KESÄKAUSI JÄÄMEREN JA VIENANMEREN RANNOILLA
Matkamuistelma
Kirj.
Julius Ailio
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1899.
SISÄLLYS:
Alkusanat.
Matka Jäämeren rannikolle.
Kuolanvuonosta Kalasaarelle.
Kalasaarella ja Muurmannin rannikolla.
Molemmin puolin napapiiriä.
Vienan rannoilla.
Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.
Alkusanat.
Seuraava matkakuvailu on osittain ilmestynyt jo ennen "Kyläkirjaston
kuvalehden B-sarjassa". Muodoltaan muuttuneena ja viimeisellä,
Venäjän lappalaisia käsittelevällä luvulla lisättynä astuu se nyt eri
painoksena näkyville, pyytäen ensi sijassa päästä nuorisomme suosioon.
Jos se voi antaa edes osapuilleen tyydyttävän kuvauksen tai vain
oikaista joitakin vanhentuneita käsitteitä pohjoisen maankolkkamme
pohjoisimmasta luonnosta, jos se voi hiukankin kiinnittää nuortemme
mieliä Jäämeren rantamilla ponnistelevain suomalaisveljiemme ja
lappdlaisheimolaistemme eloon ja oloon, on kertojan tarkotus täysin
voitettu.
Matka Jäämeren rannikolle.
Kenpä ei olisi joskus unelmoinnut näkevänsä Lappia, maata Maanselän ja
Jäämeren välillä, jonka talviset revontulet niin loistaen loimuavat,ja
jonka-kesäinen aurinko ei hetkeksikään väsähdä valaisemasta sen vakavia
vaaroja, sen jylhiä tuntureita ja rajattomia rämeitä! Ja kun lisäksi
tarjoutuu, kuten tämän kirjoittajalle, tilaisuus saada vapaa matka,
sekä ainoana ehtona on samaisen maan luonnon ja kansan tutkiminen, ei
suinkaan ole vaikea päätöksen teentä. Silloin eivät paina vaa'assa
taloudelliset näkökohdat, arvottomilta tuntuvat matkan vaarat ja vielä
vähäpätöisemmiltä Lapin-maan sääsket ynnä muut maanvaivat.
Lupauduin siis osanottajaksi siihen retkikuntaan, jonka Suomen
Maantieteellinen Seura keväällä 1897 varusti tutkimaan Venäjän Lapin
vuoren- ja maanmuodostuksia. Toiset osanottajat olivat maisteri
G. Bergroth ja retken päämies, professori W. Ramsay.
Venäjän Lappi eli Kuolan niemimaa on, kuten silmäys Euroopan kartalla
osottaa, jatkoa Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapille ja pistäytyy se
kauvas kaakkoon Jäämeren ja Vienanmeren väliin. Viime aikoihin asti
on tämä niemimaa ollut melkein ainoa paljas pilkku Euroopan kartalla,
tuntematon ja avara erämaa, jonka mannerta vallankin sisämaassa tuskin
kukaan muu oli polkenut kuin talviseen aikaan täällä porolaumoineen
asustava Lapin mies. Luonnonsuhteiden, eläin- ja kasvimaailman puolesta
kuuluu se kuitenkin Skandinavian luonnonhistorialliseen alaan, jonka
vuoksi tiedemiehet ovat pitäneet tärkeänä tämänkin maankolkan tarkkaa
tuntemista. Ja erityisesti tärkeänä jopa kunnianasiana ovat sitä
suomalaiset pitäneet, koskapa Kuolan niemimaa lähinnä rajoittaa heidän
maataan, ja sen tutkimisesta riippuu moni Suomeakin koskeva kysymys.
Tämän tähden varustettiin Suomesta kesällä 1887 kahdeksanhenkinen
retkikunta kaikin puolin tutkimaan mainittua niemimaata, ja yksi tämän
retkikunnan osasto oli ensimäinen tieteellinen matkue, joka ikinä on
kulkenut halki koko tuon laajan niemimaan lännestä itään. Sen jälkeen
on muita vähempiä retkikuntia käynyt jatkamassa ja täydentämässä
edellisten työtä ja samassa tarkoituksessa läksimme liikkeelle mekin.
Tehtävänämme oli pääasiassa paitsi vuoriperän tutkimista koettaa
saada selville niitä vaiheita, joiden alaisena Kuolan niemimaa oli
jääkaudella, s.o. ajalla, jolloin miltei koko pohjois-Eurooppa oli
äärettömän vahvan mannermaanjään alle haudattuna, kuin myös sitä
seuraavilla myöhäisimmillä geoloogisilla aikakausilla, jolloin, maa
oli vuoroin satojakin jalkoja vajonneena meren alle, vuoroin taas
kohonneena sen yläpuolelle.
Tutkimustemme tuli alkaa Kuolanvuonossa Jäämeren rannikolla ja jatkua
sieltä ensin pitkin Muurmannin rantaa ja sitte ympäri koko niemimaan.
Niille, jotka matkustavat Suomesta Jäämeren rannalle, on kolme
tietä tarjolla. Lyhin mutta hankalin käy Oulun ja Kuusamon kautta
Kannanlahteen, sekä sieltä poikki Kuolan niemimaan osaksi jalan, osaksi
veneillä Imandraa y.m. järviä myöten. Toinen kulkutie käy Nevaa,
Laatokka, Syväriä ja Äänistä myöten Vienanmerelle ja Arkangeliin
sekä sieltä ylös Muurmannin rannalle. Molempia mainittuja teitä ei
kuitenkaan voi käyttää ennenkuin kesäkuun alkupuolissa, jolloin jäät
eivät enää ole estämässä vene- ja laivakulkua. Meidän lähtömme tapahtui
toukokuun lopussa ja saimme sen vuoksi käyttää kolmatta, pisintä
tietä poikki Skandinaavian sekä ympäri Norjan. Mutta tämä on samalla
hauskin tie, sillä jo rautatiematka poikki pohjois-Ruotsin ja Norjan,
mutta vielä enempi laivamatka pitkin viimemainitun maan rantoja kuuluu
hauskimpiin, niitä olla saattaa.
Ensimäinen havainto, jonka tekee keväällä tultuaan Vaasasta poikki
Pohjanlahden Ruotsin puolelle on se, että suven tulo viimemainitussa
paikassa on paljon, ehkä pari viikkoa myöhäisempi. Vaasassa olivat
puut kaupungin monissa puistoissa ja lehtokaduilla melkein täydessä
lehdessä, kun ne Ruotsin puolella samalla kohdalla olivat tuskin
paljoa enempää kuin hiirenkorvalla. Ja samoin oli muun luonnon laita.
Selityksen tähän saa siitä seikasta, että Ruotsin puoli on hyvin
korkeata verrattuna Pohjanmaan melkein merentasaisiin lakeuksiin.
Mitä tulee maanluonteseen, niin onhan Jämtlanti kuulua kauneudestaan.
Vähän väliä vilahtaa siellä näköaloja, jotka kilpailevat toinen
toistensa kanssa kiinnittääkseen matkustajan huomiota puoleensa.
Me kuljemme läpi komeimman kuusikkometsän, korviamme hivelee
noiden solakkavartaloisten, terävähuippuisten puiden surumielinen
suhina, kunnes se yhtäkkiä sulautuu kumeaan kohinaan, joka syntyy
vaahtoavien koskien syöksyessä vinhaa vauhtia kallionrotkojen
ylitse, tai taukoaa kokonaan siniselkäisen järven avautuessa eteen.
