päättyä. Mainittu kylä, jonka 140 talosta suuri osa vuosi sitten paloi
poroksi, sietää tulla mainituksi sen vaaran takia, joka lakkaamatta
lupailee sille häviötä. Kylä sijaitsee nimittäin äärettömän suuren
lentohietakentän keskellä, ja tämän tuiskuaminen uhkaa vähitellen
haudata koko kylän alleen. Syynä hiedan lennäntään on nähtävästi metsän
hävitys. Kerrottiinkin lähemmäs sata vuotta sitten olleen halkometsää
parin virstan päässä kylästä, kun sitä samoinkuin laidunmaatakaan
ei nykyään ole peninkulmaa lähempänä. Muuan 55 vuotias mies kertoi
poikana uineensa kylän länsipuolella olevassa järvessä, joka oli noin
virstan pituinen ja parin sylen syvyinen. Nyt oli syvänne ihan kuiva,
hiukan notkolla vain. Kylän seitsemän vuotta sitte rakennettua kirkkoa
ympäröivät ainakin puolentoista sylen korkuiset hietavallit, vaikka
kirkon sanottiin alkujaan tehdyn aivan sileälle paikalle. Ja joka
vuosi täytyy useita taloja repiä alas ja rakentaa uudelleen ylemmälle
paikalle, kun jo ovat joutuneet niin hiedan valtoihin.
Kusomenin kylässä piti minun yhtyä toisiin matkatovereihini, ja niiden
kanssa palata Vienanmeren, Äänisen, Syvärin, Laatokan ja Nevan tietä
takaisin kotimaahan. He olivat kuitenkin jo lähteneet viikkoa varemmin,
ja yksin sain sen vuoksi astua laivaan, jolla pian jätin taakseni
Kusomenin tyrskyisän hiekkarannan ja suruiset Turjan tunturit.
Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.[1]
Vajanainen ja hämärä on yleensä käsityksemme Lapista ja kenties vielä
enempi sen asukkaista. Tiedämme, että Lappi sijaitsee siellä, missä
"rurjat palavat", ja että siellä asustaa autioilla tuntureilla ja
laajoilla lakeuksilla poroineen kiertelevä kansakunta, jonka elo
meidän mielestämme on paljasta ponnistelua, taukoamatonta taistelua
kehdosta hautaan asti. Tyly ilmasto, karu luonto ja alituinen
muutteleminen tekevät meidän mielestämme elämän työlääksi ja kolkoksi,
riistävät siltä kaiken viihtymyksen ja ilonpidon. Eikä meistä näytä
ikuisilla kehityslaeilla olevan lappalaisiin nähden mitään merkitystä,
vaan oletamme tavallisesti Lapin kansan sitte vuosituhansien
pysyneen samalla alkukannalla, jäykistyneen yhtä muuttumattomiin ja
yksitoikkoisiin muotoihin kuin se ylhäispohjöinen luonto, joka sitä
ympäröi.
Näin ei ole kuitenkaan laita. Jos kysymme lappalaiselta itseltä hänen
olojaan, niin saamme kuulla, miten tyytyväinen hän on kohtaloonsa,
miten kiintynyt liikkuvaan elintapaansa, miten lämpimästi hän rakastaa
maataan, sen villiä tuntureita, synkkiä saloja ja vuolaita virtoja.
