Suuri pesupäivä. -- Kaloja ja kalastajia. -- Onkimistaidosta. --
Omantunnonmukainen kalastaja. -- Merkillinen kalajuttu.
Viivyimme Streatleyssä kaksi päivää ja annoimme pestä vaatteemme.
Olimme ensin itse yrittäneet pestä niitä joessa Georgen ohjauksella ja
valvonnalla, mutta yritys meni kokonaan myttyyn. Ei ole tarpeeksi
sanoa, ettemme onnistuneet, sillä olimme paljoa pahemmassa pulassa
pestyämme vaatteemme kuin sitä ennen. Ennen pesua ne olivat olleet
hyvin, hyvin likaisia, se on totta, mutta voimme kuitenkin käyttää
niitä. Pesemisen _jälkeen_ -- niin, Henleyn ja Readingin välinen joki
oli paljoa puhtaampi kuin ennen, sittenkun olimme siinä pesseet
vaatteemme. Kaiken lian, mitä on joessa Henleyn ja Readingin välillä,
me pestessä haalimme kokoon ja imetytimme vaatteisiimme!
Pesijätär Streatleyssä sanoi, että hänen omatuntonsa pakoitti häntä
ottamaan kolmenkertaisen maksun meidän vaatteistamme. Hän sanoi, että
menettely, jonka avulla hän sai vaatteet puhtaiksi, ei ollut tavallista
pesua, vaan pikemmin jonkinlaista "kalttausta."
Me maksoimme laskun nurisematta.
Streatleyn ja Goringin seudut ovat suosittuja kalastuspaikkoja. Sinne
saapuu kalastajia etäisiltä seuduilta ja joessa viliseekin haukia,
ahvenia, säynältä, kuhia ja ankeriaita: siellä voi istua päivät
kauttaaltaan onkimassa.
Moni tekeekin siten. Mutta he eivät koskaan saa mitään. En ole kuullut,
että kukaan olisi täältä saanut mitään onkeensa paitse kiiskiä ja
kissanraatoja, mutta niitä ei tietenkään oteta lukuun! "Kalastajan
käsikirja" ei virka sanaakaan siitä, onko kalastus näillä seuduin
tuottavaa vai eikö. Se sanoo vaan, että se on "hyvä kalastuspaikka" ja
että se on oikeassa, tiedän omasta kokemuksestani.
En luule, että missään muualla koko maailmassa niin intohimoisesti
harjotetaan onkimista. Muutamat viipyvät täällä onkimassa vain yhden
päivän, toiset koettavat onneaan koko kuukauden. Jollei kyllästy
huviin, voi sitä jatkaa koko vuoden, jos vaan haluaa: tulos on aina
sama.
Mainittu "käsikirja" sanoo, että Thamesjoesta saadaan myös haukia ja
ahvenia, mutta siinä käsikirja panee omiaan. Joessa _on_ kyllä haukia
ja ahvenia. Rannalla kävellessä voi niitä nähdä suuria parvia vedessä,
ne lyövät leikkiä aalloissa ja hyppivät ottamaan leivänmurusia, joita
heitetään veteen. Jos menet uimaan, kertyvät ne suurissa parvin
tiellesi, kuten tahtoisivat härnätä sinua. Mutta niitä ei voida "onkia"
koukussa olevalla matosella tahi muulla syötillä -- ei alkuakaan!
En ole mikään taitava kalastaja. Nuorempana olin siihen huviin
innostunut, ja olin omasta mielestäni sangen etevä onkija; mutta vanhat
kokeneet onkimiehet neuvoivat minua lopettamaan. He sanoivat, etten
koskaan tulisi pääsemään pitkälle siinä urheilussa, minulta puuttui
edellytyksiä siihen. He myönsivät, että heitin siimani veteen kylläkin
taidokkaasti, että minulla oli "päätä" tälle alalle ja tarpeeksi suuri
annos laiskuutta. Mutta he olivat varmat siitä, ettei minusta ikinä
koituisi oikeata onkimiestä. Minulta näet puuttui ammattimiehen vilkas
mielikuvitus.
Kenties -- sanoivat he -- kelpaisin runoilijaksi, muotiromaanien
kirjoittajaksi, reportteriksi t.m.s., mutta saavuttaakseni onkimiehen
mainetta täytyisi minulla olla vilkkaampi mielikuvitus ja suurempi
kekseliäisyys kuin mitä taivas oli minulle suonut.
