KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Suluista. -- Georgea ja minua valokuvataan. -- Wallingford. --

Dorchester. -- Abingdon. -- Muuan perheenisä. -- Sovelias paikka sille,

joka aikoo hukuttaa itsensä. -- Tukala kulkuväylä. -- Joki-ilman

turmeleva vaikutus.

Läksimme varhain seuraavana aamuna Streatleystä ja soudimme Culhamiin,

missä olimme yötä ja nukuimme veneemme teltassa.

Streatleyn ja Wallingfordin välillä on jokivarsi sangen yksitoikkoista.

Clevestä lähtiessä on edessä 6 1/2 penikulman taipale, jolla ei ole

ainoatakaan sulkua. Oxfordin soutuklubi käyttääkin tätä väliä

soutuharjoituksiinsa.

Niin edullinen kuin suluton joki lienee soutu-urheilijoille ja

ammattimiehille, kaipaa niitä kuitenkin se, joka omaksi huvikseen on

lähtenyt joelle.

Minä puolestani pidän paljon suluista. Ne tuottavat hupaista vaihtelua

yksitoikkoiselle soudulle. On hauskaa istua veneessä, joka hitaasti

nousee viileästä syvyydestä uusille vesille, uusia näköaloja avautuu

eteen; tahi vajoaa vene pois maailman näkyvistä ja sitten odottaessa

alkavat tummat portit natista, hieno rako niiden välillä laajenee ja

päivänvalo virtaa sisälle, kunnes kaunis hymyilevä joki avautuu eteesi

koko ihanuudessaan, ja pieni vene pääsee vapauteen lyhytaikaisesta

vankeudestaan ja lähtee taas viiltelemään tyyntä vedenpintaa.

Sulut ovat sitäpaitse melkein poikkeuksetta rakennetut kauneille

seuduille. Ja lihava, vanha sulunvartija, hänen myhäilevä eukkonsa ja

kirkassilmäinen tyttärensä ovat miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa on

hauska pakinoida. Suluissa tapaa toisia veneitä ja saa kertoa

kokemuksiaan joella ja kuulla toisten seikkailuja. Ilman herttaisia,

kukkarantaisia sulkujaan ei Thamesjoki hurmaisi meitä läheskään yhtä

paljon kuin se tekee. Suluista puhuessa muistan seikkailun, joka

Georgella ja minulla oli Hampton Courtin luona eräänä kesäaamuna. Oli

ihana päivä ja sulku oli täpösen täynnä veneitä, ja kuten joella usein

tapahtuu, oli toimelias valokuvaaja tarjoutunut ottamaan meistä

kaikista ryhmäkuvan.

En tiennyt lainkaan mitä oli tekeillä ja ällistyin nähdessäni Georgen

hätäisesti silittävän rypistyneitä housujaan, järjestävän tukkaansa ja

asettavan lakkinsa sirosti niskaan. Sitten hän koetti saada kasvoihinsa

mahdollisimman miellyttävän ja samalla kaihoavan sävyn, istahti

"sievään" asentoon ja koetti kätkeä jalkansa näkyvistä.

Ensiksi luulin, että hän oli nähnyt jonkun tuttavan neitosen, jota hän

hienosteli, ja katselin ympärilleni nähdäkseni ken hän oli. Jokainen

sulussa oleva ihminen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen puupölkyksi.

He seisoivat tahi istuivat mahdollisimman luonnottomissa asennoissa --

vain japanilaisissa viuhkoissa olen semmoisia nähnyt. Ja jokaisen tytön

suu oli mitä hurmaavimmassa hymyssä. Oh, miten he olivat ihastuttavia.

Ja herrat rypistivät otsaa ja näyttivät jaloilta ja miehekkäiltä.

Nyt selvisi asia minulle ja pelkäsin, etten enää ehtisi valita sopivaa

asentoa. Veneemme oli etumaisena, ja minusta oli epäystävällistä

turmella miehen valokuvaa.

Asetuin senvuoksi keulaan ja nojauduin viehättävän huolettomasti

venekeksiin asennossa, joka ilmaisi vikkelyyttä ja voimaa. Järjestin

hiukseni, niin että hiussuortuva valui otsaan ja koetin näyttää

ystävälliseltä ja miettiväiseltä antaen samalla kasvoilleni lievästi

kyynillisen sävyn, jonka sanotaan "pukevan" minua.