Lappalainen ei hylkäisi hinnasta mistään näitä elonmaitaan, vaikkeivät
ne hänelle tarjoakaan mitään huolettomia päiviä. Eikä ihmekään,
sillä kenpä on kerrankin liikkunut tuossa suuremmoisessa luonnossa,
nähnyt noita jylhärantaisia tunturijärviä tai uinunut synkkävarjoisen
salolammin partailla, hän kyllä älyää, miten mieli voi kiintyä tähän
luontoon katkomattomilla kahleilla. Ja voimme olla vakuutettuja, ettei
lappalaisen elämä ole vallan vailla suloakaan. Ahdas turvekota on
lappalaiselle mieluinen ja kelpo koti, joka suojaa tarpeeksi häntä ja
hänen rakastettujaan riehuvilta tuulilta ja lumimyrskyiltä. Järvet
ja joet antavat hänelle tarpeeksi kalaa, ja porolaumoistaan saa hän
mitä muuta tarvitseekin. Kun lisäksi ulkonaiset olosuhteet ovat
suotuisat, niinkuin esim. kesällä, on hänen tyytyväisyytensä rajaton,
mielialansa niin hilpeä, huoleton ja kadehdittava kuin se saattaa
olla vain lapsilla ja nuorekkailla kansoilla. Tämän kirjoittaja näki
eräässä lappalaisjuhlassa Jäämeren rannalla, kuinka huvitettuja kylän
naiset olivat pallonlyönnistä, jossa he yksin olivat osanottajina.
Paraillaan paistava keskiyönaurinko teki jo ajankin oudoksi, mutta
muutenkin tuntui niin kummalta ja samalla kuitenkin hupaiselta nähdä
tätä täysikäisten leikkiä, elämän valekuvaa, jossa ihminen luulettelee
piilevän sen vakavuutta ja nauttii tästä sen pakkoa tuntematta.
Ikäänkuin ei elo Jäämeren rannoilla sisältäisi tarpeeksi vakavuutta,
tarpeeksi taistelua!
Mitä tulee lappalaisten _elinkeinoihin_, eivät ne suinkaan ole
ijäti yhtäläiset, aivan samat tänään kuin ajanlaskumme alussa, vaan
on niissäkin huomattavissa kehitystä, jos kohta sen kulku täällä
on hidasta, sen aikaansaamat edistykset meidän mittapuumme mukaan
mitättömiä. Vallankin Venäjän Lapissa ovat ajan vaikuttamat muutokset
verrattain valtavia, elintavat melkoisesti mullistuneita.
Kuolan lappalaiset eli _skoltit_, kuten heitä kreikkalaiskatoolisen
uskontonsa takia nimitetään, eivät enää ole vapaasti liikkuvia
poropaimenia, he eivät ole todellisia tunturieläjiä, jotka telteissä
asuen myötäänsä kuljeskelisivat porolaumainsa keralla laajoilla
maa-aloilla. Lappalaisten etevin luonteenominaisuus, taipumus
paimentolaiselämään, on heistä melkein kokonaan kadonnut, skoltit
ovat tottuneet pois poronhoidosta, asettuneet useimmiten hirsistä
salvettuihin tupiin asumaan ja ryhtyneet harjoittamaan kalastusta
pääelinkeinonaan. Entinen elintapa on enään jälellä vain kuihtuneessa
muodossa, nim. visseinä vuodenaikoina tapahtuvassa muuttelussa
kalastussijoilta toisille.
Poroja, joita pidetään vain ajamista varten sekä lihan ja nahan
tähden, ei skolttilaisperheellä ole tavallisesti 50-200 enempää,
mikä summa riittää tyydyttämään välttämättömät tarpeet kylmimpäin
talvikuukausien aikana. Ne käyvät kesän vapaina laitamillaan tai
merenrannoilla ja kootaan Mikon päivän tienoissa yhteen. Tällä
välin elättää kukin perhe itseänsä kalastuksella joko jokien suilla
tai suurien sisäjärvien äärellä, jotka ikivanhoista ajoista ovat
jotenkin tarkkaan rajoitettuja kullekin kyläkunnalle, ja missä joka
perheellä on oma määrätty alueensa. Pyyntikaloja ovat etupäässä lohi
ja kampela meren lähistöllä sekä siikalajit, lohi, harjus ja hauki
sisävesistöissä. Kun kesäkalastus tavallisesti elokuussa lakkaa
antamasta, muutetaan syyspaikoille pienempiin sisävesiin, joissa paitsi
kalastusta harjoitetaan metsästystäkin, nim. riekkojen ja vesilintujen
pyyntiä ynnä viime mainittujen munain keräämistä. Syyspaikoilla myös
paimennetaan poroja, kunnes Joulun seuduissa on satanut rekikeliksi
lunta, jolloin muutetaan talvipaikkoihin eli n.s. pogosteihin.