Tämä pohjoisen aarniokorven antama tunnelma haihtuu kuitenkin
pian toiseen valtavampaan, kun taivaanrannalta kohoaa kymmeniä
lumipeitteisiä vuorenhuippuja ja vastaamme puhaltavat puhtaanraikkaat
tunturituulahdukset. Silmä etsii ja löytääkin vihertävistä notkelmista
oikeita säter-kartanoita karjoineen ja -- säter-tyttöineen.
Ylpeimmilleen ylenee luonto Åren seudussa, jossa Storsjön
kauniin järven äärellä kohoaa vielä kauniimpana valtava Åreskuta
puolentoistatuhannen metrin korkeuteen. -- Meillä oli hyvä halu tehdä
lyhyt vaellus tälle tunturille, sillä kyllä maksaa vaivan nähdä sieltä
tarjouva suurenmoinen ja vaihteleva näköala. Ja vallankin hauskaksi käy
sellainen retki vuorientutkijalle, sillä Åreskuta tietää kertoa, kuten
ruotsalaisten tutkimukset ovat osottaneet, tarun omasta synnystään,
saman tarun kuin Alpit monine huippuineen, Kaukasus, Uraalinvuoret
y.m. Emme voi tässä siitä mainita muuta kuin että se tietää valtavista
kokoonpuristuksista, jotka ovat kohottaneet maankuoren paikoittain ylös
vuorijaksoiksi, ja laajoista uudismuodostuksista sekä hävitysilmiöistä,
jotka ovat luoneet sen lopullisen muodon. Mutta ajasta, jolloin
tämä kaikki olisi tapahtunut, se ei tiedä, vaan saattaa olettamaan
geoloogisia aikakausia niin pitkän pitkiä, että aatosta huimaa
koettaessaan niitä käsittää, ja n.s. historiallinen aika niihin
verrattuna tuntuu olevan sekunti vain.
Malttamatta kuitenkaan tehdä poikkeusta suunnitelmassamme jatkoimme
edelleen matkaa yli Köölin vuorten. Näistä vuorista, jotka erottavat
Ruotsia ja Norjaa, on jokaisella tavallisesti se väärä käsitys, että ne
muodostavat yhtenäisen vuorijonon, joka kohoaa ympäröivää maata paljon
korkeammalle! Mutta niin ei ole laita. Ne ovat oikeastaan laajaa,
useammista ylänteistä muodostunutta, korkeata vuoritasankoa, joka,
verrattain hiljalleen laskeutuu itäänpäin ja äkimpää länttä kohti,
mutta mitään erityistä vuoriharjannetta ei siinä ole.
Poikki Köölin käyvistä solakäytävistä on suurin se, jota myöten
Sundsvallin--Trondjemin rautatie kulkee. Tämä on ollut ammoisaikuinen
kulkureitti, ja sitä käytti maamiehemme Armfeltkin, kun hän Kaarle
XII:n kaaduttua peräytyi Trondjemista. On epäilemättä useimmille
tunnettua, mikä hurja retki se oli keskitalvella sotajoukon keralla,
ja miten surkeasti se päättyi. Uudenvuoden päivänä v. 1719 yllätti
ankara lumimyrsky tuon suomalaisjoukon ja heti ensi yönä paleltui
suuri joukko kuoliaaksi. Sitte joutui se harhaan ja kuljeskeli useita
päiviä sinne tänne autioilla tuntureilla, joten kaikkiaan 3,000 miestä
paleltui, nälistyi tai muulla lailla sai surmansa. Vielä pitkien
aikain takaa nähtiin näillä tienoilla vainajain vaalistuneita luita
vuorien vierillä, ja eräälle kohdalle rautatien varrella on myöhemmin
pystytetty kivipatsas, joka on matkustajalle muistuttamassa näistä
Isonvihan surullisista sotauhreista.
Norjan rajalla on rautatien korkein kohta, ja siitä pitäen menee juna
hyvää vauhtia alaspäin. Matka käy milloin syvällä vuorien välissä
olevaa laaksoa pitkin, jonka pohjalla mitä ihanimmat niityt ja vainiot
täydessä vihannuudessaan ovat räikeänä vastakohtana noille enimmäkseen
huononnäköisille norjalaistaloille, milloin taas ammottavan kuilun
rinteitä myöten tai jyrkkärinteisen rotkon pohjalla, josta erottaa vaan
kapean vyöhykkeen taivasta, ja jonka kummaltakin kupeelta syöksähtää
esiin vuolaita vuoripuroja, hakien tietä itselleen johonkin suurempaan
virtaan, vihdoin tyynesti laskeakseen valtameren aaltojen helmaan. Pari
kertaa sukeltaa juna lyhyeen tunneliin, ja vihdoin aukeaa silmien eteen
Trondjemin kaunis ja laaja vuono ja sen äärellä oleva samanniminen
kaupunki.
Trondjemi eli entinen Nidaros on tuhatvuotinen kaupunki, ja sillä onkin
vanhoja historiallisia muistomerkkiä näytettävänä enemmän kuin millään
muulla Norjan kaupungilla, ennen kaikkia sen tuomiokirkko, kaunein
pohjolassa, ainakin sitte kun ne suurensuuntaiset ja sanomattomia
summia kysyvät uudistustyöt, jotka par'aikaa ovat tekeillä, on ehditty
loppuun suorittaa.
Meidän oli aikomuksemme Trondjemissa ehtiä nopeakulkuiseen
matkailijalaivaan, jolla olisimme kahdessa ja puolessa päivässä
päässeet ylös Hammerfestiin. Harmiksemme saimme kuitenkin kaupunkiin
saavuttuamme kuulla, että laiva oli saman päivän aamuna lähtenyt.
Vasta parin päivän päästä oli lähtevä eräs posti- ja rahtilaiva
"Olaf Tryggvesson", joka lisäksi oli viipyvä samalla matkalla toisen
verran enemmän aikaa, koska sen piti poiketa joka toiseen vuonoon
ja postiasemaan. Ikäväähän se oli, mutta ovathan tällaiset sattumat
matkoilla niin tavallisia, ja me kun olimme lähteissämme yhteisesti
päättäneet, ett'emme mitään koskaan kadu, otimme tuon viivästymisen
iloiselta kannalta.
"Olaf Trygvesson" oli joltisenkin suuri laiva, ja nimellään johdatti
se heti mieleen Norjan loistavan sankariajan. Elävänä esiytyi
mielikuvituksessa se Olaf Trygven poika, joka v. 1000 vaiheilla joutui
loukatun Sigrid Neuvokkaan juonien kautta suunnitellun äkkiylläkön
alaiseksi ja urheasti otteli komealla "Käärme" laivallaan kunnes tämä
oli täysi vihollisia ja syöksyi sitte aaltoihin -- eikä näkynyt ikinä
enää.
Parin ensimäisen päivän matka "Olaf Trygvessonilla" ei tarjonnut
juuri mitään nähtävyyksiä, jollen ota lukuun sellaista näkyä, kuin
juuri edellisenä päivänä poroksi palaneen pienen Namsos kaupungin
rauniot. Se oli surullinen näky savuavine tuhkaläjineen, mahdottomine
rautakasoineen, joista selvästi näki elävänsä oikeassa rauta-ajassa,
ja törröttävine savupiippuineen. Yhtä surullista oli nähdä noita
äänettömiä ihmisparvia, jotka siellä täällä etsiskelivät tuhasta
joitakin arvoesineitä. Ojolleen kaatunut kirkontorni, pirstautunut
apteekkikalusto ja monet kissanraadot puiden juurilla todistivat
liekkien nopeasta hävitystyöstä, mutta nopeasti näyttiin ryhtyvän
uudisrakennuksiinkin, sillä jo meidän laivallamme saapui kaupunkiin
kirvesmiehiä, lankkuja ja lautoja.
