Oxford. -- Montmorencyn käsitys taivaan valtakunnasta. -- Tapahtuu
säänmuutos. -- Joki erilaisissa oloissa. -- Sangen epämiellyttävä ilta.
-- Saavuttamattomia toiveita. -- Hupaista pakinaa. -- George soittaa
banjoa. -- Surumielinen sävel. -- Vieläkin sateinen päivä. -- Me
pakenemme. -- Pieni illallinen ja muuan maljapuhe.
Vietimme Oxfordissa kaksi sangen hauskaa päivää. Oxfordin kaupungissa
on lukematon joukko koiria. Montmorency suoritti ensi päivänä
yksitoista tappelua ja toisena päivänä neljätoista, ja arvatenkin luuli
hän tulleensa taivaan valtakuntaan.
Henkilöt, jotka ovat ylen heikkoja tahi ylen laiskoja, tavallisesti
vuokraavat Oxfordissa veneen ja soutelevat virtaa alaspäin. Tarmokas
ihminen kulkee kuitenkin mieluummin vasten virtaa. On paljon hauskempaa
ponnistaa kaikki voimansa, ja lihastensa avulla kulkea eteenpäin
kaikesta vastustuksesta huolimatta -- niin ainakin _minusta_ tuntuu,
kun Harris ja George soutavat ja minä istun peräsimessä.
Annan hyvän neuvon niille, jotka Oxfordista aikovat lähteä
venematkalle: kehoittaisin heitä lähtemään matkalle omalla veneellä,
jolleivät saa anastetuksi jonkun toisen venettä ilman että on vaaraa
tulla yllätetyksi. Veneet, joita täällä saa vuokrata, ovat tosin sangen
kunnollisia, mutta ne eivät suinkaan ole kauniita ulkonäöltään.
Kolmantena päivänä tapahtui perinpohjainen säänmuutos, ja
lakkaamattoman vihmasateen tiuhkuessa läksimme Oxfordista kotimatkalle.
Joki -- kun auringonpaiste kimaltelee sen leikkivillä aalloilla, kultaa
tummat metsäpolut ja harmahtavat, vanhat pyökkipuiden rungot, kun
pilvien varjot leikkivät vedenpinnalla ja myllyjen rattaista pärskyvät
vesipisarat näyttävät timanttisateelta, kun aurinko valaisee sulkujen
tummat vedet, koristaa pienet, mitättömät kylät ja antaa viehkeän
leiman ikivanhoille sammaltuneille muureille ja silloille, kun sen
säteet veitikkamaisesti leikkivät kahilistossa ja kukkaiskedoilla,
loistavat valkoisilla purjeilla ja täyttävät koko ilmakehän ihanuudella
-- niin, silloin on joki kultainen, lumottu unelma.
Mutta joki -- koleana ja ikävystyttävänä, kun sadepisarat lakkaamatta
putoovat sen ruskeille, sameille aalloille saaden aikaan äänen, joka
muistuttaa naisen itkua pimeässä huoneessa; kun sumuvaippaan verhotut
metsät pimeinä, äänettöminä, uhkaavina seisovat rannoilla kuten aaveet
-- kuten pahoja töitämme moittivat tahi petettyjen ystävien haamut --
on hyödyttömän katumuksen valtakunta, jossa asustaa peikkoja ja
männinkäisiä.
Auringonvalo on luonnon sydänverta. Kun auringonvalo on kadonnut,
katselee maaäiti meitä tylsin, sieluttomin katsein. Sen seurassa
tulemme surulliselle mielelle: se ei näytä meistä silloin välittävän
eikä tuntevan meitä. Se on kuin leski, joka on kadottanut lemmityn
puolison, ja lapset hyväilevät sen käsiä ja katsovat sen silmiin, mutta
eivät saa hymyilyä houkutelluksi sen huulille.
Soudimme koko päivän sateessa ja se oli kovin surkeata työtä. Koetimme
ensin näyttää siltä kuin huvittaisi se meitä. Sanoimme että se oli
vaihtelua, ja että oli hauskaa nähdä joki kaikissa sen eri vaiheissa.
Sanoimme, ettemme voineet toivoakaan auringonpaistetta koko ajaksi,
emmekä sitä tahtoneetkaan. Uskottelimme toisillemme, että luonto oli
kaunis myös itkiessään.
Pari ensimmäistä tuntia Harris ja minä olimme suorastaan hurmautuneet
tästä uudesta kokemuksesta. Lauloimme laulun mustalaiselämästä ja sen
viehätyksistä -- mustalaisesta, jonka täytyi kokea myrskyjä,
auringonpaistetta ja kaikkia ilmoja, joka nautti sateesta, sillä se
teki hänelle hyvää; ja joka pilkkasi ihmisiä, jotka eivät sietäneet
sadetta.