Tavallisesti valitaan talvipaikoiksi seutu, jossa jäkälää ja
polttopuuta on viljalta saatavissa. Useimmat talvikylistä sijaitsevat
havupuun rajalla, s.o. lähellä viivaa, joka vedettäköön jotenkin
niemimaan halki luoteesta kaakkoon. Talvikylissä ovat asunnot paremmat,
ja muuten on se skoltin rauhallisin ja suloisin vuodenaika, jolloin hän
melkein työttömänä nauttii kesäisten vaivojensa hedelmistä. Kun talven
selkä on katkennut, hankitaan taas muuttoa. Ainakin ennen on skoltilla
ollut erityinen kevätkalastuspaikka, jonne siirrytään pääsiäisen
vaiheilla, mutta nykyään muutetaan kuitenkin useimmin talvipaikasta
suoraan kesäkylään, mikä tapahtuu viimeisillä ajokeleillä.
Venäjän lappalaisten _asunnot_ ovat, kuten muidenkin lappalaisten,
yleensä yksinkertaisia, mutta niissäkin on huomattavana perättäistä
kehitystä, säännöllisesti esiytyviä perusmuotoja, jotka ovat kuvaavia
tämän maakolkan rakennuksille. Vanhin asumus on teltta, jota käytetään
matkoilla muutettaessa sekä metsästys- ja kalastusretkillä. Sen
rungon muodostaa kolme koukkupäistä kannateseivästä, jotka ylhäältä
sidotaan nuoralla yhteen (vrt. sivulla 42 olevassa kuvassa nähtävää
kuivaustelineen puoliskoa). Näiden nojalle asetetaan yhdeksän muuta
puuta, ja ympärille kiinnitetään nuorilla telttavaate (ennen muinoin
porontaljoja), jättäen yläosan avoimeksi savun poistumista varten.
Teltan pohjapiirros on ympyrä, ja keskellä sitä on tulisija, jonka
yläpuolella riippuu kattila haahloista.
Sellaisen välimuodon kautta, jonka runko on juuri viitatussa kuvassa
nähtävän koko telineen tapainen, johtuisimme sivulla 39 kuvattuun
kotamuotoon. Kuten sen yhteydessä olevasta rungonkuvasta ilmenee,
osottaa tämä harjapuulla ja useilla tuilla varustettu kotamuoto
suurta kehitystä, nähtävää vankkuutta seisoakseen vakavana tuulissa
ja tuiskuissa. Räppänä on siinä parantunut, ja tila kodassa tullut
avarammaksi. Rungon nojalle asetetaan irtonaisia puita, ja niiden
päälle petäjän tai kuusenkuoria y.m. tai suorastaan turpeita,
ruohopuoli alaspäin. Katolla on painona kiviä, ettei tuuli pääse
turpeita repimään, ja räppänän reunalla on toisinaan tuulen puolella
kivilaakoja estämässä savua tunkeutumasta takaisin kotaan. Ovi on joko
puusta, saranoissa kääntyvä, tai vain purjekankaasta.
