päiviä ja suurinta vierasvaraisuutta norjalaisen majakanhoitajan
Martinin perheessä. Olihan minulla kuitenkin täälläkin muuan seikkailu,
joka olisi saattanut käydä kylläkin vaaralliseksi. Heti toisena
päivänä saapumisestani läksin nimittäin isäntäni kanssa eräälle
pitkälle kallioniemekkeelle meren jatkuvaa raivoa katselemaan. Niemeke
oli ehkä toistakymmentä metriä korkea ja ihan sen tasalle nostivat
tyrskyt harjojaan, jonkin verran roiskien korkeammallekin. Olimme jo
poismenossa, kun rantaa läheni oikea jättiläisvyöry, korkea kuin vuori,
viheriä ja vihainen. "Se käy ylitsemme -- -- -- ei käy -- -- -- käy
sittenkin", huudahti majakanhoitaja, ja samalla näin hänen kätkeytyvän
suuren kiven suojaan. Minä en enää ehtinyt muuta kuin kääntää selkäni,
ja kumartua noja-asentoon molemmat kädet polvia vastassa. Aivan samassa
silmänräpäyksessä syöksähti tyrsky päälleni -- ihan keskelle selkää
niin kuin ammeesta kaataen. Oli onneni, että aalto oli kiertynyt
viistoon, joten pahin ryöppy ei joutunut meidän kohdallemme, sillä
silloin olisi ehkä pahemminkin käynyt kuin nyt, jolloin pääsin
pälkähästä kylmällä 6°:lla kylvyllä. -- Tämän tapaisia vaiheita ja
muita vaivannäköjä sattui matkalla useinkin. Koettuina olivat ne kyllä
tukalia, mutta muisteltuina hauskoja.
Kalasaarelta siirryin minä laivalla Muurmannin rannikolle, jossa taasen
yhdyin toisiin matkalaisiin Gavrilovan kylässä. Tämä on yksi noita
kalastuspaikkoja, joita sijaitsee siellä täällä jokien suilla tuolla
aukealla, epäkodikkaalla ja Jäämeren myrskyille alttiilla rannalla,
ahtautuneina synkkäin, haaveellisesti pirstautuneiden rantakallioiden
lomiin. Talvisin asuu niissä vain harvalukuisia venäläisiä
siirtolaisia, mutta varsinaisen kalastuskauden kestäessä (Maariasta
Perttuliin) on väestö monin verroin lukuisampi, sillä silloin saapuu
pohjois-Venäjältä tuhansittain ihmisiä kalastamaan turskaa ja saidaa
(erästä turskalajia). Vilkas on se näky, minkä tällainen kalastuskylä
tarjoaa. Ihmisiä vilisee kaikkialla ja satamassa värjyy mastoja
monimääriä. Ja kun myötäinen nousee, silloin näet pyyntiveneitä
kymmenittäin suuntaavan kulkuansa pohjoiseen. On kerrassaan kaunis näky
nähdä näiden purjehtijain pitkässä jonossa häviävän taivaan rantaa
kohti.
Sisämaasta saapuu lappalaisia kesäajoiksi ikivanhan oikeutensa
nojalla harjoittamaan lohenkalastusta jokiloissa. Mutta he pysähtyvät
tavallisesti jonkun matkan päähän merenrannasta, ja siellä näkee
pieniä asumuskihermiä tai jonkun yksinäisen väsähtäneen kodan ryömivän
aukealla hiekkarannalla.
Purjehdusmatkamme pitkin Muurmannin rannikkoa oli aina sovitettava
myötäisen merivirran mukaan, mikä taas riippuu nousu- ja pakovedestä.
Ei se muuten tarjonnut juuri mitään vaihtelua, niin yksitoikkoista oli
se alusta loppuun. Päivät seurasivat toisiaan tai oikeastaan tunnit,
sillä ajanjakoa oli usein vaikea seurata, ja vain harvoja muistoja jäi
mieleen, mutta muistiinpano-kirjat täyttyivät yksi toisensa perästä.
Maisemat vaihtuivat, mutta aina olivat ne samanlaisia ja kaikissa puhui
yksinäisyyden tunne niin valtavaa kieltään.
