastui vaaleita pilviä
vasten. Tuuli alkoi humista puissa ja ilmassa oli sateen tuntua.
Poiketessaan muutamalle polulle käänsi Dale selkänsä häipyvälle
iltaruskolle ja alkoi painua laaksoon.
Yön ollessa näin lähellä ja sateen uhatessa ei hän lähtenytkään
muutamien peninkulmien päässä olevaan omaan asuntoonsa, vaan suuntasi
kulkunsa erästä vanhaa metsäsaunaa kohti. Kun hän saapui perille, oli
jo melkein pimeä. Hän lähestyi rakennusta varovaisesti, sillä siellä,
kuten muutamissa muissakin siellä täällä laaksoissa olevissa saunoissa,
voi olla intiaaneja, karhuja tahi panttereita. Tässä ei kumminkaan
tällä kertaa näyttänyt olevan mitään. Sitten tarkasteli Dale taivaalla
kiitäviä pilviä tuntien hienon sumuisen sateen kylmän kosteuden
kasvoillaan. Sade tulisi luultavasti jatkumaan koko yön. Tehtyään nämä
huomiot meni hän saunaan.
Hetken kuluttua kuuli hän nopeasti kävelevien hevosten kavioiden
kapsetta. Kurkistaessaan ulos hän huomasi himmeitä liikkuvia hahmoja
pimeässä melko lähellä. Tulijat olivat kulkeneet vastatuuleen, minkä
vuoksi ääntä ei ollut ennen kuulunut. Dalen laskun mukaan häämötti
pimeästä viisi ratsastajaa. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän
kääntyi nopeasti löytääkseen pimeässä tikapuut joiden hän tiesi vievän
vintille. Löydettyään ne nousi hän nopeasti sinne varoen aiheuttamasta
kolinaa pyssyllään ja paneutui pitkäkseen risuista ja parruista
valmistetulle välikatolle. Hän sai sen juuri nipin napin tehdyksi, kun
kilisevien kannusten säestämiä raskaita askelia kuului ovelta ja sitten
saunasta.
"Hei Beasley, oletko täällä?" kysyi joku äänekkäästi.
Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mies kirosi partaansa ja jälleen
kuului kannusten kilinää.
"Miehet, Beasley ei ole täällä!" hän huudahti. "Viekää hevoset
katokseen, sillä meidän on pakko odottaa häntä!"
"Odottaako, huh!" vastasi joku käheästi. "Ehkä koko yön, eikä meillä
ole mitään syötävää."
"Tuki suusi, Moze! Sinussa ei totisesti ole miestä muuhun kuin
syömiseen. Viekää hevoset vain suojaan, ja jonkun teistä on tuotava
tänne puita."
Matalalla äänellä mumistuihin kirouksiin sekoittui kavioiden kumeaa
kapsetta, nahan narinaa ja väsyneiden hevosten raskasta huokumista.
Nyt tuli saunaan joku toinenkin laahustavin kilisevin askelin.
"Snake, mielestäni olisi ollut viisainta ottaa hieman evästä mukaan",
sanoi tulija venytellen.
"Aivan niin, Jim. Mutta me emme ottaneet ja kannattaneeko tuosta
puhuakaan, koska Beasley saapuu luultavasti hyvinkin pian."
Dale, joka makasi paikoillaan hiljaa ja valmiina kaiken varalta, tunsi
hermoissaan hitaan säpsähdyksen -- jonkunlaisen viiltävän väristyksen.
Tuo alhaalla oleva syvä-ääninen mies oli Snake Anson, seudun pahin
ja vaarallisin henkilö, ja nuo toiset kuuluivat epäilemättä hänen
joukkoonsa, ollen myöskin pahamaineisia tässä harvaan asutussa
seudussa. Mitä taasen äsken mainittuun Beasleyhin tulee, oli hän
Valkoisten vuorten laitumien kuuluisimpia maanviljelijöitä ja lampaiden
kasvattajia. Mikä oli tämän Snake Ansonin ja Beasleyn välillä sovitun
kohtauksen tarkoitus? Milt Dale luuli sen antavan aihetta epäillä
Beasleytä, ja moni omituinen, lampaita ja paimenia koskeva tapahtuma,
joita eivät Pinen pienen kylän asukkaat olleet voineet milloinkaan
selittää, tuli nyt hänelle päivänselväksi.
Saunaan tuli nyt muitakin miehiä.