Seisoimme hievahtamatta odottaen ratkaisevaa hetkeä, kun kuulin jonkun

takanani huutavan:

"Hoi! Te siellä! Katsokaa nokkaanne!"

En uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni kenestä oli puhe ja kenen tuli

varoa nenäänsä. Silmäsin salavihkaa Georgen nenään. Se oli aivan

moitteeton -- en ainakaan nähnyt siinä mitään vikaa, jota voisi auttaa.

Koetin katsoa omaani, mutta sekin nähtävästi oli kunnossa.

"Varokaa nokkaanne, Te tyhmä aasi siellä!" karjasi äskeinen ääni

taasen.

Ja sitten huusi joku toinen:

"Ettekö voi työntää nokkaa ulos, te molemmat, koirinenne!"

Emme uskaltaneet kääntyä, George ja minä. Valokuvaajan käsi lepäsi

objektiivilla: hän voi millä sekunnilla tahansa ottaa kuvan. Meillekö

he huusivat? Mitä vikaa oli nenissämme? Miksi piti nenää "työntää

ulos?"

Mutta nyt alkoi koko sulku kiljua ja rähistä, ja römeä tuomiopasuunan

ääni sulun taustalta karjasi:

"Varokaa venettänne te siellä mustissa ja punaisissa lakeissa. Tästä

tulee teidän ruumiittenne valokuva, jollette pidä kiirettä."

Nyt älysimme, että oli kysymys meistä, ja että veneemme "nokka" [keulan

kärki] oli tarttunut sulun laudoitukseen ja veden joka taholla

noustessa oli veneemme kaatumaisillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä

se kaatuisi. Kiireesti tempasimme kumpikin airon ja voimakas sysäys

airontyvellä sulun seinään päästi veneen pälkähästä ja nakkasi meidät

päistikkaa veneen pohjalle.

Emme olleet täysin onnistuneet valokuvassa. George ja minä. Kova

onnemme tietenkin sovitti niin, että mies pani koneensa toimintaan

juuri sillä hetkellä, kun makasimme selällämme veneessä kasvoillamme

hurja, kysyvä ilme: "Missä olen? Mitä on tapahtunut?" ja neljä

koipeamme vimmatusti sätkytellen ilmassa.

Epäilemättä olivat jalkamme valokuvan huomattavin osa. Siinä ei

ollutkaan nähtävissä paljon muuta. Ne täyttivät kokonaan kuvan edustan.

Niiden takaa ja välistä voi tosin nähdä vilauksen veneistä ja

ympäristöstä; mutta jalkoihimme verrattuina näyttivät kaikki ihmiset

niin vähäpätöisiltä, että kaikki valokuvatut häpesivät moista kuvaa ja

kieltäytyivät sitä tilaamasta.

Erään höyrypurren omistaja oli tilannut kuusi kappaletta, mutta hän

peruutti tilauksen nähdessään negatiivilevyn. Hän sanoi kernaasti

lunastavansa kuvat, jos joku voi näyttää hänelle missä hänen aluksensa

oli kuvassa, mutta se oli mahdoton tehtävä. Höyryvene oli jossakin

Georgen oikean jalan takana.

Meillä oli paljon harmia tästä tapauksesta. Valokuvaaja arveli, että

meidän tulisi kummankin lunastaa tusina valokuvia, koska kerran

täytimme 9/10 kuvasta, mutta me kieltäydyimme. Sanoimme että kernaasti

annoimme ottaa koko ruumiin kuvia itsestämme, mutta tahdoimme

ehdottomasti tulla kuvatuiksi päät ylöspäin.

Wallingford on 6 penikulmaa Streatleyn yläpuolella ja siellä on

esitetty useita näytöksiä Englannin historiassa. Brittiläisten aikoina

se oli hyvin vaatimaton kaupunki, ihmiset asuivat maakuopissa, kunnes

roomalaiset legioonat karkoittivat heidät ja rakensivat sen

ympärille valtavia linnoituksia savimuurien sijaan. Ja muinaisajan

rakennusmestarit tekivät niin kestävää työtä, että varustukset ovat

säilyneet meidän päiviimme saakka.

Roomalaisia muureja ei ajan hammas ole voinut hävittää, mutta itse

roomalaiset olivat aikoja sitten maatuneet tomuksi, kun hurjat

saksilaiset ja rotevat tanskalaiset ottelivat keskenään näillä

seuduilla, kunnes normandilaiset saapuivat.