Varsinon kylässä heinäkuun puolivaiheilla päättyi Muurmanninmatkamme,
ja siellä erosin minä kaipauksella tovereistani, joiden kanssa oli
tuulet ja tyynet nähty. He jatkoivat tutkimuksiaan itäänpäin, minun
oli siirryttävä Arkangelin kautta Vienan meren pohjoisrannikolle, ja
venemiehemme kääntyivät purjehtimaan takaisin Kuolanvuonoon.
Molemmin puolin napapiiriä.
Puoli kesää olin viettänyt napapiirin yläpuolella ja nähnyt vain
kaljua kalliorantaa, jota ei mikään saaristo suojannut, sekä synkkää
merta, joka ei juuri milloinkaan ollut levossa, vaan tavallisesti joko
maininkeina tai lakkapäinä laineina vyöryili.
Nyt olin jättävä nämät seudut, ja odotin vain laivan tuloa. Odotin
koko kesäisen yön ja sain vielä kerran nähdä Jäämeren luonnon kesäyön
auringon valossa.
Täyskultaisena kellui päivän ja yön ruhtinas pohjoisella taivaalla,
toisinaan peittyen pilviin, ja muodostaen keskustan mahtavalle
sädeglorialle, joka viuhkoili joka puolelle. Mutta alaspäin heitti se
koko valovoimansa merenpinnalle, mikä välähteli ihan kuni tulessa. Ja
täältä heijastui vuorien huipuille pronssivärinen hohde, riittipä vielä
niiden rinteillekin heikkovarjoinen valaistus.
Puoliyö oli pian ohitse, taivas kävi sumeaan pilveen ja meri harmajaan
aaltoiluun. Poissa oli tuo kaunis kultaus, ja kolkko vuoriranta oli
taas entisen kaltainen. Ja päiväkauden sitä vielä laivalta katseltua
katosivat sen piirteet taivaanranteen taakse. -- -- --
Olin nukkunut yön, ja kun herättyäni katsahdin ulos laivanikkunasta
näin vihreätä nurmea ja puita. Syöksähdin kummissani kannelle, ja aivan
oikein: me kuljimme leveässä virrassa, jonka molemmin puolin oli
laajoja niittyjä, ja jonka rantoja reunusti kaunis koivikko. Kaikki oli
vihantaa, hymyilevää, lämmintä. Lintujen liverrystä, lehmiä laitumella,
niittomiehiä nurmella, tätä en ennakolta osannut odottaakaan. Eikä
missään harmaita, alastomia, kuolleita kallioita, eikä aaltoista
valtamerta. Olin päässyt äkkipäätä Jäämereltä Vienaan, syksystä
keskelle kesää, ja se täytti mielen selittämättömällä sulotunnelmalla.
Lähenimme Arkangelin esikaupunkia, ja jo tulee höyrysahoja näkyviin
toinen toisensa perästä, suuria ja komeita, kaikkiaan ehkä kymmenkunta.
Ja laivoja on melkein kylki kyljetysten, skandinaavilaisia,
englantilaisia ja ranskalaisia, kaikki puutavaran haussa, mikä jo
lähtövalmiina, mikä kiireesti lastaten, mikä vasta saapuneena.
Arkangeli onkin paljon suurempi puutavarain vientipaikka kuin mikään
meidän kaupungeistamme, ja sen tervahovi, joka tässä on kuvattuna,
lienee suurin maailmassa.
Kaupungilla on hyvä satama, mutta kun se suuremman osan vuotta on
jäässä ja muita kulkuneuvoja ei ole ollut olemassa,. kun lisäksi
elinkeinot pohjois-Venäjällä ovat kehittymättömiä ja vilja kallista,
on Arkangelin kauppa viimeaikoina mennyt alaspäin. Tätä auttaakseen
ja samalla koko pohjois-Venäjää uudestaan synnyttääkseen on Venäjän
hallitus ryhtynyt moneen suurensuuntaiseen toimenpiteeseen.
Niinpä on Vologdan--Arkangelin rautatie viime vuoden kuluessa
valmistunut ja liikenteelle avattu. Mitä vastuksia on ollut sitä
rakennettaessa, ja minkälaisten tundrain ja nevain lävitse se kulkee,
siitä antanee tässä oleva kuva jonkinlaisen käsityksen. -- Vuodesta
1896 on ollut tekeillä toinenkin rautatie, nim. Permistä Vjatkaan ja
Kotlasiin (Suhonan ja Vytegran yhtymäkohdalle). Tämä tulee yhdistämään
Kaarnan, Volgan ja Vienan vesistöt toisiinsa, ja sillä on epäilemättä
oleva suuri merkitys ei ainoastaan pohjois- vaan myös itä-Venäjän ja
länsi-Siperian kehitykselle.
