Taloudellisia hommia. -- Työn ystäviä. -- Kokenut soutaja, mitä hän
tekee ja mitä sanoo tehneensä. -- Nykyajan nuorison turmellus: se ei
usko mitään. -- Ensi kokemukseni purjehtimisesta. -- Ystävyyden etuja.
-- Tyydyttävä selitys miksi emme hukkuneet.
Heräsimme vasta myöhään aamulla ja söimme yksinkertaisen murkinan.
Sitten puhdistimme astiat ja lakasimme veneen (tunnen nyt ne työt ja
käsitän asian, jota usein olen aprikoinut: miten perheenemäntä, jolla
on suurehko talous, saa aikansa kulumaan) ja kello kymmenen ajoissa
läksimme liikkeelle. Aijoimme tänään tehdä kelpo päivämatkan.
Päätimme vaihtelun vuoksi soutaa venettä, sensijaan että ennen olimme
sitä vetäneet; ja Harris arveli, että paras ratkaisu oli se, että
George ja minä soutaisimme ja hän pitäisi perää. Tein pontevan
vastalauseen moiselle ehdotukselle. Sanoin, että Harris olisi ollut
hienotunteisempi, jos olisi ehdottanut, että hän soutaisi Georgen
kanssa ja minä pitäisin perää. Ei lainkaan olisi liikaa, jos minä
saisin hieman levätä, minä, joka koko matkan olin suorittanut
raskaimmat työt. Mielestäni olin jo saanut yltäkyllin työtä osakseni
tällä retkellä.
Yleensä tuntuu minusta, että alati saan enemmän työtä osakseni kuin on
oikeus ja kohtuus. Tätä ei tule käsittää siten, että muka kammoisin
työtä; ei suinkaan, työ päinvastoin hurmaa minua, minä rakastan työtä.
Voin tuntikausia seista ihailemassa työtä. Rakastan olla työn
läheisyydessä ja ajatuskin että tuo näkö minulta riistettäisiin, saa
minut epätoivoon.
En koskaan voi saada _liiaksi_ työtä; työn haaliminen on tullut minulle
melkein intohimoksi. Huoneeni on nykyään ihan tulvillaan työtä, siellä
tuskin pääsee kääntymään. Saan pian laajentaa asuntoani.
Olen myös kovin omantunnonmukainen ja tarkka työstäni. Minulla on
töitä, jotka vuosikausia ovat olleet huostassani eikä niissä ole edes
sormen jälkeä. Olen ylpeä työstäni. Otan sen joskus esille ja puhallan
tomut pois. Kukaan ihminen ei huolekkaammin säilytä työtä kuin minä.
Mutta vaikka kaipaankin työtä, en tahdo kenellekään tehdä vääryyttä.
Oikeus ja kohtuus täytyy olla kaikessa. Tahdon että toisetkin saisivat
osansa työstä: en tahdo haalia kaikkea itselleni.
Kuitenkin saan tavallisesti liiaksi työtä -- pyytämättäni -- ja se
vaivaa minua.
George sanoo, ettei minun tarvitse siitä huolehtia. Hän arvelee, että
liiallinen hienotunteisuuteni saa minut pelkäämään, että olen anastanut
toisilta työtä. Se on turhaa pelkoa, sanoo hän, sillä en ole saanut
puoltakaan työstä, jota minun tulisi saada. Otaksun, että hän sanoo sen
lohduttaakseen minua.
Olen huomannut, että veneretkillä kukin veneessä olija on vahvasti
vakuutettu siitä, että juuri hän suorittaa kaiken työn. Harris oli
saanut päähänsä, että hän koko matkan oli yksin tehnyt työtä ja
ahertanut, ja että George ja minä käytimme hyväksemme hänen auliuttaan.
George taas sanoi, että paljas ajatuskin, että Harris olisi tehnyt
muuta kuin syönyt ja nukkunut, oli naurettavan typerä, ja että se oli
_hän_ -- George itse -- joka oli tehnyt kaikki työt.
Hän sanoi, ettei ikinä vielä ollut nähnyt mokomia laiskiaisia kuin
Harris ja minä olimme!
Tämä huvitti Harrisia suuresti.
"No, ei sun hullumpata! Kuulla Georgen puhuvan _työstä_", sanoi hän
nauraen. "Puolen tunnin kunnollinen työ tekisi lopun koko miehestä. Vai
oletko nähnyt Georgen työskentelevän?" lisäsi hän kääntyen minun.
Yhdyin täydellisesti Harrisin mielipiteeseen: _sitä_ ihmettä en ollut
koskaan nähnyt -- en ainakaan tämän matkan aikana.
"Minä en vaan saa päähäni, mistä _sinä_ voit sen tietää", tokasi George
kääntyen Harrisiin, "sillä, p--u vieköön, olethan nukkunut puolet
ajasta! Vai oletko sinä, J., koskaan nähnyt Harrisia täysin valveilla
muulloin kuin syömäaikoina?"