Useat ihmiset luulevat, että kaikki, mitä kunnon onkijalta vaaditaan,
on kyky sujuvasti ja punastumatta voida sepittää ja kertoa valejuttuja,
mutta se on suuri erehdys. Alaston valhe semmoisenaan ei kelpaa
mihinkään; kömpelöin vasta-alkajakin osaa semmoisen sepittää.
Kokeneen ammattimiehen sitävastoin tuntee täsmällisesti esitetyistä
yksityiskohdista, soveliaasti sijoitetusta todenperäisestä värityksestä
ja omantunnonmukaisesta, melkein turhan tarkasta totuuden leimasta,
jonka hän tietää kertomukseensa sovittaa.
Kuka porokynsi tahansa voi tallustaa huoneeseen ja sanoa: "Tiedättekö,
eilen illalla vedin järvestä 15 tusinaa ahvenia", tahi: "maanantaina
sain kuhan, joka painoi 18 naulaa ja oli kolmen jalan pituinen
pyrstöstä kuonoon."
Moiseen ei vaadita mitään taitoa, mitään kokemusta. Rohkeata se tosin
on, mutta sima kaikki.
Ei, oikea onkija pitää arvoaan alentavana noin karkean valehtelemisen.
Hänen menettelynsä kelpaa esikuvaksi kenelle tahansa.
Hän astuu hiljaa, hattu päässä huoneeseen, anastaa mukavimman tuolin,
sytyttää piippunsa ja pöllyttelee savuja vaieten ja miettiväisenä. Hän
antaa nuorison kaikessa rauhassa kehua ja rähistä, mutta kun keskustelu
tuokioksi vaikenee, ottaa hän piipun suustaan, kopistaa tuhat
uuninpieleen ja virkkaa:
"Tiistai-iltana sain kelpo otuksen, mutta eipä siitä juuri kannata
puhua."
"Miksei?" kysytään.
"Siksi, että olen varma siitä, ettei kukaan minua uskoisi, jos sen
kerron", vastaa vanhus rauhallisesti eikä hänen äänessään ole mitään
katkeraa sävyä. Hän täyttää piippunsa uudelleen ja käskee isännän tuoda
annoksen whiskya ja vettä.
Syntyy hetken äänettömyys, sillä kellään ei ole rohkeutta vastustaa
vanhaa herraa. Hänen täytyy niinmuodoin jatkaa kertomusta ilman
kehoitusta.
"Ei", hän miettivästi sanoo, "en itsekään sitä uskoisi, jos joku sen
minulle kertoisi, mutta _totta_ se joka tapauksessa on. Olin istunut
veneessä koko iltapäivän saamatta ainoatakaan päätä -- jollen ota
lukuun muutamaa tusinaa särkiä ja pariakymmentä haukia, ja olin juuri
aikeissa lopettaa, kun tunsin kelpo nykäyksen siimassa. Luulin, että
siellä oli taas joku pieni nahjus ja aijoin nakata sen rannalle. Mutta
-- vieköön minut p--u -- jos sain vapaa hievahtamaankaan! Kesti puoli
tiimaa -- puoli tiimaa, ymmärrättekö, herrat? -- ennenkuin sain pedon
rantaan ja joka silmänräpäys luulin siiman katkeevan. Vihdoin sain
veitikan maalle, ja tiedättekö, mikä se oli? Joo, sampi! 40 naulaa
painava sampi, jonka sain onkeeni! Niin, en ihmettele, että herrat
näyttävät ällistyneiltä -- kuulkaa, isäntä, tuokaa minulle pikarillinen
whiskya vielä!"
Sitten kertoo hän, miten kaikki, jotka kalan näkivät, ihmettelivät;
mitä hänen eukkonsa sanoi, kun hän toi kalan kotiin, ja mitä Joe
Buggies sanoi.
Jos sinulla veneretkellä ollessasi joskus on joutilas ilta, niin
kehohan sinua käymään jossakin pienessä kalaravintolassa ja istahtamaan
suureen saliin. Voit olla varma siitä, että tapaat siellä jonkun vanhan
kelpo ammattionkijan hörppimässä totiaan, ja puolen tunnin kuluessa on
hän syöttänyt sinulle tarpeeksi monta juttua ihmeellisistä
kalansaaliista, jotta ruuansulatuksesi koko kuukaudeksi joutuu
epäkuntoon.