Wallingford oli ympäröity muureilla ja sitä pidettiin lujana

linnoituksena. Sitten syttyi kansalaissota Kaarlo I:n hallituksen

aikana; lordi Fairfax piiritti sitä kauvan ja kiihkeästi, se antautui

vihdoin ja sen muurit hajoitettiin maan tasalle.

Wallingfordista Dorchesteriin on jokivarsi kaunista ja vaihtelevaa;

siellä on korkeita kunnaita ja hymyileviä laaksoja. Dorchester on puoli

penikulmaa joelta ja on hyvin rauhallinen vanha paikka.

Dorchester on myös vanhojen brittiläisten perintöä; sen nimi oli

silloin Caer Doren, "kaupunki veden luona." Myöhemmin perustivat

roomalaiset sinne suuren leirin, jonka jäännökset näyttävät matalilta

kummuilta. Saksilaisten aikana se oli Wessexin pääkaupunki. Se on

ikivanha, ja on aikoinaan ollut suuri ja mahtava. Nyt se on kaukana

maailman kohinasta ja saa rauhassa torkkua ja uinailla.

Clifton Hampdenin ympärillä, joka on ihmeen kaunis vanha kylä, on

luonto kaunista ja komeata. Jos jäät yöksi Cliftoniin, tulee sinun

mennä "Ohralyhteeseen" asumaan. Se lienee vanhanaikaisin ja omituisin

hotelli koko joen varrella. Se on hieman kylän ulkopuolella sillan

oikealla puolella. Sen matalat päädyt, olkikatot ja ristikkoakkunat

saavat sinut muistelemaan lapsuutesi kuvallisten satukirjojen

runollisia asuntoja, ja sen sisustus muistuttaa vielä elävämmin

satujen: "oli kerran..."

Se ei soveltuisi nykyaikaisen romaanin sankarittaren asunnoksi!

Romaanien sankaritar on alati "pitkä ja uljas kuin jumalatar." Niin,

"Olkilyhteessä" hän joka askeleella löisi päänsä kattoon.

Humalaiselle se myös olisi jotakuinkin sopimaton asunto. Hän saisi

osakseen liian runsaasti yllätyksiä odottamattomissa portaissa

huoneesta toiseen mennessä. Ja hänen olisi aivan mahdoton löytää

makuuhuonettaan monimutkaisissa käytävissä ja yhtä vaikea olisi hänen

löytää vuodettaan, jos pääsisikin huoneeseensa.

Olimme seuraavana aamuna varhain jalkeilla, koska kernaasti tahdoimme

iltapäiväksi ehtiä Oxfordiin. On merkillistä miten varhain voi nousta

vuoteelta, kun on yötä taivasalla, Kun nukkuu veneessä matkalaukku pään

alla ja huopapeite peitteenä, ei tunne itseään lainkaan uneliaaksi

aamulla tahi halua venyä "vielä viisi minuuttia", niinkuin tekee

pehmeässä, joustavassa vuoteessa. Jo 1/2 9 ajoissa olimme syöneet

aamiaista ja kulkeneet Cliftonin sulun ohi.

Cliftonista Culhamiin ovat joen rannat yksitoikkoisen ikäviä, mutta

Culhamista lähdettyä ne jälleen muuttuvat kauneiksi ja vaihteleviksi.

Joki kulkee läpi Abingdonin kaupungin. Se on pieni, hiljainen, siisti

ja kuolettavan ikävä pikkukaupunki. Se ylpeilee ijästään, mutta

epäiltävää on vetääkö se tässä suhteessa vertoja Wallingfordille ja

Dorchesterille. Siellä oli muinoin kuuluisa luostari, jonka pyhien

muurien sisällä nykyään on olutpanimo.

Pyh. Nikolain kirkossa Abingdonissa ovat John Blackwallin ja hänen

puolisonsa Janen haudat. Puolisot elettyään onnellisessa avioliitossa

kuolivat aivan samana päivänä, elokuun 21 p. 1625. Pyh. Helenan

kirkossa on W. Lee'n hautakivi, jossa seisoo, että hänellä kuollessaan,

1637, oli lähes 200 jälkeläistä, puuttuu vaan kolme tästä luvusta. Jos

suoritamme tämän laskutehtävän, saamme selville, että hänellä oli 197

perillistä. Mr. W. Lee -- hän oli viisi eri kertaa Abingdonin

pormestarina -- on kieltämättä ihmiskunnan hyväntekijä, mutta

toivottavasti ei nykyään -- 19 vuosisadallahan on ihmisiä muutenkin

liiaksi maapallolla -- ole monta hänen vertaistaan perheenisää.