Totuus pakoitti minut tunnustamaan, että George oli oikeassa.
Harrisista ei ollut koko matkalla ollut juuri mitään apua.
"Ainakin olen tehnyt monin verroin enemmän työtä kuin tuo J. tuossa",
intti Harris.
"No, _vähempää_ olisi sinun ollut jotakuinkin vaikea tehdä!" jatkoi
George.
"Arvatenkin J. luulee olevansa laivan _matkustaja_", huomautti Harris.
Ja täten he osottivat minulle kiitollisuuttaan siitä, että olin soutaa
raatanut heidät ja heidän kurjan vanhan veneensä koko matkan
Kingstonista saakka, että olin hoitanut heitä, pitänyt huolta heidän
mukavuudestaan ja työskennellyt kuin orja heidän puolestaan. Mutta
semmoinen on maailma. Se palkitsee kiittämättömyydellä hyvät työt!
Ratkaisimme riidan tällä erää siten, että Harris ja George soutaisivat
veneen kappaleen matkaa Readingin ohi, ja minä sitten astuisin
airoihin. Ei suinkaan ole hauskaa soutaa kihnuttaa raskasta venettä
virtaa ylöspäin. Nuorena, kauvan, kauvan sitten minä pidin moisesta
tehtävästä, mutta nyt jätän sen kernaasti nuorempien toimeksi.
Olen huomannut, että vanhat venemiehet ylipäänsä ovat hyvin
vaatimattomia, kun tulee kysymys rasittavasta soutamisesta. Vanha
venemies kernaimmin lepää patjoilla veneen pohjalla ja innostaa
soutajia kertomalla ihmeellisistä urostöistä, joita on muinoin
suorittanut.
"_Tätäkö_ te sanotte rasittavaksi!" tokasee hän maaten mukavassa
asennossa piippu hampaissa ja antaen vasta-alkajien hiki hatussa kiskoa
venettä jokea ylöspäin. "Mitä sitten sanotte Jim Bafflesista, Jackista
ja minusta, jotka viime kesänä yhtenä iltapäivänä soudimme Marlowista
Goringiin saakka lepäämättä välillä kertaakaan. Muistatko vielä sen
retken, Jack?"
Jack, joka on laatinut itselleen keulaan mukavan leposijan
päällystakeista ja peitteistä ja vetänyt makeita unia viimeisen kahden
tunnin aikana, Jack herää nyt, kun ystävä vetoaa häneen ja muistaa
hyvästi koko tapauksen. Hän muistelee myös, että heillä tuolla retkellä
oli tavattoman voimakas vastavirta koko ajan -- sekä navakka
vastatuuli.
"Tuota matkaa oli lähemmä 34 penikulmaa, luulisin minä", lisää
edellinen puhuja ja sijoittaa vielä uuden tyynyn päänsä alle.
"Ei, kyllä sinä nyt hieman liioittelet, Tom", mutisee Jack moittivasti.
"Sitä oli korkeintaan 33 penikulmaa."
Tämän keskustelun jälkeen he taas väsyneinä nukahtavat. Ja airoja
hoitavat kiltit nuorukaiset ylpeilevät kunniasta, että saavat soutaa
kahta niin etevää soutu-urheilijaa kuin Jack ja Tom ovat -- ja soutaa
rehkivät kahta uutterammin.
Nuorena ollessani minäkin hartaudella kuuntelin vanhempien ystävien
kertomuksia. Nielasin ne kuin kala ahmii syötin, sulatin jokaisen sanan
ja tulin saamaan lisää. Mutta nykyajan nouseva sukupolvi ei näytä enää
yhtä sokeasti luottavan vanhempien ihmisten sanoihin kuin menneitten
aikojen nuoriso. Me -- Harris, George ja minä -- otimme viime kesänä
erään keltanokan mukaamme joelle, ja me kerroimme hänelle koko matkan
laivurijuttuja ihmeellisistä urotöistä, joita olimme tehneet.
Ensin syötimme hänelle tavalliset jutut -- nuo vanhat, sammaltuneet
valeet, joita vuosikausia oli joella kerrottu -- ja me lisäsimme
seitsemän aivan uutta, omatekoista juttua, ja pitkän, jännittävän
tarinan, joka tavallaan perustui tositapaukseen (me emme
todellisuudessa olleet seikkailun sankareita, vaan eräät ystävämme); me
teimme pieniä muutoksia ja lisäyksiä kertomukseen ja annoimme sille
soveliaan värityksen -- sanalla sanoen: se oli oivallinen juttu, jonka
lapsikin olisi vahingotta voinut sulattaa.