"Näyttää tulevan vain pienoinen sade", sanoi muudan. Sitten kuului
jyrähdys, kun sylillinen halkoja heitettiin lattialle.
"Jim, täällä on muudan aivan kuiva mäntykalikka", sanoi toinen.
Kuului kahinaa ja raskaita askelia, ja sitten kovia jysähdyksiä, joista
voitiin päättää, että Jim takoi halon päätä lattiaan musertaakseen
siitä jonkun nurkan, josta sitten voitaisiin saada kourallinen kuivia
lastuja.
"Snake, sytytä piippusi että samalla voin saada halotkin palamaan."
"En halua tupakoida enkä välitä tulestakaan", vastasi Snake.
"Olet totisesti itarin veitikka näissä metsissä", sanoi Jim venytellen.
Useat kovat piin lyönnit teräkseen ja sitten kova puhaltaminen ja
rätinä kertoivat Jimin ponnistuksista saada tuli palamaan. Piakkoin
muuttuikin saunan pikimusta pimeys, kuului hiljaista halkojen
risahtelua ja liekkien huminaa, ja sitten tasaisesti kiihtyvää kohinaa.
Dale makasi saunan muuttuessa valoisammaksi vatsallaan välilattialla
ja aivan hänen silmiensä vieressä oli risujen välissä pieniä rakoja.
Kun halot syttyivät kirkkaasti palamaan, voi hän aivan hyvin katsella
alhaalla olevia miehiä. Hän ei tuntenut heistä muita kuin Jim Wilsonin,
joka jo hyvin tunnettiin Pinessä ennenkuin Snake Ansonista oli kuultu
puhuttavankaan. Jim oli tuon roistojoukon kunnollisin mies ja hänellä
oli ystäviä rehellistenkin ihmisten joukossa. Huhuttiin, ettei hän
oikein vetänyt samaa köyttä Snake Ansonin kanssa.
"Lämmin tuntuu hyvältä", sanoi lihava Moze, joka tuntui olevan yhtä
raaka kuin tummakasvoinenkin. "Rupeaa totisesti satamaan. Kunpa meillä
nyt vain olisi hieman syötävää."
"Moze, satulanlaukussani on vähän hirvenlihaa. Jos noudat sen tänne,
saat siitä puolet", sanoi eräs toinen.
Moze laahusti ripeästi ulos.
Tulen valossa näyttivät Snake Ansonin kasvot laihoilta ja
käärmemäisiltä, hänen silmänsä kiilsivät ja hänen pitkä kaulansa ja
tavaton pituutensa ilmaisivat hänen nimensä sopivaisuuden. [Snake =
käärme.]
"Snake, mitä tekemistä meillä taasen on tuon Beasleyn kanssa?" kysyi
Jim.
"Saat sen varmasti tietää silloin kun minäkin", vastasi johtaja. Hän
näytti väsyneeltä ja miettiväiseltä.
"Emmekö ole aiheuttaneet jo tarpeeksi vahinkoa noille meksikolaisille
paimen-raukoille saamatta juuri mitään palkaksemme?" kysyi nuorin
joukosta, muudan miehistyvä nuorukainen, jonka kovat katkerailmeiset
huulet ja nälkäiset silmät erottivat hänet jollakin tavoin tovereista.
"Olet aivan oikeassa, Burt; niin minäkin ajattelen", vastasi mies, joka
oli lähettänyt Mozen asialle.
"Snake, piakkoin alkaa näissä metsissä tuprutella lunta", sanoi Jim
Wilson. "Aiommeko talvehtia Tonto Basinissa, vai Gilassako?"
"Meidän on mielestäni tehtävä joku edullinen kaappaus ennen lähtöämme
etelään", vastasi Snake töykeästi.
Tällä hetkellä palasi Moze.
"Päällikkö, kuulin tieltä hevosen kavioiden kapsetta", sanoi hän.
Snake nousi ja meni ovelle kuuntelemaan. Ulkona humisi tuuli
puuskaisesti ja sadepisaroita putoili silloin tällöin saunan katolle.
"Oh huh!" huudahti Snake helpotuksesta.
Seurasi vähän aikaa kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa Dale silloin
tällöin kuuli nopeata kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Alhaalla
olevat miehet liikahtelivat levottomasti, mutta ei kukaan heistä
puhunut sanaakaan. Tuli räiskyi iloisesti piisissä. Snake Anson
peräytyi ovelta liikkein, jotka ilmaisivat sekä epäilyä että
varovaisuutta.