Juuri kuvailtu kotamuoto on pohjapiirrokseltaan tavallisesti soikea,
osottaen taipumusta kehittymään kulmikkaaksi, kuten alempana olevat
kuvat esittävät. Niistä on kolmas otettu sivulla 39 kuvatusta kodasta,
jossa sisäpuolella oli haljispuolikkaista laadittu yksinkertainen
kehys. -- Mitä muuten tulee turvekodan sisustukseen, ovat siinä
liesikivet keskustana, ja niiden kummallakin puolella on tavallisesti
yksi puu maassa. Ensimmäisessä pohjapiirroksessa on sitä paitsi
maantasainen sänkylava. Peräosa, n.s. _aarnesija_, ennen aikaan pyhä
paikka ja tavallinen noitarummun säilytyssija, on joskus kuusenoksilla
peitetty, sivupuolet taas tuoreilla koivunvitsoilla.
Onko seuraavalla sivulla kuvattu, kahdenkertaisella hirsialustalla
varustettu ja pohjapiirrokseltaan (ks. viimeistä kuvaa tällä sivulla)
nelikulmainen kota kehittynyt edellisestä vai eikö, jätän tässä
sanomatta. Varmaa kuitenkin lienee, että se johtuu verraten myöhäiseltä
ajalta, jolloin jo metalliaseita oli käytännössä. Selvittämättä jääköön
sen nimikin "saamegoatte" (lapinkota), joksi sitä sen käyttäjät
mainitsevat. Paitsi tässä kuvattua lapinkotaa Varsinskin kylästä on
muista samallaisista tietoja vain Genetzillä Lumbovskin syyskylästä.
Genetzin ilmotuksen mukaan on kodan alalta turve poistettu, jopa
maatakin vähän kaivettu, muuten on kodan runko ja rakenne samallainen
kuin Varsinskissa. Huomioon otettava seikka on Genetzin mainitsema,
vielä 1850-luvulla tällaisessa kodassa tavattava pyhä peräuksi, josta
metsämies kävi ulos ja sisään, jonka kautta veres liha tuotiin sisään
ja josta vaimot eivät saaneet kulkea.
Kota ei ole Venäjän Lapissa enään ainoa, eikä edes tavallinenkaan
asumus. Niinkuin telttaa käytetään vain satunnaisissa tiloissa,
matkalla y.m., käytetään kotaa enimmäkseen vain hätätilassa, s.o.
köyhyyden painamissa olosuhteissa, ja siellä missä oleskelu ei ole
aivan pitkäaikainen niinkuin esim. syyspaikoilla, sekä toisinaan
myös kesäaikanakin. Varakkaammat skoltit ovat melkein kaikkialla
varustaneet itselleen kesä- ja talvikyliin hirsistä salvetun _tuvan_
tai _pirtin_, ja niin käy kota yhä harvinaisemmaksi muistoksi menneiltä
ajoilta, tuo entinen rakastettu turvesuojus muuttuu vain kovaosaisen
kodiksi, säilyen vain jäännösmuotona kaukaisiin aikoihin todistamaan
tuleville polville heidän esi-isäinsä alkuperäisistä olosuhteista.
Mainitussa Varsinskin kesäkylässä asui 18 perheestä vain 2 kodassa,
ja samannimisessä talvikylässä oli v. 1889 Kihlmanin mukaan 20
hirsiasumusta ja 1 kota, kun siinä 1850-luvulla sen sijaan ei ollut
useampaa kuin 2 hirsiasumusta. Muutto kodasta tupaan tai pirttiin
näyttää siis tapahtuneen verrattain myöhään, mutta sangen väleen.
Tuvat ja pirtit ovat pohjoisessa vahvoista lankuista, metsäseudussa
pälhimättömistä hirsistä salvettuja vähäisiä rakennuksia, leveydeltään
pari syltä, pituudeltaan ehkä hiukan enempi. Vesikatto on joko
yksivietteinen (vrt. sivulla 33 kuvattua majataloa, joka on
lappalaistyötä) tai hyvin useasti harjakaskin. Välikatto, jos se on
olemassa, on joskus taitettu, joskus tasainen. Permantona oli eräässä
Kuolan vuonossa näkemässäni tuvassa vain risuja, kaikissa muissa oli
se laudoista laadittu. Yhteen tai useampaan seinään on hakattu pieni,
nelikulmainen akkuna. Tulensijana on joko leveäpesäinen takka, jolloin
huonetta sanotaan tuvaksi, tai paistinuuni, joka huoneesta tekee
pirtin.