Ja säännöllisen höyrylaivaliikkeen aikaansaamiseksi Vienanmerellä,
Jäämerellä ja vieläpä Petshoralla on hallitus myöntänyt tuntuvia
apurahoja Arkangeli--Muurmannin höyrylaivaosakeyhtiölle. Kun mainittu
yhtiö täten oli tilaisuudessa pari vuotta sitte hankkimaan kuusi suurta
ja komeata höyrylaivaa Englannista, on nykyään jokaikinen suurempi
kylä Vienanmeren ja Muurmannin rannikolla kesäaikana säännöllisessä
liikeyhteydessä muun maailman kanssa kerran viikossa.
Kun vielä lisätään sähkölangan laittaminen Muurmannin rannikolle,
Norjaan ja Petshoran äärille asti, sekä muistetaan Katariinan sataman
perustaminen, niin huomataan etteivät Pohjan peräläiset ole jääneet
aivan osattomiksi hallituksen huolenpidosta.
Mutta jopa näkyy varsinainen ylienkelin (s.o. Arkangelin) kaupunki!
Ensinnä siintävät silmiimme useiden kirkkojen kullatut kupoolit ja
valkeavälkkeiset muurit, sitte suuremmat rakennukset -- m.m. valtavan
laaja tullitalo -- ja viheriät puistot sekä vihdoin sadat purjealukset
rannan äärellä ja lopuksi laiturit. Saavumme uudenaikaiseen, melkeinpä
länsieurooppalaiseen kaupunkiin, jonka vilkkaus ja komeus on niin
häikäisevänä vastakohtana sille heikkoudelle, jonka piirissä vielä
päivä sitten liikuimme. Siellä oli lisäksi seuranamme luonnonkannalla
elelevät lappalaiset, täällä on taas vastassa hieno maailma, josta
ensinnä muistuttivat heleän väriset päivänvarjot, hatut ja
hansikkaat!
Arkangelin asukasluku lähenee kahtakymmentä tuhatta, ja siitä on suuri
osa ulkomaalaisia. Sen vuoksi kaupungilla on länsimainen leimansa, ja
vasta sen laiteilla astuu venäläisyys esille, josta myös muistuttavat
rannalla olevat basaarit, "rynok" eli kauppakojuilla varustettu tori
ja "traktiirit" eli anniskelut, vaikkakin näiden kylttejä kultaa
epävenäläinen kirjoitus "Ystävysten tapaaminen", "Kultainen leijona"
j.n.e. Juopuneita tapaa niillä tienoin runsaasti -- ainakin yksi ilmiö,
joka on yhteinen napapiirin kummallakin puolella, niin Lapin kuin
etelänkin asukkailla.
Vienan rannoilla.
Vienan meri, hyisen Jäämeren lahti, on suureksi osaksi tämän
luontoinen. Kuitenkin on meren raivo täällä lauhtunut, tuulen leyhkä
lämminnyt ja rannikkojen kolkkous kadonnut. Viheriä kasvillisuus
verhoaa kauttaaltaan Vienan rantoja, jos kohtakin kuusi kääntää oksansa
mantereelle päin ja mänty karttelee kallistuen tuulen voimaa. Mutta
lahtien perukoissa ottaa luonto hymyilevän muodon, rannikot aukeavat
vihanniksi vainioiksi ja leppeänä notkistaa siellä riippakoivu lehviään
veden kalvoon.
Tämmöinen on luonto esim. Vienanjoen suulla, jossa Arkangelin
kaupunki sijaitsee laajalla suistomuodostumalla. Olin kuvitellut
Arkangelia mitättömäksi puukyläksi keskellä alastonta tundraseutua,
mutta edellisestä selvenee, miten suuri oli kummastukseni saapuessani
kaupunkiin, joka oli yhtä kodikas ja komea, kuin sen asema mainitun
joen varrella ja reheväin ruohoaavikoiden äärellä oli viehättävä.
Olin päiväkauden oleskellut kaupungissa, nähnyt sen merkillisyydet ja
väsähtäneenä istuin iltasella huoneessani avoimen akkunan ääressä.