Luonto oli Trondjemista ylöspäin ikävään asti yksitoikkoista,
siliytyneitä ja pyöristyneitä anialastomia kallioita vain yhtä mittaa.
Ihmisasuntoja oli harvassa, joko jonkun saaren suojassa tai pienemmän
mutkan perällä, ja nekin näyttivät kuni nukkekojuilta matkan päästä
katsellen ja verrattuina harmajaan vuoren röykkiöön, jonka juurella ne
sijaitsivat. Vain joskus näyttäytyi viehättävä ja silloin kerrassaan
idyllinen kuvaelma, kun laiva kääntyi äkisti johonkin vuonoon, jonka
rannalta ilmeni pikkuruinen, vihannan nurmen ja metsikön ympäröimä
kylä. Siellä oli vuorien suojassa tyyntä ja päiväpaisteista, kun sen
sijaan tuolla ulkopuolella Atlantin aallot pitivät pauhinaa.
Nyt ne olivat sen sijaan rauhaisia, ja hyvillä toiveilla saatoimme
kohdata edessäpäin alkavia kauniita maisemaseutuja.
Kuljemme ohi Torghättan, joka on nähtävimpiä, merkillisimpiä paikkoja
matkalla. Se on tunturi, jonka yläosassa on suuri aukko tai käytävä
läpi koko vuoren, ikäänkuin louhimalla puhaistu tunneli. Satu kertookin
lemmenkateen jättiläisen keihäällään puhaisseen sen, koettaessaan
tavoittaa toista jättiläistä, joka riensi pois ryöstämänsä immen
keralla. Mutta geoloogit selittävät sen muodostuneen siten, että
tunturissa on ammoin sitte tapahtunut n.s. syrjäytys eli luisuminen
alaspäin siihen syntynyttä kulmikasta halkeamaa myöten, joten tunturi
on ikäänkuin avautunut keskeltä.
Nyt sivuutamme taas "Seitsemän sisarusta" -- yhtä monta toisistaan eri
pitkän matkan päässä olevaa vuorenhuippua. Ja jokaisen matkustajan
vastattavaksi pannaan kysymys, joka tässä asetettakoon lukijallekin:
Minkä sisarusten väli on suurin? (Tietysti äärimmäisten).
Muuten alkavat vuoret nyt muuttua teräväpiirteisiksi, äkkiseinäisiksi,
alppimaisiksi muodoltaan. Niiden keskikorkeus on 800-1,000 metriä
yli meren pinnan ja usein ne kohottavat huippunsa läpi pilvien.
Erittäin somaa on nähdä suuren pilvenlonkaleen leijuvan yksinäistä
tunturia ympäröivänä renkaana, ja vielä somempaa, kun se ikäänkuin
myssy varoellen verhoaa tunturin lakea, mukautuen tämän muodon
mukaan. Usein kulkee laiva kapeista salmista, joiden kummallakin
puolella tunturit kohoavat huimaavaan korkeuteen, tai varsin läheltä
rantaa, etsien turvallista väylää jyrkän tunturin juuritse. Tällöin
täyttää mielen outo tunnelma, sillä ihan voisi kättä ojentaa noille
ylpeänjuhlallisille, kolkonkauniille vuoriritareille, jotka siinä
seisovat rannanvahteina Atlantia ja Jäämertä vastaan. Kun taas näet
ne loitompaa lahdelta ilta- tai yöauringon heikenneessä valossa, niin
näyttävät ne niin pehmeäpiirteisiltä, niin sulavan viehkeiltä, jotta
luulisi joutuneensa ihanaan ihmemaahan.
Eräs kohta, jota matkalla oikein odottamalla odotetaan, on napapiiri.
Mutta tämähän on vain viiva, joka ajatellaan vedetyksi 60° 30'
vaiheilla pohjoista: leveyttä, eikä siinä siis ole mitään nähtävää. Sen
paikkaa tiedustelevalle onkin tapana näyttää jännitettyä hiuskarvaa!
Ihan tietämättämme soluu laiva tämän merkillisen viivan ylitse, ja me
olemme Jäämeren hyisillä aalloilla, ikuisen vilun valtakunnassa.
Itse asiassa ei tietysti mitään muutosta ole huomattavissa. Mitä
kauneimman sään vallitessa, tuulen vain hiljalleen liikutellessa
laineita, joilla toisinaan näyttäytyy delfiinejä pyörien seuraten
laivaamme, lähenemme me matkan kauneinta kohtaa -- Lofotenin
saariryhmää.
Taaksemme jäävät mannermaan alppimaiset tunturirannat, edessämme
välähtävät taivaan rannalta häikäisevän valkeat lumihuiput, ja
vähitellen sukeltautuu esille kokonainen sarja hurjankauniita
villinnäköisiä tuntureita, jotka ihan taivaisiin tavoittavat. Vasta
täällä saa käsityksen Norjan luonnosta, sen kauneuden vallasta,
vasta täällä, napapiirin yläpuolella esiytyy pohjola kaikessa
herruudessaan, ei petollisena kangastuksena, ei ohivilahtavana
unikuvana, mutta tarumaisen kuvallisena panoraamana, mikä hellyttää
mielen ihan hurmoksiin. Yngvar Nielsen mainitsee käsikirjassaan
matkaa Vestfjordin yli Lofotenille "ehdottomasti yhdeksi maailman
kauneimmista merimatkoista" eikä hän siinä taitane liioitella. Enkä
minä enään ihmettele Saksan keisarin tiheitä laivaretkiä pitkin Norjan
rannikkoa ylöspäin, sillä nähtyä kerran tämän valtavan kuvaelman,
tahtoo sen nähdä toisenkin kerran, tahtoo nähdä eri säällä, eri
valaistuksessa, eri aikoina. Mutta jo lähenemme rantaa ja nyt näemme
vasta yksityispiirteittäin noiden tummain tunturien rikkiset ruhot,
niiden pistävän terävät huiput, niiden vimmatun hajajärjestyksen. Ja
sivuitse synkkävarjoisen tunturin seinän pyörähtää laiva satamaan, joka
sekä muodoltaan että kauneudeltaan on ympäristönsä verranvastainen.
Jäämeri oli ollut leppoisa vain niin kauvan kuin se oli ehtinyt näyttää
ihanimman helmensä, mutta nyt se alkoi vyöryttää ilkeän vihaisia
ärjyjä suoraan pohjasta. Niin kauvan ei ollut hätää kun vielä kuljimme
saariston suojassa, mutta Tromssan kaupungin jätettyämme joutui
laivamme suoraan tuulen turjuteltavaksi, ja pian tulivat vaikutuksetkin
näkyviin. Matkustajain naamat venyivat pitemmiksi, yksi ja toinen
katosi hyttiinsä, ruokapöytä harveni harvenemistaan. Niin näin minäkin
parhaaksi vilttiini peittäytyen paeta hyttiin potemaan. Oli ihan
iankaikkista heilumista ylös alas, laivan rautaseinät ratisivat,
kyökissä kalskahtelivat posliinit yhtenään, ja silloin tällöin kuului
kova kolahdus jonkun raskaamman esineen kaatuessa tai pudotessa.
Siinä ja siinä oli, että itse pysyi kunnialla vuoteellaan tai
kyyrysillään sohvansa nurkassa, välinpitämättömänä kaikelle -- ei juuri
pahoinvoivana, mutta kuitenkin heikkona ja omituisessa horrostilassa.