Tuvat ovat nähtävästi Suomen puolelta saatua lainaa, sillä ne ovat
ihan yleisiä läntisessä osassa Kuolan niemimaata ulottuen lähes
itäpäähän asti, jossa Genetzin mukaan vasta Jokonskin talvikylässä
tavataan ensimmäiset pirtit. Pohjoissuunnassa on esim. Rasnavolokissa
Imandran järven yläpäässä 9 tupaa ja 3 pirttiä sekä Varsinskissa
Muurmannin rannalla 9 tupaa ja 7 pirttiä. Että pirtit ovat syntyneet
venäläisestä vaikutuksesta, todistaa uunin asema, joka on sama
kuin yleensä Venäjällä, nim. uunin suu perälle päin kääntyneenä.
Mitä muuten tulee asunnon sisustukseen, ei siihen kuulu muuta kuin
penkin korkuinen lavitsa pitkin sivuseinää ja joskus toinen lyhyempi
peränurkassa sekä pöytä. Viimemainittu näyttää kuitenkin olevan
vain näkönä, sillä tavastaan istua permannolla jalat ristissä ja
aterioida -- kodassa käytetyltä pöytälaudalta ei lappalainen ole
päässyt tupaankaan muuttaessaan. -- Asunnot kylissä ovat toisinaan
rakennetut hajajärjestykseen, toisinaan taas kahteen riviin
kummallekin puolen raittia. Vähäinen kirkko tai pikkuruinen kappeli
on useimmissa kylissä olemassa.
_Fyysillisiin ominaisuuksiin_ nähden ovat skoltit Jokonskin ja
Varsinskin lappalaisten joukossa tekemäini havaintojen mukaan
lyhyitä, 1,5-1,6 m. pituisia, naiset sitäkin pienempiä, pää on
leveäkalloinen, poskipäät ulkonevia, otsa laaja, nenä lyhyt, juurelta
leveä, tylppäpäinen, suuaukko suuri, silmien väri ehkä tavallisimmin
ruskeahko, usein harmaansininen, tukka tummallainen, usein kuitenkin
vaaleahko, parrankasvu on yleensä huono, sillä tapaa yli 30 olevia
miehiä, joilla ei ole haiventakaan naamassa. Jalat ovat hiukan
lenkosääriä, mikä seurannee siitä, ettei kapaloiminen ole tapana ja
vaikuttaa sen, että käynti on vaappuvaa vallankin naisilla. Muuten
on naisissa lappalaistyyppi harvemmin selvään huomattavissa, tapaapa
niiden joukossa joskus sievänlaisiakin.
Kihlmanin havaintojen mukaan saattaa rodun ulkomuoto olettamaan
lujaa vierasta sekaumista vielä nykyäänkin vallankin kauvemman aikaa
merenrannalla sijainneissa kyläkunnissa. Lisättäköön tähän samaa
valaiseva seikka yleisen Kannanlahdesta Jäämeren rannikolle käyvän
kulkutien, eli "traktin" varrelta. Vaikka nim. lappalaiset yleensä
ovat lyhyitä, näki siellä ainakin Sasheihan, Akkalan, Rasnavolokin ja
Maanselän lappalaisten seassa miehiä ja naisia, jotka olivat tavattoman
pitkiä ja vaaleanverisiä mutta kasvonpiirteiltään epäilemättömästi
lappalaisia.
Lappalaisten _vaatetuksesta_ laulaa Peder Dass:
Oudot on vaattehet kansan sen
ja kuori on kumma ja muinainen,
mutt' koskaan se ei sitä hylkää.