Kävelevä hevonen oli pysähtynyt jonnekin tuonne saunan edustalle.
"Hei te, siellä sisällä!" kuului huuto pimeästä.
"Hei itse!" vastasi Anson.
"Snakeko siellä puhuu?" seurasi nopea kysymys.
"Varmasti", vastasi Anson tullen näkyviin.
Vastatullut astui saunaan. Hän oli kookas mies, jonka vyössä oleva
suuri puukko näytti märältä tulen valossa. Hänen syvään painettu
hattunsa varjosti niin hänen kasvonsa, että niiden yläosa oli kuin
naamion peitossa. Hänellä oli mustat alaspäin riippuvat viikset ja
leuka kuin kallio. Mahtavaa voimaa, kypsynyttä ja jäntevää, oli hänen
liikkeissään.
"Halloo, Snake! Halloo Wilson!" hän sanoi. "Olen luopunut tuosta
toisesta asiasta ja haluan nyt keskustella kanssanne eräästä toisesta
vähäpätöisemmästä seikasta, mieluummin kahdenkesken."
Tässä hän viittasi Snaken miehiä poistumaan saunasta.
"Vai niin!" huudahti Anson epäilevästi. Sitten hän kääntyi nopeasti.
"Moze, sinä, Shady ja Burt menette ulos odottamaan. Tällaista hommaa en
totisesti osannut odottaakaan. Satuloikaa samalla hevoset."
Nuo kolme joukkoon kuuluvaa menivät peräkkäin ulos. Kaikki katsoivat he
terävästi vieraaseen, joka oli peräytynyt varjoon.
"Nyt voit aloittaa, Beasley", sanoi Anson hiljaa. "Mitä suunnittelet?
Jim tässä tietää kaikki hommani."
Beasley tuli nyt tulen luo ojentaen kätensä liekkejä kohti.
"Nyt eivät ole lampaat ollenkaan kysymyksessä", vastasi hän.
"En sitä juuri luullutkaan", myönsi toinen. "Ja mikä asiasi nyt sitten
lieneekään, en pidä tavastasi antaa minun odottaa ja ratsastella sinne
tänne. Odotimme melkein koko päivän Big Springin luona. Sitten tuli
tuo meksikolainen ratsastaen ja lähetti meidät tänne. Olemme pitkän
matkan päässä leiristämme eikä meillä ole evästä eikä huopapeitteitä
mukanamme."
"En aio viivyttää teitä pitkää aikaa", sanoi Beasley "Mutta jos sen
tekisinkin, ei sinulla luullakseni ole mitään sitä vastaan, kun
ilmoitan tämän koskevan Al Auchinclossia, tuota miestä, joka teki
sinusta lainsuojattoman."
Nopea vapistus näytti nyt värisyttävän Ansonin koko ruumista. Wilsonkin
kumartui innokkaasti eteenpäin. Beasley katsahti ensin ovelle ja alkoi
sitten kuiskailla.
"Vanha Auchincloss laulaa nyt viimeistä virttään. Hän kuolee pian.
Senvuoksi on hän kutsunut Missourista tänne sisarentyttärensä, nuoren
tytön, jolle hän aikoo lahjoittaa kaikki maatilansa, lampaansa ja
karjansa. Näyttää siltä kuin hänellä ei olisi muita perillisiä. Tyttö
tulee saamaan maatilat, kaikki lampaat ja hevoset. Tiedät minun
olleen Alin toverina kasvattamassa lampaita vuosikausia. Hän vannoi
minun puijanneen häntä ja karkoitti minut tilalta. Kaikkina näinä
vuosina olen kiroillut tuota hänen käyttäytymistään, sillä hän on
velkaa minulle lampaita ja rahaa. Minulla on Pinessä ja kaikkialla
tien varrella yhtä paljon ystäviä kuin Auchinclossillakin. Ja, Snake,
kuulehan vielä --"
Hän keskeytti hengähtäen syvään ja hänen suuret kouransa vapisivat
tulen loimussa. Anson kumartui eteenpäin kuin hyökkäykseen valmistuva
käärme, ja Jim Wilson odotti jännittyneenä saadakseen kuulla, mistä oli
kysymys.