Annoin katseeni liidellä Vienan vienoilla laineilla, seurata milloin
soutuvenettä, milloin purjetta kunnes ne katosivat näkyvistä. Aurinko
alkoi vähitellen vaipua, ja ihana iltarusko seurasi sen jälissä.
En ollut nähnyt Jäämeren rannoilla viipyessäni pariin kuukauteen
auringonlaskua, siellä kun koko kesäkauden paistaa lakkaamatta, ja
sanomattoman suloiselta tuntui sen vuoksi tämä luonnon ilmiö. Tuskin
maltoin silmiäni irrottaa noista kultapilvistä, jotka reunustivat
lännessä Vienan varsia, Perman avaroita aavikoita. Mielikuvitus johti
minut tuhat vuotta taaksepäin aikaan, jolloin sama aurinko laskiessaan
kultaili kukoistavan Perman vallan asuinsijoja, sen pyhää kalmistoa
rikkaine jumalankuvineen, ja mieleeni muistuivat Karlin ja Thorer
Hundin ryöstöretket, syttyvät riitaisuudet Novgorodin kanssa j.n.e.
Samassa, havahduin unelmistani, sillä tuuli kantoi korviini venäläisen
kansanlaulun sävelet:
"Äiti, äiti, älä soimaa,
että häntä lemmin näin,
eihän ole mulla voimaa
irti päästä lemmestäin,
enkä tiedä, miten lienee
tunkenut se rintahain.
Mihin se mun viimein vienee,
sit' en tiedä, lemmin vain."
Tähän taukosi kaunis laulu, joka oli kuulunut ylempänä olevasta
kerroksesta, ja kun hetkisen päästä puutarhaan ilmautui punaposkinen
ja suloinen talontytär, Marfa Adamova, arvasin, että se oli ollut hän,
joka äsken tunteitaan vuodatteli. Mutta iloiset liikkeet ja myhäilevät
huulet näyttivät lemmentuskain väleen väistyneen.
Pitkä ei ollut pysähdykseni kaupungissa, sillä ensi laivalla oli minun
jatkettava matkaani takaisin Lapin raukoille rajoille, tällä kerralla
Vienanmeren luoteisiin seutuihin.
Matkalla sain poiketa m.m. Solovjetskoin kuuluisaan luostariin,
joka sijaitsee samannimisellä saarella Vienan meren länsiosassa ja
johtaa päiviään 1400-luvun alulta, jolloin kahden valamolaisen munkin
sanotaan se perustaneen. Näiden miesten pyhitetyt jäännökset lepäävät
luostarin tuomiokirkossa ja vetävät joka kesä tuhansia pyhiinvaeltajia
Solovjetskoihin kaikilta Karjalan, Lapin ja Vienan ääriltä. Käydessäni
kirkossa oli siellä mitä monilukuisin rukoilijajoukko, joka
kilvalla kiiruhti ostamaan siunattuja vahakynttilöitä sytyttääkseen
niitä pyhimysten alttarille. Ja ikäänkuin palkkioksi sai jokainen
vuoronsa perään suudella pyhimysten kuvaa ja tulla suitsutetuksi
pyhällä savulla, joka täytti kirkon korkean kupuholvin. Tuntui niin
keskiaikaiselta, taiantapaiselta tämä katoolisen pyhän toimituksen
muodossa harjoitettu anekauppa, mutta peräti mieltä ylentävää oli tuo
uskonnollinen hartaus, joka valtasi pyhiinvaeltajajoukon.
Valamoon verrattuna jää Solovjetskoin luostari paljo jälelle
sekä maineeseen että ainakin hienouteen nähden. Eikä ihme, sillä
edellinenhän sijaitsee melkein Pietarin porteilla, toinen kaukaisen
Vienan meren keskellä. Mutta kirkon ja sivistyksen historiassa
on Solovjetskoilla kyllä arvokas sijansa venäläisen pohjolan
käännytyksessä, ja ettei sen työ ole tapahtunut ilman sitkeätä
vastustusta, ilman taistoa ja tappeluita, siitä todistavat luostarin
jykevät harmaakiviset suojamuurit.