Kannelle ei ollut menemistä, sillä siellä tuskin pystyssä pysyi. Ja
mitäpä siellä tekemistä, sillä maisemat eivät suinkaan viehättäneet
tässä tilassa ja tällaisella säällä. Mustana mylleröi Jäämeri,
tumma oli taivas ja pimeä päivä noiden sakeain ja hyyhmiäisten
pilvenmöhkäleiden takia, joista ihan rentonaan valui lumiräntää,
laskeutuen lianharmaana peitteenä kaikkialle. Ja tuuli tai myrsky se
mylvi, ulvoi ja vinkui, ja säestystä suorittivat miljoonat merilinnut
kamalasti kirkuen. -- -- --
Hammerfest!
Hauska värähdys tuntui koko ruumiissa kuullessaan tämän maailman
pohjoisimman kaupungin nimen ja huomatessaan heti oltavan sen satamassa
-- suojassa äkäisen Jäämeren pahimmilta puuskilta.
Niin napaseutuiseksi kuin konsanaan voi kuvitella Hammerfestin
ympäristöineen, ei kuitenkaan mielikuva likimaillekaan lähene sitä
todellista kuvaa, joka nyt avautui eteen. Ei ole jälkeäkään noista
maireista maisemista, joita pari päivää sitte oli nähnyt; ja joista
silmä ei ensinkään olisi hennonnut luopua, sillä puut ja pensaat ovat
uupuneet jo etelämmille aloille ja alaston harmaa on vallitseva väri
kaikkialla. Ei ole haahmoakaan Lofotenin lumoavista, tuntureista, vaan
jäykkinä, raskaina, ankaroina kohoavat kalliot täällä merestä. Synkeän
värinen on meri satamassa, näyttäen sitä synkemmältä nyt vallitsevassa
pilvihämärässä ja vaalean lumirännän kattaessa rakennuksia sen
rannalla. Suuria lumikinoksia huomaa vuorten rotkoissa, ja kaupungin
äärellä olevalla tunturilla, jonne olemme nähneet vaivan nousta, kohtaa
meitä miltei täysi talvi -- kesäkuun alussa -- ajaen meidät hetimiten
alas.
Hammerfestissä on 2,500 asukasta, jotka elävät jäämerenpyynnillä.
Kaupunki on muuten rakennuksiltaan hyvin hauskan, jopa kauniin
näköinen, sillä se on suurimmaksi osaksi uudestaan rakennettu v.
1891 sattuneen tulipalon jälkeen. On siis täälläkin hyvinvointia
sekä epäilemättä myöskin viihtymystä! Ja että täälläkin eletään muun
maailman muassa, todisti korkean silkkihatun näkeminen, jonka kantajan
leikillä ristimme "sivistyksen etuvartijaksi pohjolan pimeyttä
vastaan."
Kaupungilla on tietysti myös ravintola, jossa me suomalaiset -- paitsi
meitä oli yhdessä matkassa kolme metsäherraa ja eräs kasvientutkija,
jotka aikoivat Suomen Lappiin -- vietimme mitä rattoisimman illan,
muistiksi siitä piirtäen nimemme matkailijakirjaan. Sitä selaillessa
sattui silmiin Nanseninkin nimi, jonka hän oli kirjoittanut palattuaan
kuululta retkeltään. Ei se olisi muuten tainnut löytyäkään, mutta
erääseen sarekkeeseen, jonka yllä oli kysymys "mistä koleeran
saastuttamasta paikasta matkustaja tulee", ja joka muuten oli
typötyhjä, oli Nansen piloillaan kirjoittanut: 86° 14' pohj. lev.
Itään päin Hammerfestistä on taas jonkun verran saaristoreittiä
kuljettavana, m.m. Magerön saaren eteläpuolitse, mutta sitte aukeaa
Jäämeren ulappa ihan kahleettomana, leviten silmänkantamattomiin kohti
kolkkoja ikijään seutuja. Myrskyä kesti vieläkin, mutta nyt oli jo
sen verran tottunut merenkäyntiin, jotta vahvasti vaatetettuna ja
puolipaastoa pitäen saattoi vähin liikkua kannella. Ja kannattikin
nähdä tätä suurenmoista mutta koleata merikuvaelmaa. Aallokko oli
vieläkin niin ankaraa, että kaksi aaltoa tai oikeammin aaltovuorta,
jo riittivät täyttämään näköpiirin. Ja nuo vyöryt vasta olivat
säännöllisen suoria, terävän harjakkaita, sekä synkän mustia, vain
kärjissään vivahtaen vihreään, joka kuitenkin melkein yhtenään
sekaantui valkeaan vaahdon väriin.
Rannat ovat täällä tasauneet, vuoret eivät enään muodosta huippuja,
vaan verkalleen nousevat ne jotenkin mataliksi tasangoiksi. Kööli, tuo
Skandinaavian selkäranka, Pohjois-Europan suojamuuri Jäämerta vastaan,
se laskeutuu nim. Hammerfestissä mereen, ja laakeana, tasaisena leviää
nyt maa, käyden sitä alhaisemmaksi, mitä kauvemmas itään etenemme.
Vain muutamin kohdin on jyrkästi mereen laskeutuvia vuorenseinämiä,
kuten Nordkynin, Euroopan mantereen pohjoisimman kärjen, ja sen lähellä
olevain Lintutunturien kohdalla. -- Viimemainitut, samoin kuin useat
muut samannimiset vuoret, ovat saaneet nimensä siitä, että lukemattomat
lintulaumat, enimmäkseen kolmivarpaisia lokkeja, kaakkureita, alkoja
y.m., ovat valinneet kaikki niiden kolot ja raumat tyyssijoikseen.
Nämä värittävät tumman tunturiseinän vallan valkeaksi, ja levottomina
leijailee niitä sadoittain sen edustallakin. Laivan sivuuttaessa
tällaista lintuvuorta pyrähtää siltä kuten myrskypilvi koko legioona
lentoon, peittäen auringon valonkin, ja silloin syntyy kirkuna ja
rääkynä niin kimakka, että korvia särkee, ja vain hiljalleen taukoaa
tämä laivan jättäessä vuoren kauvas taaksensa.
Lukuisissa jäämerenvuonoissa, joista suurimmat ovat Porsanger-, Lohi-
ja Tenovuono, on lukuisia, Jäämerelle niin kuvaavia kalastajakyliä eli
"fiskeværejä", kuten niitä norjaksi nimitetään. Muistan aina niin
hyvin ensimmäisen näkemäni fiskeværin, jonka edustalla me synkkänä
yönseutuna jonkin aikaa odotimme meren hiukan tyyntyvän. -- Matalalla
harmaalla kalliorannalla on pieni mutka, ja sen perukassa joukko
mitättömän näköisiä rakennuksia, harmaita ja punasia. Lähinnä merta on
rivi kalamakasiineja ja niiltä lähteviä puulaitureita, joiden päässä
aina on suuri väkipyörä kalojen nostoa varten. Puhtaudesta ei ole
ylimalkaan puhettakaan sillä kalain jätteitä on joka paikassa levittäen
ilkeätä hajuaan ja turmellen ilmaa. Ja kylän ympärillä on taajalta
telineitä, pukkien päällä lepääviä orsia, joille turskat ripustetaan
kuivamaan tuulessa ja päivänpaisteessa. Mikä erityisesti oli kylälle
kuvaavaa, oli sen edustalle ankkuroinut valaanpyyntilaiva, joka juuri
oli saanut harppuunilla pyydetyksi kaksi valaskalaa. Valkeat, uurteiset
vatsapuolet ylöskääntyneinä kelluivat ne merenpinnalla, ja touveilla
laivanperään kytkettyinä näyttivät ne mahdottoman suurilta proomuilta.