Sandfordin sulun takana oleva kanava on erinomaisen sopiva paikka

niille, jotka miettivät hukuttaa itsensä. Siinä käy vuolas virta, joka

ei hevillä luovuta saalistaan takaisin. Obeliski osottaa paikkaa, mihin

kaksi miestä uidessaan hukkui, ja sen jalustalta hyppäävät nykyään

uimaan nuoret miehet, jotka tahtovat koettaa _onko_ virta todella

vaarallinen.

Iffleyn sulku ja mylly penikulman matkan Oxfordia alempana ovat hyvin

suosittuja aiheita maalareille, jotka rakastavat jokea, Taulut ovat

kuitenkin todellisuutta paljon kauniimpia; tuntee katkeraa pettymystä

nähdessään paikan, jos on ensin nähnyt sen kuvattuna.

Kuljimme Iffleyn sulusta kello 1/2 1, ja siivottuamme veneen ja

varustauduttuamme maalle nousuun kävimme käsiksi viimeiseen

penikulmaan.

Iffleyn ja Oxfordin väli on tukalin väylä koko joella. Täytyy olla

syntynyt tällä kohdalla, jos mieli perehtyä kulkuväylään. Olen usein

siitä kulkenut, mutta en ole siitä päässyt selville. Mies, joka kykenee

ohjaamaan veneen Oxfordista suoraan Iffleyhin, voinee myös elää

onnellisena saman katon alla vaimonsa, anoppinsa, vanhemman sisarensa

ja perheen vanhan uskollisen palvelijattaren kanssa, joka on ollut

perheessä hänen syntymästään saakka.

Ensin ajaa virta sinut oikealle rannalle, ja sitten vasemmalle. Sitten

joudut keskelle väylää, teet kolme pyörähdystä veneinesi, ja vihdoin

virta vie sinut takaperin ja yrittää murskata veneesi jotakin toista

alusta vastaan.

Seurauksena siitä oli, että jouduimme vähä väliä toisten veneiden

tielle -- samoinkuin he meidän -- ja molemmin puolin oli tuloksena

joukko voimasanoja.

En tiedä sanoa mistä se johtuu, mutta kaikki ihmiset ovat kovin

ärtyisiä joella ollessaan. He raivostuvat silmittömästi pienistä

vastoinkäymisistä, joita maalla tuskin olisivat huomanneetkaan. Kun

George ja Harris tekevät tyhmyyksiä kuivalla maalla, hymyilen minä

suopeasti, mutta kun se tapahtuu joella, haukun heidät hyvänpäiväisiksi

ja käytän haukkumasanoja, jotka muuten saisivat hiukseni kauhusta

nousemaan pystyyn. Kun toinen vene tulee tiellemme, tunnen halua

tarttua airoon ja surmata kaikki veneessä olijat.

Ihmiset, jotka maalla ovat lauhkeita kuin lampaat, tulevat veneeseen

astuttuaan hurjiksi ja verenhimoisiksi.

Olin kerran soutelemassa nuoren neitosen kanssa. Hän oli luonteeltaan

peräti kiltti ja sävyisä, mutta joella oli vallan kamalata kuulla hänen

puheitaan.

"Mokoma nauta mieheksi!" hän voi tokasta, kun joku onneton soutaja tuli

tiellemme, "eikö tuo aasi voi katsoa eteensä!"

"Tuo typerä purje!" huudahti hän, kun purje joutui hieman epäkuntoon ja

ravisti sitä vimmatusti.

Siitä huolimatta hän maalla oli oikein herttainen ja hyväsydäminen

tyttö.

Joki-ilma vaikuttaa turmelevasti ihmisluonteeseen. Siitä arvatenkin

johtuu, että laivurit joella usein ovat toisilleen epäkohteliaita ja

käyttävät puheenparsia, joita he maalla ollessaan epäilemättä

katkerasti katuvat.

Kolme miestä veneessä · 第 28 / 30 题