George otti asian enemmän vakavalta kannalta ja turvautui
sateenvarjoon.
Ennen aamiaista jännitimme teltin veneen yli ja pidimme sen koko
iltapäivän. Jätimme ainoastaan keulaan pienen aukon, missä joku meistä
voi soutaa ja tähystää väylää. Täten kuljimme yhdeksän penikulmaa ja
pysähdyimme yöksi kappaleen matkaa Day'n sulun alapuolelle.
Jos sanon totuuden, ei iltamme suinkaan ollut hauska. Sade valui
virtoinaan tasaisesti ja keskeytymättä. Kaikki veneessä oli kosteata ja
tahmeata. Ja illallinen ei ollut lainkaan onnistunut. Kylmä
vasikkapiirakka pyrkii tarttumaan kurkkuun, jollei syödessä ole nälkä.
Minun teki kovasti mieleni _whitebaitia_ [eräs sillilaji] ja kotlettia;
Harris jupisi jotakin toudasta valkokastikkeen kerralla ja antoi
piirakan jäännökset Montmorencylle, joka ei siitä huolinut. Hän
nähtävästi loukkautui tarjouksesta, sillä hän tallusti veneen keulaan
ja istua murjotti siellä koko illan yksikseen.
George tiuskasi, ettemme puhuisi moisista ruokalajeista -- ei ainakaan
ennenkuin hän oli saanut loppuun annoksensa kylmää häränpaistia (ilman
sinappia).
Ruuan päälle pelasimme _napia_ [eräs uhkapeli]. Pelattuamme puolitoista
tuntia oli George voittanut neljä pence'a -- Georgella on aina hyvä
onni korttipelissä -- ja Harris ja minä olimme hävinneet tasan kaksi
pence'a kumpikin.
Nyt oli meistä aika lopettaa peli. Harris sanoi, että korttipeli
herättää turmiollisia intohimoja, kun sitä liiaksi harjoitetaan. George
tarjoutui jatkamaan, jotta saisimme kostaa tappiomme, mutta Harris ja
minä päätimme olla potkimatta tutkainta vastaan, koska onnetar kerran
oli meille epäsuopea.
Sitten teimme totit ja aloimme kertoa tarinoita. George kertoi
tuntevansa erään herran, joka kaksi vuotta takaperin teki matkan pitkin
jokea. Muutamakseen hän oli nukkunut kosteassa veneessä juuri
tämmöisenä sadeyönä kuin tämä. Seurauksena siitä oli, että hän sai
reumaattisen kuumeen eikä mikään voinut häntä pelastaa, vaan kuoli hän
kovissa tuskissa kymmenen päivää myöhemmin. George lisäsi, että se oli
surullisin tapaus, jonka hän koskaan oli kuullut.
Tämä kertomus sai Harrisin muistelemaan erästä ystäväänsä, joka
vapaaehtoisena palveli sotaväessä ja oli kerran nukkunut teltissä
sateisena yönä Aldershotin luona -- "se oli juuri tämmöinen yö kuin
tämä", sanoi Harris. Kun hän (ystävä) aamulla heräsi, oli hänestä
koitunut raajarikko koko elämänsä ajaksi. Harris lupasi esitellä hänet
meille, kun palasimme Lontooseen. Hänet nähdessämme sydämemme
vuotaisivat verta.
Siitä johtui puhe tietenkin hauskaan keskusteluun kuumetaudeista,
vilustumisesta, keuhkotaudista ja katarreista, ja Harris huomautti
miten vaarallista olisi, jos joku meistä yöllä arveluttavasti
sairastuisi, kun lääkäriä ei ollut lähitienoilla.
Moisen keskustelun jälkeen kaipasimme jotakin hauskuutta, ja heikolla
hetkellä minä ehdotin, että George ottaisi banjonsa ja laulaisi meille
hupaisen laulun.
Minun täytyy olla puolueeton ja myöntää, ettei Georgea tarvinnut
houkutella. Hän ei esittänyt mitään typeriä verukkeita, että muka oli
unhoittanut nuottinsa kotiin tahi muuta semmoista, vaan otti hän heti
soittokoneen esille ja alkoi soittaa: "Kaksi sinisilmää mä tiedän."
Olin alati tähän saakka pitänyt "Kahta sinisilmää" jotakuinkin typeränä
ja ikävänä sävellyksenä. Mutta George osasi antaa sille niin
sydäntävihlovan kaihomielisen värityksen, että ällistyin sanattomaksi.
Harris ja minä saimme noita valittavia säveliä kuunnellessa
vastustamattoman halun heittäidä toistemme kaulaan ja itkeä; vain
vaivoin saimme kyyneleemme pidätetyiksi ja äänettöminä kuuntelimme
tuota hurjasti kaihoovaa säveltä.