Samoin kuin kaikki kylät Jäämeren rannalla ovat niin tyypillisiä
kalastajakyliä, ovat kaikki kaupungitkin luonteeltaan oikeita
kalastuskaupunkeja. Sellainen oli Vardöökin, Norjan koillisin kaupunki,
pieni ja viheliäinen kylä, jossa löyhkä, mikä läksi kalain jätteistä ja
kalanmaksaöljytehtaista, oli niin ilkeä ja sietämätön, että mieluummin
vetäytyi huoneeseensa sitä edes vähän paetakseen.
Vardöössä vasta näin minä ensikerran tuon niin odotetun keskiyön
auringon. Se oli ihan suorassa pohjassa, parin kolmen kirnunmännän
korkeudella taivaanrannasta, mutta ikävästi olin pettynyt, kun se
ainakin tällä kerralla näyttäytyi olevan vallan tavallinen aurinko.
Ei mitään outoa punertavaa hohdetta, ei mitään värileikkejä, kuten
etelässä eläjät sille kuvittelevat. Taivas olikin ihan selkeä ja
muuten oli kuin iltapäivällä etelä-Suomessa, eikä ilman kelloa olisi
aavistanutkaan olevan puolenyön ajan.
Parin päivän odotuksen jälkeen saapui Arkangelista venäläinen
höyrylaiva, jolla jatkoimme matkaa Kuolanvuonoon. Kovan keikunnan
jälkeen pääsimme Katariinan satamaan, joka on Venäjän tuleva, aina
jäätymätön ja mitä suojaisin sotasatama, sekä aijottu Venäjän Lapin
pääkaupunki.
Kaksiviikkoisen matkan jälkeen olimme siis perillä. Tästä ajasta olimme
olleet kymmenen päivää merellä ja siitä enemmän kuin puolet ankaran
aallokon alaisia. Sanomattakin saattaa kuvailla niitä tunteita, jotka
meidät vakasivat astuessamme vihdoinkin jalallamme päämaalinamme olleen
mantereen maaperälle.
Kuolanvuonosta Kalasaarelle.
"Täysi kesä on tullut", kirjoitettiin meille Kuolan Keskivuonosta jo
muutama viikko ennen saapumistamme. Saimme kuitenkin havaita, että tämä
tiedonanto oli käsitettävä jäämeriläisten tavalla, sillä kesäntulo
siellä merkitsee vain maan paljastumista lumen alta. Nurmella oli,
jos tätä sanaa voi ollenkaan käyttää, kalpea kevään väri, matala
koivuviidakko oli nähtävästi vastikään ehtinyt lehdelle kehittyä, ja
ilma oli tuoretta, viilakkata huhtikuun ilmaa.
Kirjoittaja oli suomalainen kapteeni D.J. Sjöstrand, osanottaja
ennen mainittuun suureen Kuolan retkeen, mies, joka monien kirjavien
elämänvaiheitten jälkeen on häätynyt Jäämeren rannalle kauppaa ja
kalastusta harjoittamaan. Hänen piti auttaa meitä matkavarustuksissa
aikomaamme purjehdusmatkaa varten Kalasaarelle ja pitkin Muurmannin
rannikkoa, ja pysähdyimme siis joksikin ajaksi hänen luokseen.
Tällä ajalla teimme me, retkikunnan nuorin jäsen ja minä, matkan
Kuolanvuonon perukkaan rantamuodostumain tutkimista varten ja
käydäksemme katsomassa Kuolaa, tuota kuolevaa kaupunkia, joka
mahtisanan voimasta saa väistyä paremmin luonnon suosiman Katariinan
sataman tieltä, mihin nyt jo on siirretty kaikki Venäjän Lapin
oikeus- ja hallinnolliset virastot.
Purjehdimme hiljalleen ohi verraten hempeiden vuorirantain, joiden
kupeita verhoaa alussa hentouttaan kainosteleva, mutta etempänä yhä
varttuva koivumetsä, minkä vihannuudessa silmä mielellään viivähtää
pitkän aikaa oltuaan sitä näkemättä. Yläälle ei kuitenkaan metsä jaksa
täällä nousta, sillä jo 100 metrin korkeudella kyyristyy se kokoon,
jättäen tunturin vain jäkälän peittämänä kohoamaan yläilmoihin.
Vain siellä täällä pistäytyy Kuolanvuonon partaalla metsikön povesta
esille kurjannäköinen turvemaja, n.s. "gammi", jota ympäristöstä
erottaa ainoastaan majan katosta nouseva savupatsas. Onpa kuitenkin
eräällä pienellä saarella kokonainen kyläkin, s.o. neljän lappalaisen
perhekunnan kesäsiirtola. Perheistä asui kolme lankuista salvetuissa,
mitättömän pienissä tuvissa, "pyrt", ja neljäs maakodassa -- muita
rakennuksia ei koko kylässä ollut.
Astukaamme sisään tuohon maakotaan! Matalasta ovesta kyyristäytyen
joudumme outoon, pari syltää kumpaannekin olevaan kotukseen. Katossa
on räppänä, josta näemme hyvän kappaleen taivasta, ja räppänän
alapuolella liesikivet. Ainoan ja paraan istumapaikan tarjoavat
oikeassa ovinurkassa olevat puunpilkkeet. Vasemmalla puolella kotaa
on nim. emännän ja lasten yhteinen sänky eli "krovat", s.o. muutamia
maan päällä olevia laudan pätkiä ja oikealla on isännän vuode, paljas
porontalja. Kodan peräosassa on pöytä, "tylj", s.o. parin rinnakkain
maassa lepäävän puun, "polt'in", päällä oleva irtain lauta, ynnä pari
pikku tynnyriä leipomista varten sekä jumalankuva matalalla hyllyllä.
Alakuloiselta ja ahtaalta tuntuu tämä maja, mutta suruttomilta,
avomielisiltä ja ystävällisiltä sen likaiset asujat.
Kesätoimenaan harjoittavat ne kalastusta, ja vähän väliä vilkaiseekin
isäntämme, kodan seinämään jätetyistä kurkistusreijistä, eikö rantaan
lasketun verkon polot ilmoittaisi jonkun lohen joutuneen pyydykseen.
Sen varalle on verkon päistä johdettu köydet kurkistusreikäin kautta
kotaan, jotta hän heti voisi vetää verkon lähemmäs rantaa ja sitte
kiirevilkkaa juosta sitä vetämään maalle.
Kun olimme iltasella päässeet perille Kuolanvuonon perukkaan ja ollen
levähtäneitä miehiä, lähdimme heti vaeltamaan vaarojen rinteille.
Tunti vierähti toisensa jälkeen, ja yhä olimme me vaan hommassa, sillä
pimeätä eli yötä ei kuulunut ensinkään. Täällä ei tosiaankaan olla
riippuvaisia tavallisesta porvarillisesta ajanjaosta, vaan lähdetään
liikkeelle kun halutaan, tullaan perille kun päästään ja tehdään työtä
kun tarvitaan olipa sitte kello 12 päivällä tai yöllä. Saattaapa
"puolenyön" tienoissa suorittaa esim. mitä suurinta tarkkuutta vaativia
mittauksia yhtä hyvin kuin konsanaan päivällä. Myöhemmin ilmain käytyä
lämpimämmiksi, käänsimmekin usein päivät öiksi, jolloin eivät kuumuus
ja sääsket vallan pahasti rasittaneet.