George ja minä -- en tiedä sanoa minne Harris oli mennyt; hän oli
aikaiseen iltapäivällä ajellut partansa, sitten hän noin 40 minuutin
ajan hankasi kenkiään piippusavella; sen koommin emme olleet häntä
nähneet -- George ja minä ja koira olimme siis jääneet oman onnemme
nojaan, ja me teimme kävelyretken Wallingfordiin. Kotimatkalla
poikkesimme pieneen ravintolaan joen varrella lepäämään -- sekä myös
muista syistä.
Menimme tarjoiluhuoneeseen ja istahdimme sinne. Siellä oli ennestään
vanha mies, joka poltti pitkää savipiippua, ja me ryhdyimme tietenkin
pakinoihin hänen kanssaan.
Hän kertoi meille, että tänään oli kaunis ilma, ja me ilmoitimme
hänelle, että eilen oli ollut kaunis ilma, jonka jälkeen julistimme
toisillemme, että huomenna epäilemättä olisi kaunis sää. George
huomautti, että vuodentulo näytti sangen lupaavalta.
Sitten tuli jollakin tavoin selville, että olimme vieraita
paikkakunnalla ja että huomenna matkustaisimme pois.
Nyt keskustelu tyrehtyi hetkiseksi, ja meidän katseemme vaelsivat
ympäri huonetta. Ne pysähtyivät vihdoin tomuiseen, vanhaan
lasilaatikkoon, joka oli sijoitettu korkealle uuninreunustalle ja jonka
sisällä oli lohi. Se oli oikea jättiläiskala. Ensi silmäyksellä
luulinkin sitä turskaksi.
"Niinpä niin", virkkoi vanha herra nähdessään mitä katsoimme, "se on
aika jykevä veitikka, tuo, vai mitä?"
"Tavattoman suuri", mutisin minä, ja George ja minä kysyimme
vanhukselta paljonko tuo peto mahtoi painaa.
"Kahdeksantoista naulaa ja kuusi luotia", vastasi ystävämme nousten
tuoliltaan ja ottaen takkinsa naulasta. "Niin", jatkoi hän, "ensi kuun
kolmas päivä on tasan 16 vuotta kulunut siitä, kun nostin sen vedestä.
Sain sen sillankorvassa onkeeni. Syöttinä oli kuore. Olin kuullut
kerrottavan, että se veitikka asusti joessa enkä saanut lepoa,
ennenkuin olin sen pyydystänyt. Sen kokoisia kaloja ei nykyään enää ole
monta näillä tienoin, luulisin. Hyvää yötä, herrat, hyvää yötä."
Hän meni ja me jäimme kahdenkesken.
Emme voineet kääntää katseitamme kalasta tämän jälkeen. Se oli
todellakin hyvin komea kala. Katselimme sitä vielä, kun kylän
kuorma-ajuri tuli ovelle oluttuoppi kädessään, ja hänkin katseli kalaa.
"Komea lohi, tuo", sanoi George kääntyen häneen.
"Niin, eikö olekin", vastasi mies ottaen siemauksen tuopistaan ja
lisäsi: "Herrat eivät kenties olleet täällä, kun kala saatiin?"
"Emme olleet", vastasimme me ja lisäsimme olevamme vieraita
paikkakunnalla.
"Vai niin", sanoi ajuri, "no sitten eivät herrat voi tietääkään miten
se tapahtui. Siitä on lähes viisi vuotta, kun vedin tuon pojan joesta."
"Tekö sen ongittekin?" minä kysyin.
"Joo minä sen tein", sanoi vanhus myhäillen. "Sain sen onkeen sulun
alapuolella eräänä perjantai-iltana ja omituisinta on, että sain sen
kärpäsellä. Olin lähtenyt haukia onkimaan, nähkääs herrat, enkä
ajatellut lohta. Ja nähdessäni tuon veitikan siiman päässä melkein
peljästyin. Se painoi 26 naulaa, nähkääs. Hyvää yötä. herrat, hyvää
yötä."
Viisi minuuttia myöhemmin kolmas mies tuli huoneeseen ja kertoi
onkineensa lohen varhain eräänä aamuna; syöttinä oli ollut salakka.
Sitten hän poistui, ja hidas, vakava, keski-ikäinen herrasmies astui
huoneeseen ja meni istumaan akkunan luo.