Kun meidän tuli yhtyä loppusäkeisiin, teimme hurjan ponnistuksen
näyttääksemme iloisilta. Täytimme lasimme ja säestimme laulajaa. Harris
otti johdon liikutuksesta väräjävällä äänellä; George ja minä
seurasimme pari tahtia jälessä:
"Kaksi sinisilmää mä tiedän;
Mikä neuvoksi tullee?
Kun lemmitty hylkäs!
Kaksi -- -- --"
Pysähdyimme siihen kuin naulittuina. Kuvaamattoman kiihkeä innostus,
jolla George säesti sanaa "kaksi", sai liikutuksemme nousemaan
huippuunsa. Harris nyyhkytti kuin pieni lapsi, ja koira ulvoa vonkui
niin, että luulin sen sydämen pakahtuvan tahi leukojen menevän
sijoiltaan.
George aikoi jatkaa seuraavaa säettä. Hän arveli, että kun hän hieman
paremmin perehtyisi säveleeseen ja panisi hieman enemmän "innostusta"
esitykseen, ei laulu tekisi niin surullista vaikutusta. Mutta enemmistö
vastusti päättävästi moista koetta.
Koskei meillä ollut muuta neuvoksi, menimme levolle -- toisin sanoen
riisuuduimme ja kääntelimme ja vääntelimme itseämme kolme neljä tuntia
veneen pohjalla. Sitten onnistui meidän vaipua levottomaan
unenhorrokseen kello viiteen saakka, jolloin nousimme ja söimme
aamiaista.
Toinen päivä oli täysin edellisen kaltainen. Sade valui myötänään ja me
istuimme sadetakkeihin kiedottuina telttakatoksen alla ja annoimme
veneen hiljalleen ajelehtia jokea alas.
Joku meistä -- en muista ken se oli, mutta epäilen olleeni itse --
yritti aamupäivän kuluessa toistaa tuota typerää puhetta mustalaisista,
jotka todellisina luonnonlapsina rakastavat sadetta; mutta yritys meni
kokonaan myttyyn.
Eräässä asiassa olimme yksimieliset: että vastoinkäymisistä huolimatta
jatkaisimme matkaa kotiin saakka. Me olimme lähteneet 14 päivän
huvimatkalle joelle, ja 14 päivän huvimatkan tahdoimme tehdä. Mutta --
jos heittäisimme henkemme retken rasituksissa! Niin, se olisi
surullista sukulaisille ja ystäville, mutta asiata ei voitu auttaa.
Käsitimme miten vaarallisen, turmelevan esimerkin antaisimme, jos
sääsuhteiden vuoksi peräytyisimme.
"Meillähän on vain kaksi päivää jälellä", virkkoi Harris, "ja olemmehan
nuoria ja terveitä. Kai me tämän koetuksen kestämme, otaksun."
Kello neljän ajoissa aloimme keskustella yösijasta. Olimme hieman
Goringin alapuolella ja päätimme soutaa Pangbourneen ja olla siellä
yötä.
"Tästä, jumaliste, koituu taas hauska ilta!" jupisi George.
Istuimme ja mietimme asiata. Saapuisimme Pangbourneen kello viisi.
Tuossa 1/2 7 ajoissa söisimme päivällistä. Sitten voisimme kävellä
kylän kujilla rankkasateessa, kunnes olisi aika mennä levolle. Tahi
voimme istua jossakin kurjasti valaistussa kyläkapakassa ja tutkia
almanakkaa!
"Niin, kaikitenkin olisi hauskempaa Alhambrassa" [tunnettu varietee
Lontoossa], sanoi Harris varovasti pistäen päänsä teltistä ja
tarkastaen taivaankantta.
"Ja sitten pieni illallinen --" (mainitsin lempipaikkamme, jossa usein
kävimme) lisäsin minä koneellisesti.
"Harmillista, että _päätimme_ tehdä koko kotimatkan veneessä",
huomautti Harris ja me kaikki vaivuimme syviin mietteisiin.
"_Jollemme_ olisi vannoneet tärvellä terveyttämme tässä kurjassa,
vanhassa ruumisarkussa", tokasi George ja silmäsi venettä
mahdollisimman peittelemättömällä inholla, "niin voisin mainita, että
juna lähtee Pangbournesta heti viiden jälkeen, ja sillä voisimme päästä
Lontooseen niin aikaiseen, että ehtisimme syödä kotletin ja sitten
mennä paikkaan, jonka mainitsitte."
Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Katselimme toisiamme ja kukin oli
näkevinään omat halpamaiset, rikolliset ajatuksensa kuvastuvan toisten
kasvoihin. Vaieten vedimme matkalaukkumme esille ja tarkastimme niiden
sisältöä. Tähystimme jokea ylös ja alas: ei näkynyt missään elävää
olentoa.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin olisi voinut nähdä kolme herrasmiestä
koiran seurassa hyvin häpeissään luikkivan venehuoneelta
rautatieasemalle. Heidän pukunsa olivat jotakuinkin epäkunnossa ja
epäsiistit, kuten seuraavasta luettelosta näkyy:
Mustat nahkajalkineet, likaiset; flanellipuku, hyvin likainen; ruskea
huopahattu, peräti huonossa kunnossa; sadetakki, likomärkä;
sateenvarjo.
Olimme petkuttaneet Pangbournen veneenvartijaa. Emme rohjenneet sanoa
hänelle, että pakenimme sadetta. Olimme jättäneet veneen kaikkine
sisällyksilleen hänen huostaansa ja pyysimme, että hän pitäisi sen
valmiina meitä varten kello 9 seuraavana aamuna. Jos, sanoimme -- _jos_
jotakin odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi meitä palaamasta,
lupasimme kirjoittaa hänelle lähempiä ohjeita.
Tulimme Paddington-asemalle kello 7 ja ajoimme suoraa päätä
mainitsemaani ravintolaan, missä söimme kevyen aterian; tilasimme
sitten illallisen kello 1/2 11 ajaksi, jätimme Montmorencyn sinne ja
jatkoimme matkaa Leicester Squarelle.
Alhambrassa herätti tulomme paljon huomiota. Tullessamme
pilettiluukulle saimme äreän kehoituksen mennä sisälle teatteriin
Castle-Streetin kautta, ja muistutuksen, että tulimme puoli tuntia
liian myöhään.
Meillä oli täysi työ saada mies vakuutetuksi siitä, ettemme olleet
"kuuluisat käärmeihmiset Himalayavuorelta"; mutta lopultakin hän otti
rahamme vastaan ja salli meidän astua teatteriin.
Esiintymisemme salongissa saavutti vielä suuremman menestyksen. Kaikki
katselivat ihastuksella ahavoittuneita kasvojamme. Olimme kaikkien
katseiden keskustana.
Se oli meille muistettava riemuhetki.
Ensi balletin päätyttyä läksimme pois ja palasimme ravintolaan, missä
katettu illallispöytä jo vartoi meitä.
Tunnustan empimättä, että nautein tästä illallisesta. Lähes 10 päivää
olimme eläneet yksinomaan kylmällä paistilla, leivällä ja
hedelmähillolla. Olihan se yksinkertaista ja ravitsevaa ruokaa, mutta
se alkoi lopulta käydä hieman yksitoikkoiseksi. Siksipä nyt
Bourgogneviinin tuoksu, ranskalaiset kastikkeet, puhtaat pöytäliinat ja
tuores leipä kolkuttivat sisällisen ihmisemme ovelle ollen sangen
tervetulleita vieraita.
Söimme ja joimme pitkän aikaa virkkamatta sanaakaan, kunnes tuli hetki,
jolloin, sen sijaan että istuimme suorina ja pontevasti hoidimme veistä
ja haarukkaa, nojasimme mukavasti tuoleihimme ja työskentelimme
hitaasti ja huolettomasti -- silloin ojensimme jalkamme pöydän alle,
annoimme pöytäliinojen huomaamatta pudota lattialle ja saimme aikaa
tarkkaavasti silmäillä savustunutta kattoa -- silloin pidimme lasejamme
ulottuman päässä edessämme ja tunsimme olevamme hyviä, miettiväisiä ja
sovinnollisia koko ihmiskuntaa kohtaan.
Harris, joka istui lähinnä akkunaa, veti akuttimen syrjään ja katsoi
ulos kadulle.
Kostea katu loisti hämärästi kaasun valossa, tuulenpuuskat saivat
katulyhdyt läähättämään; sade pieksi lakkaamatta lokaa ja vesi valui
virtoinaan räystäskouruista katuojiin. Joku harva kulkija riensi
akkunan ohi sateenvarjon alle kyyristyneenä, naiset pitelivät hameitaan
ylhäällä.
Harris ojensi kätensä ottamaan lasia ja sanoi: "Meillä on ollut hauska
matka, ja siitä tulee meidän kiittää isä Thamesia -- mutta luulen
kuitenkin, että hylkäsimme veneemme oikealla hetkellä. Juon kolmen
miehen maljan, miehen, jotka onnellisesti ovat päässeet jälleen
kuivalle maalle!"
Ja Montmorency, joka oli etukäpälineen noussut akkunalaudalle katsomaan
ulos kadulle, yhtyi innokkaasti maljaan lyhyellä haukahduksella.