Kello oli kolmen korvissa aamulla kun meitä alkoi ahdistaa sekä nälkä
että väsymys, jonka vuoksi suuntasimme kulkumme lähellä olevaa Kuolan
kaupunkia kohti. Päädyimme sen itäpuolelle, jossa meitä oli leveä
Kuolan virta erottamassa kaupungista. Ihmisiä kyllä oli vastarannalla
liikkeellä, mutta eivätkö liene kuulleet ehätyshuutojamme vai vaivasiko
tylyys heitä, mutta mitään venettä ei kuulunut. Kärsimättöminä jätimme
lopulta kaupungin ja käännyimme takaisin veneellemme. Mutta silläkin
taholla oli tie pystyssä. Se oli pakovesi, joka oli paljastanut
lietteisen rannan niin pitkälle, ettei ollut mahdollista mitenkään
päästä veneellemme ennen nousuvettä.
Siihen olimme nyt viskatut asumattomalle rannalle uupuneina ja
hiukaisevin vatsoin, johtuen väkisin mietiskelemään elämän kolkkoutta.
Mutta älähän, jonkun matkaa käytyämme ilmautui eteemme pikkuruinen
kalastajamaja. Vieläpä oli sattuma asettanut niin, että sen asuja oli
muuan Kuolanvuonon suomalaisista siirtolaisista, joka kuultuaan meidän
olevan Suomesta, otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan, tuoden heti
esille tuoreimman lohen minkä oli apajastaan saanut. Se siroiteltiin
suolalla ja paistettiin majassa olevan kamiinin rautalevyllä. Ja
maukkaampaa ateriaa emme kumpikaan muistaneet ikinä nauttineemme kuin
tämä varhainen aamiaisemme, vaikkei siihen kuulunutkaan muuta kuin
leipää ja kalaa; mutta kalapa olikin tuota maankuulua jäämerenlohta.
Olemuksestamme nauttien heittäysimme hetkeksi ruohikkoon majan
edustalla. -- Sanomattoman ihana oli aamu ja kerrassaan haaveellisena
esiytyi pohjolan luonto. Nurmikossa päilyivät kastepisarat,
koivut lahden partahilla suhisivat toisilleen öisiä unelmiaan,
ja pienoinen puro riensi solisten sukeltautumaan vuonon veteen.
Etäämmällä välkkyivät vaarain laet hattarain halkeamista tunkevien
valonsäteiden syleilyssä, mutta metsikössä niiden liepeillä
viipyivät vielä tummat varjot. Koko luonto tuntui niin ihastuttavalta
hiljaisessa, kirkastuneessa loisteessaan, ettei kynä sitä kykene
kuvaamaan. Mutta tähän ihastukseen yhtyi kuitenkin yksinäisyyden
jopa kolkkouden tunne, melkein samoin kuin jänöseen, joka varovasti
tulla lyypäköi edessämme olevalle nurmikolle, mutta vainuten meidän
epäystävällisiä aikeitamme katosi saman tien pensaston peittoon.
Mainitsin pakoveden estäneen meidän pääsyämme veneellemme. Tämän kuun
vetovoimasta riippuvan säännöllisen meriveden nousun ja laskun eli
vuoksen ja luoteen erotus täällä on sangen tuntuva: noin 3-4 metriä. Se
on paljon verrattuna siihen, että se Suomenlahdessa ei ole enempää kuin
desimetri, mutta vähän siihen nähden esim. kuin Bristolin kanavassa
vuoksen ja luoteen erotus on 15 metriä. Sekä nousu että lasku vaihtelee
ihan säännöllisesti kuusituntisilla väliajoilla, ja missä rannat ovat
matalat, siellä paljastuvat ne pakoveden aikana virstottain ulohtaalle
päin, kuten esim. Vienanmeren pohjoisrannalla, josta meidän kuvamme on
otettu osottamaan kuivalle jäänyttä kalarantaa. Tätä luonnonsuhdetta
osaavat sikäläiset asukkaat käyttää hyväkseen kalastuksessa. Niinpä
harjoitti meidän vasta mainittu maamiehemme Kuolanvuonossa oikeata
"kuivalla kalastusta", joka tapahtuu siten että pakoveden aikana
kuivuneeseen vuonon pohjaan on syvistä verkoista laadittu meidän
katiskaimme tapaisia sokkeloja, "tainik'eja", ja niihin eksyvät
nousuveden muassa vuonoon pyrkivät lohet. Seuraavan pakoveden aikana
käydään sitte kokemassa pyydyksiä, joten saaliin voi korjata melkein
jalkojaan kastamatta.
Tältä ensi retkeltämme palattuamme oli jouduttava pitkälle
purjehdusretkellemme Kalasaarelle ja Muurmannin rannikolle. Kapteeni
Sjöstrandilta vuokrasimme turskan pyynnissä käytetyn n.s. vämpöörin
(fembörding), joka oli pituuttaan 50 ja leveyttään 10 jalkaa sekä
kantoi kahta suur- ynnä yhtä kokkapurjetta. Se joutui ensinnä tarkan
puhdistuksen alaiseksi, jonka jälkeen siihen sijoiteltiin paraan mukaan
matkakapineet ja eväsvarat.
Viimemainittuina oli erilaisia säilykkeitä, herneitä, perunoita,
ryynejä, siankinkkuja, kieltä, juustoa, margariinia, merikorppuja,
kahvia, teetä, kaakaota, sokeria, tiivistettyä maitoa, y.m. Ja
oikein Porvoon mitalla niitä olikin matkassa, sillä olimme laskeneet
purjehdusretkemme kestävän vähintään kuukauden päivät ja palkattuamme
mukaamme venemiehiksi Parfentji nimisen lappalaisukon ja nuoren ynnä
näppärän suomalaisen nimeltä Konrad Ittelin, oli meitä viisi miestä.
Asuintilamme veneessä oli jaettu siten, että retkikunnan makuu-, työ-
ja keittohuoneena oli perässä oleva hellakamiinilla varustettu ahdas
"ruffi" ja miehiä varten laadittiin taas keskiveneeseen "pressulla"
päällystetty lautainen makuusuoja.
Kesäkuun 16 päivänä nostimme purjeet jätettyämme hyvästit kapteeni
Sjöstrandin vieraanvaraiselle talolle. Merimiehen lipputervehdys,
pyssynlaukaukset ynnä hurraahuudot rannalta saattoivat meitä matkalle,
ja hilpeinä sekä luottoisina lyöttäydyimme me purjehtimaan yön selkään.
Hiukan levähdettyä saimme seuraavana päivänä ryhtyä luovimaan ylös
Kuolanvuonon suulle. Oli ankaraa heiluntaa veneessä ja ensimäinen
päivälliskeittomme tapahtui suurella puuhalla tuontuostakin kokkia
vaihdellen, mutta sillä lopputuloksella, että piispa pääsi pataan.
Purjehtimista jatkettiin koko päivä, ja vieläpä sitä yritettiin
seuraavan yön iltahämärässäkin aika mainingeissa, joita vyöryili
suoraan navalta. Peräsintä hoidimme kukin vuoromme jälkeen, toisten
unia vedellessä, mutta suurestikaan emme edistyneet.