Skoltit sen kuitenkin ovat melkein kokonaan hyljänneet ja pukevat
itsensä useimmiten Venäjältä ostettuihin, käytettyihin, nykyaikaisiin
vaatteisiin. Varsinskin kylässä näin minä ennen mainitussa
lappalaisjuhlassa miehillä pitkiä käyntitakkeja, lakeijanpukuja
kiiltävine nauhoineen ja nappeineen, raitaisia housuja, venäläisiä
tasapesäisiä ynnä kaikenlaisia vormulakkeja, patiinia, puolikenkiä
ja saappaita, kirjavia paitoja, jopa oli eräällä herrastelijalla
silkkihuivi kaulassa ja toisella kokokalossit jalassa kesäisen
juhlapäivän kunniaksi.
Naisilla oli kaikenlaisia heleitä mutta myös tummia värejä
vaatetuksessaan, jona oli joko aitovenäläinen sarafaani esiliinan
kerällä tai hame ja löysä röijy sekä uusinta muotia olevat kengät. --
Kansallisia vaatekappaleita olivat lappalaiset "ruohokengät" (niissä
käytetään heiniä sukkien sijasta) poronnahkaisine varsineen. Näitä näin
pojilla, mutta sangen yleiseen käyttävät niitä muutkin jokapäiväisissä
oloissa. Niinikään oli naisten päähine enimmäkseen muinaislappalainen
"veslin", joka näytti olevan Karjalan naisten "harakan" kaltainen,
eroten siitä vain koristustavan ja otsakappaleesta kaarenmuotoisena
ulkonevan lipun kautta. Tyttöjen päähine oli päältä avonainen
kehys ilman mitään niskalle solmittavia nauhoja. Talvella käytetyt
porontaljasta valmistetut päällysvaatteet ovat vielä lisättävät näihin
lappalaisten muinaisesta kuoresta säilyneihin reliikkeihin.
Muuten ovat ainakin Varsinakin ja Jokonskin lappalaiset haluttomia
muuhun toimeen kuin kalastukseen, he ovat verukkeita hakevia ja
kiskomiseen taipuvaisia. Minulta vaadittiin Varsinskissa 6 ruplaa
muutaman km pituisesta venematkasta, ja kun siihen en myöntynyt, ei
luvattu kyytiä mistään hinnasta. Samoin oli varsin vaikeata saada
opasta tuntureille, mutta niin sen kuin venekyydinkin hankintaan oli
asukkaita suorastaan pakotettava korkeiden suosituskirjaini avulla. Ja
korvaukseksi olisivat tyhjät konservilaatikot, veitset ja muut kapineet
kelvanneet paljon paremmin kuin raha, jolla ei täällä ole sanottavaa
arvoa.
Lappalaisten _kieli_, itsessään jo suuresti eroava Ruijan ja Suomen
lapista, on Kuolan niemimaalla jakautunut useihin murteisiin, joiden
eroavaisuutta yhäti edistää se hajanaisuus ja vähäinen yhteys,
joka vallitsee alkuasukkaiden kesken. Sitä paitsi on venäjänkielen
vaikutus lappiin ollut mitä mahtavin, se on tunkenut alhaisintakin
hengenviljelystä osottavia sanoja tieltään, ja se on jo osittain tullut
lappalaisten omaisuudeksikin, sillä venäjää solkkaa kaikkialla ainakin
miehinen väestö. Ja missä lappalaiset ovat tulleet lähempään yhteyteen
venäläisten kanssa, siellä on lapinkieli lakannut kokonaan kaikumasta,
siellä on lapin kansallisuus kadonnut tuon mahtavamman elementin
hyökyaaltojen alle. Niin on ainakin laita Ponoissa Kuolan niemimaan
itäpäässä.
_Joikumista_ eli lappalaislaulua kuuli kirjoittaja kerran kulkiessaan
Imandralla kyytiveneellä, jossa soutajina oli m.m. pari lappalaista.