Mutta tuo toivorikas nuorukainen nauraa virnisteli kaikille jutuillemme
ja vaati, että heti antaisimme uusia näytteitä taidostamme; ja nulikka
oli valmis lyömään veikkaa kymmenen yhtä vastaan siitä, ettemme siihen
kykenisi! --
Ystävyys on sivumennen sanoen sangen merkillinen asia; se antaa
erinomaisia etuja ja oikeuksia. Sen suurin etuoikeus lienee se, että
saa mielinmäärin haukkua ystäväänsä. Muistan erään varsin kuvaavan
tapauksen. Kolme ystävääni lepäsi muutamakseen pensaistossa joen
varrella, kun he näkivät veneen lähestyvän. Siinä istui tottumaton
soutaja, joka ei tahtonut saada venettä tottelemaan airoja. Ystäväni
luulivat soutajaa minuksi, mutta se olikin ventovieras herrasmies, joka
oli aivan samanlaisessa puvussa ja lakissa kuin minä. Ja he alkoivat
pilkata ja sättiä häntä ja hänen kömpelyyttään. He haukkuivat hänet
pataluhaksi. On helppo arvata miten he nolostuivat vihdoin
huomatessaan, että se olikin ventovieras. He pyytelivät anteeksi ja
selittivät luulleensa häntä hyväksi ystäväksi.
Harris kertoi melkein samanlaisen tapauksen. Hän oli pari vuotta sitten
oleskellut Boulognessa kesällä. Eräänä päivänä hän oli mennyt uimaan ja
tullut kauvas ulapalle, kun hän odottamatta tunsi jonkun tarttuvan
häntä niskaan ja painavan häntä veden alle. Hän ponnisteli raivokkaasti
päästäkseen vapaaksi, mutta hänen vastustajansa tuntui olevan vahva
kuin Herkules ja kaikki vastustus oli turhaa. Hän oli jo
tukehtumaisillaan ja luuli viimeisen hetkensä lyöneen, niin että hän
yritti kiinnittää ajatuksensa taivaallisiin asioihin, kun vihamies
äkkiä päästi hänet vapaaksi.
Hieman toinnuttuaan Harris katseli ympärilleen saadakseen selville kuka
oli yrittänyt häntä murhata. Ja murhamies seisoi siinä aivan hänen
edessään sydämellisesti nauraen, mutta Harrisin kasvot nähdessään mies
peräti ällistyneenä astahti pari askelta takaperin.
"Oh, suokaa toki anteeksi", hän nolostuneena änkytti, "minä luulin
Teitä erääksi ystävistäni!"
Harris sanoo, että oli onni, ettei mies luullut häntä sukulaiseksi;
siinä tapauksessa hän varmaan olisi tukehtunut veteen! --
Purjehtiminen samoinkuin soutukin on asia, johon vaaditaan kokemusta ja
taitoa -- vaikken lapsuudessani sitä uskonut. Luulin, että purjehdus
olisi pojille yhtä luonnollinen ja helppo asia kuin pallonlyönti.
Tunsin erään toisen pojan, jolla oli sama mielipide, ja eräänä
tuulisena päivänä aijoimme tätä urheilua koettaa. Asuimme silloin
Yarmouthissa ja päätimme purjehtia Yarejokea ylös.
"Tänään on navakka tuuli", sanoi vanha kalastaja, jolta vuokrasimme
purjeveneen. "On parasta, että herrat ottavat reivin sisälle, ja
pitäkää vinhasti ylös tuuleen, kun tulette lahden suulle."
Lupasimme seurata neuvoa ja toivotimme reippaasti: "Hyvää huomenta",
kun vene läksi vesille. Me ihmettelimme mitä "tuuleen" pitäminen oli ja
mistä saisimme "reivin" sekä mitä sillä tekisimme sen saatuamme.
Soudimme, kunnes ei kaupunkia enää näkynyt. Edessämme oli avara ulappa
ja puhalsi todellinen hirmumyrsky, niin että meistä oli sopiva aika
ryhtyä hommaan.
Hektor -- muistelen hänen nimensä olleen -- jatkoi soutamista, kun minä
avasin purjeen. Se oli sangen mutkikas tehtävä, mutta vihdoin se
onnistui, ja nyt oli kysymys siitä: mikä oli purjeen yläpuoli?
Synnynnäisen vaistomme avulla tulimme johtopäätökseen, että alapuoli
tietenkin oli yläpuoli, ja me ryhdyimme kiinnittämään purjetta
ylösalasin mastoon. Se oli tukala tehtävä ja kesti kauvan, ennenkuin
jollakin kurin saimme sen paikoilleen. Purje näytti saaneen päähänsä,
että me leikimme hautajaisia, ja että minä olin ruumis ja purje
kääreliina.
Kun se lopultakin huomasi, ettei se ollut tarkoituksena, iskeä
läimäytti se minua pääkuoreen puomilla ja kieltäytyi tekemästä sitä
tahi tätä.