"Kuuntelehan nyt", huohotti Beasley. "Tytön luullaan saapuvan
Magdalenaan kuudentenatoista päivänä. Siihen on nyt huomisesta viikko.
Hän matkustaa sieltä postivaunuissa Snowdropiin, jossa muutamat
Auchinclossin miehet odottavat häntä tuodakseen hänet vaunuilla tänne."
"Vai niin!" murahti Anson Beasleyn jälleen keskeyttäessä. "Entä sitten?"
"Tyttö ei saa milloinkaan päästä Snowdropiin asti!"
"Haluat siis, että pidätän postivaunut ja sieppaan tytön haltuuni?"
"Aivan niin!"
"Hyvä. Entä sitten?"
"Sinun on otettava hänet mukaasi... Tyttö katoaa. Se jää sinun
huoleksesi. Esitän vaatimukseni Auchinclossille, ahdistan häntä ja
valmistaudun ottamaan haltuuni hänen omaisuutensa heti hänen kuolemansa
jälkeen. Silloin voi tyttökin tulla takaisin, sillä sitten se on
samantekevää. Voit Wilsonin kanssa suunnitella menettelynne. Jos sinun
on pakko käyttää apunasi muitakin miehiäsi, älä kumminkaan vihjaakaan
heille, mistä todellisuudessa on kysymys. Tämä tulee olemaan sinulle
hyvin edullinen kaappaus. Ja saatuasi palkan voit matkustaa muille
markkinoille."
"Se kai sitten onkin viisainta", mumisi Snake Anson. "Beasley,
suunnitelmasi heikoin kohta on elämän epävarmuus. Vanha Al on sitkeä.
Voit pettyä hänen suhteensa."
"Auchincloss on kuoleva mies", selitti Beasley sellaisella varmuudella,
etteivät toiset voineet enää epäillä.
"Nähdessäni hänet viimeksi ei hänen sydämensä ainakaan näyttänyt
heikolta. Beasley, jos nyt suostun toteuttamaan suunnitelmasi, niin
kuinka tunnen tytön?"
"Hänen nimensä on Helen Rayner" vastasi Beasley innokkaasti. "Hän on
kaksikymmenvuotias. Kaikki Auchinclossit ovat kauniita, mutta tätä
tyttöä sanotaan kaikkein kauneimmaksi."
"Niinkö? Beasley, tämä on epäilemättä suurenmoinen yritys, mutta
sellainen, josta en oikein välittäisi. En ole kumminkaan milloinkaan
epäillyt sanojasi. Puhu suusi puhtaaksi. Kuinka suuren palkkion saan?"
"Älä sekoita keitään muita tähän. Tekin kahden voitte pysähdyttää
postivaunut, sellaista kun ei milloinkaan ennen ole tapahtunut. Mutta
teidän on pukeuduttava valepukuun. Mitä sanot kymmenestätuhannesta
lampaasta tahi mitä niistä saadaan Phenixissä kullassa?"
Jim Wilson vihelsi hiljaa.
"Onko minun sitten matkustettava jonnekin muualle?" kysyi Snake Anson
matalalla äänellä.
"Sinäpä sen sanoit."
"No niin. En pidä oikein tästä hommasta, mutta voit kumminkin luottaa
minuun. Kuudentenatoista päivänä Magdalenassa, ja hänen nimensä on
Helen. Sanoit häntä kauniiksi?"
"Kyllä. Paimeneni alkavat ajaa laumoja etelään parin viikon kuluttua.
Myöhemmin, jos ilmat pysyvät kauniina, lähetä minulle sana heidän
mukanaan, niin tulen sinua tapaamaan."
Beasley ojensi kätensä kerran vielä tuleen päin, veti sitten sormikkaat
niihin, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja sanottuaan nopeat
jäähyväiset poistui yöhön.
"Jim, mitä mieltä olet hänestä?" kysyi Snake Anson.
"Toveri, hän on valinnut meille sunnuntaiksi kaksi tietä", vastasi
Wilson.
"Luuletko niin? Palatkaamme nyt kumminkin leiriimme." Sanottuaan sen
meni hän edellä ulos.
Saunaan kantautui matalia ääniä, sitten kuului hevosten korskuntaa ja
kavioiden kapsetta, ja lopulta tasaista juoksua, jonka synnyttämä ääni
vähitellen heikkeni. Tuulen humina ja sateen pehmeä rapina kuuluivat
vain enää metsän hiljaisuudessa.