Laulaja oli nuori ja sievä tyttö, joka aikansa ratoksi hyvän
purjetuulen puhaltaessa itsestään alkoi "joikumaan". Sanoista ei saanut
selvää, mutta sävel oli matalaa, vaihdellen vain muutamissa harvoissa
äänissä ja parissa tahtilajissa, jotka viimemainitut päinvastoin
suomalaisia kansanlauluja olivat epätasaisia. Luonteeltaan oli laulu
perin yksitoikkoista, läpeensä samankaltaista hyräilyä, jota ei voi
sanoa kaihomieliseksi eikä pehmeäksi vaan pikemmin oudon vakavaksi,
kuten on Lapin luontokin.
_Hautaustavoista_ kerrottiin, että ruumis haudataan siihen syvyyteen,
jonka mittana on haudattavan pituus olkapäiltä tai toisen ilmoituksen
mukaan vain vyötäreeltä jalkoihin, jossa viimemainitussa tapauksessa
lasten haudat esim. eivät ole paljoakaan 3 korttelia syvempiä. Täten
luullaan kai vainajan jäävän maan päälle. Kun on talvinen aika ja maa
jäässä, poltetaan paikalla roviota, jotta routa pehmiää, ja hiilet
ynnä kekäleet kootaan sitte kaikki haudan päälle. Pää sanottiin
asetettavan länteen päin, mutta 46 sivulla kuvatulla hautuumaalla näkyi
maanpäällisistä arkuista päättäen pää olleen asetettuna luoteen ja
luodepohjosen väliin ja parissa vanhemmassa sekä parissa myöhemmässäkin
ihan länteen.
Ruumis asetetaan tasapäälliseen arkkuun, kädet ristiin rinnalle,
vasempaan käteen "Strashnij sud" (Viimeinen tuomio) niminen kirja tai
sen lehti tai ei mitään, ja oikea käsi pannaan kuten ristinmerkkiä
tehdessä. Otsalla on kulta- tai väripaperista kyhätty seppele.
Kirves, jota hautaa kaivettaessa on käytetty, kerrottiin jätettävän
ruumiin viereen, ja lapio vietävän kotiin. Mittakeppi, jonka sijasta
nyöriäkin käytetään, sanottiin heitettävän kuhun sattuu. Mainitulla
hautuumaalla näkyi kuitenkin erään edellisenä talvena tulleen haudan
pinnalla kirves, terä jalkapuoleen, ja lapio, pesä pääpuoleen päin
asetettuna. Toisella hiukan vanhemmalla, maanpäällistä arkkua vailla
olevalla haudalla oli niinikään lapio samassa asemassa, vaikka niitä
muuten näkyi makailevan maassakin.
Millaiselta lappalainen kalmisto näyttää, selvennee paraiten
kuvastamme, joka on otettu Mogiljnij ostrov (Kuolionsaari) nimisellä
Imandran saarella. Se on pieni ja kumpuinen, mitä luonnonihanin saari,
jota hautuumaanaan käyttävät Rasnavolokin, Bjelaguban ja Jokostrovan
lappalaiset. Norjalainen Friis, jolla myös on kalmisto kuvattuna,
ei voi löytää tarpeeksi sanoja kuvaillakseen sitä huolettomuutta ja
välinpitämättömyyttä, joka hautuumaanhoidossa muka ilmenee. Onko hän
katsellut asioita toisilla silmillä, vai ovatko olot silloin (v.
1867) olleet huonommat, en osaa sanoa, mutta minä en samaa havainnut.
Vain saaren solakka havumetsä näkyy niistä ajoin suuresti harvenneen
arvatenkin hautojen kartunnan kautta.