"Kastele se riivattu!" neuvoi Hektor. "Kasta se veteen, jotta se tulee
järkiinsä."
Hän sanoi, että merimiehet aina kastelivat purjeet, ennenkuin hinasivat
ne mastoon. Minä seurasin neuvoa, mutta se vain pahensi asiata. Kuiva
purje, joka liehuu ja tanssii toisen koipien ympärillä ja kietoutuu
pään yli, ei ole mikään hauska kumppani, mutta likomärkä purje on kahta
kauheampi.
Yhdistetyin voimin saimme purjeen vihdoin ylös. Se ei oikeastaan ollut
"ylhäällä", vaan poikittain, ja me sidoimme sen mastoon veneen
kiinnitystouvilla, jonka leikkasimme poikki.
Mainitsen yksinkertaisena tosiasiana, ettei vene kaatunut tuulessa.
Miksei se sitä tehnyt, on arvoitus, jota en osaa selittää. Olen usein
myöhemmin sitä aprikoinut, mutten koskaan ole keksinyt tyydyttävää
selitystä.
Kenties oli tämä onnellinen tulos seurauksena siitä, että täällä
maailmassa kaikki on niin taipuvaista hangottelemaan vastaan. Hommiamme
tarkastettuaan oli vene kenties tullut johtopäätökseen, että olimme
itsemurhan hankkeissa lähteneet tälle retkelle, ja se oli senvuoksi
päättänyt tehdä aikeemme tyhjiksi. Tämä on ainoa tyydyttävä selitys,
jonka voin keksiä arvoitukseen.
Kynsin hampain pitämällä kiinni veneen laidasta onnistui meidän pysyä
veneessä, mutta kovin rasittavaa se oli. Hektor sanoi, että merirosvot
ja muut merillä kulkijat tavallisesti sitoivat peräsimen kiinni
johonkin ja hinasivat alas suurmärssypurjeen, kun nousi ankara myrsky.
Hän arveli, että meidänkin pitäisi yrittää jotakin sentapaista; mutta
minun mielestäni oli viisainta antaa veneen ajelehtia tuulen mukana.
Ja koska minun neuvoani oli helpoin seurata, ryhdyimme hommaan ja
meidän onnistui vihdoin kääntää vene myötätuuleen.
Aluksemme kulki jonkun penikulman jokea ylöspäin vauhdilla, jonka
vertaista en koskaan myöhemmin ole purjehtiessa saavuttanut enkä
haluakaan saavuttaa. Eräässä käänteessä se kallistui kyljelleen, niin
että puolet purjeesta oli veden alla. Mutta tuokion kuluttua se jälleen
ponnahti pystyyn kuten ihmeen avulla ja kiiti suoraa päätä pitkää,
pehmeätä savipengertä kohti.
Savipenger pelasti henkemme. Vene puskeutui syvälle siihen ja siinä se
istui. Huomasimme jälleen voivamme kävellä ihmisten tavoin -- äsken oli
meitä nakeltu sinne tänne kuten herneitä pussissa. Me ryömimme keulaan
ja leikkasimme purjeen alas.
Olimme saaneet tarpeeksemme purjehduksesta. Voisimme kyllästyä tähän
huviin, jos sitä kauvemmin nauttisimme. Meillä oli ollut purjehdusretki
-- oikein hauska, jännittävä purjehdusretki, ja me päätimme soutaa nyt
vaihtelun vuoksi.
Otimme airot ja yritimme työntää venettä vesille, mutta seurauksena
oli, että toinen airoista taittui. Sitten työskentelimme hyvin
varovasti, mutta airot olivat vanhat ja lahonneet, ja toinenkin airo
katkesi ja me jäimme avuttomina karille.
Savisärkkä oli keskellä jokea; joka taholla ympäröi meitä syvä vesi: ei
ollut muuta neuvoksi kuin istua kiltisti alallaan ja odottaa, kunnes
joku kulkisi ohi.
Sää ei ollut omiaan houkuttelemaan ihmisiä ulos joelle, ja saimme
odottaa kolme tuntia, ennenkuin ketään kulki ohi. Se oli muuan vanha
kalastaja, jonka suurella vaivalla onnistui pelastaa meidät. Hän sitoi
veneemme aluksensa perään, hinasi sen satamaan ja näin alentavalla
tavalla saavuimme vihdoin kotiin.
Juomarahat kalastajalle, joka meidät pelasti, korvaus katkenneista
airoista ja 1/2 tunnin veneenvuokra, -- niistä kertyi yhteensä summa,
joka nieli monen viikon taskurahat. Mutta olimme saavuttaneet
kokemuksen, ja sillä kuuluu olevan niin suuri arvo, ettei mikään
rahassa maksettu hinta ole liian kallis.