Kukaan meistä ei kotvaan aikaan puhunut; vihdoin George kääntyi äsken
tulleeseen ja sanoi:
"Suokaa anteeksi, ettehän pahastu, toivon -- mutta ystäväni ja minä
olemme vieraita täällä, ja olisimme Teille hyvin kiitollisia, jos
tahtoisitte kertoa meille miten saitte tuon lohen pyydetyksi."
"Kas, kuka on teille kertonut, että juuri minä tuon kalan sain?"
Sanoimme, ettei sitä kukaan ollut kertonut, mutta että meillä oli
vaistomainen aavistus siitä, että _hän_ oli sen tehnyt.
"Sepä merkillistä, tämä on peräti ihmeellistä", virkkoi tuo hidas
herrasmies nauraen, "sillä olette aivan oikeassa, herrat. Se on totinen
tosi: minähän tuon kalan sain. Kas vaan, että osasitte niin hyvästi
arvata! Niin, se on tosiaan ihme."
Sitten hän kertoi koko jutun juurta jaksaen: kesti puoli tiimaa,
ennenkuin hän sai tuon niskottelevan pedon rantaan vedetyksi, ja
ongenvapa katkesi leikissä. Hän sanoi kotiin tultuaan huolellisesti
punninneensa kalan ja -- se painoi tasan 34 naulaa.
Nyt oli hänen aika lähteä kotiin, ja hänen lähdettyään tuli isäntä
luoksemme pakinoimaan. Me kerroimme hänelle, miten moninaisia juttuja
olimme hänen lohestaan kuulleet, ja ne huvittivat häntä sanomattomasti.
Me nauroimme kaikki tyyni makeasti niille.
"Katsoppas vaan, että Jim Bates ja Joe Muggles ja mr Jones ja vanha
Billy Maunders kaikki tyyni kertoivat herroille onkineensa kalan! Ha!
ha! ha! Ei ole hullumpaa!" sanoi vanha herra nauraen täyttä kurkkua.
"Olisipa tosiaan heidän tapaistaan antaa kala _minulle_ pantavaksi
_minun_ vierashuoneeseeni näytteille, jos _he_ olisivat sen onkineet.
Ha! ha! ha!"
Ja nyt hän kertoi meille lohen _todellisen_ historian. Hän itse oli sen
onkinut, vuosia takaperin, kun hän vielä oli poikanulikka; tämä oiva
saalis ei ollut kokemuksen eikä taitavuuden tulos, vaan johtui se
yksinomaan selittämättömästä onnesta, joka alati suosii moisia pikku
lurjuksia, jotka jäävät pois koulusta kauniina iltapäivänä ja menevät
ongelle, vaikkei heillä ole muita kojeita kuin kepin päähän sidottu
lanka.
Hän sanoi, että tuo lohi kotiin palatessa pelasti hänet selkäsaunasta,
ja vieläpä koulumestari oli sanonut, että se oli yhtä arvokas kuin
yksiehtoinen päätöslasku ja korkolasku yhteensä.
Joku kutsui isäntää puheilleen, ja George ja minä kiinnitimme katseemme
jälleen kalaan.
Se oli tosiaan ihmeellinen lohi! Mitä kauvemmin siilien tuijotimme,
sitä enemmän se herätti ihailuamme.
Se kiihoitti Georgen innostuksen niin korkealle, että hän lopulta
kapusi tuolin selkämyställe voidakseen lähemmällä ihailla kalaa.
Tuoli tietenkin rojahti kumoon, ja kun George mielipuolen tavoin
tarttui lasilaatikkoon tukea saadakseen, putosi laatikko kauhealla
romahduksella lattialle ja George tuolineen sen päälle.
"Ethän vain liene vahingoittanut kalaa?!" tokasin peljästyneenä syösten
seisomaan.
"Toivokaamme, ettei se turmeltunut", sanoi George nousten varovasti
seisomaan.
Mutta se oli turha toivo. Lohi oli musertunut tuhanneksi säpäleeksi --
sanon tuhanneksi, vaikkei niitä kenties ollut 900 enempää. En näet
lukenut sirusia.
Meistä oli merkillistä ja käsittämätöntä, että lohi, täytetty lohi, voi
musertua niin pieniksi säpäleiksi.
Ja käsittämättömän salaperäistä se olisi ollutkin, jos kala olisi ollut
täytetty lohi, mutta sitä se ei ollut.
Lohi oli näet muovattu kipsistä.