Kannanlahdessa, Vienan meren luoteisimmassa vuonossa oli ensimmäinen
pidempi pysähdys tapahtuva matkallani. Tämä seutu on epäilemättä
Vienanmeren kaunein. Nouse vain kylän itäpuolelle kohoavalle 300
metriä korkealle Ristivaaralle, niin näet mitä ihanimman taulun, jonka
keskustana on parikymmentä virstaa pitkä Kannanlahti satoine saarineen
ja luotoineen, mitkä näyttävät siellä alhaalla pelästyksissään
hajauneelta lintuparvelta. Ja itse kylä kolmen kirkkonsa ympärillä
näyttää niin pieneltä, niin somalta kauniin vihantain "peltojensa"
keskellä [Niin nimittävät asukkaat ylpeydellä nurmitilkkujaan, sillä
mitään peltoa ei heillä ole, eikä mikään viljalaji menesty täällä.
Ainoat elinkeinot ovat kalastus ja vähässä määrässä harjoitettu
karjanhoito.], vuolaan Nivajoen kummallakin rannalla. Joka puolella
ympärillä kohoaa taas tuntureita toinen toistensa takana, kaikki
jykeväharteisia jättiläisiä, joista äärimmäiset häämöttävät sinervässä
autereessa.
Taikka käyös tuonne lahdelle soutamaan, kun sää on tyyni, niin
näköpiirisi on tosin saarrettu, mutta sitä kauniimmilta näyttävät nuo
terävähampaiset kuusikkosaaret ja rantoja vartioivat silopiirteiset
tunturit, jotka heittävät tumman varjonsa syvälle juurellaan päilyvään
vuonon veteen. Iäti unohtumaton ja rauhaisa on tämä kuvaelma, mutta
miksikä? Siksi, ettei sitä paina liika suuremmoisuus, ei hento vienous,
se ei ole jylhä eikä hymyilevä, toisin sanoen, siksi että täällä
tuntuu pohja ja etelä, tunturi-Lappi ja saaristoluonto ojentavan kättä
toisilleen, syleilevän ja sulautuvan toisiinsa.
Vienan meren koko pohjois- ja länsirannikolla ovat asukkaat
"pommerilaisia", s.o. venäläisiä ranta-asukkaita, mutta heti vähän
matkan päässä sisämaahan päin on väestö puhtaasti lappalaista
tai karjalaista. Pommerilaiset ovat vanhaa, puhtaasti venäläistä
siirtokuntaa, kuten todistaa m.m. niiden fyysillinen yleisluonne:
vaalea veri, siniset silmät, melkoinen pituus, hyvä parrankasvu sekä
useat perityt muistotarinat. Muutamissa kylissä pohjoisrannalla, esim.
Kusrjekaassa tuli väkisinkin ajatelleeksi venäläistyneitä lappalaisia
nähdessään lyhyttä, leveänaamaista ja hidasliikkeistä väkeä.
Lappalaiset talvipukineet, peskit y.m.s. vaatekappaleet pommerilaisilla
näyttäisivät viittaavan samaan, mutta rakennusten puhdaspiirteinen
venäläisyys taas puhuu vastakkaista kieltä.
Niemellä, jolla Jumalanäidinkirkko Kannanlahdessa sijaitsee, näytettiin
minulle noin kuutiometrin suuruista kiveä, jonka sileän päällipinnan
reunaan oli hakattu useita korttelin pituisia koroja. Kiveen liittyi
taru, jonka mukaan paikalla on ennen ollut luostari, ja kun viholliset
hävittivät tämän, kätkivät muka munkit rahansa kiven alle, piirtäen
siihen yhtä monta koroa kuin rahoja oli tuhatluvuin.
Miten lieneekään tuon aarrejutun laita, saattaa luostarinhävityksessä
olla kuitenkin jotakin perää, ja ehkäpä se on tapahtunut kuningas
Juhanan aikuisen Venäjän sodan aikana, jolloin Pohjanmaan talonpojat
Juho Vesaisen johdolla ryöstivät m.m. Kannanlahden silloisen kaupungin
ja levittivät tulta ja vainoa aina Jäämeren kaukaisille rannikoille
asti.