On juuri minun vuoroni olla ylhäällä. Laineilla keikkuva purtemme on
kuin satujen unilaiva. Ja koko luonto tuntuu nukkuvan, niin valtavan
vakaata, niin kuolonhiljaista on kaikkialla. Totisina ja jylhinä
häämöittävät hämärässä kaljut kalliorannat. Merellä ei näy purjetta, ei
lintua, ei muuta eloa kuin pyöriäisiä, joista joku huvikseen pulikoi
ihan veneen vierelläkin. Ja kaukana ulappaan päin tanssii valaita
synkän mustien maininkein seassa, ruiskuttaen suihkusäteitään taivasta
kohti ja loiskien pyrstöllään korkealle ilmaan. Tämä vasta tuntuu
matkalta
pimeässä Pohjolassa
summassa Sariolassa.
Seuraavana aamuna saimme loistavan myötätuulen, joka kohisten kiidätti
venettämme aijottuun satamaan, Titovskajan mutkaan.
Lähdimme täältä heti tunturivaellukselle, joka vallankin eräässä
suhteessa tuli kyllin opettavaksi. Emme nim. osanneet oikein arvostella
sellaisen taipaleen pituutta, ja lähdimme ilman eväitä liikkeelle.
Siitä koitui kuitenkin 8-9 tuntinen mitä vaivalloisin kiipeäminen
tunturilta toiselle, jotta sai toisinaan pitää kielen lujastikin
suussaan. Ja kun emme olleet edellisenäkään päivänä suurin mitään
nauttineet, uuvutti ja kiusotti tuo taivallus mitä suurimmassa
määrässä.
Vähät kuitenkaan sellaisista! Olimmehan nähneet kappaleen napaseutuista
luontoa. Harmaita louhuisia tuntureita oli ollut yksi toisensa takana,
ja niiden notkelmissa lumikinoksia sekä tunturilampeja, joiden lävitse
vihaisina virtaili vuolaita puroja. Kaikkialla oli alastonta ja
kuollutta. Kivitaskun raksutus ja tunturin kielekkeeltä kuuluva riekon
vihellys tuntuivat kuni valitusvirsiltä tässä koleassa maankolkassa.
Vielä päiväkauden viivyimme mainitulla seudulla ja Kutovajan
mutkassa vedimme taasen purjeita puuhun ja saavuimme pian Kalasaarelle,
jossa oli tuleva pidempi pysähdys.
Kalasaarella ja Muurmannin rannikolla,
Kalasaari, osa siitä alueesta, joka aikoinaan luvattiin Suomelle
korvaukseksi Rajajoen kivääritehdasta varten luovutetusta
maakappaleesta, ja väestöltään melkein suomalainen saari, on
luonteeltaan tasaista tundraseutua. Sisäosa on kivierämaata soineen
ja jänkineen, joissa niukalta viihtyy kasvillisuutta, mutta sitä
viljemmältä pesii merilintuja. Vain syksyin harhailee täällä lappi tai
uudisasukas villiytyneitä porojaan etsien, muuten on se maailmalle
tuntematon maa. Rannikko taas on paikoin hyvinkin laajalta aukeata
ruohotannerta, ja täällä näkee kulkija satalukuisina lainehtivia
porolaumoja, jotka kesän tultua itsestään rientävät vilkkaaseen
meri-ilmaan sääskiä paetakseen.
Seuraavalla sivulla oleva kuvamme esittää rannikkomaisemaa Kervanon
kylän läheltä. Eikö se tunnu autiolta ja surumieliseltä? Tuo eloisa
ja viehättävä vesiputous sen keskellä näyttää joutuneen vieraaseen
ympäristöön.
Autio ja kolkko on luonto Muurmanninkin rannalla, kuten sivulla 20
oleva, professori Ramsayn valokuvan mukaan tehty kuva niin oivallisesti
osottaa, mutta kumminkin eroaa tämä maisema peräti edellä mainitusta.
Syynä siihen on erilainen vuoriperä, joka viimemainitulla seudulla
on kaikkein vanhinta alkuvuorta (graniittia ja gneissiä eli samaa
kuin meilläkin), mutta Kalasaarella muodostuu paljon myöhäisemmistä
liuskevuorilajeista (syntyneet veteen laskeuneista miljoonista
hietamuruista, jotka ovat tiivistyneet vuoriksi ja kohonneet kuiville).
Oltuaan alkuaan varmaankin villiä tunturia, on Kalasaari jääajalla
höyläytynyt sileäksi tasangoksi, kun sen sijaan laadultaan kovempi
alkuvuori mannermaalla on paremmin kyennyt vastustamaan jääjoukkojen
kulutusta ja jäänyt muodoltaan koluiseksi ja pyöristyneeksi.
Mutta ei ainoastaan jää vaan myös meren aallot ovat olleet osallisena
maan tasotustyössä, ja viimemainittujen toiminnasta tavataan jälkiä
Kalasaarella runsaasti. Ijänaikuisia rantatöyräitä esiintyy aina 100
metriä ylempänä merenpintaa, ja kauniin aaltomaisissa sarjoissa ulottuu
näitä usein nyky rantaan asti. Ne ovat syntyneet siten, että maa on
muinoin ollut niin paljon syvemmälle vajonneena ja sen jälkeen kohonnut
ylös Ahtolan aalloista.
Muuan huvittava seikka, joka myös saa selityksensä viimemainitusta
asianhaarasta on hohkakiven löytyminen ylhäältä meren pinnasta
sekä Kalasaarella että Muurmannin rannikolla kuin myös Inarin
järven tienoilla ja Ruijassa. Hohka- eli pimsikiveä, joka on äkisti
jäähtynyttä tulivuoren laavaa, ei nimittäin esiydy lähimaillakaan, vaan
on se viitatun "vedenpaisumuksen" aikana uiskennellut tänne merivirtain
muassa. Se on tullut joko Islannista tai mahdollisesti on se tehnyt
vielä pidemmän purjehduksen länsi-Indiasta taikka napameren poikki
Amerikan länsirannalta asti.
Ilmasto täällä ylhäällä on tylyä, ja talvi tuima. Tosin ulottaa
Golfvirta tännekin lämmintään, ja sen ihmeellisestä vaikutuksesta on
kukin niin paljon kuullut ja lukenut, että on varsin taipuvainen sitä
uskomaankin. Mutta ettei se täällä enää paljoa mahda, selvenee kaiken
puukasvillisuuden puutteesta niin Kalasaarella kuin koko Muurmannin
rannikollakin. Metsä on yläpohjolan lapsukaisille yhtä hämärä käsite
kuin Egyptin korpi meikäläisille, sillä vain jossakin notkelmassa
näyttäikse koivu mutta sekin melkein kuin maahan piiloutuneena
pensaana.
Hyyn ja hallan lomassa elävät Kalasaaren asukkaat uhmaillen Jäämeren
aaltoja ja taistellen niiden kanssa niukan leipäpalasen takia.
Asuntoina on hirsistä salvettuja tupia tai vain turpeista kyhättyjä
"gammeja", ja polttoaineena on suoturve, jota kuivatetaan pitkän talven
varalle. Useimmiten ovat nämät siirtolaiset kotoisin Kuusamosta,
Kemistä ja Rovaniemeltä, mutta noihin reippaisiin pohjalaisiin on
Jäämeren ankara luonto syvään lyönyt leimansa. Huoli ja aineellinen
murhe kuvastuu ahavan puremilla parrakkailla kasvoilla, mutta poissa
pysyvät niiltä ilon väreet, kauvas ovat kaihtineet ylevämmät ilmeet, ja
niiden sijaan on astunut raukea tylsyys.