Meikäläiselle ovat outoja nuo maanpäälliset arkkusalvokset, joita
venäläisellä nimellä kutsutaan "grobnitsoiksi". Niiden perusajatuksena
lienee olla kattona edesmenneen ikiasunnolle tai mahdollisesti
kuvaannollisena kotina vainajan sielulle. Pääpuolessa on useimmiten
pieni aukko, kulmikas tai pyöreä, joka nähtävästi kuvannee akkunaa.
Jalkapäässä on taas kreikkalainen Andreaan risti tai vain keppi
eli puikko, ja siinä toisinaan jumalankuva. Joskus on "grobnitsa"
huolehikkaasti maalattu punaisille ja sinisille kolmioille ja
leikkauskoristeilla somisteltu. Salvos on juureltaan kivillä tuettu, ja
sitäpaitsi kuulutaan pään taakse asetettavan muuan suurempi kivi, sekä
keskiruumista hiukan alemman paikan kohdalle salvoksen sisään toinen --
taikoja, joiden merkitystä minulle ei uskottu.
Varsinaisista hautuumenoista mainittakoon pyhän savun suitsuttaminen,
joka tapahtuu sekä arkkuunpanemisen että haudan peittämisen ja
"grobnitsan" laatimisen jälkeen. Tätä varten tuodaan puisella maljalla,
ruukulla tai puisella valinkauhalla hiiliä kotoa.
* * * * *
Vallan valoisa ei ole lappalaisista antamamme kuva, mutta syy ei ole
kirjoittajan, joka vaan on kertonut näkemiään ja kuulemiaan, vaan syy
on itse aineen. Varjopilvet peittävät Lapin kansan menneisyyttä ja
uhkaavat synkkinä sen tulevaisuuttakin.
Vielä puolivälissä tätä vuosisataa eleli lappalaisia Paanajärven
ja Koutajärven tienoilla pohjoisessa Venäjän Karjalassa, vielä
historiallisella ajalla on niitä asunut keski-Suomessa ja
keski-Savossa, ja Kristuksen syntymän aikana vieläkin etelämmillä
aloilla. Heikompina ovat he saaneet väistyä etäälle pohjolaan etelästä
tunkeuvan maanviljelyksen tieltä. Mutta täälläkään he eivät ole saaneet
olla rauhassa, tännekin on uutisasutus ja siirtolaisuus seurannut
heidän kintereillään ja vieras vaikutus päässyt muuntelemaan heidän
olojaan. Lappalaiset ovat vallankin Kuolan niemimaalla alentuneet
porolappalaisista kalastajiksi ja jääneet monessa suhteessa takapajulle
paimentavista heimolaisistaan Norjassa ja Ruotsissa. Ja kuitenkin
on tämä meidän silmillämme nähtynä vain viljelykehitystä, sillä
onhan se muutosta liikkuvasta elämästä vakinaisempiin asuntoihin.
Tosiasia on lisäksi, että väestön lukumäärä Venäjän Lapissa on
vähenemään päin, osaksi syntymistä suuremman kuolevaisuuden, osaksi
venäläistymisen takia. Suruvoittoiselta näyttää niinmuodoin Kuolan
lappalaisen tulevaisuus verrattuna hänen Skandinaavian tuntureilla
elävään veljeensä, joka uskollisena porolleen on epäilemättä säilyvä
rauhassa kaukaisiin aikoihin jäännöksenä kadonneilta ajoilta,
muinaishistoriallisena kummituksena, jonka aluetta saartavat
sivistyksen rajamaat.
[1] Käytettyjä lähteitä:
A. Osw. Kihlman: Bericht einer naturwissenschaftlichen Reise durch
Russisch Lappland im Jahre 1889. Fennia, III, N:o 6.
G(enetz), A(rvid): Matkamuistelmia Venäjän Lapista. Suomen Kuvalehti
18778 ja 9.
J.A. Friis: En sommar i Finnmarken, Ryska Lappland och Nordkarelen.
Tukholma 1872.
M.A. Castrèn: Nordiska resor och forskningar. Första bandet. Helsinki
1870.