Matkaohjelmaani kuului paitsi Vienan meren pohjoisrannan tutkimista,
myöskin käynti Imandralla. Lähdin sinne lappalaisten saattajain
kerällä, joita oli kaksi miestä ja yksi nainen. Näiden oli soudettava
minua järvien ja suvantojen yli ja jalkataipaleilla autettava
valokuvauskoneen y.m. kapineiden kannossa. Ei ollut juuri joutuisaa
kulku heidän seurassaan, sillä ainakin joka puolen tunnin kuluttua
piti levätä, ja silloin tällöin tshaijutkin keitettämän. Kummastustani
herätti kun tuo nainen eli oikeammin tyttö vähän väliä kiersi
palturitupakan itselleen kehuskellen sitä niin perin "makeaksi", että
minunkin oli vähällä vesi kielelle herahtaa, vallankin kun olin tupakan
jättänyt pois matkaeväistä.
Imandran järvellä havaitsin pian, etteivät lappalaiset ainakaan mitään
merimiehiä ole. Jos vähänkin vene kallisteli tai laine roiskautti vettä
sisään, niin vapisi ja siunaili vallankin akkaväki, istuen veneen
pohjalla ja pidellen molemmin käsin laidoista kiinni.
Matkustajia varten on Imandran--Kuolan väliselle kulkureitille laitettu
asemia eli majapaikkoja, ja yhtä semmoista Imandran rannalta esittää
seuraavalla sivulla oleva kuvamme. Eivät ne ole vallan hääviä, ja
jotkut ovat siksi hataria, että päivä paistaa raoista ja nurkista
sisään. Erääseen sellaiseen satuin minä Jaakonpäivän yöksi, ja kun
sattui olemaan pohjatuuli, en voinut vilulta saada hetkeksikään unta,
vaikka olin täysissä ja päällepäätteeksi jotenkin vahvoissa vaatteissa.
Korkeat tunturit reunustavat Imandran rantoja, ja niistä on vallankin
itärannalla kohoava, 1,200 metrin korkuinen Umptek kuulu sekä
vuorilajistaan -- se muodostaa suurimman nefeliinisyeniittialueen
maailmassa -- että luonnonkauneudestaan. Suurenmoisena, mielikuvitteen
tapaisena, melkeinpä hurjana esiytyy se silmiisi terävine rotkoineen
ja keilamaisine huippuineen, jotka sen niin selkeästi erottavat
muista pyöreäharteisista tuntureista. Alempana sen hurjuus lievenee,
muodot pehmiävät ja juurellaan, missä tummanvihreä metsä kattaa sen
kupeita, alkaa se käydä viehkeäksi luonteeltaan, vallankin noissa
pyöreäuomaisissa jokilaaksoissa, joiden pohjalla kristallikirkkaat
tunturipurot hyppelehtien kiiruhtavat kulkuaan. Umptekilla on
alppiseutujen kasvullisuus suureksi osaksi edustettuna. Ylinnä,
jossa paikoin ikuinen lumi peittää vuorta, ei tietysti ole mitään
elollisuutta, mutta alempana alkaa hopeanharmaa jäkälä, vienosti
välähdellen auringon paisteessa, ja siellä ovat parin kolmen tuuman
pituinen tunturipaju y.m. napaseutukasvit kaivautuneet sammaleen
suojaan. Vielä alempana kasvisto tietysti rikastuu ja monistuu,
muuttuen yhä tutummaksi; yhä vankemmaksi metsäksi.
Jos Umptek on Imandran helmi, on Imandra vuonoineen, saarineen,
salmineen ja tunturirantoineen koko Lapinmaan helmi. On varmaa, että
Venäjän Jäämerenrata kerran valmistuneena tulee synnyttämään suuren
matkailijatulvan tänne, missä sisä-Lappi ihanimpana näyttäikse.