Ei ihmekään, sillä koulun ja kirkon sivistävän vaikutuksen puute on
tehnyt asukkaiden olon henkisesti kuolleeksi. Kieli on kyllä suomea,
mutta sivistyssanat, kaikkein tavallisimmatkin, ovat lainattuja
harvalukuisilta saarella asuvilta norjalaisilta. Lukutaito on niin
ja näin, ja sielunhoidosta ei ole juuri puhettakaan. Vain silloin
tällöin saapuu tänne pappi tärkeimpiä kirkollisia toimia tekemään.
Pitkään aikaan ei siellä ollut kuitenkaan ketään käynyt, joten kaipuu
sen johdosta oli suuri. Ensimmäinen kysymys mikä meille joka paikassa
tehtiin, koskikin papin tuloa näille maille. Ja kahta alakuloisemmaksi
kävi aina kysyjä, kun emme voineet antaa minkäänlaista tietoa siitä.
Täkäläisiä oloja kuvaa elävästi eräs pikku kertomus, jonka matkallani
kuulin. Papin viime kerralla käydessä oli nimittäin m.m. vihittävä
muuan pari, joka kauan aikaa oli asunut yhdessä, ja samassa
tilaisuudessa oli myös kastettava neljä tämän parikunnan lasta.
Toimitukset kyllä kävivät muitta mutkitta, mutta kun poistuttiin
toimitushuoneesta, sattui yksi lapsista unohtumaan sinne!
Suomalaisia asui Ryssän rannalla, s.o. Kuolan vuonon ja Norjan rajan
välisellä alueella, v. 1882 Ervastin mukaan yli 700 henkeä, ja
luterilaisia lappalaisia yli 60, joten täällä olisi Suomella oikea
lähetysala tarjolla. Ja se olisi mitä kiitollisin työmaa, sillä täällä
meitä tarvitaan, täällä meitä kaivataan, enemmän kuin Afrikassa ja --
Jaapanissa. Mitä iloa saattaisivatkaan näille kirkkomme eksyneille
lampaille edes pienet kirjalahjat, mitä siunausta tuottaisi papin tai
koulunopettajan taikka vain katekeetan toiminta heidän keskuudessaan,
ja kuinka tärkeä olisi mitättöminkin kirkkorakennus kohottamaan
uskonnollista hartautta suomalaisraukoissamme ylhäällä Pohjan perillä.
Oli juhannuksen aika meidän oleskellessamme Kalasaarella. Ilmat, jotka
koko kesäkuun ajan olivat kylmiä, sateisia ja tuulisia, yltyivät
tällöin vihaisimmilleen. Koleimmat muistot matkalta liittyvätkin sen
vuoksi Kalasaareen.
Niinpä jouduimme viettämään juhannusyön tundralla rankkasateessa ja
vilussa, mutta vielä tukalammaksi oli tulla eräs toinen vaellus pari
päivää myöhemmin.
Me olimme ehtineet saaren kaakkoiseen kulmaan, ja siellä erosi näiden
rivien kirjoittaja muusta matkueesta, tehdäkseen pidemmän kiertomatkan
saarella. Lähdin liikkeelle kymmenen korvissa iltasella, kahden muun
retkikunnan jäsenen lähtiessä toiselle taholle tutkimuksilleen.
Aijoin lähinnä Tsypnavolokin kylään, jonne oli autiota taivalta
kolmisenkymmentä virstaa. Ilkeä sade ja vihainen vastatuuli pakoittivat
minun kuitenkin pian kääntymään takaisin. Mutta sillä välin oli tuuli
kiihtynyt sellaiseksi myrskyksi, että pikkuruuhella oli mahdoton päästä
lahdelle ankkuroineelle purrellemme. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin
lähteä uudestaan aikomalleni taipaleelle.
Sade oli hiukan tauonnut, mutta vähän matkaa käytyäni alkoi se jälleen
ja kesti kaiken yötä ja aamua. Myrsky ei aluksi tuntunut niinkään
vaaralliselta. Vasta kun ehdin tundralakeuksille, sain havaita, että
oli ihan täysi työ ponnistella tuulenpainoa vastaan. Vallankin kysyi
ylösmäkeä kiipeäminen ankarinta voimain koetusta. Tuiskuna tullut
sade pieksi sen lisäksi kädet ja kasvot pöhötyksiin sekä kasteli pian
likomäräksi.
En ollut vielä puolimatkassakaan, kun jo aloin tuntea uupuvani. Etsin
kallion rotkoja levätäkseni ja suojaa saadakseni, mutta vilu ja
nukahtamisen pelko saattoivat minun kiireen kautta hypähtämään taas
liikkeelle.
Taival ei vain tuntunut kuluvan. Alakuloisena, raukeana, märkänä ja
viluisena laahustelin eteenpäin poikki notkojen, yli tunturien
-- -- --. Olin jo vähällä menettää kaiken luottamuksen perille
pääsööni, kun yht'äkkiä sain aatoksen, joka antoi uutta vahviketta.
Kahden kolmanneksen matkan vaiheille oli nim. karttaan merkitty muuan
kylä, ja vaikka minulle oli kerrottu sen olevan aution, en sitä nyt
saattanut uskoa, vaan toivossa päästä ihmisiin tein jonkun virstan
poikkeuksen sivulle päin.
Astuskelin jonkun matkaa, kapuilin kallioita, kahlailin puroja ja
sain kylän näkyviin. Jo voin erottaa rakennuksiakin, mutta ne olivat
surullisia asumusrivejä, luhistuneine kattoineen ja ammottavine
ikkunanaukkoineen. Edempänä näkyi suurellainen tehdaslaitos ja
asuinrakennus, suuntasin kulkuni sinne, mutta ne olivat molemmat --
lukittuina ja kylmillään. Tämä oli epätoivon ja toivon tuottama haikea
pettymys ja kahta suurempi mielenmasennus. Tutkistelin kuitenkin
ulkohuoneitakin, ja satuin lopuksi saunaan. Uunissa oli lämmin
hiillos, ja aijoin nyt valmistaa hyvän pesävalkean itselleni. Mutta
akkunalaudat, ainoat, mitä voi irti saada, olivat vallan märkiä,
virikkeitä ei löytynyt mistään ja tulitikutkaan eivät ottaneet
syttyäkseen. Puuhatessani huomasin eräässä loukossa pari tyhjää
konservilaatikkoa, ihan samanlaisia kuin itselläni! Matkatoverini
olivatkin siis joutuneet tänne päin, lämmitelleet ja ruokailleet
täällä, ja arvelin heidän nyt suunnanneen matkansa samaan kylään, johon
minäkin aijoin. Toivo päästä heidän lämpimilleen kiihotti minua, ja
sateesta huolimatta, joka kävi rankkaa rankemmaksi, sekä väsymykseni
voittaen joudutin matkaani.
Pääsin jo kylän alle, mutta siinä oli taas leveä virta vastassa. Astuin
vähän matkaa ylöspäin ja hain karipaikkoja, päästäkseni kahlaamasta
virran yli, mutta turhaan. Ei auttanut muu kuin loiskis viluun veteen,
ja pian pääsin lämpimän lieden ääreen -- koko yötisen vaelluksen
jälkeen. Tovereitani en tavannut, sillä, kuten jälkeenpäin kuulin, he
olivat palanneet saman tien takaisin. Heidän tilansa oli ollut miltei
vielä tukalampi, ja saavuttuaan takaisin rannalle, eivät he myrskyltä
voineet päästä purrelle ennenkuin 20-tuntisen odotuksen jälkeen, pitäen
sillä välin juoksemalla lämpiminä sateesta ja vilusta kohmettuneita
jäseniään.