Ensimmäinen kylä Kannanlahdesta itäänpäin on 90 virstan päässä
sijaitseva Porjeguba, jollen nim. ota lukuun puolivälillä olevaa
viisiperheistä karjalaista siirtokuntaa Kolvitsgubassa. Erämaisempaa ja
jylhempää seutua kuin Porjeguba en minä ole koskaan missään tavannut,
se kun sijaitsee saarien sulkeman vuonon etäisessä perukassa, korpien
keskellä. Vastakohtaisen vaikutuksen teki suurehkon höyrylaivamme
poikkeaminen tänne ilman mitään muuta asiaa kuin heittää minut
sattumalta ohikulkevan akan veneeseen, siinä päästäkseni parin
virstan päässä olevaan kylään. Ja kummoiseen kylään? Ehkä kymmenkunta
mitä rähjäisintä, puutetta ja kieltäymystä todistavaa talopahaista
muodostivat koko kyläkunnan. Lisäksi olivat asukkaat ainakin entisiä
starovertsia eli vanhauskoisia, jotka karttelevat "pakanain" käyttämiä
astioita, eivät polta tupakkaa, sekä kirkollisissa menoissa eroavat
valtionuskonnosta. [Mitä tulee ensin mainittuun seikkaan, niin noudatti
sitä minun edempänä mainittu oppaani ankarimmalla tavalla. Hän ei
tahtonut juoda teetä minun "saastaisesta" kupistani, vaan hörppi
sitä suoraan kattilastamme, joka sen jälkeen oli pestävä oikein
hiekan keralla. Muuten kuuluu starovertsien uskonnollisiin menoihin
ankara paastoaminen lapsuudesta asti, pitkät hartauden harjoitukset
omain kirjain ja pappien johdolla, sekä ristinmerkin tekeminen
pikkusormella, nimettömällä ja peukalolla -- oikeauskoiset tekevät
sen peukalolla, etu- ja keskisormella. -- Kuten tiettyä, syntyi
starovertsien uskonlahko patriarkka Nikonin v. 1666 toimittaman uuden
raamatunkäännöksen ja kirkonmenojen parannuksen johdosta.] Olin
niinmuodoin joutunut oikeaan erakkoseutuun ja kun iltasella yksin
valvoskelin ja järjestelin tutkimustuloksiani, kun ulkona oli pimeä,
sade pieksi ikkunoita ja tuuli ulvoi nurkissa, silloin tunsin omituista
ahdistusta, sanoin kuvaamatonta kaihoa täällä maailman yksinäisimmässä
sopukassa.
Porjegubassa olin saanut vihiä tärkeästä jonkun peninkulman päässä
veteläin soiden takana olevasta geoloogisesta muodostumasta. Palkkasin
luotettavan mutta kalliin oppaan, varasin eväitä muutamaksi päiväksi
ja niin lähdin oikealle erämaanvaellukselle.
Löysin täten suurenmoisen ja kauniin vierinkivimuodostuman, äärimmäisen
jatkon meidän Salpausselällemme, tuolle jääkautiselle päätemoreenille
joka on kerrostunut maajään reunalle jäätiköiden ja jäävirtain
alaskuljettamasta sorasta, ja jonka alkupää on tavattavissa Norjan
etelärannalla, mistä se jatkuu poikki keski-Ruotsin ja Suomen Venäjän
Karjalaan.
Tähän otetut kaksi kuvaamme esittävät kohtia tästä soraselästä
Venäjän Lapissa, jossa se esiytyy niin viehättävänä rämeiden ja
korpien keskeisenä kankaana. Toisessa kuvassa näkyy sitä paitsi
nuotiovalkeamme, jonka paisteessa me vietimme yömme, ja jonka savu oli
aijottu karkoittamaan sääskiä. Nämä ovat täällä oikea maanvaiva, ja
monet ovat keinot niitä vastaan. Päivin käytetään hyttysmyssyjä pään
ympärillä, ja naama on vähän väliä voideltava lavendeli- tai
pikiöljyllä tai lysoolilla. Yöllä taasen on harsolla suojeltava kasvot
ja kädet, ja suloiselta tuntuu sen verhossa kuunnella hyttysten
ynisevää soittoa ympärillään. Ryömivää mäkäräistä ja pientä polttiaista
vastaan on kuitenkin ihan avuton, ja vallankin edellisen pistos on niin
myrkyllinen, että siitä saa ihossaan kantaa merkkiä monta kuukautta
jälkeenpäin.
Porjeguban jätettyäni siirryin minä kylästä kylään venekyydillä, joka
on järjestetty venäläisten virkamiesten matkoja varten, ja jonka
saannin aivan mitätöntä kyytipalkkaa vastaan teki minulle mahdolliseksi
Arkangelin kuvernööriltä saamani kyytipiletti. Tämän näyttäminen teki
aina tehokkaan vaikutuksen, ja sitä vielä lisäsi tutustumiseni piirin
stanovoihin (nimismieheen), joka ennakolta oli ilmottanut tulostani.
Niinpä kuulin, että eräässä kylässä olivat kyytimiehet odottaneet
viikkokauden saapumistani uskaltamatta poistua heinänkorjuullekaan,
joka juuri par'aikaa tapahtui.